Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2014

Kohtalo…

Mitä se on? Hölmöjen hyve, vajaamielisten vääristymä?
Aina kun jotain hyvää tai huonoa tapahtuu, voi miettiä että näin taikka noin oli tarkoitus tapahtua. Useinmiten on kuitenkin joku syy miksi jotain tapahtuu. Aina en ole näin uskonut…

Elettiin kevättä 2009, avioero astumassa juuri voimaan kun minua kehoitettiin hakemaan aso-asuntoa Tuomarilasta, johon oli uusia valmistumassa toukokuussa 2010. Hain, ja sainkin. Omistusasunto myyntiin Vantaalta, ja muutto vuokralle Espoon puolelle odottaen että saavat Tuomarilan asunnot valmiiksi. Kesä kului, syksykin, saavuttiin joulukuun alkuun. Eräs silloinen kaverini oli järjestänyt minut treffeille tämän ystävänsä, Janikan kanssa ja ilta kului salaman nopeasti rupatellen. Hymyilin taas pitkästä aikaa, tuntui hyvältä tavata hänen kaltaisensa nainen, niin monen pettymyksen jälkeen. Selvisi että hän asuu jo Tuomarilassa, sattumaa, uskoin. Noista ”sokkotreffeistä” alkoi elämäni paras aika. Jonkinajan kuluttua aloin uskoa että tämä todellakin oli kohtalo. Olin muuttamassa parin sadan metrin päähän hänestä, eihän se voinut olla sattumaa, ei mitenkään. Hän palautti uskoni ihmisen, ja ennen kaikkea naisen hyvyyteen. Upea ihminen, rakastuin niin että vatsaa kouristi, sydän hakkasi, sanat menivät sekaisin. Meni pari upeaa vuotta.Joulukuussa 2012 kysyin, josko hän ottaisi tulevaisuudessa minun sukunimeni, merkiksi myöntävästä vastauksesta, hän otti sormuksen vastaan minulta. Sydämeni hymyili kilpaa suuni kanssa, olin iloinen, ja miksi en olisi ollut, olinhan saamassa sen mitä halusinkin alusta alkaen. Mutta niin kuin minulle aina, niin kaikki kaunis loppuu joskus. Seuraavana syksynä jouduin kyynelsilmin hakemaan takaisin sormuksen, kihlasormuksen jota koskaan en itse saanut. Minä olin tosissani silloin joulukuun iltana, oliko hän?

Koitin saada hänet takaisin, yritin kaikkeni. Kaikin voimin koitin hänelle todistaa että olen hyvä mies, aika-ajoin hän ehkä sen uskoikin. Aloin menettää toivoani, omassa pienessä päässäni ajattelin että pieni välimatka voisi piristää, ehkä hänkin alkaisi kaivata minua? Päätin muuttaa Helsinkiin, lähemmäs koulua jossa olin viime syksynä aloittanut. Ehkä tyhmin teko jonka saatoin tehdä. Halusin hänet takaisin viereeni, mutta sen lisäksi hän oli kaikki nämä vuodet paras ystäväni. Toivoa oli ilmassa, kunnes kaikki muuttui pari viikkoa sitten.
Maa petti jalkojeni alta tuona tiistaisena iltapäivänä.

Ikävä ei ota hellittääkseen, se pitää minua tiukasti otteessaan, aivan kuten minä pidin ajatusta siitä, että tämä oli kohtalo, me kuulumme toisillemme. Tämän pari viikkoa olen miettinyt, milloin hän on viimeksi edes välittänyt siitä, miltä minusta tuntuu? Milloin hän on viimeksi sanonut minulle että rakastaa minua? Ei se ole vaikea lause, jos niin tuntee sydämessään. Kaiken toivon minulle antoi, ja minä pystyin nuo edellämainitut sanat sanomaan hänelle, koska tunsin niin, aina. Olinko pitkäänkin jo hänelle aivan turha ihminen? Lämpö paistoi hänen silmistään, kasvoistaan kun nauroimme yhdessä tyhmille jutuille, mutta miksi hän ei voinut sanoa sitä maagista lausetta? Lausetta joka olisi tehnyt minusta onnellisemman, ja rikkaamman ihmisen kuin keneskäkään muusta. Yksi lause, edes kirjoitettuna, enempää en pyytänyt. Jos hän oli jo heittänyt sydämensä pakastimeen, miksi hän antoi minulle toivoa? Antoi minun jatkaa tulevaisuuden suunnittelua katsoen joka päivä tuota sormusta, jonka toivoin hänen sormeensa vielä pujottavani.
Se tulevaisuus olisi ollut niin täydellinen…

Näihin kysymyksiin ilta toisensa jälkeen haen tähtitaivaalta vastausta, tietäen että vastaus ei sieltä tule, koskaan. Iltaisin kävellessäni kotikulmien katuja keskustassa mietin, mikä teki hänestä niin julman ihmisen että tälläisen tuomion minulle antoi, kaiken sen jälkeen. Vastauksen tietää vain Hän. Hän, jota on kielletty kertomasta, Hän joka kuuntelee mieluummin muita kuin itseään, tai minua, joka vain hyvän tulevaisuuden meille halusi.

Kaikesta voin päätellä vain sen, että hän on vaihtanut kaiken sen lämmön, kaiken hyvyyden, joka hänessä joskus oli täydelliseen kylmyyteen, siihen absoluuttiseen nollapisteeseen, joka ei saisi kenenkään sisällä asustaa. Toivottavasti oli hyvä vaihtokauppa. Jos sydän on jäätä, niin mikään ei sitä voi lämmittää, ei edes mummon kutomat villasukat. Hän on, tai ainakin oli, ehkä järkevin ihminen jonka olen koskaan tuntenut, siksi tuntuukin niin vaikealta uskoa hänen vaihtaneen kaiken järkevyyden järjettömyyteen ja alistumiseen manipulaation alle. Mitä tuo toinen ihminen tietää siitä onnesta joka meillä oli? Ei mitään. Janikaa manipuloiden ja minua vastaan hyökäten hän luulee saavuttavansa saman, mitä meillä oli. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, vaikkakin samaan aikaan tulisi muistaa se fakta, että asia vain on niin että joukossamme liikkuu tuollaisia tunneälyltään vajaampia yksilöitä, joiden yläpuolelle sentään onneksi itse sijoitun. Ilman, että sortuisin ylimielisyyteen tai muuhun vastaavaan, ihmettelen, miksi Janika käveli onnensa, meidän onnemme ohitse?

”Kohtalo käsitteenä on realismia vain heille, jotka ovat kyllin tyhmiä ja sokeita olemaan näkemättä ihmisen kädenjälkeä tapahtumien takana”

-Hannu 26/09/2014

Usko, Toivo, Rakkaus….

Niin sanotaan siinä ”isossa kirjassa”. Tuo surullisen kuuluisa värssy lausutaan lähes kaikissa
häissä, niin se oli omissanikin. Samat säkeet koristivat lapsuudessa huoneen seinäänikin.
Uskoin, toivoin, että ne olisivat totta. Ne on kirjoitettu kai niin kauan aikaa sitten että maailma
on ehtinyt muuttua. Pitäisi rustata uudet ohjenuorat. Älä luota, älä ainakaan toivo, vihassa on kaikki voima.

Viha on rakkauden vastakohta, sen tietää jokainen. Ja se on ainoa keino tappaa rakkaus. Se oli se millä avioeron tuoman tuskan selätin, opin vihaamaan ihmistä joka minulle papin edessä oli sanonut; ”kunnes kuolema erottaa”.
Tuon lauseen jouduin itsekkin lopulta pyörtämään, mutta vain siksi, että oma henki säästyisi, tai se mitä siitä spiritistä oli jäljellä. Sen jälkeen sain tavata upean ihmisen joka minut liimasi takaisin kasaan, mutta vain siksi että voisi minut heittää seinään ja särkeä, kuin jonkun turhan kipon, joita voi ostaa kaupasta lisää sitten kun tarvetta on. Hän ei kai koskaan tule edes tietämään, mitä se on kun rakastaa. Oikeasti Rakastaa, hylkää itsekkyyden ja hengittää toisen puolesta.

Lempisarjassani Raidissa on monia viisauksia. Mm, Tarja kysyy Raidilta eräässä jaksossa; ”Mihin sinä uskot?”, vastaus; ”Joihinkin miehiin, naisiin, itseeni…joskus”. Kukkamaan Uki toteaa Raidille; ”Tässä maailmassa on niin paljon muutakin ku paremmuus”. Ei elämä ole kilpajuoksu, vaikka se välillä tuntuu olevan niin pitkä maraton, kuten Kaija Koo laulaa.
Ei elämässä tarvitse olla toista parempi, tyytyväisyys itseensä riittää.Ratkaisevassa roolissa on toki myös se että se oma kumppani on sinuun tyytyväinen. Joka päivä täytyy muistaa olla kiitollinen siitä, että saa olla sen toisen kanssa. Oma mielipiteeni on että rakkaus on suhteelle sama, kuin polttoaine autolle, jos se loppuu, syttyy ”jalkautumisen merkkivalo”, löpöä on ammennettava jostain lisää, muuten toinen lähtee kävelee. Pettymys vastaa sitä että syttyy öljynpaineen varoitusvalo, se on merkki siitä, että kohta paketti on valmis romuttamolle. Toisella leikkaa kiinni. Romanttinen ilta säännöllisin ajoin on kuin öljynvaihto, se pitää jutun kitkattomana, systeemi toimii, kuluttaa vähän, antaa paljon mukavia kilsoja.

Parempaan huomiseen olisi syytä aina uskoa, mutta mites kun tulee se päivä, ettei luota itseensä enää? Ei jaksa uskoa siihen että huomenna enää nousee sängystä? Pillereitä naamaan? Sehän kaiken korjaa, p*skaa sanon minä. Eräs Arska toteaa Raidissa; ”Viina pitää miehen tiellä, mömmöt vie helvettiin”, se on täysin totta. Ex-vaimoni Jenni alkoi käyttää nappeja lääkitäkseen pahaa oloaan, ja kuinkas kävikään? Se vei hänet mukanaan, ja minä voimattomana seurasin sivusta. Itse en halua sitä tietä kulkea. Se on varma tie loputtomaan pimeyteen, paikkaan, jossa valo ei ole koskaan käynyt.

Sauna, terva ja viina..hmm, saunassa käydään, viinaa juodaan, mutta mitä tervataan? Keuhkojako? Vai onko se niin että tervassa dippaa ittensä ja hyppää höyheniin niin pystyy piiloutumaan pahalta maailmalta? Kukaan ei tunnista sinua, sekö korjaa kaiken? Sekö saa sinut taas joskus hymyilemään? Epäilen että siitä on nauru kaukana, ilmassa ei olisi suuren urheilujuhlan tuntua.

Tekisi mieli kylmettää sydän, tehdä siitä kiveä. Kohdella naisia kuin esineitä, mitään tuntematta, koskaan rakastumatta. Sanoa heipat, kun on saanut mitä on halunnnut. Ehkä tekisinkin niin, muuttuisin kylmäksi ihmiseksi, jos vain siihen pystyisin. Ongelma vain on että en ikinä pystyisi siihen, en edes kaiken sen jälkeen jonka olen joutunut näkemään, sydämessäni tuntemaan, kantamaan.

..mutta Suurin niistä on Rakkaus, valitettava totuus, johon en tahdo enää uskoa, en toivoa.

-Hannu 13/9/2014

So(me)siaaliset paineet parisuhteessa

Parisuhteeseen kohdistuvat sosiaaliset paineet seuraavat aina läpi koko parisuhteen, ne jopa
alkavat ennen kuin mitään parisuhdetta edes on. Ne ohjaavat ihmisten kumppanin valintaa, suhdetta, mahdollista eroa, yhteenpaluuta. Niitä on aina ollut, ja niitä tulee olemaan niin kauan kuin ihmiset toistensa kanssa keskustelevat, eli aina. Kaveripiiri pitää yllä yhtä naisihannetta, siitä ei uskalleta poiketa, saattaisi hävettää jos vaikka seurustelisi pyöreämmän tytön kanssa, tytön kanssa joka ei pukeudu niin kuin muut, ei kuulu samaan yhteiskunnalliseen kastiin tai ei ole niin korkeasti koulutettu ”kuin pitäisi olla”.Tätä vastaan olen aina avoimesti taistellut, pitänyt oman pääni, kavereiden puheet sivuuttaen.
Miksi? Maailman helpoin kysymys: Se vaan ei kuulu heille, ei millään muotoa. Ja miksi rakkautta pitäisi selittää, miten sitä edes voi selittää?

Ja mitä tulee parisuhteeseen puuttumiseen, niin siitäkin olisi ulkopuolisten syytä pitää näpit ja puheet kurissa. He eivät koskaan voi tietää mitä toisen kanssa tulisi tehdä, kuinka toimia. On helppo vierestä sanoa että ”jos olisin sinä”, ”sinun tilanteessa tekisin näin”, yms. Ongelma ja riski liittyy siihen että kukaan ei voi koskaan ”olla toinen”. Ei voi tietää mihin suhde perustuu. Onko tämä jolle neuvoja suollat kertonut objektiivisesti joka ikisen teon ja lauseen jota suhteessa on tapahtunut? Tuskin. Näin ollen neuvojen tyrkyttäminen on yhtä vaarallista kuin kertoa toiselle että ”hyppää vaan pää edellä sinne järveen laiturin nokasta, ei siellä kiviä ole”, vaikka neuvoja ei olisi kyseistä rantaa edes koskaan nähnyt. Hyppääjä voi tehdä elämänsä virheen.
Tai kannattaako uskoa neuvojaa kun hän sanoo että ”Ei tota autoa voi enää korjata”, vaikka hän ei tietäisi mikä on vialla, ja hänellä ei olisi aavistustakaan siitä kuinka rakkaita muistoja autoon liittyisi? Ei kannata. Kilometrejä voi olla jäljellä loppuiäksi, ja onnen hetkiä tulla vuosien varrella aina vain lisää.

Vanhempien luomat edellytykset ja odotukset jälkikasvun seurustelukumppaneille ovat myös äärimmäisen hallitseva paine. Jos tämä kyseinen yksilö jollain tapaa poikkeaa vanhempien
ajatuksista ja odotuksista unelmien kumppanista, ei uskalleta sanoa että
”Häntä minä rakastan, hänen kanssaan olen onnellinen”.
Paheksuva katse saa suun sulkeutumaan, sanaa ei saa ulos suusta, lause jää sisimpään:
”Elämä ilman häntä olisi kuin lintu ilman siipiä, vailla tarkoitusta ja päämäärää”.

Jokainen päättää parisuhteestaan yksin, täysin yksin. Joka siihen ei pysty yksilönä,
on pelkuri joka ei uskalla elää omaa elämäänsä niin kuin sen haluaisi elää, vaan haluaa kuulua harmaaseen massaan. Itse synnyin muottiin, jota käytettiin vain kerran, minun jälkeeni se rikottiin. Olen uniikki, niin kuin jokainen meistä, ainakin jollain tavalla. Minun muotistani tosin puuttui jotakin sellaista mitä niin monen muun kuoren alta löytyy, nimittäin pelko siitä ”mitä muut minusta ajattelevat”. Ne ihmiset jotka tuntevat tuon pelon, haluavat hakeutua laumaan jossa olevilta on viety vapaa tahto ja oikeus ohjata omaa elämäänsä, ruori on annettu pelolle.

Sosiaalinen media, lehtien sivuilta tutummin Some, on päivän sana myös parisuhde asioissa.
Facebookissa, a.k.a nasupankissa, on kiva hehkuttaa onneaan saavutettuaan parisuhteen: ”Herra X ja Neiti Y ovat parisuhteessa”, kuinka Ihquu! Viikon päästä tulee tieto ”Neiti Y on sinkku”,
tämä toistuu kerta toisensa jälkeen. Sitä on jopa tragikoomista seurata.
Kyseisen tiedon ilmoittaminen on kaksiteräinen miekka, se että voit ilmoittaa olevasi suhteessa on merkki siitä että olet varmaan ihan hyvä ihminen, mutta kun se suhde kestää viikon, pari ja aina sama toistuu kertoo se ihmisestä jotain. Onko se merkki siitä että somessakin pitää jonkun kanssa aina olla suhteessa? Sinkku -statuksen omaavassa on jotain pahasti pielessä, kelvoton yksilö kuin ECU vikainen moottori, ei toimi.

Jatkuva parisuhde asetuksella ratsastaminen kuitenkin saattaa antaa ihmisestä vaikutelman jota ainakin ennen vanhaan kutsuttiin ”kevytkenkäisyydeksi”, nykyään tunnettaneen toisinkin termein, mutta se ei ole muuttunut että kyseisen luonteenpiirteen myöntäminen ei ole sovelias ruokapöytäkeskustelu sunnuntaipäivällisellä, ainakaan jutustelun avauksena.

Joillakin suhteet kestävät pidempään, mutta silti some on pelikenttä jossa on omat sääntönsä. Onnen jatkuvuus on tuotava julki säännöllisin väliajoin, muuten ystävälistalla olevien keskuudessa alkaa kaivertaa ajatus siitä onko suhteessa säröjä, ryppyjä rakkaudessa?
Pitäisikö kysyä onko kaikki hyvin?
Ei sentään, taas kun sivun päivittää pärähtää verkkokalvoille sellanen siirappisuus kuvien muodossa, suoraan etelän aurinkorannoilta tai kynttilä illallisilta, että epäilykset on poissa, hyvin niillä pyyhkii! Kastikkeina käytetään facebookin suomia mahdollisuuksia sydän tms, merkkeihin niin anteliaalla kauhalla, että imelyys kimpoaa uusille asteikoille. Hunajamarinadi on niin paksu jutun ympärillä, että väkisin alkaa pohtia, onko ”sisältö” soossin alla jo pilalla?

”Se kel onni on, se onnen kätkeköön”, edelleen toimiva Vanhan Kansan viisaus ajoilta jolloin oltaisiin sanottu ”Some? Mikä? Onko se jotain syötävää?”

Facebook sydämen jakaminen rakkaimpansa seinälle kalpenee edelleen sille konkreettiselle,
kahden kesken tehtävälle huomion osoitukselle, jonka vain verbaalisesti voi toiselle
sanoa tuodessaan kukkia: ”Minä rakastan sinua”.

-Hannu 2/9/2014