Kirjoittajan arkistot: Pinnanalta

IK_KUVA

Vanhuus, viisaus, ja vaivat…

Pitäisi kai lisätä vitsaukset tuohon otsikkoon lisäksi. Onhan nyt niin, että tämä vuosikymmen on ollut kaaosta, vetää vertoja sadanvuoden takaisiin aikoihin. Historiaa tuntevat tietävät millainen 1920 -luku oli. Epäilen, että historiaan tämä vuosikymmen jää pahempana. Olemmehan kuitenkin vuosikymmenen puolivälin alle vasta.

Itsellä, kuten kaikilla meistä, vuodet vierii, tulemme vanhemmiksi, ja aika ei ketään lopulta armahda. Ei edes minua.

Olen koko elämäni näihin hetkiin asti, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta elänyt täysillä, ehkä kurittaen kroppaa liiankin pitkälle, ja nyt se maksaa, se kostaa takaisin. Olisin voinut toimia toisin, olisin voinut elää toisin, mutta se miten olen elänyt, on ainoa tapa jonka olen osannut. Ei ole ollut toista tietä, ja sitä en osaa katua.

40 kun tuli mittariin, olen huomannut muutoksia, olen huomannut että en todellakaan ole teinivuosien vedossa, en naamalta, enkä kropalta. Aika rapistaa kaiken, oli kyse taloista tai ihmisistä. Parisenkymmentävuotta olen oppinut elämään psoriasiksen kanssa, ja sekin välillä kaihertaa. Joskaan en ole niin ulkonäkökeskeinen että edes asiakaspalveluammatissa antaisin sen itseäni häiritä liiemmin. Naisilla voisi, ja onkin, varmasti toisin. Viheliäinen vaiva, johon mitään parannusta ei ole. Toki myönnettävä että itselläni se on pysynyt luojan kiitos melko lievänä, monilla on toisin.

Se mikä saa minut nyt hieman mietteliääksi, mikä saa miettimään tulevaa on nykyinen olotila. Pari kuukautta ollut niska todella kipeä, ja se mennyt vaan pahemmaksi. Onko kyse selkärangasta, lihaksista, mistä? Sitä en tiedä, eikä tiedä lääkäritkään. Nappeja vaan tyrkytetään, että kyllä se näillä. Paskat. Ei se niillä. Ja minun historiaa tietävät, minä vihaan kaikkia lääkkeitä, se juontaa juurensa siitä kuinka ex vaimon näin niitä käyttävän. Tokihan nyt tilanne on se, että en ole töistä selvinnyt ilman kipulääkkeitä, kun pää ei käänny, mutta toivon syvästi että tilanne on ohimenevä.

Niin kuin työkaverille sanoin kuluneella viikolla, pahin näissä säryissä on epätietoisuus, epätietoisuus siitä, mikä sen aiheuttaa, ja ennenkaikkea milloin se loppuu. Mikä on eräpäivä? Mikä on määräpäivä jolloin asiat korjaantuu?

Nyt onneksi pari viikkoa lomia, saa heittää relax vaihteen päälle, mutta auttaako sekään? No sen verran tietty että herätyskellon voi laittaa nurkkaan. To Do -listalla paljon, ja oloista huolimatta ne on pakko hoitaa, vaikka sitten hammastapurren.

Olen saanut elää tähän asti ilman suurempia kremppoja, ja olen syvällisesti kiitollinen siitä. Kovin monilla, liian monilla meistä on kroonisia kipuja, vaivoja, sairauksia. Olen siunattu, koska olen saanut elää niistä ilman. Nyt silti, mietin että mitä jos…mitä jos tämä on ja pysyy? Haluan uskoa tämän kipuilun olevan ohi menevää, mutta kun lekurit ja fyssari ei tiedä mistä tämä johtuu, niin saa mielen kierroksille. Yksi pahimmista on se että kivut rajaa yöunia, heräilet vähän väliä. Ja se saa päivisin hermot kireälle, ja se ärsyttää vaan lisää. En halua tiuskia, en halua olla kireä. Niskan lihakset sen sijaan haluaa olla kireenä, outoa.

No mutta, ehkä se selviää, ehkä se helpottaa, ehkä paranee. Ehkä…tuo suunnittelun pahin vastine sanana. Edelleen, pakko sanoa, että onnekas olen ollut kun tähän ikään selvinnyt niin pienellä.

Vai olenko onnekas kuitenkaan? Voiko onni kestää kaiken sen, suojata kaikelta siltä mitä olisi voinut tapahtua matkan varrella? En usko. Siihen liittyy jotain muutakin. Kyse ei voi olla vain tuurista.

Minä uskon että on jotain meitä isompaa, tuolla ylhäällä, johon joskus kaikki meistä menee. Mitä se on, sitä en tiedä, kukaan ei tiedä, mutta uskon, että sen johdatuksen kautta olen elämäni labyrinteissä selvinnyt parhaalla mahdollisella tavalla. Mun matka olisi voinut mennä niin toisin. Todella huonosti. Ja päättyä aikaisin. Mutta silti ja yhä olen tässä.

Tummienkin pilvien ollessa taivaalla, näen siellä jotain kirkasta, jotain mikä valaisee niin että mieleni ei tummu. Ei ole väliä sillä kirkastaako mieleni lopulta nauru työkaverien kesken, lämpimät ajatukset naista kohtaan, vai usko pilvien päälle, minulla on silti vankka usko siihen, että meille kaikille käy hyvin, vaikka tämä aika jota elämme ei hyvää lupaa.

On pakko uskoa hyvään, on pakko uskoa huomiseen. Jos toivo meiltä viedään, mitä jää? Mitään ei jää. Samoin, jos meiltä itsekultakin viedään terveys, mitä silloin jää? Kipujen läpi on tosi hankalaa hymyillä tai nauraa. Se vaan on pakko. Ilman naurua elämä on vain tasainen kärsimys, ja sitähän me emme halua.

Muistan erään, joka kroonisten kipujen kanssa eli. Mietin, kuinka vaikeaa hänellä oli, ja on. Omani lienee siihen nähden mietoja. Hän silti osasi nauraa, ajoittain, ja ajoittain hän osasi paljon muutakin. Toivon, että hänellä kaikki hyvin.

Kuten sanottua, minä olen saanut elää aika iisisti, siis mitä fyysisiin kipuihin tulee, mutta henkisiä traumoja olen saanut kyllä enemmän vastaanottaa kuin kenenkään täällä pitäisi. Meillä kaikilla on omat ristimme, taakkamme, ja naapurin, tai edes ystävän taakkaa ei kukaan voi tuntea. Ne on meillä itsellämme, vaikka kuinka siitä kertoisimme, se ei helpota.

Se on osa tätä elämää, elämää joka meille on annettu. Eipä kai meille ole kukaan koskaan luvannut että elämä helppoa olisi. Se on lahja, johon kuuluu myös sen kääntöpuoli.

Uskon huomiseen, uskon parempaan huomiseen, uskon siihen että aika parantaa. Uskon, että aika parantaa kropan, ja sydämen.

Rakkaus, se kantaa. Vaikka tuntisit vaan sen itsessäsi, etkä saisi sitä itsellesi. Se lämmittää, se luo uskon hyvään, se luo uskon siihen että lopulta kaikki on hyvin, ja meille, kaikille, käy hyvin, siellä lopussa.

Missä se sitten ikinä onkaan.

-Hannu / 31.8.2024

KUVA100

Onko oikein, kun kaiken menetin…

Istuin äsken saunan lauteilla, niin kuin moni muukin Suomalainen lauantaisin. Siinä samassa mietin elämää, onhan sauna hyvä paikka siihen, ja rentoutumiseen muutoinkin. Onko liika ajattelu rentoutumista, se on eri kysymys.

Mietin että eletään heinäkuun puoltaväliä, vuonna -24. Mitä menneet vuodet ovatkaan vieneet, ja mitä tuoneet. Mieleeni jostain syystä tuli heinäkuu -18. Uskoisin, että silloin viha, josta onneksi olen pystynyt luopumaan, oli vahvimmillaan. Olin katkera koko maailmalle, kaikelle kauniille, rumalle, kaikelle hyvälle jopa. Vihasin kaikkea. Vihasin aamuja, iltoja, valvoin öitä, koska vtutti. Muistan tuon ajan hyvin. Muistan sen niin hyvin että en halua siihen enää koskaan palata, ja jos luoja suo, minun ei tarvitsekkaan.

Tuona heinäkuuna mies oli vailla näköalaa, vailla tulevaisuutta, historia vietynä. Tai olihan se historia siellä, mutta siitä ei ollut mitään jäljellä, mitään minkä varaan rakentaa, kaikki pirstaleina lattialla, kuin palapeli jota kukaan ei kykenisi koskaan kokoamaan. Tänään mietin, oliko tuo oikein, oliko oikein mitä sain kannettavaksi. Ja lopulta, miten pienestä syystä.

Tämän vuoden 8. kesäkuuta olin Ikaalisissa nauttimassa päivästä, ja tiedostin sen olevan ”vuosipäivä”. Vuosipäivä sille, että kaikki tulisi murenemaan. Tapahtuneista vastuuni tunnen, ja sen olen kantanut, mutta oliko seuraukset kuitenkin liikaa yhdelle miehelle, jonka pontimena kaikkeen tähän maailmaan oli silloinkin rakkaus?

Yhtähyvin kuin muistan tuon kahdeksannen päivän pirskeet Juvanmalmilla, muistan myös sitä edeltäneen toukokuun. Se oli jokin saranakohta kaikessa. Sain verbaalisen ryöpytyksen niskaan läheisessä puistossa (artikkelikuva), ja aloin vihaamaan. En kaikkea, en kaikkia, mutta naisia. Ne eivät tajunneet mitään, tienneet mitään, mitään mitä miehen päähän ja sydämeen voi mahtua. Tuo toki oli virhe. Se oli vain yksi nainen joka ei tajunnut mitä tunnen, ja häneltä ei inhimillisyyttä virheiden ymmärtämiseen löytynyt silloin, eikä toki myöhemminkään.

En häntä siitä syytä, en enää. Olen pystynyt luopumaan katkeruudesta ja siitä kaikesta vihasta. Kaikesta siitä punaisesta, joka maalasi päiviäni. Silti muistan mitä mulla joskus oli.

Otsikon mukaan, oliko oikein että kaiken menetin? Samalla kun menetin työpaikan, menetin kaverit, menetin toimeentulon, menetin päivien sisällön. Menetin kaiken mitä elämässäni oli silloin. Onko se oikein? Minä olen väärä mies arvioimaan tuloksen oikeellisuutta, mutta mielestäni lopputulos oli kohtuuton tehtyyn virheeseen nähden. Joku muu voi olla erimieltä, ja sen hänelle suon.

”Tiedän kuinka voi maailma noin vain hajota,
Todellisuus hetkessä kadota,
Väärä lause voi paljastaa haurauden,
Yksi sana voi rikkoa kaiken..”

-Timo Rautiainen – Loputon suo.

Aika osuva lainaus, mielestäni. Yksi sana voi rikkoa kaiken, yksi lause, yksi teko väärässä paikassa, väärään aikaan. Ymmärtämättömyys molemmin puolin, anteeksiantamattomuus molemmin puolin. Siinä on myrskyn ainekset, siitä ei kokkailla mitään hyvää.

Vaikka minulta kaikki vietiin, vaikka viha oli tuolloin jotain, mitä en voi sanoin kuvailla, vaikka se täytti sen kaiken tyhjiön mitä päiviini jäi töiden jälkeen, selvisin. Minä selvisin.

En ole ylpeä siitä mitä tein. Siitä mitä onnistuin monilla baarien siivittämillä, alkoholin kyllästämillä illoilla tekemään. En ole siitä rinta rottingilla. En ollut ylpeä silloin, enkä nyt. Minä olen pyytänyt anteeksi, ja vaikka minä en ole anteeksi saanut, olen sen muille anteeksi antanut.

Minä todella selvisin siitä ajasta, vaikka se ei helppoa ollut. Joitakin arpia edelleen siitä ajasta kannan, mutta näin kuuden vuoden jälkeen uskallan sanoa että elämä kantaa taas. Se on ehkä parempaa kuin koskaan. Luulin aikanaan kun 2010 -luku koitti, ja suhde Janikan kanssa, että siitä tulee elämäni paras vuosikymmen, olihan edelliselle vuosikymmenelle jäänyt avioero, ja kaikki siihen liittyvä paska. Olin väärässä. Kyllä se oli 2010 -luku josta tuli raskain risti kantaa.

Hyvin tiedän että en ole kuten muut, olen moninpaikoin tosi erilainen kuin muut, mutta minä olen sen itsessäni hyväksynyt. Enkä minä tänäänkään sydäntäni pyydä anteeksi. Mieltäni olen joskus pahoitellut, aiheestakin, mutta sydäntä, en koskaan. Kukaan ei voi lopulta tuntea mitä toinen kantaa harteillaan, sydämellään. En minäkään.
Koitan tuntea, mutta lopulta, silloinkin 2018, olin vain mies, jota viina vei, niin kuin se vei vihaan myös 2016.

Se on osani, se on arpani.

Kesä on yli puolenvälin, aurinkoa on riittänyt, ja lomaakin olisi tulossa vielä yli puolet, on siis jotain mitä odottaa, ja odotanhan minä. Kuitenkin, entiseen verraten, olen kokoajan lomalla. Se kaikki aika Ö:llä 2016 jälkeen oli hevii, niin kuormittavaa. Siinä sekoittui vapaa-aika ja työaika, ja varsinkin esimiesaikana ei ollut enää eroa noilla. Ei ollut vapaa-aikaa, tai työaikaa, oli vain aika, sen firma vaati, vaikka varmasti päälliköt tiesi sen olevan väärin.

Ajoin itseni loppuun, ja lopputulos oli muuta kuin lasten iltasatu. En koskaan enää rahan takia aja itseäni sellaiseen pisteeseen. Mikään palkka ei ole sen arvoista.

Eipä siinä ole ketään enää ketä syyttää, vain itseäni kun suostuin sellaiseen työhön, ja päivystämiseen. Ja onhan niin, että silloin ainakaan, en ollut valmis esimieheksi. En todella. Olin liikaa kuskien puolella, vaikka minun olisi pitänyt olla yläkerran edustaja. Ei minusta ollut yhdellä allekirjoituksella kääntämään selkääni ystäville, loppuunasti ajoin heidän parastaan, omista puutteista tai vajavuuksistani huolimatta. Lopulta toki moni niistä jotka koin ystävikseni, joiden etuja ajoin väsymättä vuosia, käänsi minulle selän.

Onnekseni sentään, Ö:n ajoilta jäi elämäni joitain ystäviä joiden kanssa vuodet eivät merkitse mitään, tai se, miksi tiemme erosivat, he eivät siitä tuomitse. Ymmärtävät että minäkin olen ihminen, ja jokainen meistä horjuu oikean ja väärän teon rajoilla. Jokainen voi valita väärin. Eräs, hyvin minua ymmärtänyt ystävä on siirtynyt jo ajasta ikuisuuteen, mutta tunnen jollain tavalla hänen olemassaolon yhä, hän tuo mulle hyviä juttuja eteen. En osaa selittää, eikä osaa myöskään K, mut jotain tosi maagista päivissä on. Siitä olen tosi kiitollinen…! Kumpa olisin saanut K:n kanssa käydä kylässä hänen luonaan, jotenkin ehkä saanut hyväksynnän, vaikka toki ystäviä vain olemme. Aika siihen ei riittänyt, ja se kulki takaperin. Tutustuin häneen vasta siunauksen jälkeen. Kohtalo, sen ohjaus, se on armoton, ja sen kanssa ei voi neuvotella. Se sanelee, ihminen on tuolloin vain kuunteluoppilaana.

Tänään, kun katson ilta-aurinkoon, olen kuitenkin verrattain onnellinen mies. Menneisyydessä on varjoja, haamuja, mutta ne ovat selän takana, en useinkaan enää katso sinne, katson mieluiten eteenpäin. Olen onnistunut rakentamaan uuden elämän Ö:n jälkeen. Olen käynyt kaksi koulua, kolmas menossa, elämän koulun kursseista puhumattakaan. Olen saanut loistavan työyhteisön, porukan jossa olen oppinut taas nauramaan vedet silmissä. Aikaisemmin vedet oli silmissä muista syistä.

Osa uudesta on vahvuutta, kykyä nousta alhosta, mutta ennen kaikkea olen onnekas. Moni joka olisi saman tien käynyt kuin mitä minä olen käynyt, olisi päätynyt todella epätoivoisiin ratkaisuihin. Joskus minäkin niitä vuosia aikaisemmin mietin. Sen tuottaa näköalattomuus, tilanteet joista ei näe ulospääsyä, rakkaudettomuus. Tilanteet, päivät ja elämän täyttää tuska ja viha, mutta mikään tila ei ole niin tiivis, etteikö jostain nurkasta löytäisi tietä ulos. Minä löysin. Ja minulla onnekseni oli tukena äiti, ja veli. Yksin jos olisin yrittänyt, tuskin olisin selvinnyt.

”Elämä, totuus ja tie…”

Moni välttelee historiaansa, haluaa olla katsomatta sinne, mutta silti siellä on ne perustukset minkä johdosta olet jotain tänään. Ei sinne pidä tuijottaa, mutta vilkaista voi, ja jopa minä, kaiken jälkeen, sen tuntien, hymyilen, koska tänään…kaikki on paremmin :)

-Hannu 13/07/24

sinkkuristeily

Sinkkuristeily…

Oikeastaan tuo otsikko pitäisi kirjoittaa lainausmerkeissä, tai vähintäänkin suluissa, selityksen sille annan myöhemmin.

Ajatus siitä, että lähtisin laineille juhannuksena tuli mieleen ykskaks, osaltaan ehkä hinnan ohjaamana. Ihmettelin Tukholman risteilyn suhteellisen edullista hintaa, mutta ajattelin sen johtuvan siitä, että kukaan ei lähde laivalle juhannuksena. Olihan minulla kokemustakin juhannusristeilystä lähes 20 vuoden takaa, ja silloin laiva oli tyhjä. Siis oikeasti tyhjä. Nyt oli hieman toisin.

Viikko ennen lähtöä katsoin piruuttain että olisiko matkan saanut halvemmalla, jos olisi varannut lähempänä lähtöpäivää, niin ei ollut, ja hyttejäkin oli valittavana vain C-kannelta. Itse olen jo sen verran maailmaa nähnyt, ja niitä hyttibileitä myös, että sinne en olisi kyllä lähtenyt, oli hinta mikä vaan, mutta eipä ollut halventunut. Tuo C-hytti oli kalliimpi kuin se minkä olin ostanut kuunvaihteessa, ja se sentään onneksi oli 10 kannella, ei siis missään autokannen alla tai moottorin vieressä. Sen verran mukavuudenhaluiseksikin olen vanhemmiten tullut, että parisänky, vaikkakin siinä nukkuisi yksin, on kiva. Päädyin siis siihen.

Vaikka tiesin että kesälomani ensimmäinen osuus päättyy juhannukseen, ja siihen kun palaan laivalta takaisin, eipä se siellä ahistanut. Eikä latistanut fiilistä edes perjantaina kun junaan hyppäsin kohti Helsinkiä, ja Katajanokkaa. Mielessä risteili risteilyn tulevat tapahtumat. Ei se mikään ylionnistumisen ilotulitus ollut, mutta meni itseasiassa juri suunnitelmien mukaan.

Jo terminaalissa pisti silmään että hemmetti, onpa täällä paljon muun maalaisia, ja niitä totisesti oli, varmaan 60 – 70%. Samassa hiffasin miksi laiva oli loppuunmyyty. Sehän sen selitti, vaan mitäpä tuosta, laivaan ja kohti hyttiä.

Laiva itsessään oli tuttu vuosikymmenten takaa, joskus samaisella laivalla oltiin perheen kanssa kun olin nuori. Sittemmin se on liikkunut muualla, ei niinkään Helsingin – Tukholman välillä. Vanha kippo, sokkeloiset käytävät, hieman nuhjuinen ilmapiiri, ehtaa laivailua siis, hytit onneksi olivat uudistuneet, tai ainakin minun.

Minun ajatusmaailmalla varustettu mies, suunnittelee jonkin verran etukäteen, ja niin teinkin. Päätin, jos ei jotain superhypermegalomaanista tule eteen, niin herään yksin. En lähde, enkä ole siellä minkään hoidon perässä. En ole maissa sitä, joten en ole sielläkään, vaikka hieman sellainen kyseenalainen maine noilla risteilyillä tapaa olla. Jännä kyllä, kaikki siellä oli semitolpillaan, kukaan ei oksentanut käytävillä, tai kaatunut / nukkunut baaripöydillä. Posia kaikki tuo.

Toki laivan keinutus toi omaan askellukseen loppuillasta perjantaina tiettyä valinnaisuutta, askel oli joustavampi, reitti ei viivasuora, mutta väitän vahvasti että monta kertaa tiukemmassakin kunnossa on tullut laivailtua.

Jotkut ovat ihmetelleet miksi reissaan yksin. Oli kyse tuosta laivasta, tai risteilyistä ylipäätään, tai Ikaalisista. Vastaus on itselleni selkeä, joskin sen muotoilu toiselle on monisäikeisempi. Tykkään mennä yksin, saa itse päättää aikataulut, ravintolat, ja kaikki menemiset. On toki niinkin että ei hirmuisesti ole vaihtoehtoja. Kaveripiirini on niukka, ja naispuolisesta seurasta reissuille nyt ei tarvitsekkaan enempää sanoa, sitä ei ole.

Kovasti tuli mieleen siellä laivalla vuoden -14 SuviYö risteily, laiva, jossa näin Yön Ollin vikaa kertaa, ja toki samalla Suvin ja Ollin yhdessä viimeistä kertaa, sielläkin reissulla olin yksin, ja hyvin meni, kivaa oli, ja en todellisuudessa yksin ollut, ,olihan siellä pöydässä muitakin.

Niin oli nytkin, baari täyteen pakattu, niin kyllähän siellä pöydässä muitakin oli itseni lisäksi. Nuorempaa, vanhempaa, taisi olla vähän molempia samaan aikaan, jos oikein muistan niin äitiä ja tytärtä. Juttu kulki, metelistä huolimatta.

Sitten päästään tuohon alussa sanomaani asiaan että sinkkuristeilyn pitäisi olla lainausmerkeissä. Siinä parin neitokaisen kanssa jutellessa, koin jotenkin helpommaksi heittää valkoisen valheen, sanoin että olen varattu.

Miksikö? No ihan vaan sen vuoksi, että säästän kaikilta sen morkkiksen mikä aamulla voisi olla. En tarvitse, en hae mitään yhdenillan juttua, niin tuollatapaa säästyin siltä että oltaisiin menty mun hyttiin jatkoille tms. Ehkä vähän rumaa, mutta koen että toimin oikein. Sain nukkua yksin, herätä yksin, ja kuten sanottua, ilman morkkista.

Oman lisänsä iltoihin toi baareissa istuvat, iskevät tummemmat naiset. Hipiästä, muodoista päätellen Karibialta. Ei jäänyt epäselväksi millä mielellä risteilivät, eivät olleet menossa katsomaan Wasa laivaa, vaan asiakkaan lompakon paksuutta. Olivat siis tietyn alan ammattilaisia. Onneksi englantia ymmärsivät, ja ei tarvinnut rumasti sanoa että en ole heidän seuraa tahi palveluksia vailla. Jännä tuo ilmiö sinänsä, niitä oli Tallinnan laivallakin pääsiäisenä, mutta en muista että olisi joskus vuosia takaperin ollut niin silmiinpistävästi. Maailma muuttuu, vaikka meri pysyy samana.

Meri, niin, sitä tuli tuijotettua oikein antaumuksella. En tiedä, joku siinä kauas näkemisessä kiehtoo, haaveileeko sitä jostain mitä ei ole vielä koskaan nähnyt, vai kaipaako johonkin jonka on jo nähnyt, johon on rakastunut. En tiedä. ei kai kukaan sinne tuijottava tiedä. Se vaan hypnotisoi ihmisen, ja siitä ei saa katsetta irti. Tunsin saman tunteen aikanaan kun päivittäin kaivarin rannassa kävelin kun Helsingissä asuin. Joskus kävelin saman rannan kaksikin kertaa päivässä, kyllästymättä. Ehkä meressä on jotain sellaista, joka vetoaa sisimpään, että vaikka mikä tahansa täällä muuttuisi, se on, se pysyy. Rannat voivat muuttua, mutta horisontti pysyy aavana, kaukaisena ja kauniina.

Toisena päivänä himmailin hieman tahtia paatilla, samaa eivät tehneet kaikki, joten ei pystynyt ihan tappiin olla baareilemassa, mutta eipä toki tarvinnutkaan, kun tiesi että laiva on satamassa seuraavana aamuna klo 9:15, ja pitäisi siirtyä askelin kohti rautatieasemaa.

Sunnuntai aamuisen stadin keskustan läpi kun käveli niin olin tyytyväinen siihen että se oli melkoisen autio, oikeastaan kaikki ketkä näin oli palaamassa juurikin samalta laivalta. Joillain askel oli hitaampi, ehkä jopa horjuvampi, mutta itsellä määrätietoisen vakaa, tiesin mitä kohti kävelen, tiedän mihin olen menossa.

Aikataulullisesti meni kyllä kivasti, kun pääsin asemalle pikajuna odotti jo laiturissa. Olo oli sen verran ohkainen että aamulla laivalla ei malttanut ottaa loivaria yhtään, otin sen sitten ravintolavaunussa.

Siinä istuessa, palatessa kotiin, mietin että hyvä reissu, ei harmituksia, ei lipsahduksia, eipä olisi muuttanut mitään siitä.

Junasta pihalle, ja kun saavuin kotipitäjään, piti oikeen istua hetkeksi asemalle, ottaa repusta olut, ja sit se jotenki iski…

En osaa sitä selittää, vaikka reissu oli hyvä, iloinen, onnistunut, niin kyynel vieri poskelleni siitä että olen kotona. Tämä pienehkö kaupunki, on koti. Täällä ei ole liikaa ihmisiä, eikä liian vähän.

Olin kotona. Moista tunnetta ei ole minkään reissun jälkeen tullut missään asuessani. Se loi vahvan uskon siihen, että nyt on hyvä. Lopullinen asuinpaikka tämä ei ehkä ole, mutta just nyt, juuri tällä hetkellä, mulle paras.

Olin valmis palaamaan töihin, arkeen.

No en ollut, mutta oli pakko :)

Syyskuun lomaa suunnitellessa / odottaessa. Sinne on matkaa, mutta kenties, ehkä kesäkin vielä ennen sitä jotain tarjoaa.

Mulla on rotsi ja paita niin auki et rintakarvat vilkkuu…

-Hannu 5/7/24

PARTSI

On niin monta syytä jatkaa…

Laulaa Joel, jonka säveliä kuunnellut pitkin viikkoa…

Viime kirjoituksesta taas vierähtänyt aikaa, koitetaan kiriä aikaa, tapahtumia, ja ennen kaikkea ajatuksia kiinni.

Kesä saapui viimein, toki kevät oli jo melkeen täyttä kesää keleiltään, mutta kyllä sitä varsinaista lukkoon lyötyä lomaa odotti, ja sekin varmistui niin myöhään että vaikutti plääneihin, mut yhtä kaikki, tällä viikolla palasin taas Ikaalisista, siel hieman vajaan viikon, ja olihan se taas täyttä muistojen ilotulitusta suoraan verkkokalvoille. Nyt kolmena kesäkuuna siellä ollut, ja varmaan taas ensi kesänä sinne uusiksi, jos luoja suo.

Siellä rantsulla istues mietin että niin, siitä on tasan 20 vuotta kun valmistuin Ikaalisten kauppiksesta merkonomiksi, ja samaan hengenvetoon mietin mihin ne vuodet on menneet, mies kun on sama.

Ei aivan noin, mieskin on muuttunut. Vuodet jättää jäljet, ja kun vanhan koulukaverin kanssa perjantaina tsekattiin kylpyläl vanhoi koulukuvii, mietittiin mikä ton ja ton nimi olikaan, ni samal kyl iskostu tajuntaan et hei, en mäkään enää ihan parikymppinen ole, vaik monesti ajattelenkin et ei täs mikään ikä paina. Mut painaa se. Se tuntuu harteilla, se painaa jalois, se hakkaa sydämes, se on kaikkialla. Se on jopa siinä muuttunees ympäristös minkä taas siel näin. Aika voi olla jollekkin meistä armollinen, mut ketään se ei unohda, se lyö leiman kaikkeen, kaikkiin. Jokaiseen tän maanpäällä, tuulia ja myrskyjä voi koittaa mennä piiloon, niin kuin oma Mummini aikanaan meni ukkosta piiloon vaatekaappiin, mut kello tavoittaa meistä jokaisen. Raadollista, mut elämän realiteeteista ehkä se määrittävin.

Siinä ku istuin penkillä, katsellen sitä järveä, ja mietin kaikkia vuosia, ni mieleen tuli ku salamanlailla yks kaava. Se ei jättänyt rauhaan, mietin et eihän se voi olla näin, mut niin se vaan oli. 6 vuotta. Se on se sykli mun sydämessä. Mietin ja mietin, otin ehkä purkin, toisenkin, kertasin vuosilukuja, niin kuin minulla on pahatapa tehdä. Olen päivämäärien orja, muistan ne liian hyvin, ja niihin sidon tapahtumat, jäljet ja muistot.

Ikaalisista valmistuin 2004, palasin pk-seudulle ja tuli elämään Jenni, 2010 Janika, 2016 M, ja 2022 K. Yläkerta yksin tietää miten heistä kaikkia aikanaan rakastin. Voi että…ei sitä edes voi kirjoittaa. Ehkä joskus siihen sanat löydän, mutta en nyt. Yhtäkaikki, tuo väli on tasan 6 vuotta!!

Sattumaa? Joidenkin mielestä voi olla, mutta K:n kohdalla totesin, kuten hänelle olen sanonutkin, et elämässämme on niin monta yhteistä risteystä ollut, että siihen ei ole enää sattumalla mitään sijaa. Korkeintaan kohtalolla. Joskin uskon, niin erikoista kuin se ehkä monesta onkin, niin siihen vaikutti kyllä tuolla pilvissä joku. Ei sellaista, joka kohtalolta niin syvästi tuntuu, voisi täällä muutoin tapahtua.

Tossa yksi päivä todella kyllästyneenä selasin tinderiäkin, todeten että ompa turha äppi. Pelkkää kiiltokuvaa kiiltokuvan perään. On salikuvaa edestä, on takaa, ollaan vuorenhuipulla, veneilemässä tai jotain rehuja syömäs fiinisti. Ei helv..mitä hittoo mun kaltanen tekee siel? Kyllä mä tajuun, että kuvat, silotellutkin, on se mihin ihastutaan ja sisimpään rakastutaan, melkonen fraasi, joka toki monesti pitää paikkaansa, mut silti. Mä oon yli 10v ollut sinkkuna, en enää edes osaisi olla 24/7 suhteessa. Enkä täl hetkel haluukkaan.

Nakkaan helvettiin kaikki poly yms jutut, mut joku kiintee, vähän vähemmän intensiivinen homma ois varmaan mua varten just nyt. Pitääkö mun odottaa viel 4 vuotta et taas tulee 6 vuoden sykli täyteen? En tiedä. En ainakaan kiirehdi.

Miettinyt sitäkin, et miks näin pitkään yksin. Mikä siin on, enkö oo tavannu sopivaa, vältteleekö sopiva mua? Enkö ole sopivan mielestä pätevä? Onko niin että oon liian avoin, vai oonko vaan liian erilainen ku muut? En tarpeeks lihaksikas tai rikas? Loputon suo, niin kuin Timo aikanaan lauloi.

Siitä on 10 vuotta kun muutin stadiin, kamppiin, ja perustin tän blogin. Tarkotus oli kertoa itsestäni, siitä mitä tunnen, mitä koen, miten maailman näen mun silmin, mun sydämellä. Olen siinä onnistunut, ja samalla, epäonnistunut niin että en voi sitä koskaan hyvittää. Minun mietteet, tunteet ovat paljon erilaisia kuin muiden, tai ei ehkä niinkään, kirjoitan vaan ne auki, mutta silti, tarkoitus oli mennä kohti hyvää, kertoa miten täällä voi kolmekymppinen ihminen, mies, tuntea, avata rakkautta, avata sydäntä. Tuo kolmekymppinen on jo vaihtunut hyvän matkaa yli neljäänkymmeneen, mutta silti, jokainen meistä pyrkii hyvään, vaikka tunteet, joskus viinakin, vie tunteiden tummille erämaille. Se on elämää.

Itselleni ehkä anteeksi joskus annan, mutta sitä ennen, muille matkallain.

Olen erilainen, ehkä oon aina ollut vähän sellanen, jo masalan aikoina, et ”se nyt vaan on Hannu”. Jos oisin syntynyt 20v myöhemmin, varmaan minunlaisellekkin olisi ollut jo joku diagnoosi olemassa, olisinko ollut ”kirjolla”, en tiedä. Koen asiat isosti, tunnen vahvasti, pirun vaikee päästää joistain asioista irti, kaipa se johonkin viittaa, mut silti, sydän edellä eteenpäin. Sen jälkeen kun onnistuin vihasta päästää irti vuosia sitten, ni en ole pahaa tahtonut kellekkään, ja se on vapauttavaa ollut. Pystynyt heräämään uuteen aamuun luottaen et jotain hyvää, hymyilyn aihetta tulee tänäänkin. Ei, kaikki päivät eivät ole olleet varjoja vailla, mutta silti ilman vihaa voinut mennä nukkumaan.

Olen joskus niin monta yötä valvonut rakkauden tähden. Tai paremminkin sen tähden että minulla sitä on, toisella ei. Ne tunnit on niin pitkiä, niiden ajatukset on synkempiä kuin keskitalven tähdetön yö, sinne en toivo kenenkään päätyvän. Itse ne tuolloin ansaitsin, ne kärsin, ja ne muistan, aina.

Se että elää yksin niinkin pitkään kuin mitä minä olen elänyt, rakastaen hiljaa, joskus huutaen, mutta yksipuoleisesti tekee minusta tuon alan mestarin. Tiedän kaikki puolet siitä, se on kuin rubiikinkuutio jonka joka syrjän tunnen. Onhan se pirun surullista, onhan se sääli, mutta vuodet ne vaan vierii, ja en mä itteeni oo säälinyt enää pitkään aikaan. Elämä heittää mäkiä meidän eteen, ne noustaan, tai niistä mennään läpi, ei jäädä alhoon. Jos olis aina tasasta, ni mitä sillon enää ees tuntis?

En toki kellekkään pelkkää vastamäkee toivo, pitää olla hyvääkin, ja kaikil on sitä, jos vaan oikeesta kulmasta kattoo. Ikaalisis taas senkin hiffas, aamul aurinko paisto kasvoihin niin et heräs ilman kelloo, avas oven, astu partsille, ja järvi kimmelsi. Siihen ku istu, ni siit ei puuttunut mitään. Paitsi käsi johon tarttua. Mut silloinkin, katse kääntyi pilviin järven päällä, ja sanoin jälleen, niin kuin viimeiset kaksi vuotta olen sanonut…

Kiitos.

-Hannu / 14.6.2024

Pääsiäisen piristys…

Tänäkin vuonna, kuten aina, pääsiäinen toi mukanaan pitkän viikonlopun. Pitkäperjantai vapaa ja myös seuraava maanantai. Vapaata töistä siis, elämä itsessään ei anna vapaapäiviä eläville.

Pitkin alkuvuotta työporukalla puhuttiin, josko lähdettäisiin laineille jossain vaiheessa, ja tuo vaihe, sopiva ajankohta löytyikin noista ”pitkistä” vapaista. Torstaina firma kiinni tuntia aiemmin, ja siitä suoraan kohti pääkaupunkiseutua ja Länsisatamaa. 22h ilakointia ja hetkessä elämistä, aikas tervetullutta peruspuurtamisen ja sorvaamisen keskelle näin kesää odotellessa.

Viimeksi kävin laivalla syyskuussa kesälomien rippeiden ollessa menossa, mutta se oli vain pikainen pyrähdys, joten tällainen yönyli reissu oli viimeksi Ö:n aikaan, viimeiseksi jäänyt 2017 heinäkuun matka. Tuntuipa kivalta, sitä oli jotenkin oikein kaivannut.

En tiedä, voihan sitä lähteä työkaverien kanssa baariin, mutta aina tuollainen pientä suunnittelua vaativa pidempi siirtymä on hauskempi. On jotain mitä odottaa, ja nyt aika, vaikka se odottavalla onkin pitkä, kului jokseenkin nopeaan. Toki reissu itsessään kului vieläkin nopeammin, ja ilman kommelluksia ei siitäkään selvitty. Tosin, mitä voi odottaa, jos neljä työkaverusta lähtee laivalle, se on joko surullisten sattumusten summa, onnistumisen ilotulitus, tai jotain siltä väliltä. Tämä oli kai kaikkea niistä, ja niistä koostuukin just ne parhaat ja ikimuistoisimmat retket. Hetket, jotka jäävät elämään.

Mieleen juontuivat vahvasti retket kolmekymppisenä, ja yli, Masalan kundien kanssa, silloin monesti käytiin Tukholman suunnassa, ja muistaakseni ei niistäkään vauhtia puuttunut. Joku oksensi, joku horjui, joku oli muuten vaan tahdissa laivan keinumisen kanssa, päihteillä tai ilman. Hienoja reissuja nuo, ja vähän samaa fiilistä löysin viime viikonloppuna. Toki aika on tehnyt tehtävänsä, näin vuosien jälkeen ei ole enää sellainen heittäytyjä kuin ehkä aikaisemmin olin, vaikka vastakkainen sukupuoli kiinnostaakin. Tämä siis sivulauseena liittyen siihen mitä monet pitävät laivamatkojen kohokohtana, naisten / miesten iskemistä. Janikan tai Jennin kanssa tuo reissaaminen oli toki toisenlaista, kun oli sormus sormessa, tai ainakin suunnitteilla.

Itse jotenkin kasvanut siitä baareilusta / mimmien iskemisestä yli, vai olenko vain turhautunut? Pitkä sinkkuus ei ainakaan ylläpidä sitä liekkiä, että haluaisi jonkun löytää. Siis ainakin näin sen koen. Jokseenkin voisi miettiä niin, että mitä pidempään sinkkuna, sitä kovempi draivi, mutta kyynistyykö sitä, turtuuko sitä siihen olotilaan, että nyt mennään näillä yksinäisillä öillä, kun on menty jo niin pitkään? En tiedä. Olihan se mukavaa, piristävääkin jutella Ullan ja Sannan kanssa siellä hytissä ja baarissa, ehkä toivoin, että käytävät olisivat kohdanneet jo edellisenä iltana, eikä vasta perjantai aamuna, mutta toisaalta, kaikki tapahtuu syystä. Näin olen uskonut tämän taivalluksen menevän, ja uskon yhä. Kaikki ei ole meitä varten suunniteltu ennalta, mutta kukin asia tapahtuu tarkoituksella, ja siihen aikaan, kun se parhaaksi tuolta ylhäältä katsotaan.

Olen sitä paljon miettinyt, jotenkin olen tyytyväinen siihen, että saan itse kalenterini täyttää, mutta onhan ihminen, mieskin, jokseenkin sellainen että haluaisi jonkun vierelleen. Varsinkin minunlainen mies, joka prkl sentään huutaa rakkautta, mutta siihen ei edes kaiku vastaa. Toivoa en silti menetä, siitä en ole valmis luopumaan, sillä se on kaikki mitä minulla on.

Tietenkään en siis itse kyynisty, tai lakkaa ihailemasta / katselemasta neitokaisia, onhan niissä se missä silmä lepää. Ei silmät lepää selaten Ivecon tai Jaquarin varaosaluetteloa töissä, ne lepää niissä lanteissa, pakaroissa ja rintamuksissa, ja juuri tuossa oli kysymys tässä työkaverien reissussa, irtiotto siitä mitä arjen työstämiseksi kutsutaan. Eikä pelkästään niissä tarjonnan tarkistamisissa, vaan siinä yhdessä olossa, jolloin ei tarvitse odottaa kuka asiakas ovesta saapuu sisään.

Muistan kyllä senkin ajan viime vuosikymmeneltä, kun olisin jonkun kanssa halunnut laivalle lähteä, varsinkin sen jälkeen, kun oltiin Suomenlinnassa käyty päiväretkellä. Se laivareissu jäi tekemättä, mutta muistan miten siitä haaveilin. Vaikka puhuessani siitä, haaveilu kiellettiin. Miten, oikeasti, estät rakastuneelta haaveilun? Se on sama kuin estäisit linnulta lentoon lähdön. Siivet on lentoa varten, haaveet ovat ihmiselle sama asia.

Minä haaveilin silti. Ja onhan nuo unet, sentään.

Liian harvoin tulee tuolla laivalla käytyä, vaikka ei lompakko kai kestäisikään joka viikoittaista reissailua, omansa nuo ottaa sieltäkin. Se mikä on muuttunut isosti niistä nuoruuden risteilyistä, on se, että nyt täällä ”pohjoisessa” asuessa pitää matkat satamaan miettiä, ne vaativat ihan oman plääninsä. Ennen sitä Espoosta tai Kirkkonummelta vaan hyppäsi junaan ja hetkessä oli Helsingissä.

Ei se toki ollut itsestään selvää silloinkaan, kun Kampissa asuin, Länsisatama oli vieressä ja sinne käppäilin noin kolme varttia ennen lähtöä, kuullakseni että kaverit olivatkin varanneet toisen laivayhtiön matkan, ja tämä yhtiö operoi Katajanokalta. Nähtiin sitten vasta Tallinnassa. Sattumuksia on monenlaisia :)

Seuraavaa reissua odotellessa, yönyli risteilyt valitettavasti lopetetaan taas kesäksi, mutta syksyn saapuessa toivottavasti sinne taas rytmiryhmällä, jos ei sitten sitä ennen revitä kaksipäiväinen Tukholman tarkistus :)

-Hannu 06/04/24

Kutsuvat sitä elämäksi…

Varmaan kaikki joskus heräävät miettimään mikä on oikein, mikä väärin elämässä, ja mikä siitä on omaa tekoa, mikä muiden. Vaikka se olisi muiden, silti se on sinun elämä. Elämä, joka on ainutkertainen, ei ole kuin tämä yksi.
Miten haluat sen viettää, miten rakentaa, Yksin, vai toisen kanssa, Kai meistä jokainen hakee toista vierelleen, toista, joka olisi haluiltaan, tavoiltaan kuin me. Vuosia kun tulee lisää, niin tavoitteita pitää muokata. Ainakin mitä tulee itseeni.

41 vuotta. Se on aikani. Tähän mennessä. Onhan se, melkoinen matka. Aika on suonut hyvää ja pahaa. Olen ”saanut” antaa hyvää ja pahaa, olen saanut, valitettavasti ottaa molempia myös vastaan. Ja tuo on laittanut miettimään, onko kyse luonteesta, sielusta, vai jostain opitusta. Jostain mikä on täällä liian yleistä, jostain mikä on tänä päivänä liian kertakäyttöistä.

Mitä sinulle tarkoittaa tuo, rakkaus?

Onko se sinulle jotain mitä ajat takaa, vai onko se parisuhteessa ollessasi jokin liima, just se miksi olet parisuhteessa? Vai etsitkö sitä sinkkuna ollessasi tinderistä tai muualta netistä? Haetko sieltä suhdetta? Parisuhdetta vai paria suhdetta?

Itse olen nähnyt nuo kaikki. On koluttu baarit, stadissa, espoossa, hyvinkäällä ja jopa täällä kanta-hämeessä. Netti? Kyllä, myös siellä. Ja siitä olen todella hämmentynyt. Siellä etsitään laidasta laitaan, niin kuin kai minäkin. En tarvitse, enkä halua mitään 24/7 suhdetta. Kummallakin pitäisi olla oma elämä. Mutta silti, kai pitää etsiä muutakin kuin pelkkää panoa? Minulle tuon etsiminen tuolta on hyvin vierasta.

Toki uskon tänään isosti tuohon nettiin, siihen että sieltä voi löytää jotain. Itsekin löysin, joskin ehkä liikaa, itseni kaltaiselle tunteella elävälle. Ihastun helposti, saatan jopa rakastua. Ja ehkä se menee niin että nainen menettää kiinnostuksen nopeasti, jos tuon sen ilmi. Ehkä niin on, aina pitää olla jotenkin vitun vaikeesti tavoilteltava. Ei riitä se, että kehuu. Ehkä kehuin liikaa. Se tosin liittyy asiaan, johon hänellä ei ollut osaa, ei arpaa. K?

Jos miettii historiaa, minun historiaa, niin monesti viehätyin hieman isommista mimmeistä, siis muodokkaammista. Naisista, joilla on isommat rinnat ja isommat peput. Näin.

Varmasti monet muutkin miehet näkevät homman näin. Eikä siinä mitään. Minulla kaikki muuttui 2022.

K:oon jälkeen näin asiat toisin, viehätyin pienemmistä naisista kuin aikaisemmin. Olihan aikaisemminkin ollut Jenna ja M, mutta ajattelin asiat silloin toisin. Eikä toki he ihmisinä olleet samoja. Varsinkaan nykyään. En tiedä mikä heille tuli, onko heitä enää olemassakaan? Ehkä olin liikaa? Liikaa ihminen, liikaa ihmisenä? Miehenä?

Välillä ihminen yllättyy, ja nuo yllättäen tulevat asiat eivät aina ole iloisia. Osaltaan yllättyminen johtuu kai ihmisen syvimmistä toiveista, toiveista että asiat menevät jollain tietyllä tavalla. Aina, josko koskaan, niin tapahtuu. Toiveet pettävät, elämä vie poluille, joita et halua, taistelet sitä vastaan sielussa, turhaan.

Ehkä siitä juuri juontaa tuo ainainen pettymyksen tunne. Osa elämää. Onko se jota kutsuvat elämäksi siis loputon lipas pettymyksen tunteita? Ei tietenkään. Eihän täällä kukaan muuten jaksaisi.

Kyse on enemmänkin siitä, että tunnemme vain itsemme. Tunnemme vain omat tunteemme, toisten ajatukset ja tunteet ovat meille aina vieraita, vaikka luulisimme tuntevamme toisen ihmisenä. Näin ei lopulta ole.

Ihminen hakee onnistumista, sitä tunnetta väkisin. Liittyy se sitten työhön, ja siihen uraan, tai kuten itse, toiseen ihmiseen. Tarkemmin sanoen, että onnistuisin toisen näkemään minut samoin kuin näen hänet. Täysin mahdotonta. Tiedän sen, silti pakolla ajan sitä. Millä tuloksella? No niin..pettymyksellä.

Olen katsonut häntä, hänen silmiin. Uponnut sinne, ajatellut että osaan olla kuin muutkin.

En osannut, unohduin sinne, vaikka yritin välillä silmäni luoda muualle. Ne olivat kuin magneettia, ovat yhä, kaikissa niissä kuvissa, kuvakaappauksissa, ne ovat unissa, ne ovat aamuissa ja tilanteissa joita en viitsi tässä avata. Sinä…K.

Kutsuvat sitä elämäksi…ja sitä..se varmasti onkin.

Hymyineen, kyynelineen.

Rakastan myös huomenna, enkä kykene sitä pyytämään anteeksi.
-Hannu 23/03/24

Hyvästit helmikuulle…

Niin se alkaa tämäkin talvi taittumaan, vaikka se välillä taas pitkältä tuntuikin. Maaliskuussa on jo paljon lupausta keväästä, ja usko nousee siihen, että kesä saapuu tänäkin vuonna.

Tietyllä tavalla tykkään talvesta, sen pimeydestä, vaikka pakkaset eivät olekaan mieleeni. Tai ihoni, joka ottaa lämpötilan vaihteluista ikävästi itseensä. Kuitenkin tuo kaamos, jos sitä nyt näin etelässä voi siksi kutsua kuvastaa hyvin sieluani, sen melankolista maisemaa.

Pitkään pimeyteen voi verhoutua, sinne pystyy kätkemään ison osan itsestä, muuttua mustassa takissa lähes näkymättömäksi, piiloutua pahalta, ja välillä valitettavasti hyvältäkin.
Silti odotan kesää, odotan t-paitakelejä, sitä kun voi ottaa potkulaudan aamulla latauksesta alle ja painella pitkin katuja. Sitä, kun lämmin sade valuu pitkin poskia, huuhtoen murheet partaa pitkin maahan. Toki odotan, toivon, jopa uskon, että kesään mahtuu enemmän hymyä kuin kyyneliä, vaikka aina ne kyyneleet ei ole pahasta. Ei kyyneleet ole merkki menetyksestä, ne voivat lopulta olla jonkun alku. Luopuminen, sen tuska on fundamentaalisesti osa elämää, ja jokainen meistä sen tuntee, ja jotkut oppii sen kanssa elämään. Jopa minä. Kaikkea ei saavuta, ja saavutetusta joskus pitää luopua. Niin se on säädetty, meille kaikille.

Nyt kuitenkin maaliskuu, kesää kohti. Lomien suunnittelua, vielä kun niiden aikataulun saisi lukkoon. Voisi miettiä milloin kohti Ikaalisia. Tuo paikka jotenkin juurtunut mieleeni, ehkä siellä eläessäni, asuessani elin aikaa joka oli jonkunlainen saranakohta elämässä. En tiedä, niihin maisemiin silti haluan palata aina uudestaan. Meninhän sinne jopa Janikan kanssa, joskaan hän ei toki nähnyt paikkaa samoin kuin minä. Ei kukaan näe. Tai ehkä Anne, samalta luokalta kauppiksesta, joskaan hänestä kuullut mitään 20 vuoteen.

Älytöntä tuo, siis 20 vuotta, se on kulunut kauppiksesta valmistumisesta toukokuussa. Se on se sama aika, sama ikä jonka olin elänyt silloin kun siellä olin. Mikä kapasiteetti riittää ymmärtämään sen, jos lähdet sitä syvemmin miettimään? Ajattelin tuossa aikaisemmin että olisipa aika PoP järkätä 20v kunniaksi luokkakokous Ikaalisiin, mutta ainakaan yhdeltä suunnalta ei ollut kovinkaan hyvää ”fiilistä”. Mietinnässä silti vielä.

8.päivä maaliskuuta, Naistenpäivä. Jännä miten yksi päivä nostaa mieleen niin monta asiaa. Mietin aamulla, miten edellisessä parisuhteessa muistin mimmii Naistenpäivänä, oliko se pusulla aamulla, vai ruusuilla iltapäivällä. Samassa huomasin, että en edes muista miltä tuntuu herätä jonkun vierestä!!! En muista! Siitä on niin paljon aikaa. Siitä on reilut 7 vuotta, seitsemän vuotta kun herännyt jonkun vierestä.

Pinkka vuosia, joiden läpi muistan kyllä. Mitä sinä muistat sen ajan takaa?

Jotenkin päivämäärät ovat minulle eräällä tapaa ongelma, muistan ne. Muistan että se oli 8.3.2019 kun viimeksi leikkasin parran itseltäni kokonaan pois, miksikö muistan sen? Se oli Naistenpäivä ennen kuin tapasin, sain tuntea nykyiset työkaverit. Mieleeni iskostuu tiettyjä tapahtumia, joihin sitten yhdistän asioita, kuin lankoja, jotka eivät liity toisiinsa, mutta silti juontavat juurensa samasta.

Täällä Kanta-Hämeessä asuessa joskus tunnen olevani juureton, kun joku asiakas puhuu jostain menneistä, tai paikasta lähellä, jonka nyökytellen myönnän tietäväni. Kuulunko tänne? Vastaus on, että nyt kuulun. Tunnen niin vahvemmin kuin koskaan. Mutta onko tämä välivaihe? Vai lopullisuus? Perheettömänä, sinkkuna, vapaus on iso. Vapauteen kuuluu kuitenkin se vastuu, että saatat joutua päätöksiäsi katumaan. Katumusta et pääse pakoon, onneksi sen kanssa oppii elämään.

Olihan itselleni välivaihe 4v Ikaalisissa ja sitten palasin pk-seudulle. Mikään ei minua nyt sinne kiireeseen vedä. Mieli, jokin syvällä vetää minua pohjoiseen. Puhuin aikanaan siitä Janikalle, mutta meistä kahdesta hän on nykyään pohjoisempana kuin minä. Jännä.

Jännä on sekin, jos miettii mikä minut tänne toi. Mikä oikeastaan on ohjannut kaikkea avioliiton jälkeen. Kaikki muutokset, kaikki muuttujat, liittyvät aikaan Ö:llä. En olisi tavannut Janikaa, ilman työkaveria. En olisi siellä tutustunut siinä välissä Jennaan, joka kai edelleen siellä töissä.

Merkityksellisintä on alkuvuosi 2016, ne pakkaset ennen loppiaista, nuo pakkaset samalla tavalla kurittivat tänäkin vuonna samaan aikaan, ja siitä vahvoja muistoja nousi. Akkuhelvetin jälkeen jäin talvilomille, ja sieltä palatessani takaisin työnohjaajaksi, en tiennyt elämäni muuttuvan niin paljon kuin se muuttuisi.

Sen ihmisen takia asun sillä paikkakunnalla, kun asun, sen ihmisen takia teen sitä työtä mitä teen, ja hänen vaikutuksestaan tunnen ne loistavat työkaverit jotka tunnen. Ja olen siitä isosti kiitollinen! Toki päätös on ollut minun, tehdä se muutos, muutto tänne, mutta ajatus, idea ja tavoite oli jotain muuta.

En todella löytänyt sitä, mitä hain, tavoittelin, halusin, vaan hitto sentään löysin jotain paljon enemmän!

En varmaan olisi noita koulujakaan käynyt ilman tätä kaikkea muutosta. Toki, myönnän että vaikka se viha, pettymys on kaikonnut vuosien saatossa, kaipauksen jäädessä, yksin olen jäänyt. Olen siihen tottunut, siihen kasvanut, ehkä olen sen tyyppinen ihminen, erakko, että siviilissä minun tuleekin olla yksin, umpihankeen polkuni tarpoa.

Yhtälailla Ö:n takia tutustuin Upeaan Naiseen, joka on sukulainen entisen Ö:läisen kanssa. Tämäkin tapahtuma, jopa vuosia firman jättämisen jälkeen ohjasi elämääni, synnytti tunteita, jotka lämmittää yhä!!

Se oli jonkunlainen harppaus hypätä pk-seudulta aikanaan tänne kanta-hämeeseen, vaikka luotinkin vähän toisenlaiseen lopputulokseen, mutta silti, millainen harppaus se olisi hypätä sinne minne lopulta sielu vetää…Lappiin?

Ehkä sinne en yksin uskalla…
Mutta kenen kanssa, voisin? Voisinko?

Tänäänkin,
Uskon,
Jälleen illalla,
Kun menen nukkumaan,
Otan tyynyn kainaloon,
Lausun samat sanat:
—
Hyvää yötä, kauniita unia, Rakas,

Kuka sitten oletkin, ja missä oletkin…

Minä odotan sinua.
—
Samoin…kuin läpi tuhansienkin aikaisempien Öiden…

-Hannu 8/3/2024

Vuoden viimeisiä viedään, päivissä sekä kirjoituksissa…

2023, kuinka lujaa se menikään. Mikä, tai mitkä on kohokohdat tässä vuodessa? On kai niitä paljonkin mutta mun sydämessä niitä on vähemmän, ne ei liity työhön, ne ei liity painonhallintaan, ne ei liity siihen että koulu on edistynyt, niihin kuuluu päivät ja illat jotka ovat sisältäneet sitä kauneutta jota olen oppinut arvostamaan, olen oppinut rakastamaan.

Vaikka ne ovat olleet kuukausienkin mittapuulla ohikiitäviä hetkiä, muistan ne kaikki. Minä muistan ne aina. Toki minulla on pitkä muisti, mutta parhaiten, pisimpään muistan kaiken sen minkä kirjoitan sydämeen, siellä on ne merkitykselliset hetket. Nippelitieto tai kirjaviisaus on ihan jotain muuta, ne ei ole tärkeää silloin kun kaikki muu maailmassa menettää merkityksensä niinä hetkinä kun saat vaan olla, hymyillä, jutella ja nauraa, katsella edessäsi olevaa ihmistä joka on aina raikas, virkistävä kuin puuteriluminen tunturi, lapin erämaa, ja yhtä helppo kuin on tuohon lumen äärettömyyteen eksyä, on hänen silmiinsä eksyä, sillä niistä..niistä ei saa mies katsettaan irti ja niin minäkin olen niihin eksynyt, mutta onnekseni, kuitenkin!

Yhä monesti katselen tuonne ylös, ja olen niin paljosta kiitollinen. En pelkästään siitä, että olen saanut tähän ikään elää, terveys on pysynyt, vaan siitä, että minun polkuni ovat ristenneet niiden ihmisten kanssa jotka ovat elämässäni yhä.

Veke hoitanut osan, ja hän ohjaa, ja kulkee rinnallani yhä tuolla ylhäällä, siihen luotan.

Joidenkin kanssa tiet ovat päätyneet T-risteykseen, toinen valinnut vasemman, toinen oikean, mutta elämän valtatiellä lyhytkin kohtaaminen voi olla merkityksellinen, se jättää jäljen, hyvässä ja pahassa.

Tämä vuosikymmen ollut tosi poikkeuksellinen maailmassa, on ollut koronaa, on sotia siellä täällä, jopa sen uhkaa omilla rajoillamme. Vaikea edes miettiä mihin tämä vuosikymmen vielä yltää, mihin se meitä vie.

Tämä vuosi on kuitenkin vienyt minua lopulta parempaa kohti. Tietynlainen ehdottomuus on sorvautunut pienemmäksi, ymmärrän enemmän ja isomman kuvan. Olen ehkä armollisempi maailmalle, ja ennen kaikkea itselleni. Yhä ruoskin itseäni kohti piirun tarkkaa virheettömyyttä, täydellisyyttä, töissä ja siviilissä, mutta silti peilistä katsoen hyväksyn vuosien jäljet, tajuten minkä viisauden ne ovat tuoneet mukanaan.

Täydellisyys on utopia, mutta ihmisenä voi kasvaa, rakkaudessa voi kasvaa, vaikka joskus uskoin että tämä mies ei voisi enää enempää rakastaa, niin kyllä voi.

Vaikka se on niin suurta että se välillä sattuu, niin se tuo silti lämpöä talveen, se auttaa kenkää kantamaan lumessa, elämässä. Se antaa uskon huomiseen, se vie murheet takas eiliseen, auttaa unohtamaan kaiken historian ruman.

Tulevaan vuoteen haluan hymyä, halia, läheisyyttä, kaikkea sitä mitä parisuhteessa elävät pitävät itsestäänselvyytenä. Haluan voimaa selättää monta ongelmaa, vahvuutta pysyä sinä ihmisenä joka olen ollutkin, jotta en taivu samaan muottiin mitä liian monet miehet ovat. Haluan säilyttää herkkyyden, haluan elää yhä sillä sydämellä, heittäytyä tunteisiin, välittäen vähemmän viisaudesta tuolloin.

Ehkä viisainta olisi järjelläkin välillä ajatella, mutta mitä sijaa on järjellä silloin kun rakastaa? Miten sitä voisi järjellä ajatella, järjestää? Ei mitenkään. Se täyttää mielen, se täyttää unet, se vie miestä. Jokainen haluaa sen tuntea, ja pitää siitä kiinni, ja jotkut onnekkaat siinä onnistuvatkin.

Rakkaus on suurin, elämässä muutakin, pienempää, mutta ei yhtä tärkeää.

Tulipas taas rakkauden täyteinen kirjoitus, mutta eikö se ole jokaisen meistä polttoaine, energia ja voima jolla jaksamme luottaa huomiseen?

Ajattelen erilailla kuin muut, olen erilainen kuin muut, sen tiedän, mutta lopulta…olenko kuitenkaan väärässä?

-Hannu 30/12/23

Isänpäivä, mitä se merkitsee…?

Se olisi jälleen huomenna…

Meillä kaikilla on Isä, se on joko elämässämme, tai se on tuntematon, se saattaa olla jo edesmennyt, kuten omanikin on. Moni miehistä on ollut isä, mutta lapsi on menehtynyt, he ovat siinä välissä, ovatko enää isiä vai eivätkö ole? Mielestäni ovat, vaikka siitä muistutuksena olisikin enää vain hautakivi. Liian monet, liian pienet, menehtyvät ennen kuin oppivat edes elämään. Elämän joskus liiankin rankka realiteetti.

Sitten on heitä, joille Isänpäivä nostaa murheita pintaan. He, jotka haluisivat olla isä, mutta eivät voi sitä olla, joko fyysisistä tai sosiaalisista syistä. Heille päivä on muuta kuin liputuksen aihe.

He, jotka saavat olla Isiä, heille päivä on vuoden suurin juhla, ja syystä, tuodaan kenties kahvi sänkyyn, kortteja satelee, muksut halivat. Muille tuo päivä on syy olla avaamatta Facebookia.

Itse kuulun tuohon välimaastoon. Olen 40, lapsia tietääkseni ei ole, kun ollut elämäni aikana melko tarkka kumin kanssa, jopa niin tarkka että ystäväni joskus ovat naureskelleet, kun olen laivalta preservatiiveja ostanut. Mutta nauravatko enää, en tiedä?

Haluaisinko olla Isä? Osaisinko? Ei sitä kukaan tietenkään faktisesti tiedä, ennen kuin se tilanne tulee eteen. Itse ollut lähimpänä sitä hetkeä -04 kun ajattelin että tyttöystäväni olisi minulle raskaana, mutta kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, näin ei ollutkaan, ja siinä haihtuivat nekin mietteet. Sen jälkeen, tai silloinkin aika syvästi mietin mitä kaikkea se vaatii. Vieläkään en sitä tiedä, kun en ole seukannut edes kenenkään mimmin kanssa, jolla lapsia olisi, eli en ole ollut edes Isäpuoli.

Niin, olen 40, monesti leikittelen ajatuksella, että jos minusta tulisi nyt isä, lapseni olisi 18 silloin kun itse olen lähellä kuuttakymmentä. Milloin on liian myöhäistä? Missä menee raja? Toki miehillä se raja on häilyvämpi kuin naisilla, monilla heistä se kello tikittää, ja soi, ennen kuin oikea osuu kohdalle. Se on myöskin surullista. Se on asia josta ei paljon puhuta medioissa, nykyään tietty nostettu pintaan puhumalla kaikenlaisista kumppanuusvanhemmuudesta tms. Joillekin kai ihan käypänen ratkaisu.

Jos ihminen elää koko elämänsä yksin, perheettömänä, mitä meistä jää? Nimi kiveen? Tontti hautuumaalla? Kukaan ei huolehdi siitä, tai tuo kukkia. Aika lohduton ajatelma. Miksi näitä siis ajattelen?

Koska en ole isä.

En tiedä osainko edes, en ole saanut lapsuudesta kovin hyvää isän mallia, sain vain sen veren perinnön, joka ei ole kummoinen. Haluaisinko ottaa riskiä siitä, että välittäisin saman jälkeeni, omille lapsilleni? Haluaisinko että he sortuvat mukiin yhtä helposti kuin minä olen sortunut vastoinkäymisten edessä? Ei, en halua.

Mitä vanhemmaksi mies elää, sitä nopeammin vuodet menevät. Niin sanoi entinen opettajani Markku ”Äijä” Laine aikanaan Kirkkonummen tarkkiksella ollessani. Hän oli oikeassa, hän ei olisi voinut olla oikeammassa. Vuodet eivät merkitse enää mitään.

Jos mietin kauanko olen elänyt tunteiden, ikävän parissa, vuodet ovat tosiaan menettäneet merkityksensä, vuodet eivät ole mitään, kun niitä vertaa ikuisuuteen. Kuukaudet katoavat verratessa vuosikymmeniin, päivät verraten kalenterien satoihin sivuihin.

Jos mietin että siitä on 5 vuotta kun olen nähnyt jonkun tärkeän, jopa yli, ei se merkitse mitään. Ei se haalenna mitään. Jotkut eivät edes muista aikoja niin kauas, mutta minä muistan. Eikä toki niistä hetkistä muuta olekaan kuin muistot. Ne säilön, niihin palaan, niistä joskus ehkä opin.

Isänpäivää juhlikaa te kaikki, joilla siihen on mahdollisuus, mutta muistakaa, että se on lahja, joka teille on annettu.

Muistaen, niin kuin se lahja on teille aikanaan annettu, elämä, se voidaan ottaa liian aikaisin pois.

Tehkää siis ajasta hyvä, merkityksellinen, ja osatkaa toimia siten, että mitään kaduttavaa ei jää.

Ja lapsenne aikanaan muistaa kiven luona teitä hyvällä.

-Hannu 11/11/2023

LOKAKUU16

”Ei sellaista humalaa olekaan, joka saisi sielun nauramaan…”

-KLS

Talvi tuli, selvisin jopa aika pienin henkisin naarmuin vaikeimmasta, eli lokakuusta. Toki se tulvi muistoja, fiiliksiä, toi mieleeni ajatuksia joita kävin läpi viime vuosikymmenellä samoihin vuodenaikoihin. Muistoilla onneksi tapana parantaa itse itseään, jotkut niistä saavat kultareunukset, jotkut himmenevät, joihinkin saa suurempaa perspektiiviä vuosien jälkeen. Niitä yhdistää se, että ne ovat tosia, ne ovat sinulle tapahtuneet, ne ovat sinun elämää. Ei sen enempää, mutta ei yhtään myöskään vähempää. Ne ovat osa sinua, ne ovat sinä. Tänään.

Saatan olla väärässä, mutta jotenkin tuntuu siltä että talvi tuli tänä vuonna aikaiseen. Viime vuonna piti talvirenkaatkin vaihtaa myöhemmin, ei -22 pitänyt skrapaa laseja vielä. Saatan muistaa väärin, mutta tuskin. Pysyvämpää lunta tänne ei sentään vielä ole tullut, mutta kyllä eräällä tapaa mieltä kirkasti nähdä ensilumi maassa. Pimein vuodenaika on pahin, ja se on juurikin loppusyksy, just ennen talven voittoa. Ajovalot hukkuvat märkään asfalttiin, et meinaa nähdä mitään, kieli keskellä suuta saat ajella että ei aja kenenkään päälle.

Joskus nuorena oikein tykkäsin ajamisesta, mutta niin ne ajat vaihtuu, nykyään koen sen jotenkin pakollisena pahana, oli kyse sitten vapaa-ajan ajamisesta tai työnpuolesta. On siinä tietty fiilistä ajella kesäkuumalla ikkunat auki ja luukuttaa iskelmää, mutta kumpikaan noista ei iskostu kovin hyvin tähän aikaan, kun pakkanen puree otsaan ja varpaisiin. Hyvä musa toki auttaa kestämään siirtymät, ei siinä mitään.

Tää vuosi mennyt taas niin nopeasti, oisin halunnut saada enemmän aikaan, oisin halunnut nähdä useammin tiettyjä ihmisiä, mutta ei toi kalenteri anna armoa, vuodenajat tulee ajallaan, haluttiin tai ei. Ja jouluunkin enää silmänräpäys, pikkujouluista puhumattakaan. Sitten koittaa uusivuosi ja tämä syksy, koko vuosi jää unholaan, sinne muistoihin, joiden kansien välissä on tilaa.

Joskus miettinyt, tällei nykyisellään pikkasen minimalismiin taipuvaisena kaverina, että kuinka paljon konkreettisia muistoja, siis esineitä, printtikuvia, yms. kannattaa säilyttää. Yli 40v mittarissa ni niitä alkanu kertyy, mut ei niitä henno poiskaan heittää. Niiden taltioimiseen on joku syy ollut, ja onko se syy poistunut? Ei, mutta lisää neliöitä en halua siksi että muistojen mausoleumia niihin perustaisin. Sinkkumiehelle poikamiesboxi on just eikä melkeen passeli, ja just passelin kokoisessa kylässä. Sikäli olen menneisiin valintoihin hyvinkin tyytyväinen, en kadu sitä. Paljon muuta kylläkin.

Jutun kuvaan tiivistyy todella hyvin olot, tunnelmat, ajatukset lokakuulta 2016. Tuona iltana en tiennyt kumpaa vihaan enemmän, maailmaa vai itseäni. Aika synkkä aika, aika jonka teoistakaan ei voi olla ylpeä. Jokin suurempi niistä kuitenkin johdatti läpi, ja osaan olla tänään siitä kiitollinen.

Eikö vihallakin pitäisi olla eräpäivä? Viimeinen käyttöpäivä? Rakkaudella sitä tosin ei ole, se elää, ja kulkee mukanamme kivikoissa, karikoissa ja sumuisillakin teillä. Se pitää meidät lämpimänä pakkasien laskeutuessa ja on kuin extrapeitto käydessämme nukkumaan. Jopa silloin, kun rakkaus on traagisen yksipuolista.

Kuka meistä on syytön? Synnitön? Se heittäköön sen kuuluisan ensimmäisen kiven. Jos emme synny synnistä, teemme sen viimeistään itse elämän polulla. Onko olemassa parempaa ja huonompaa ihmistä? Mitä jos onkin vain Ihminen, virheineen, hyvyyksineen, lahjoineen viritettynä taidolla herkkyyteen, ja anteeksiantoon? Voisiko se olla kaiken avain?

Nähdä toisessa se sama, sama epätäydellisyys, jonka me niin monesti kykenemme itsessämme näkemään? Jos niin on, miksi anteeksiantaminen on niin hiton tiukassa? Jopa vaikeinta tässä maailmassa, Anteeksi on vaikeaa pyytää, mutta sen anto toiselle, se on vielä lujemmassa, se on rankkaa ja vaatii itseltä paljon ymmärrystä, tiedän sen itse, todella, mutta itse olen esimerkki siitä, että se on mahdollista. Meille kaikille.

”Vihan vanki tuomion
Vain itselleen sanelee…”
-The Rain

Silti, tänäänkin,

Kiitän Luojaani Sinusta.

-Hannu 3/11/2023