Nyt on poissa molemmat. Ja en kestä ajatusta. En olisi uskonut, että viime kirjoituksen jälkeisenä päivänä iskee tämä. On kuitenkin ajan armottomuuden edessä pakko hyväksyä se minkä olemme syntymässä saaneet. On hyväksyttävä väliaikaisuus. Meitä ei tehty kestämään, vain sijaistamaan seuraavia sukupolvia, halki vuosisatojen, läpi vuosituhanten.
Silti, miten sisäistää ajatus siitä että ystävä on siirtynyt täältä ikuisuuteen, täältä rajan taakse. Sen rajan, jonka yli näkemistä joudumme odottamaan. Itselleni on tämän sisäistäminen, hyväksyminen, ylipääsemättömän vaikeaa. Ei siksi, että kuolema itsessään olisi vaikeaa, onhan se. Se on niin vaikeaa että et voi sitä koskaan edes ajatella kuivin silmin. Mutta kun yhtälöön lisätään se, että tuo koskee ystävää. Tilanne on kestämätön.
Minulla oli onni tutustua Veikkoon, Vekeen, 2000 -luvulla, eli noin 14 vuotta sitten ollessamme samassa työpaikassa, Örumilla Espoossa. En muista mistä tarkelleen kaveruus alkoi, hän oli palautuspuolella, ja itse keruupuolella. Mutta yhteistä näille kahdelle oli tupakkakoppi. Siellä kävivät kaikki, päälliköitä myöten. Sen ulkopuolelle jäivät tittelit.
Näiden vuosien varrella sain tutustua siihen mieheen jonka elämänkatsomusta opin jopa arvostamaan, vaikka se monin tavoin erosi omastani.
Veke nojasi vahvasti periaatteisiin, ja oli niiden kohdalla tinkimätön. Muistan hänen sanoneen että saman merkkisiä farkkuja hän on käyttänyt jo kymmeniä vuosia. Ja aina näin hänen yllään mustat farkut, merkki taisi olla James. Merkkiuskollinen hän oli myös tupakassa. Muistan monesti koittaneni tarjota hänelle tulta, mutta ei onnistunut, hän livautti taskustaan Zipon, ja liekki nortiin otettiin siitä. Yhtälailla savukkeen merkki oli hänelle tärkeä, ei sitä voinut tarjota jos omassa taskussa oli pallmall -merkkistä tupakkaa. Vain nortti paloi, pois lukien kerta, joka on jäänyt mieleeni erään ruokatunnin yhteydessä Safkis nimisellä grillillä, hänellä oli jäänyt omat tupakat työtakin taskuun, ja ruuan jälkeen savuja toki mieli teki, ja hän otti kuin ottikin tarjoamani tupakan vastaan. Harvinainen hetki. Ja mitä takkiin tulee, siinä hänen tinkimättömyys todella loisti. Se oli pilotti. Se oli pilotti kultaisella vetoketjulla, samanlainen kuin MacGyverillä, hänen sanoin. Tuota sarjaa hän tykkäsi katsoa. Ja myös erästä toista, joka yhdisti meitä loppuun asti.
Joskus viime vuosikymmenen alussa kehotin häntä kantsomaan sarjaa nimeltä ”Raid”, ja saman nimisen leffan. Taisi siihen aikaan olla nähtävillä tubessakin. Hän katsoi, ja tästä tuli aihe josta puhuimme, ja jonka laineja heittelimme toisillemme kaikki nuo vuodet. Hän katsoi sarjan kymmeniä kertoja, kenties jopa enemmän kuin minä, mutta yhtäkaikki, me molemmat muistimme kaikki vuorosanat. Se oli meidän juttu. Loppuun asti.
Raidin vuorosanoin aloitimme puhelut, ja niihin lopetimme. On raskasta ajatella että tuo puhelin ei enää soi. Veke oli ainoa ystävistäni joka minulle soitti. Ja nyt on vain hiljaisuus.
Meidän ystävyys kesti sen, että lähdin Örumilta, se kesti sen että hän lähti sieltä, vuosikymmenten uran jälkeen. Me puhuimme firmasta, mutta paljon muustakin.
Veke oli soittaja, hän oli blues mies. Tuo oli taito josta itselläni ei ole mitään käryä. Mutta soittaa hän todella osasi, ja niitä videoita oli ilo katsella. Nähdä kuinka kasvojen liikkeitä myöden hän eli sitä maailmaa, sitä sormien ja kitaran kielten välistä liittoa.
Automies hän oli myös. Tässäkin tinkimätön, kuinkas muutoin. Aikaisemmin oli vannoutunut jenkkeihin, mutta kun itse häneen paremmin tutustuin, oli hän jo siirtynyt mersuihin. Autot olivat hänelle selkeästi rakkaita. Ne olivat selkeästi enemmän kuin vain töihin siirtymisen väline. Ensin 124 korinen, ja sitten C-sarjan farkku. Julkisten kyytiin häntä ei olisi saanut milloinkaan. Jos kunto ei kestänyt ajamista, ainoa vaihtoehto oli taksi. Jonkunkin kerran hänen kanssaan taksin takapenkillä huikat otettiin.
Muistan tapauksen kun oltiin syömään lähdössä hänen viimeiseksi jäämällään mersulla. Hyppäsin kyytiin ja heitin röökin suuhun. Hän hidasti, ja kysyi, meinaatko polttaa sen? Sanoin, että yleensä tässä vaiheessa ollaan enää liekkiä vailla. Hän vastasi, että hän ei ole koskaan polttanut tässä autossa. Laitoin tupakan askiin takaisin, ja ajoimme syömään. Tuossa autossa ei poltettu silloin, eikä sen jälkeen.
Raidin lisäksi meitä yhdisti se, että molemmat tykkäsi ottaa olutta. Ei kierrelty asian ympäriltä, vaan mentiin läpi. Molemmille maistui. Jossain vaiheessa hän mieluummin siirtyi alkon tuotteisiin, ja jätti oluet vähemmälle.
Veke ei istunut baareissa, syytä en tiedä, ehkä hän mieluummin otti kotona, valikoiden seuransa. Siksi on hieman paradoksaalista kirjoittaa muutamia näistä riveistä baaripöydän ääressä. Ehkä hän oli sen aikakauden lapsi, että tuo maailma oli jo nähty, mieluummin valitsi jonkun muun ympäristön.
Sadat tuhannet ovat mukiin hukkuneet, ja vielä useammat tulevat siihen hukkumaan. Se tarjoaa hetken lepoa, hetken unohdusta, mutta viekkaana se tarjoilee mielellään myös elämäntapaa. Se ei pakota, mutta joka nurkalla kuiskuttelee, varsinkin vastoinkäymisten kohdalla se on olkapäällä istumassa. Se on kirjoitettu tämän kansan DNA:han. Minäkin sen tiedän.
Voisi kai sanoa niin, että ketkä ottavat ilon irti elämästä, heidät otetaan irti elämästä. Surullinen fakta. Veikko halusi elää täysillä, ilman jarruja. Se oli hänen luonteensa. Mutta koskaan, en yhtäkään kertaa, muista hänen valittaneen mistään. Hän otti elämän siten, kun se tuli. Hän otti, hän kesti. Hän oli sen tyyppinen mies, että hänen kaulassaan ei risti varmasti koskaan roikkunut. Hänen uskonsa oli toisenlaista. Olen silti varma siitä, että yläkerran orkesteriin hänet otettiin avosylin vastaan. Hän on yhtä taitavien seurassa nyt.
Me oltiin puheissamme niin kuin Raid ja Ratsumies. Lempisarjamme mukaan. Sama päti elämässä. Täysi sanaton ymmärrys, vaikka ikäeroa oli yli 20 vuotta. Minä tulen kaipaamaan häntä.
Vaikka moni unohtaisi, minä muistan. Minä muistan että kerran täällä eli mies nimeltä Veikko Nurminen. Hyvä mies. Hyvä ystävä.
Godspeed, Veke. Vielä me kerran tavataan siellä ”paremmassa taukopaikassa”.
”Elämä, se oli se hauska juttu joka sattui matkalla kalmistoon”.
Ratsumies hetken vielä päivystää, ja sitten…Raid, me istumme jälleen samaan pöytään. Pidähän mulle paikkaa varattuna.
Ystävyydestä ikuisesti kiittäen,
-Hannu 30/04/2022