Kesä 2019, siihen jäätiin viimeksi. Olin tyytyväinen, jopa iloinenkin siitä, että päivät olivat saaneet sisältöä, ne sisälsivät muutakin kuin nuo kadut jotka olin reppuni kanssa kulkenut satoja kertoja, ne sisällyttivät päähäni muitakin ajatuksia kuin ne, jotka kerta toisensa jälkeen ovat saaneet silmäni kyyneliin, huuleni huutoa muistuttaviin asentoihin. Työ vei ajatuksia muualle, illat ja yöt kuitenkin palauttivat minut vanhoihin tilanteisiin.
Työkavereiden kanssa naurettiin asiakkaille, heidän erikoisuuksilleen, heidän selittämättömille vihjeilleen siitä, mitä olivat vailla. Osa olisi ehkä ollut vailla lääketieteellistä konsultaatiota, osa nyt muuten vain oli pihalla, vaikka olivatkin fyysisesti liikkeessä, tiskillä. Hiljaa mietin mielessäni, että tätä kai tämä varaosamyyjän työ on. Toki hymyä tuli imeskellä silloin kun asiakas oli palveltavana, vaikka kuinka olisi naurattanut. Eihän sellainen korrektia ole, nauraa päin naamaa. Asiakkaat hoidettiin, oli kuinka vaikea, kryptinen tai sekava tapaus tahansa.
Oli äärettömän mukavaa painella aamuisin tuonne harjoittelupaikkaan, kun tiesi mitkä miehet siellä odotti. Täysin käänteinen olotila sille, missä siviilissä vaelsin. Kesällä harjoittelu oli vasta alussa, ja ennen harjoittelua mietin, että 29 viikkoa olisi pitkä aika. Yli puolivuotta, mutta lopulta, se oli lyhyt, se oli kuin silmän räpäys, se oli ohi nopeammin kuin osasin ajatella, nopeammin kuin mihin olin valmistautunut.
Myynnin ohessa välillä suhasin osia korjaamoille, tuttua hommaa vanhastaan. Hyvää jytää soimaan ja ikkuna auki, mikäs siinä ajellessa. Välillä tosin veri kuohahti kun vastaan tuli Ö:n paku ja näin kuka siellä oli ”puikoissa”. Saatana, se oli sana joka mielessäni tuolloin oli, ja sitä ympäröi sanat vittu, ennen ja jälkeen. Olinhan minä vihainen, olen sitä edelleen. Miksi en olisi? Toivon vain syvästi että elämä joskus vielä tuotakin bimboa opettaa. Ja niin se myös tulee vielä tekemään. Elämä opettaa meitä kaikkia, elämän oppikoulu on se kovin, sen rinnalla omatkin vuoteni tarkkiksella aikanaan tuntuvat kuin viheltelyltä maalaismaisemassa.
Taustalla oli se, että olin tuolla töissä vain harjoittelijana, mutta porukka jollain tapaa piti minua vertaisenaan, mikä oli sinällään erikoista. Eihän minun tietotasoni ollut samalla viivalla alkuunkaan, mutta se ei tuntunut heitä haittaavan, ehkä osaltaan juuri tuosta syystä päivät lensivät, viikot vierivät, kuukaudet tuntuivat typistetyiltä. Kuten sanottua, 29 viikkoa tuntui joltain aivan muulta.
Harjoittelupaikkaani en olisi voinut paremmin valita, niin, missään en olisi tuntenut itseäni niin hyväksytyksi, tervetulleeksi avuksi, kuin tuolla tunsin. Vakiporukka kävi lomilla, mutta itseäni ei lomien puute haitannut, olinhan ollut ennen koulun alkamista lomilla noin 10kk. Tiesin koulun päättyvän tuon vuoden lopussa, ja sen jälkeen tulevaisuus olisi auki, mistä töitä, mitä päiviin, mitä tekisin, minne menisin. Monia kysymyksiä, mutta tuona kesänä en noilla ajatuksilla mieltäni vaivannut. Oli vain päivä kerrallaan.
Tuli viimeiset kokeet koulussa, ja se kaikkein pahin. Ruotsin koe. Aikanaan ammattikorkeassa jännitin staatiikan kokekeita, lämpöoppia, monia aineita, mutta jotenkin ruotsi on ollut aina itselleni tiukka paikka. Se kumpuaa historista. Aikanaan peruskoulussa, ollessani vielä ns. normaaliluokalla Sepänkoulussa Masalassa, kun ruotsi oli alkanut 7 – luokan alussa, kapinoin. Vihasin sitä ainetta. Vihasin sitä niin että vitutti. Taisin ehtiä yhdessä tai kahdessa kokeessa olla, ja noihin papereihin kapinahengessä kirjoitin vastaukset englanniksi. Niin paljon sitä ainetta vihasin. Helpotus tosin tuli pikkaisen myöhemmin kun siirryin tarkkikselle Kirkkonummelle, ja elämäni paras opettaja ensimmäisellä viikolla sanoi, tai tarkemmin kertoi miten asiat hoidetaan siellä. Tunneista pidetään veisto (käsityöt), liikunta, köksä. Muut on omalla vastuulla isosti, mutta ruotsi…siitä oli sanaton sopimus, kaikille valmistuville annetaan arvosanaksi 5. Lukematta, kokeita tekemättä, tunneilla olematta. Voi veljet, sopi minulle, sopi minulle niin että nauroin. Tietämättä tietenkään että hurri tulisi vielä muissa kouluissa vastaan. Vaikka jännitin varaosamyyjän koulutuksessa ruotsin koetta, se oli turhaa, kerralla läpi, ihan niin kuin aikanaan olin sen hoitannut kerrasta Ikaalisissakin, kauppiksessa. En sitä todellakaan osaa, mutta ei osaa suurinosa Suomalaisista muistakaan. Läpi, mikä läpi. Nice!
Se olikin sitten se viimeinen todellinen askel joka mielessäni kuumotti vastustamassa valmistumistani tuosta koulusta, sähköposti piippasi, hyväksytty, 2. Ykkönenkin olisi riittänyt, ajattelin, mutta hyvä kai näin. Muutama viikko hommia työpaikalla ja homma paketissa.
Loppuvuoteen liittyi noita onnistumisia, mutta myös paljon muuta. Olin aikaisemmin syksyllä miettinyt että lähden jälleen stadiin 612 -kulkueeseen itsenäisyyspäivänä, niin kuin aikaisemminkin. Kävely töölöstä sankarihaudoille. Heidän luokseen, joiden vuoksi saamme asua maassa nimeltä Suomi. Ilman sitä tahtoa, uskallusta, rohkeutta, meidän kansaamme ei olisi. Se olisi nyt nimeltään venäjä. Se on jokaisen hyvä muistaa. Vuosisata aikaisemmin tuo itäinen naapurimme tunnettiin monilla nimillä. Se oli venäjä, sen jälkeen neuvosto-venäjä, ja sodan syttyessä nimeltään neuvostoliitto. Nykyään pelkkä venäjä. Yhtä kaikki, siellä miestä rintamalle riitti, mutta niin riitti täälläkin Sisua. Ei voi sanoa että naapuri sai turpaansa, mutta nenilleen kuitenkin.
Tähän liittyen sanottakoon että aikanaan peruskoulussa lempi aineeni oli historia, taisi olla jopa ainoa aine josta aikanaan sain täysiä kymppejä kokeista.
Niin, takaisin loppuvuoteen. Tuo kulkueeseen osallistuminen jäi pois, haaveeksi, sillä veljeni oli pyytänyt minua kuskiksi kun oli vaimonsa ja kavereidensa kanssa menossa kyseisenä päivänä 6.12 laivalle, ja laiva lähtisi Turusta. Melkonen matka, mietin, kun eka riksusta lohjalle, sieltä turkuun, ja sitten takas riksuun, ja seuraavana päivänä sama takaperin. Ongelma ratkesi sillä että jäisin yöksi Turkuun, veljeni kun oli järkännyt kulkupeliksi ison retkeilyauto -mallisen Crafterin. Ajoin siis juhlakansan Turun satamaan, ja siitä parkkiin jossa ajattelin olevani iisisti yön, ja seuraavana iltana uudestaan satamaan hakemaan matkalaiset. Näin siis ajattelin, ja näin tapahtuikin. Mutta välissä tapahtui muuta.
Veljeni 6.12 ilmoitti että Vaasasta oli tullut puhelua koskien meidän isää. Uutiset eivät olleet hyviä, sairaalasta oli tuo puhelu tullut.
Otin parit oluset sinä iltana, että saisin ajatukset rauhoittumaan, ja toki myös Suomen kunniaksi. Nukuin ehkä pari, kolme tuntia tuona yönä. Viimeisetkin unet tippuivat luomistani puhelimen soidessa klo 10 aamulla. Numerosta näin että puhelu tulee Vaasan suunnalta. Tiesin, tiesin mitä olin jo aavistanut paskasti nukutun yöni aikana. Isä oli kuollut.
Tuo puhelu lääkäriltä nosti mieleeni kaikki ne muistot, muistot siitä puhelusta johon vuonna 2000 vastasin, ja silloinkin kyse oli isästä, joka oli hengityskoneessa teholla. Hän oli jäänyt junan alle. Ei vahingossa, vaan tahallaan. Hän ei halunnut enää olla täällä avioeron jälkeen, hän halusi pois. Tuloksena oli se, että hän ei päässyt, vaan joutui 19 vuodeksi pyörätuoliin, ja palvelutaloon. Tuohon hänen ratkaisuunsa luomassa vaikutti varmasti monet muutkin asiat kuin vain avioero, siihen liittyi paljon muitakin pettymyksiä, asioita joista hän vaikeni. Ehkä hän ei osannut puhua riittävästi eläessään, mutta tekstit jäleenpäin kertovat enemmän, antavat taustaa kaikelle sille. Nyt, vuosikymmenen vaihtuessa hän oli löytänyt pois pääsyn, ja tarttui siihen. Hoiti itsensä kirkkomaalle, ja me veljeni kanssa jäimme miettimään miten tämän annettiin tapahtua. Sen miettiminen on toisaalta turhaa. Hän halusi lähteä, joten syillä ei ole väliä. Seuraus on siunaus, hänen kannaltaan. Näin haluan sen miettiä. Vuonna 2000, ollessani 17 vuotias en ymmärtänyt, mutta nyt ollessani vanhempi, ymmärrän paremmin. Ymmärrys kasvaa ajanmyötä, ulospäin näkyvä on vain osa sitä jotain, minkä jokainen meistä kantaa sisällään.
Kaksi päivää tuon jälkeen tuli näyttökoe töissä, opettajalle tuli näyttää mitä osaa, mitä on oppinut. Se oli viimeinen rasti ennen kuin postissa tulisi todistus käydystä koulutuksesta. Näyttökin kai meni ihan hyvin, ottaen huomioon vireystasoni johtuen edellisen viikonlopun tapahtumista. Postin tuoman paperin mukaan keskiarvo oli 4,7, maksimin ollessa 5.
Koko loppuvuotta väritti Vaasassa käynnit veljeni kanssa, isäni asunnon tyhjennys, ja siihen liittyvät asiat, joskin onneksi veljeni otti raskaimman taakan kaikkien virallisten asioiden hoitamisesta, itse en olisi osannut, enkä kyennyt. Elämä oli, ja on liian riekaleinen moiseen.
Tämä on viimeinen virsi tästä sarjasta, tästä vuosikymmenestä. Raskas reissu, 10 vuotta. Se on prosetteinakin laskettuna iso osa ihmisen elämästä. Siihen tulisi sisältyä onnea, naurua, ja niin sisältyi minullakin, vaikka tekstit eivät aina sitä tuokkaan esiin. Kuitenkin, minä latasin isoja odotuksia niihin naisiin. Toivoin perhettä, toivoin ehkäpä jopa uutta avioliittoa Jennin jälkeen, mutta niitä ei tämä vuosikymmen suonut. Minä olin valmis, mutta ehkä osaamaton. Ei kaikki nämä vastoinkäymiset ole naisten syytä, kyllä niissä on minuakin paljon. Minun virheitä, minun taitamattomuutta, minun arpiani, joiden vuoksi olen tehnyt niin kuin olen tehnyt. Olen rakastanut, olen iloinnut heidän seurastaan, mutta lopulta menettänyt heidät kaikki. Löytäen lopulta itseni yksin, miettien, ja murehtien, itkienkin.
Olen kai rakastunut liian nopeasti. Syöksynyt tunteisiin katsomatta onko minulla laskuvarjoa selässä, jotta joskus voisin laskeutua takaisin maanpinnalle. Luottanut ihmiseen joka on ollut lähellä, kosketuksen päässä, suudelman etäisyydellä. Se on minun virheeni. Se on virheeni kun olen uskonut, ja luottanut enemmän kuin mihin minulla olisi ollut oikeus. Ehkä olen kaikesta tuosta oppinut. Vai olenko sittenkään? Jotenkin huudan yhä elämälle rakkauttani, haluan sitä, haluan tuntea sitä, haluan tuntea hänet lähelläni, mutta onko se lopulta väärin? Ainakaan ketään muuta kuin itseäni kohtaan.
Haluan uskoa olevani hyvä mies. Suurimman osan ajasta. En aina. En osaa, ei kai kukaan osaa aina olla. Aina jossain tulee väärä sana, väärä teko, vaikka iltaisin aina rakastaakin vieressä nukkuvaa. Enpä tiedä, siitä on jo vuosia kun olen saanut jonkun vieressä nukkua. Haluaisin kyllä, mutta haluaisin ennen kaikkea rakastaa, pitää lähellä, jopa silloin kun tähdet loistavat taivaalta yksin minulle, noina yksinäisinä öinä, jolloin tyyny on ainoa jonka saan kainaloon.
Helvetti sentään…antaisin niin paljon, antaisin kaikkeni, kun saisin vielä yhden yön takaisin.
Niin paljon, myös tuo, on minulta kielletty, vaikka lopulta, aina…vain hyvää tarkoitin.
Päällimmäisenä muistan tuon kesän 2016.
Yö – Sua muistoistani pois en saa:
Tunnit toukokuun, silloin sankarisi olla sain
Vaik huuhtoneet on päiväin veet
Säilyy mielessäni hetki arvokkain
Sen kadotin kun sähläsin
Olin lopultakin oppipoika vain
Mä yritin kai liikaakin
Yksi riittänyt ei sulka hatussain
Mä elvistelin, leveilin mä muka lujaa elin
Olin suuri suuri suu
Tyhjää tynnyriä suuri eleisesti kolistelin
Se yhä onnistuu
Vaik kaikki muu mun onnistuiskin ehkä unohtaa
Mä sua muistoistani pois en saa
Vaik arkisina päivät jatkavatkin kulkuaan
Mä sua muistoistani pois en saa
Sut todeks taas saa muuttumaan
Tai pettää silmiäni valollaan
Nää tunnit toukokuun
Kuin eilisen
Mä muistan sen
Tuon tuokion, se ohitse jo on
Mut muistoissain se jatkuu aina vain
Sen kauneudesta haavan silloin sain
-H.S 19/12/2020