Lähes 7 vuotta, yli 120 kirjoitettua tekstiä. Muistoja tuotakin pidemmältäkin ajalta. Hyviä muistoja, huonoja muistoja, kunnioitusta Suomen Sankareille, pohjanoteerauksia oman harkintakykyni pettämisen kynnykseltä. Ei se maailman mittakaavassa ole paljon, mutta itselleni se on paljon. Onhan kyse minun muistoista, minun historiasta, ja siitä, kuinka tämän maailman näen ja koen.
On tullut aika laittaa tämä pinnanalta.net -blogi määrittelemättömän pituiselle taolle. Se on toki eriasia kuin lopetus, mutta toistaiseksi nakkaan sen naftaliiniin.
Tietenkään se ei tarkoita myöskään sitä, että repisin elämäni taustapeilin irti, tai lopettaisin kirjoittamisen kokonaan. Jatkossa kynä vain kaunoilee ehkä privaatimmin päiväkirjan perinteisessä muodossa.
Otan matkaan hippuja hyvistä hetkistä, ja koitan saada harteiltani pois sitä huonoa. Jokainen meistä kuitenkin ymmärtänee, että emme tästä enää nuorru. Kiikkustuoli kaatuu, jos vanhoillapäivillämme on lastina enemmän huonoja hetkiä kuin niitä, missä nauramme, hymyilemme edes. Tavoite asetettu.
Menneisyytemme valot, ja varjot myös, määrittää meitä, se on polku jonka olemme kulkeneet, ja siinä kasvaneet. Eilistä, eikä pidempääkään aikaa voi poistaa, ja jos poistaisimme, olisimme toisenlaisia kuin tänään olemme. Oman historiamme maistereita meistä kenestäkään ei tule, ja niin monta elämäntarinaa ei koskaan kirjoiteta. Ne jäävät syntymätodistuksen ja hautakiven välille. Jotkut muistetaan, vielä useammat unohdetaan.
Menneisyys määrittää meitä, mutta en halua sen luovan liian tiukkoja raameja ympärilleni. Jokainen meistä on lopulta enemmän kuin historiansa yhteenlaskettu summa.
Haluan lähteä uutta kohti. Kohti tulevaisuutta. En ehkä enää sillä nuoruuden innolla, vaan enemmänkin vuosien tuomalla kokemuksella, uteliaisuudella jopa.
Tulevaa ei meistä kukaan tiedä. Huominen on arvoitus kuin ärrältä ostettu ässäarpa. Jotkut ovat toivoneet minun kirjoittavan kirjan, mistä senkään tietää, ehkä joskus kirjoitankin, mutta toivottavasti aiheista, jotka tänään ovat minulle vielä tulevaisuutta.
Tänään, kuitenkin, päätän tähän. Kiittäen, virheitäni anteeksipyytäen, tulevaan luottaen. Toivon, että tulevaisuuden tie näyttää minulle kodin. Oli se sitten yksin, jonkun vieressä, täällä, Lohjalla, Kirkkonumella, tai…kenties…viimein siellä pohjoisessa, johon niin kaipaan.
Tapion sanoin, päivääkään en vaihtaisi pois…
Tapio Rautavaara – Päivääkään en vaihtaisi pois:
En päivääkään vaihtaisi pois
Ei olla tään kauniinpaa vois
Sain lahjaksi elämän yhden vaan
Sen elää voin päivän vain kerrallaan
En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik’ tuskaakin menneessä ois
Sen kautta oon kasvanut ymmärtämään
Vihdoinkin kaiken tään
Saan olla niin paljosta kiitollinen
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain
En päivääkään vaihtaisi pois
Ei toisin mun lauluni sois
Sen tiedän oon luotu mä näin elämään
Uneen kun painan pään
En päivääkään vaihtaisi pois
Kun muutos ei parempaa tois
On elämä kaunista ollut niin
Kuin kudottu lankoihin kultaisiin
En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik luoja mun uudelleen lois
Ja jotain jos toimissain väärin mä tein
Suon senkin itsellein
Saan olla niin paljosta kiitollinen
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain
En päivääkään vaihtaisi pois
Ei toisin mun lauluni sois
Sen tiedän oon luotu mä näin elämään
Uneen kun painan pään…
-Hannu 3/3/2021