Muutoksen nostalginen vastarinta

Muutos, se on väistämätön. Monen asian toivoisi ja soisi olla kuten ennen, kuin se on aina ollut. Kuten se on ollut meidän muistoissa. Muistot pysyy, mutta ympärillämme oleva todellisuus muuttuu. Se muuttuu rakennuksissa, se muuttuu ihmisissä ja niiden tavoissa toimia ympärillämme olevassa maailmassa.

Tänään kun kävelin kylpylältä Ikaalisiin, mietin siinä kulkiessani että niin, tämä oli se matka jonka kävelin kouluun, tuon puoli vuotta jotka asuin kylpylän luona. Reipas 6km suuntaansa, ja ei se nyt niin paha ollut auringon kuumottaessa päälakea. Kuitenkin se matka oli enemmän, se oli matka muistoihin, siihen jota nytkin mietin.

On luonnollista että asiat muuttuvat 20 vuodessa, mutta pitääkö tuo luonnollisuus hyväksyä? Ei välttämättä. Elää pitää nykyisyydessä mutta mielessään voi hymyillä sille mitä oli, ja niille ajatuksille jotka silloin joskus koki.

Itse olen elämää kelannut takaisinpäin kuin lankakerää, etsien tiettyä kohtaa. Sitä kohtaa jossa olin viimeksi oikeasti onnellinen elämään, ja odotin mitä kaikkea sillä olisikaan annettavana. Se on tämä paikka. Tunnen niin. Se oli vuosi 2004.

Valmistuminen kauppiksesta, muutto takaisin Kirkkonummelle. Se tuntui silloin jotenkin helpottavalta kun reissaaminen kahden asunnon välillä loppui. En osannut odottaa sitä, että jo pian lähdön jälkeen kaipaisin paikkaan, jota en muutama vuosi takaperin osannut edes asettaa kartalle, ja jonka postinumeron veikkaaminen olisi ollut täyttä lottoa. Niin kai se monesti menee, että ihminen kaipaa aina jotain. Oli se sitten paikkakuntaa, naista, elämänvaihetta tai nuoruutta. Minä kaipaan noita kaikkia.

Täällä lomaillessani olen miettinyt paljon menneitä, ehkä enemmän kuin olisi edes tervettä. Katson katuja miettien mikä rakennus tuossa ennen oli tai mikä liike tuossa kivijalassa ennen oli. Mietin miten koulukaverien kanssa tuolla naurettiin, ja kuinka tuon talon alakerrassa olevassa asunnossa Annen kanssa saunottiin. Ihminen rakentaa elämänsä menneestä. Se rakentaa itseään kohti tulevaisuutta niistä palikoista jotka historia on hänelle antanut. Oli ne sitten hyviä, tai huonoja. Elämän anteliaisuus kai hyvien palikoiden kohdalla loppui itselläni vuoteen 2004.

No joo, otetaan sen verran bäckiä että ei kaikki noin surullista ole. Olenhan saanut tuonkin jälkeen monet naurut ja monet hyvät muistot. Mutta samaan hengenvetoon pakko sanoa että myös huonon avioliiton ja rikkinäisen sydämen. Olen suhtautunut rakkauteen eri tavalla. Ihminen oppii näkemään tuon tunteen erilailla kun sille näytetään sen kaksi puolta. Se ei ole aina sitä ruusunpunaista, hellyyttä, kauniita sanoja, helliä kosketuksia, nautinnon huutoja makkarissa. Sillä on se katkerampi puolensa, jos sen antaa nousta valtaan. Sielläkin on paljon punaista, mutta se kuvastaa sitä raivoa, ja vihaa jonka tuntee toista kohtaan. Se on inhottavaa. Se on kaikkea muuta kuin mitä siltä alkuperäiseltä tunteelta toivoi. Se on pettymystä molempia kohtaan, sekä puolisoa, että itseään, se on epätoivoa, se on kaikkia niitä tunteita joita voi kuvitella löytyvän elämänkirjon varjoiselta puolelta. Se on synkkä paikka, siellä on tummat seinät. Ja monesti tuntuu että niitä seiniä on neljä, ja yhdessäkään ei ole ovea tai ikkunaa. Usko minua, olen ollut tuossa tilassa, ja kenenkään, en yhdenkään sinne toivo päätyvän.

Rakkauden, ja suhteen toivoisi kestävän. Kaukana on ne ajat kuin Suomi eli sotavuosia, ja naimisiin anottiin lupa. Sillä pääsi hetkeksi pois rintamalta, mutta noilla liitoilla oli tapana kestää. Osin toki siksi, että ero olisi ollut iso häpeä, mutta ehkä siinä oli muutakin. Rakastettiinko silloin syvemmin, isommin? Oliko syynä yhteinen talous, joka silloin vuosikymmeniä sitten oli maatila, ja nykyään kaupunkiboksi? Mahdoton arvailla, mutta kuitenkin silloin suhteet kesti eri tavalla. Mieleen piirtyy Tauno Palon tapainen ensirakastaja, joka vaan nappaa talon kauniin tyttären ja elää elämänsä onnellisena loppuun. Ehkä niin monesti tapahtuikin.

Mutta takaisin asiaan. Minä kaipaan monia asioita. Minä kaipaan ihmisiä jotka ovat olleet elämässäni. Minä kaipaan aikoja kun Masalan jätkien kanssa ajeltiin, ja poimittiin Kari Tapio kyytiin liftaamasta, minä kaipaan sitä nuoruuden paloa joka silloin oli rinnassa. Tiedän että se aika on tullut, ja mennyt. Vain ikävä jäi.

Kaipaan vuosia Janikan kanssa, kaipaan häntä edessäni katsomassa minuun, hyväksyen, vaikka olinkin tuolloin välillä kaikkea muuta kuin nainen saattaa mieheltään odottaa. Kohta tulee 10 vuotta täyteen siitä kun pyysin häntä puolisokseni, ja silti…silti sain vain vastaukseksi ”ehkä”. Olisi toki minun pitänyt yrittää enemmän, mutta mitä voi yrittää mies joka oli tuolloinkin vain puolikas hajottaneen avioliiton jälkeen? Tuo taakka seuraa edelleen eräänlaisena ristinä. Tiedän, että kaikki naiset eivät ole kuin Jenni, mutta miten helvetin vaikeeta sitä onkaan luottaa yhteenkään naiseen. Luotanko koskaan?

9 vuotta yksin. Se alkaa olemaan prosenttuaalisesti aika iso siivu elämästäni. Ei rakkaus tai suhteet mitata matematiikassa, mutta vuodet ovat tosiasia. Kuusi vuotta sitten elin kesän, jonka toivoin jatkuvan aina, mutta syksy vei kaiken sen, jättäen taas kaihon, ja jonkunlaisen lukoin vangitun tunteen sydämeen. Lopulta se lukko otti haltuunsa koko sydämen, ilman että se olisi nähnyt niiden kalterien takaa ulos. Vettä on virrannut vantaa, ja ehkä minunkin on pakko murtaa tuo lukko, sillä avaimia minulla ei siihen ole. Moni mies hakee sängynlämmikettä ja lohtua baarista, niin minäkin, mutta vain nestemäisessä muodossa.

Tämä elämä, joka meille on suotu, pitää koittaa ymmärtää oikein, elää oikein. Elämään on rakennettu se, että mikään ei lopulta ole kestävää, eli luopuminen on osa sitä, se on hyväksyttävä, vaikka välillä se sattuu niin että kyyneliä on turha pidättää.

Muistot silti jää, oli kyse sitten nuoruudesta, menetetystä rakkaudesta, tai puretusta talosta. Yhdestäkään meistä ei tule koskaan valmista, kenenkään arkkitehdin mukaan. Suunnitelmat muuttuu lennosta, ja huominen on tuntematon. Toiveita voi esittää, mutta elämä itsessään punnitsee sen, että kunnioittaako noita toiveita vai ei.

Me voimme vain laittaa kädet ristiin, ja toivoa.

Jos meiltä vietäisiin tuo toivo, mitä meille enää jäisi?

-Hannu 18/6/2022

Missä Veke, siinä Mies.

Nyt on poissa molemmat. Ja en kestä ajatusta. En olisi uskonut, että viime kirjoituksen jälkeisenä päivänä iskee tämä. On kuitenkin ajan armottomuuden edessä pakko hyväksyä se minkä olemme syntymässä saaneet. On hyväksyttävä väliaikaisuus. Meitä ei tehty kestämään, vain sijaistamaan seuraavia sukupolvia, halki vuosisatojen, läpi vuosituhanten.

Silti, miten sisäistää ajatus siitä että ystävä on siirtynyt täältä ikuisuuteen, täältä rajan taakse. Sen rajan, jonka yli näkemistä joudumme odottamaan. Itselleni on tämän sisäistäminen, hyväksyminen, ylipääsemättömän vaikeaa. Ei siksi, että kuolema itsessään olisi vaikeaa, onhan se. Se on niin vaikeaa että et voi sitä koskaan edes ajatella kuivin silmin. Mutta kun yhtälöön lisätään se, että tuo koskee ystävää. Tilanne on kestämätön.

Minulla oli onni tutustua Veikkoon, Vekeen, 2000 -luvulla, eli noin 14 vuotta sitten ollessamme samassa työpaikassa, Örumilla Espoossa. En muista mistä tarkelleen kaveruus alkoi, hän oli palautuspuolella, ja itse keruupuolella. Mutta yhteistä näille kahdelle oli tupakkakoppi. Siellä kävivät kaikki, päälliköitä myöten. Sen ulkopuolelle jäivät tittelit.

Näiden vuosien varrella sain tutustua siihen mieheen jonka elämänkatsomusta opin jopa arvostamaan, vaikka se monin tavoin erosi omastani.

Veke nojasi vahvasti periaatteisiin, ja oli niiden kohdalla tinkimätön. Muistan hänen sanoneen että saman merkkisiä farkkuja hän on käyttänyt jo kymmeniä vuosia. Ja aina näin hänen yllään mustat farkut, merkki taisi olla James. Merkkiuskollinen hän oli myös tupakassa. Muistan monesti koittaneni tarjota hänelle tulta, mutta ei onnistunut, hän livautti taskustaan Zipon, ja liekki nortiin otettiin siitä. Yhtälailla savukkeen merkki oli hänelle tärkeä, ei sitä voinut tarjota jos omassa taskussa oli pallmall -merkkistä tupakkaa. Vain nortti paloi, pois lukien kerta, joka on jäänyt mieleeni erään ruokatunnin yhteydessä Safkis nimisellä grillillä, hänellä oli jäänyt omat tupakat työtakin taskuun, ja ruuan jälkeen savuja toki mieli teki, ja hän otti kuin ottikin tarjoamani tupakan vastaan. Harvinainen hetki. Ja mitä takkiin tulee, siinä hänen tinkimättömyys todella loisti. Se oli pilotti. Se oli pilotti kultaisella vetoketjulla, samanlainen kuin MacGyverillä, hänen sanoin. Tuota sarjaa hän tykkäsi katsoa. Ja myös erästä toista, joka yhdisti meitä loppuun asti.

Joskus viime vuosikymmenen alussa kehotin häntä kantsomaan sarjaa nimeltä ”Raid”, ja saman nimisen leffan. Taisi siihen aikaan olla nähtävillä tubessakin. Hän katsoi, ja tästä tuli aihe josta puhuimme, ja jonka laineja heittelimme toisillemme kaikki nuo vuodet. Hän katsoi sarjan kymmeniä kertoja, kenties jopa enemmän kuin minä, mutta yhtäkaikki, me molemmat muistimme kaikki vuorosanat. Se oli meidän juttu. Loppuun asti.

Raidin vuorosanoin aloitimme puhelut, ja niihin lopetimme. On raskasta ajatella että tuo puhelin ei enää soi. Veke oli ainoa ystävistäni joka minulle soitti. Ja nyt on vain hiljaisuus.

Meidän ystävyys kesti sen, että lähdin Örumilta, se kesti sen että hän lähti sieltä, vuosikymmenten uran jälkeen. Me puhuimme firmasta, mutta paljon muustakin.

Veke oli soittaja, hän oli blues mies. Tuo oli taito josta itselläni ei ole mitään käryä. Mutta soittaa hän todella osasi, ja niitä videoita oli ilo katsella. Nähdä kuinka kasvojen liikkeitä myöden hän eli sitä maailmaa, sitä sormien ja kitaran kielten välistä liittoa.

Automies hän oli myös. Tässäkin tinkimätön, kuinkas muutoin. Aikaisemmin oli vannoutunut jenkkeihin, mutta kun itse häneen paremmin tutustuin, oli hän jo siirtynyt mersuihin. Autot olivat hänelle selkeästi rakkaita. Ne olivat selkeästi enemmän kuin vain töihin siirtymisen väline. Ensin 124 korinen, ja sitten C-sarjan farkku. Julkisten kyytiin häntä ei olisi saanut milloinkaan. Jos kunto ei kestänyt ajamista, ainoa vaihtoehto oli taksi. Jonkunkin kerran hänen kanssaan taksin takapenkillä huikat otettiin.

Muistan tapauksen kun oltiin syömään lähdössä hänen viimeiseksi jäämällään mersulla. Hyppäsin kyytiin ja heitin röökin suuhun. Hän hidasti, ja kysyi, meinaatko polttaa sen? Sanoin, että yleensä tässä vaiheessa ollaan enää liekkiä vailla. Hän vastasi, että hän ei ole koskaan polttanut tässä autossa. Laitoin tupakan askiin takaisin, ja ajoimme syömään. Tuossa autossa ei poltettu silloin, eikä sen jälkeen.

Raidin lisäksi meitä yhdisti se, että molemmat tykkäsi ottaa olutta. Ei kierrelty asian ympäriltä, vaan mentiin läpi. Molemmille maistui. Jossain vaiheessa hän mieluummin siirtyi alkon tuotteisiin, ja jätti oluet vähemmälle.

Veke ei istunut baareissa, syytä en tiedä, ehkä hän mieluummin otti kotona, valikoiden seuransa. Siksi on hieman paradoksaalista kirjoittaa muutamia näistä riveistä baaripöydän ääressä. Ehkä hän oli sen aikakauden lapsi, että tuo maailma oli jo nähty, mieluummin valitsi jonkun muun ympäristön.

Sadat tuhannet ovat mukiin hukkuneet, ja vielä useammat tulevat siihen hukkumaan. Se tarjoaa hetken lepoa, hetken unohdusta, mutta viekkaana se tarjoilee mielellään myös elämäntapaa. Se ei pakota, mutta joka nurkalla kuiskuttelee, varsinkin vastoinkäymisten kohdalla se on olkapäällä istumassa. Se on kirjoitettu tämän kansan DNA:han. Minäkin sen tiedän.

Voisi kai sanoa niin, että ketkä ottavat ilon irti elämästä, heidät otetaan irti elämästä. Surullinen fakta. Veikko halusi elää täysillä, ilman jarruja. Se oli hänen luonteensa. Mutta koskaan, en yhtäkään kertaa, muista hänen valittaneen mistään. Hän otti elämän siten, kun se tuli. Hän otti, hän kesti. Hän oli sen tyyppinen mies, että hänen kaulassaan ei risti varmasti koskaan roikkunut. Hänen uskonsa oli toisenlaista. Olen silti varma siitä, että yläkerran orkesteriin hänet otettiin avosylin vastaan. Hän on yhtä taitavien seurassa nyt.

Me oltiin puheissamme niin kuin Raid ja Ratsumies. Lempisarjamme mukaan. Sama päti elämässä. Täysi sanaton ymmärrys, vaikka ikäeroa oli yli 20 vuotta. Minä tulen kaipaamaan häntä.

Vaikka moni unohtaisi, minä muistan. Minä muistan että kerran täällä eli mies nimeltä Veikko Nurminen. Hyvä mies. Hyvä ystävä.

Godspeed, Veke. Vielä me kerran tavataan siellä ”paremmassa taukopaikassa”.

”Elämä, se oli se hauska juttu joka sattui matkalla kalmistoon”.

Ratsumies hetken vielä päivystää, ja sitten…Raid, me istumme jälleen samaan pöytään. Pidähän mulle paikkaa varattuna.

Ystävyydestä ikuisesti kiittäen,
-Hannu 30/04/2022

Onks aikaa näkynyt?

Otsikko lienee mukaelma 80-luvulta, ja sketsistä / elokuvasta ”Onks Viljoo näkyny”. Ei kai ollu, mutta ei oo aikaakaan juurikaan näkynyt. Se on joukossamme, se on aamuissa, se on päivissä, ja se on jokaisessa illassamme. Yötkin se on vallannut. Mutta koskaan emme ole sitä nähneet. Me koitamme saada siitä otteen, siitä kiinni, koitamme hyödyntää sen ja käyttää sen järkevästi. Mutta…olemmeko onnistuneet siinä? Nyt, tai kertaakaan? Carpe Diem sanoo fransmanni, ja toki juurikin niin, pitäisi tarttua, mutta hitto soikoon, mihin?

Nykyisyyteen? Tulevaan? Menneeseen? Viimeksi mainitussa elämisestä on minulle huomautettu, asiattomasti, sillä minä olen sen rinnastanut muistamiseen. Eläminen on hiukan eri juttu. Toki jos muistamisen, muistojen, antaa rajata elämää, siitä tulee menneessä elämistä. Se ei ole hyvästä, mutta hyvästä ei ole myöskään unohtaa. Itse, henkilökohtaisesti mieluummin kai muistan, kuin unohdan. Jos unohdan, unohdan pian elää, ja mitä muistamista on enää sen jälkeen mielen muuttuessa?

Miksi tästä tänään kirjoitan? Kävin Lohjalla veljeni perheen luona, ja veljen yhden pojan kanssa tutkimme laatikkoa, tai laari lienee oikea kuvaus noin 60 x 170 cm ”astialle”, jossa oli legoja. Muistoja siitä, kun itse olin tuon pojan ikäinen, viisivuotias. Samalla innolla, samalla mielikuvituksella, samalla palolla rakensin ja touhotin legojen kanssa. Ja nuo palikat, monet niistä, olivat juurikin niitä samoja joita itse rakentelin 35 vuotta sitten, ne ovat säästyneet, ja siirtyneet veljen lapsille. Hyvä niin, ne toivat mieleeni muistoja siitä, kuinka itse niitä rakensin, ja loin mielikuvitusmaailmoita.

Siinä niitä katsellessa, legoja…mietin että mihin se aika on mennyt. Minä olin tuo pieni, leikkivä lapsi 35 vuotta sitten. Nyt minun pitäisi olla mies, ja olenkin. Minun pitäisi olla isä, ja en ole. Onko aika ajanut sen idean ohi? Onko se edes haave? Kuinka turhauttavalta se tuntuukaan miettiä tilanteessa jossa ei ole edes parisuhdetta. Miten siis miettisin sitä, onko minusta isäksi? Viime ”romanssikin” vuonna 2016. Noh, olenhan minä prkl naisen sentään nähnyt alasti 2018. Elänkö sittenkin viime vuosikymmenellä, tai jopa viime vuosituhannella kun en osaa yhdenillanjuttuja?

Liika ajattelu saa aivot solmuun. Yksin eläminen on ihan jees. Tietysti kun 40v alkaa olemaan ovella on pakko miettiä että onko muutakin. Kyllä minä rakkautta kaipaan. En sitä niinkään että rakastan. Minä rakastan nytkin, ilman lupaa, ilman vastakaikua. Tukahdutan sitä kenties liialliseen alkoholinkäyttöön, tukahdutan tunteita kiroten ne yöt, joissa hän on. Se ei ole kuitenkaan valinta jonka voisin tehdä. Jos voisin valita, antaisin itselleni rauhan, ja hänelle toivoisin mahdollisimman hyvän elämän.

Minä kaipaan rakkautta jonka saisin tuntea takaisin. En sellaista liiallista ruusunpunaista, vaan sellaista jossa joku kysyisi miten työpäivä meni, onko tupakkalakko pysynyt, mitä tänään syötäs. Ihan perus arkea. Sitä minä kaipaan. Oishan se tietty upeeta nukahtaa jonkun viereen ja siitä herätäkkin, vaikka se toinen vttuilis että pitääkö aina torkuttaa. Vttuilukin lienee välittämistä, ainakin nuorempipolvi sen kai kokee niin.

Aika muovaa meitä, se muuttaa kasvoja, se muuttaa kroppaa, se muuttaa mieltä. Niin se on tehnyt toki mullekkin. Jotenkin, ihmeellisesti se on muuttanut myös sitä, miten näen vastakkaisen sukupuolen. Kauneusihanne on muuttunut. Sen kanssa kipuillut tässä jonkun vuoden. Tykkään edelleen tytöistä isoilla rinnoilla & muodokkaalla pepulla, mutta viehätyn nykyään myös hoikemmista, mikä on vaatinut prosessointia, ja mietintää, mistä tämä muutos johtuu. Toki jokseenkin siihen vastauksen tiedän.

Aika kuluu niin hlvetin nopeesti. Just äsken vaihtelin renkaita A Corsaan masalassa, ja nyt myyn suodattimia -21 mersuun. Välissä on 20 vuotta. Missä sinä olit 20v sitten? Haaveilitko jostain? Toteutuiko ne? Vai saitko tilalle jotain parempaa? Minä en noihin osaa vastata. En koskaan ole juurikaan haaveillut perheestä, mutta sen paremmin en ole miettinyt mihin elämä vie. Naisen, ehkä, olisin voinut rinnalle miettiä, se ei ole toteutunut, mutta onhan tässä aikaa.

Vai onko?
Onko huominen? Ensi vuosi? Vuosikymmen?

Minkä näet peilistä, mutta et pääse karkuun?

Aika.

-Hannu 23/04/2022

Voihan Venäjä minkä teit…

Hiljaista ollut kirjoitusten kanssa täällä, mutta nykyinen maailman tilanne ajoi minut kirjoittamaan muutaman sanan. Jokaisen maailman ihmisen silmä on kääntynyt kohti Ukrainaa, kuin se kuuluisa mordorin silmä. Ja niin pitääkin. Tilanne on monin tavoin käsittämätön, ja valitettavasti Ukrainan kohdalla toivoton. Vexi Salmen sanoin: Toivoton taisto, taivaan valtoja vastaan. Vaikka nyt ei yläkerrasta olekkaan kyse, niin kyse on arsenaalista jolle Ukraina ei pitkässä juoksussa voi mitään. Ei ilman että ulkopuolelta tulee aseiden lisäksi joukkoja. Toivon sydämestäni että näitä apuja saapuu, ja ennen kaikkea, ajoissa!

Hyökkäys Ukrainaan on paitsi oikeudeton, moraaliton, niin myös vailla sitä pohjaa, jota sillä haetaan. Natoon liittyminen voidaan torpata yhdeltä maalta tällaisella toiminnalla, mutta mites ne kaikki muut maat, Suomi mukaanlukien? Ei venäjän ”turvallisuus” parane sillä että yksi maa pakotetaan luopumaan Nato haaveistaan. Jos se tapahtuu, niin katse kääntyy muualle. Ehkä meihin?

Yhdestäkään uutislähteestä, joita luen, en ole löytänyt muistutusta siitä, että tänä vuonna tulee 100 vuotta täyteen neuvostoliiton synnystä. Ja vaikka sokea kepillään näkee, että tässä alkaa olemaan sellaiset merkit ilmassa, että toveri rajan takana ajaa agendaa, jonka tarkoituksena on nostaa kyseinen ”valtio” takaisin henkiin kuin Fenix -lintu tuhkasta. Ja onhan nyt toki niin, että ilman lännen, tässä tapauksessa Amerikan, tai muun riittävän suuren ydinasevalvion tukea, näin myös käy.

Suomen, ja Suomalaisten tulee luottaa infoon jonka päättäjät meille antaa. Haluan uskoa että he meille kertovat kaiken sen tiedon, joka heillä on koskien uhkaa ulkomailta. Siltikin, epäilyksen siemen itää. Tänään uutisissa on puhuttu kirjeestä, jonka venäjän tiedotuksen mukaan on lähetetty Suomelle ja Ruotislle, ja siinä vaaditaan turvatakuita. Tilanne ei muistuta vain Ukrainan aikaisempaa tilannetta vaan jotain synkempää.

Vuonna 1939 Suomelta vaadittiin turvatakuita leningradin, ja muun läntisen neuvostoliiton turvaamisen varjolla. Silloin vaatimukset olivat rajan siirto. Haluttiin siirtää valtioiden rajaa siten, että välimatka Suomen rajalta olisi suurempi neuvostoliiton kaupunkeihin. Suomi antoi myönnytyksiä joitain kilometrejä, neuvostoliitto ei hyväksynyt vastatarjousta, ja loppu on historiaa. Talvisota. Jatkosota. Lapinsota. Jokainen oma synkkä lukunsa Suomen historiassa.

Niinistön on uutisoitu lentäneen Amerikkaan, ja asialistaa ei tiedä kukaan. Tai toki tietää, mutta ei kerro. Nato, nuo neljä kirjainta joita kartoin nuorena, lienee asialistalla. Maailman ollessa tässä asennossa, ja siitä johtuen, jopa minä olen taipuvainen sen puoleen, sillä Suomella ei ole aseellisia pelotteita naapuria vastaan. Ei ydinaseita, ei riittävää ilmavoimaa, ei edes niitä perkeleen jalkaväkimiinoja.

En jaksa uskoa että Suomi jäisi sodassa yksin, vaikka olisimmekin Naton ulkopuolella. Maailma on jollaintapaa yhtenäistynyt Ukrainan kriisin vallitessa, ja se ei ole millään muotoa vain huono asia. Toki se valitettavasti saattaa joiden silmissä kärjistää itä-länsi ajattelua, mutta kuten aina, myös tässä pitää rajat säätää johonkin.

Kuka muistaa vielä vuoden 2019? Viime vuosikymmenen viimeisen vuoden. Kuka silloin tiesi koronaa? Kuka Ukrainan sotaa? No, toki Krimin, mutta kuka olisi ajatellut niin totaalista sotaa kun siellä nyt käydään?

Itse muistan vuoden 2019 siitä kuinka koulureppua täytin lähtiessäni Rajamäelle kouluun, ja tämän vuoden tulen muistamaan siitä kuinka täytän isompaan reppuun asioita selviytyäkseni. Valmistaakseni itseäni sen pahimman varalle, jota toivottavasti ei koskaan tule. Ei minun eläessä. Ei kenenkään eläessä.

Varmaa on kuitenkin kaksi. Niin kauan kuin idästä savu nousee, meidän pitää olla varuillaan. Ja niin kauan kuin Suomessa, perkele, yhdestäkin mökin piipusta nousee savu, ja on tavan Tero torrakkoon tarttumassa, tulee idän punatähden olla varpaillaan, jos aikoo jalallaan tänne kutsumatta tulla.

-Hannu 03/03/2022

Vuosi 2021…vuoden päätös.

Viimeinen päivä kuluvaa vuotta, vuotta 2021. Mitä tämä vuosi on ollut? Mitä siitä jää muistoihin, arpina, onnistumisina jopa? Blogin olen pitänyt pimennossa tämän vuoden, keskittyen rakentamaan jotain positiivisempaa, jotain parempaa. Tokikaan harrastusta en ole lopettanut, se vaan on ruutuvihkossa musteena.

Eihän yksi vuosi mahdu yhteen lauseeseen. Ei edes yhteen lukuun, mutta päällimmäinen ajatus on..että…viimein! JES!

Niin, viimein hyvä vuosi! Viimein hyvä niiden kaikkien huonojen jälkeen. Tai eihän mikään vuosi ole pelkästään huono, mutta mitä olen laskenut loppusummaa kunkin vuoden jälkeen, niin hyvin moni edellinen on ollut miinusmerkkinen. Tappiota, mielipahaa, sydänsärkyä, mustia ajatuksia.

Vaikka korona pauhaa keskuudessamme, niin silti osaan nauttia omista pienistä onnistumisista kaiken tämän keskellä. Töitä on riittänyt, sydämen huudot ovat hieman laantuneet, joskaan ei kokonaan, edelleen se kaikuluotaa rakkautta luokseen. Se janoaa sitä, se kaipaa sitä, mutta se on oppinut elämään ilman sitä. Minä olen oppinut elämään ilman sitä. Minä olen oppinut elämään yksin. Olen löytänyt hyviä hetkiä yksinäisyydestä, joskin myös havahtunut hetkiin joissa olen elänyt toisenlaisessa todellisuudessa, miettinyt millaista elämäni olisi nyt, jos aikanaan olisin saanut perheen, lapsen tai kaksi, kestävän parisuhteen? Elämä olisi toisenlaista, ehkä parempaakin, mutta ei kokemusta, ei tietoa.

Kello tikittää kohta neljääkymmentä. En pelkää sitä, en koe kriisiä. Olen tyytyväinen nykyisyyteen, ja se on minulle paljon. Aikaisemmin olin sellainen että janosin aina vain lisää, aina vain enemmän. En enää, onneksi. Päinvastoin, nykyään ajattelen että vähemmän on enemmän, jonkinlainen minimalismi on vallannut mieleni, ja se tuo minulle rauhaa.

Ennen minun oli hyvin vaikea hyväksyä yksipuolinen rakkaus, tunsin aivan saatanan suurta kipua siitä että minä rakastan maasta taivaaseen, mutta vastaan saan hiljaisuutta tai vittuilua. Ei tuo tyhjäksi tehty rakkaus edelleenkään hyvältä tunnu, mutta se on vain yksi lokero sydämessäni. En katso sinne joka päivä. Uskon että elämällä on antaa minullekkin joku, joskus. Jos ei tänään, niin ehkä huomenna, ensikuussa, tai ensi vuonna. Kestän kyllä odottaa. Kuten Metsolan Erkki sanoo, ”hyvää en saa, ja huonoa en huoli”. Mutta tuolla jossain on joku…on oltava. En ole niin huono ihminen että minut olisi tuomittu yksinäisyyteen lopuksi iäkseni.

Omien tavoitteidemme ja saavutetun ero on siellä jossakin, osin meidän käsiemme ulottumattomissa, mutta silti niiden ohjattavissa, ainakin osittain.

Paljon jää sanomatta. Siihen emme voi vaikuttaa. Sinä haluat sanoa niin paljon, toinen ei halua kuulla. Ei edes puolia. Se on osa sitä tietä, pettymyksillä kivettyä, joka meidän kaikkien on joskus kuljettava.

Oikeastaan, kun miettii mihin rakkaus, tai elämä itsessään on minua ohjannut, olen juuri siellä missä minun kuuluukin olla. Riksuun lähdin rakkauden perässä, sitä en saanut, mutta sain uuden suunnan elämälle, löysin jotain todella hienoa, mistä muuten olisin jäänyt paitsi. Voinee siis sanoa että vaikka jäin paitsi siitä rakkaudesta jota hain, löysin tilalle kenties jotain kestävempää, hiton hienot jätkät uudesta työpaikasta. Ja niiden yhteisten naurujen keskeltä olen löytänyt sen tunteen, että nuo viimeisen päälle olevat hyvät Ystävät tuntevat samoin. Tässä on jotain kestävää jonka varaan pystyy luottaa ja rakentaa.

Tämä vuosi antoi paljon, ehkä enemmän kuin odotinkaan, mutta rakkaus…se antaa odottaa itseään. Sinkkuna on ihan jees, mutta silti jotain puuttuu.

Universumin suurin mysteeri, nainen…ehkä se löytyy ensi vuonna.

Ehkä, ja se on se mysteeri..

Saija Tuupanen – Kuurasydän:

”Ikkunassaan seisoo poika yksin vaan,
menetyksen suruviitta harteillaan,
niin petollisen liukas tie vei pimeyteen,
hämmästyen nostaa katseen aamun kirkkauteen!”

-Hannu 31/12/2021

Tarinatuvan juttutuokion päätepiste.

Lähes 7 vuotta, yli 120 kirjoitettua tekstiä. Muistoja tuotakin pidemmältäkin ajalta. Hyviä muistoja, huonoja muistoja, kunnioitusta Suomen Sankareille, pohjanoteerauksia oman harkintakykyni pettämisen kynnykseltä. Ei se maailman mittakaavassa ole paljon, mutta itselleni se on paljon. Onhan kyse minun muistoista, minun historiasta, ja siitä, kuinka tämän maailman näen ja koen.

On tullut aika laittaa tämä pinnanalta.net -blogi määrittelemättömän pituiselle taolle. Se on toki eriasia kuin lopetus, mutta toistaiseksi nakkaan sen naftaliiniin.

Tietenkään se ei tarkoita myöskään sitä, että repisin elämäni taustapeilin irti, tai lopettaisin kirjoittamisen kokonaan. Jatkossa kynä vain kaunoilee ehkä privaatimmin päiväkirjan perinteisessä muodossa.

Otan matkaan hippuja hyvistä hetkistä, ja koitan saada harteiltani pois sitä huonoa. Jokainen meistä kuitenkin ymmärtänee, että emme tästä enää nuorru. Kiikkustuoli kaatuu, jos vanhoillapäivillämme on lastina enemmän huonoja hetkiä kuin niitä, missä nauramme, hymyilemme edes. Tavoite asetettu.

Menneisyytemme valot, ja varjot myös, määrittää meitä, se on polku jonka olemme kulkeneet, ja siinä kasvaneet. Eilistä, eikä pidempääkään aikaa voi poistaa, ja jos poistaisimme, olisimme toisenlaisia kuin tänään olemme. Oman historiamme maistereita meistä kenestäkään ei tule, ja niin monta elämäntarinaa ei koskaan kirjoiteta. Ne jäävät syntymätodistuksen ja hautakiven välille. Jotkut muistetaan, vielä useammat unohdetaan.

Menneisyys määrittää meitä, mutta en halua sen luovan liian tiukkoja raameja ympärilleni. Jokainen meistä on lopulta enemmän kuin historiansa yhteenlaskettu summa.

Haluan lähteä uutta kohti. Kohti tulevaisuutta. En ehkä enää sillä nuoruuden innolla, vaan enemmänkin vuosien tuomalla kokemuksella, uteliaisuudella jopa.

Tulevaa ei meistä kukaan tiedä. Huominen on arvoitus kuin ärrältä ostettu ässäarpa. Jotkut ovat toivoneet minun kirjoittavan kirjan, mistä senkään tietää, ehkä joskus kirjoitankin, mutta toivottavasti aiheista, jotka tänään ovat minulle vielä tulevaisuutta.

Tänään, kuitenkin, päätän tähän. Kiittäen, virheitäni anteeksipyytäen, tulevaan luottaen. Toivon, että tulevaisuuden tie näyttää minulle kodin. Oli se sitten yksin, jonkun vieressä, täällä, Lohjalla, Kirkkonumella, tai…kenties…viimein siellä pohjoisessa, johon niin kaipaan.

Tapion sanoin, päivääkään en vaihtaisi pois…

Tapio Rautavaara – Päivääkään en vaihtaisi pois:

En päivääkään vaihtaisi pois
Ei olla tään kauniinpaa vois
Sain lahjaksi elämän yhden vaan
Sen elää voin päivän vain kerrallaan

En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik’ tuskaakin menneessä ois
Sen kautta oon kasvanut ymmärtämään
Vihdoinkin kaiken tään

Saan olla niin paljosta kiitollinen
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain

En päivääkään vaihtaisi pois
Ei toisin mun lauluni sois
Sen tiedän oon luotu mä näin elämään
Uneen kun painan pään

En päivääkään vaihtaisi pois
Kun muutos ei parempaa tois
On elämä kaunista ollut niin
Kuin kudottu lankoihin kultaisiin

En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik luoja mun uudelleen lois
Ja jotain jos toimissain väärin mä tein
Suon senkin itsellein

Saan olla niin paljosta kiitollinen
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain

En päivääkään vaihtaisi pois
Ei toisin mun lauluni sois
Sen tiedän oon luotu mä näin elämään
Uneen kun painan pään…

-Hannu 3/3/2021