Kiva viikonloppu takana, lauantaina sai olla taas Suvi Teräsniskaa kuuntelemassa Espoon Sellosalissa. Loppuunmyyty keikka, tunnelma katossa. Ja kuinka upealta Suvi taas kuulostikaan, ja näyttikään!!! Rahoille täyttä vastinetta, enemmänkin olisin maksanut ilman pienintäkään epäilystä, olihan hän yhtyeineen kerrankin taas lähellä paikkaa jossa itse asun.
Konsertin nimi oli ”Pohjantuuli -kiertue”, mutta onneksi siellä soitettiin myös kappaleita, jotka eivät tuolta levyltä löydy, mm. upea ”Akvaario” -biisi, sekä Pohjantuuli -platinapainokselta löytyvä ”Vain ihminen” -kappale. Molemmat puhuttelee itseäni tässä elämäntilanteessa melko suuresti. Jotkut ystäväni ovat sanoneet että olen ihan fanaattinen Suvin fanittamisen suhteen, mutta onnekseni itse tiedän että asia ei ihan niinkään ole. Olen kuitannut moiset kommentit toteamalla: ”Fanaattisuus vaatii tapahtuakseen sen, että ihminen on kadottanut otteensa todellisuudesta, unohtanut realismin”. Itse tiedän missä seison, ja todellakin olen realisti. Se vain on parasta Suomalaista musiikkia mitä kuvitella saattaa, ja aina esiintyjää mieluiten livenä kuuntelee, tottakai.
Ennen viikonloppua tuli taas aika vahvasti takkiin viestin muodossa tästä ”yhdestä suunnasta”, ymmärrän sen, on kai aika nostaa kädet pystyyn, kaikkeni olen tehnyt, kaikkeni sanonut, mutta ei…hän ei kuuntele, hän ei pysty tai suostu minua näkemään. Kuitenkin, Suvin kappaletta lainaten, olen ”Vain Ihminen”. Kukaan ei voi maailmaan tai sen tapahtumiin vaikuttaa omaa painoaan enempää. Mistään ei ennalta voi tietää mihin maailma meitä kuljettaa, viekö se takaisin Tuomarilaan, ehkä, toivottavasti se päivä koittaa vielä. Joulupukilta voisi toivoa joululahjaksi kristallipalloa jolla voisi kaikki elämän sudenkuopat ennakolta välttää, mutta oppisiko silloin todella jotain tästä elämästä? Pitääkö saada kunnolla elämältä turpaan jotta oppii olemaan parempi ihminen? Jotta oppii tekemään oikeat valinnat kerralla, jottei tarvitse katua, tai leipoa sitä pullataikinaa uudestaan koska unohti siitä olennaisen raaka-aineen? On naivia ajatella että maailman joka tilanteeseen voisi valmistautua ennalta, eihän se niin ole, ja kai se on piste iin päälle, kaiken kerma, ja kuorrutus ettei aina tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Joskus vain tuntuu että selkä ei kanna, mieli ei jaksa, sielu ei enempää siedä.
Ehkä yksi pääsyy tähän tyhjään oloon on se että koskaan aikuisena en ole näin pitkään ollut sinkku, ja edellinen suhteeni oli elämäni pisin, toki paraskin, mutta ennen kaikkea pisin. Osaan elää yksinkin, en tarvitse pakonomaisesti viereeni ketään, mutta olisihan se kiva jos olisi joku kenen viereen saisi koulusta iltaisin palata. En ole adonis, alfauros, tai kenenkään ykköspalkinto, mutta ilman sortumista itseriittoisuuteen voi todeta että ei ole vaikeuksia seuraa löytää…siis jos sitä haluaisi löytää. Hyvänä esimerkkinä voi kertoa pari viikkoa sitten tapahtuneen episodin paikallisessa soittoravintolassa, jossa erään kampin ruokakaupan myyjä tarttui minua hihasta todeten että ”sähän oot muuten meijän asiakas”, ajatukset kasattuani totesin vain, ”niin olen kyllä”. Jostain syystä olin jäänyt kai hänen mieleensä, tarina tosin ei kerro että olinko jäänyt hänen mieleensä hyvässä vai pahassa 😀
Koulussa taas äärettömän vaikea jakso, pelkkää laskemista, yllätys, insinööriopinnoista kun on kyse. Tänä syksynä miettinyt että miksi en lähtenyt lukemaan liiketaloutta, joka olisi itselle ollut varmasti helpompi tie, mutta ainakin haasteita tarjoaa tuo nykyinen linja, ja jos joskus sieltä veljeni tavoin todistuksen käteeni saan, voin olla kerrankin jostain elämässäni ylpeä, tyytyväinen siihen, mitä olen omalla päälläni, ja valinnoillani saanut aikaiseksi. Sitä paperia ei voisi kukaan koskaan viedä pois, se olisi kerrankin jotain pysyvää. Aina pitäisi olla jokin piste tulevaisuudessa johon tähtää, se luo motivaatiota jaksaa painaa eteenpäin, itselläni se on tällä hetkellä ensi kuun alussa oleva SuviYö- risteily, reilu 20 tuntia silkkaa unohdusta..
-Hannu 10/11/2014