Kesä 2019, siihen jäätiin viimeksi. Olin tyytyväinen, jopa iloinenkin siitä, että päivät olivat saaneet sisältöä, ne sisälsivät muutakin kuin nuo kadut jotka olin reppuni kanssa kulkenut satoja kertoja, ne sisällyttivät päähäni muitakin ajatuksia kuin ne, jotka kerta toisensa jälkeen ovat saaneet silmäni kyyneliin, huuleni huutoa muistuttaviin asentoihin. Työ vei ajatuksia muualle, illat ja yöt kuitenkin palauttivat minut vanhoihin tilanteisiin.

Työkavereiden kanssa naurettiin asiakkaille, heidän erikoisuuksilleen, heidän selittämättömille vihjeilleen siitä, mitä olivat vailla. Osa olisi ehkä ollut vailla lääketieteellistä konsultaatiota, osa nyt muuten vain oli pihalla, vaikka olivatkin fyysisesti liikkeessä, tiskillä. Hiljaa mietin mielessäni, että tätä kai tämä varaosamyyjän työ on. Toki hymyä tuli imeskellä silloin kun asiakas oli palveltavana, vaikka kuinka olisi naurattanut. Eihän sellainen korrektia ole, nauraa päin naamaa. Asiakkaat hoidettiin, oli kuinka vaikea, kryptinen tai sekava tapaus tahansa.

Oli äärettömän mukavaa painella aamuisin tuonne harjoittelupaikkaan, kun tiesi mitkä miehet siellä odotti. Täysin käänteinen olotila sille, missä siviilissä vaelsin. Kesällä harjoittelu oli vasta alussa, ja ennen harjoittelua mietin, että 29 viikkoa olisi pitkä aika. Yli puolivuotta, mutta lopulta, se oli lyhyt, se oli kuin silmän räpäys, se oli ohi nopeammin kuin osasin ajatella, nopeammin kuin mihin olin valmistautunut.

Myynnin ohessa välillä suhasin osia korjaamoille, tuttua hommaa vanhastaan. Hyvää jytää soimaan ja ikkuna auki, mikäs siinä ajellessa. Välillä tosin veri kuohahti kun vastaan tuli Ö:n paku ja näin kuka siellä oli ”puikoissa”. Saatana, se oli sana joka mielessäni tuolloin oli, ja sitä ympäröi sanat vittu, ennen ja jälkeen. Olinhan minä vihainen, olen sitä edelleen. Miksi en olisi? Toivon vain syvästi että elämä joskus vielä tuotakin bimboa opettaa. Ja niin se myös tulee vielä tekemään. Elämä opettaa meitä kaikkia, elämän oppikoulu on se kovin, sen rinnalla omatkin vuoteni tarkkiksella aikanaan tuntuvat kuin viheltelyltä maalaismaisemassa.

Taustalla oli se, että olin tuolla töissä vain harjoittelijana, mutta porukka jollain tapaa piti minua vertaisenaan, mikä oli sinällään erikoista. Eihän minun tietotasoni ollut samalla viivalla alkuunkaan, mutta se ei tuntunut heitä haittaavan, ehkä osaltaan juuri tuosta syystä päivät lensivät, viikot vierivät, kuukaudet tuntuivat typistetyiltä. Kuten sanottua, 29 viikkoa tuntui joltain aivan muulta.

Harjoittelupaikkaani en olisi voinut paremmin valita, niin, missään en olisi tuntenut itseäni niin hyväksytyksi, tervetulleeksi avuksi, kuin tuolla tunsin. Vakiporukka kävi lomilla, mutta itseäni ei lomien puute haitannut, olinhan ollut ennen koulun alkamista lomilla noin 10kk. Tiesin koulun päättyvän tuon vuoden lopussa, ja sen jälkeen tulevaisuus olisi auki, mistä töitä, mitä päiviin, mitä tekisin, minne menisin. Monia kysymyksiä, mutta tuona kesänä en noilla ajatuksilla mieltäni vaivannut. Oli vain päivä kerrallaan.

Tuli viimeiset kokeet koulussa, ja se kaikkein pahin. Ruotsin koe. Aikanaan ammattikorkeassa jännitin staatiikan kokekeita, lämpöoppia, monia aineita, mutta jotenkin ruotsi on ollut aina itselleni tiukka paikka. Se kumpuaa historista. Aikanaan peruskoulussa, ollessani vielä ns. normaaliluokalla Sepänkoulussa Masalassa, kun ruotsi oli alkanut 7 – luokan alussa, kapinoin. Vihasin sitä ainetta. Vihasin sitä niin että vitutti. Taisin ehtiä yhdessä tai kahdessa kokeessa olla, ja noihin papereihin kapinahengessä kirjoitin vastaukset englanniksi. Niin paljon sitä ainetta vihasin. Helpotus tosin tuli pikkaisen myöhemmin kun siirryin tarkkikselle Kirkkonummelle, ja elämäni paras opettaja ensimmäisellä viikolla sanoi, tai tarkemmin kertoi miten asiat hoidetaan siellä. Tunneista pidetään veisto (käsityöt), liikunta, köksä. Muut on omalla vastuulla isosti, mutta ruotsi…siitä oli sanaton sopimus, kaikille valmistuville annetaan arvosanaksi 5. Lukematta, kokeita tekemättä, tunneilla olematta. Voi veljet, sopi minulle, sopi minulle niin että nauroin. Tietämättä tietenkään että hurri tulisi vielä muissa kouluissa vastaan. Vaikka jännitin varaosamyyjän koulutuksessa ruotsin koetta, se oli turhaa, kerralla läpi, ihan niin kuin aikanaan olin sen hoitannut kerrasta Ikaalisissakin, kauppiksessa. En sitä todellakaan osaa, mutta ei osaa suurinosa Suomalaisista muistakaan. Läpi, mikä läpi. Nice!

Se olikin sitten se viimeinen todellinen askel joka mielessäni kuumotti vastustamassa valmistumistani tuosta koulusta, sähköposti piippasi, hyväksytty, 2. Ykkönenkin olisi riittänyt, ajattelin, mutta hyvä kai näin. Muutama viikko hommia työpaikalla ja homma paketissa.

Loppuvuoteen liittyi noita onnistumisia, mutta myös paljon muuta. Olin aikaisemmin syksyllä miettinyt että lähden jälleen stadiin 612 -kulkueeseen itsenäisyyspäivänä, niin kuin aikaisemminkin. Kävely töölöstä sankarihaudoille. Heidän luokseen, joiden vuoksi saamme asua maassa nimeltä Suomi. Ilman sitä tahtoa, uskallusta, rohkeutta, meidän kansaamme ei olisi. Se olisi nyt nimeltään venäjä. Se on jokaisen hyvä muistaa. Vuosisata aikaisemmin tuo itäinen naapurimme tunnettiin monilla nimillä. Se oli venäjä, sen jälkeen neuvosto-venäjä, ja sodan syttyessä nimeltään neuvostoliitto. Nykyään pelkkä venäjä. Yhtä kaikki, siellä miestä rintamalle riitti, mutta niin riitti täälläkin Sisua. Ei voi sanoa että naapuri sai turpaansa, mutta nenilleen kuitenkin.

Tähän liittyen sanottakoon että aikanaan peruskoulussa lempi aineeni oli historia, taisi olla jopa ainoa aine josta aikanaan sain täysiä kymppejä kokeista.

Niin, takaisin loppuvuoteen. Tuo kulkueeseen osallistuminen jäi pois, haaveeksi, sillä veljeni oli pyytänyt minua kuskiksi kun oli vaimonsa ja kavereidensa kanssa menossa kyseisenä päivänä 6.12 laivalle, ja laiva lähtisi Turusta. Melkonen matka, mietin, kun eka riksusta lohjalle, sieltä turkuun, ja sitten takas riksuun, ja seuraavana päivänä sama takaperin. Ongelma ratkesi sillä että jäisin yöksi Turkuun, veljeni kun oli järkännyt kulkupeliksi ison retkeilyauto -mallisen Crafterin. Ajoin siis juhlakansan Turun satamaan, ja siitä parkkiin jossa ajattelin olevani iisisti yön, ja seuraavana iltana uudestaan satamaan hakemaan matkalaiset. Näin siis ajattelin, ja näin tapahtuikin. Mutta välissä tapahtui muuta.

Veljeni 6.12 ilmoitti että Vaasasta oli tullut puhelua koskien meidän isää. Uutiset eivät olleet hyviä, sairaalasta oli tuo puhelu tullut.

Otin parit oluset sinä iltana, että saisin ajatukset rauhoittumaan, ja toki myös Suomen kunniaksi. Nukuin ehkä pari, kolme tuntia tuona yönä. Viimeisetkin unet tippuivat luomistani puhelimen soidessa klo 10 aamulla. Numerosta näin että puhelu tulee Vaasan suunnalta. Tiesin, tiesin mitä olin jo aavistanut paskasti nukutun yöni aikana. Isä oli kuollut.

Tuo puhelu lääkäriltä nosti mieleeni kaikki ne muistot, muistot siitä puhelusta johon vuonna 2000 vastasin, ja silloinkin kyse oli isästä, joka oli hengityskoneessa teholla. Hän oli jäänyt junan alle. Ei vahingossa, vaan tahallaan. Hän ei halunnut enää olla täällä avioeron jälkeen, hän halusi pois. Tuloksena oli se, että hän ei päässyt, vaan joutui 19 vuodeksi pyörätuoliin, ja palvelutaloon. Tuohon hänen ratkaisuunsa luomassa vaikutti varmasti monet muutkin asiat kuin vain avioero, siihen liittyi paljon muitakin pettymyksiä, asioita joista hän vaikeni. Ehkä hän ei osannut puhua riittävästi eläessään, mutta tekstit jäleenpäin kertovat enemmän, antavat taustaa kaikelle sille. Nyt, vuosikymmenen vaihtuessa hän oli löytänyt pois pääsyn, ja tarttui siihen. Hoiti itsensä kirkkomaalle, ja me veljeni kanssa jäimme miettimään miten tämän annettiin tapahtua. Sen miettiminen on toisaalta turhaa. Hän halusi lähteä, joten syillä ei ole väliä. Seuraus on siunaus, hänen kannaltaan. Näin haluan sen miettiä. Vuonna 2000, ollessani 17 vuotias en ymmärtänyt, mutta nyt ollessani vanhempi, ymmärrän paremmin. Ymmärrys kasvaa ajanmyötä, ulospäin näkyvä on vain osa sitä jotain, minkä jokainen meistä kantaa sisällään.

Kaksi päivää tuon jälkeen tuli näyttökoe töissä, opettajalle tuli näyttää mitä osaa, mitä on oppinut. Se oli viimeinen rasti ennen kuin postissa tulisi todistus käydystä koulutuksesta. Näyttökin kai meni ihan hyvin, ottaen huomioon vireystasoni johtuen edellisen viikonlopun tapahtumista. Postin tuoman paperin mukaan keskiarvo oli 4,7, maksimin ollessa 5.

Koko loppuvuotta väritti Vaasassa käynnit veljeni kanssa, isäni asunnon tyhjennys, ja siihen liittyvät asiat, joskin onneksi veljeni otti raskaimman taakan kaikkien virallisten asioiden hoitamisesta, itse en olisi osannut, enkä kyennyt. Elämä oli, ja on liian riekaleinen moiseen.

Tämä on viimeinen virsi tästä sarjasta, tästä vuosikymmenestä. Raskas reissu, 10 vuotta. Se on prosetteinakin laskettuna iso osa ihmisen elämästä. Siihen tulisi sisältyä onnea, naurua, ja niin sisältyi minullakin, vaikka tekstit eivät aina sitä tuokkaan esiin. Kuitenkin, minä latasin isoja odotuksia niihin naisiin. Toivoin perhettä, toivoin ehkäpä jopa uutta avioliittoa Jennin jälkeen, mutta niitä ei tämä vuosikymmen suonut. Minä olin valmis, mutta ehkä osaamaton. Ei kaikki nämä vastoinkäymiset ole naisten syytä, kyllä niissä on minuakin paljon. Minun virheitä, minun taitamattomuutta, minun arpiani, joiden vuoksi olen tehnyt niin kuin olen tehnyt. Olen rakastanut, olen iloinnut heidän seurastaan, mutta lopulta menettänyt heidät kaikki. Löytäen lopulta itseni yksin, miettien, ja murehtien, itkienkin.

Olen kai rakastunut liian nopeasti. Syöksynyt tunteisiin katsomatta onko minulla laskuvarjoa selässä, jotta joskus voisin laskeutua takaisin maanpinnalle. Luottanut ihmiseen joka on ollut lähellä, kosketuksen päässä, suudelman etäisyydellä. Se on minun virheeni. Se on virheeni kun olen uskonut, ja luottanut enemmän kuin mihin minulla olisi ollut oikeus. Ehkä olen kaikesta tuosta oppinut. Vai olenko sittenkään? Jotenkin huudan yhä elämälle rakkauttani, haluan sitä, haluan tuntea sitä, haluan tuntea hänet lähelläni, mutta onko se lopulta väärin? Ainakaan ketään muuta kuin itseäni kohtaan.

Haluan uskoa olevani hyvä mies. Suurimman osan ajasta. En aina. En osaa, ei kai kukaan osaa aina olla. Aina jossain tulee väärä sana, väärä teko, vaikka iltaisin aina rakastaakin vieressä nukkuvaa. Enpä tiedä, siitä on jo vuosia kun olen saanut jonkun vieressä nukkua. Haluaisin kyllä, mutta haluaisin ennen kaikkea rakastaa, pitää lähellä, jopa silloin kun tähdet loistavat taivaalta yksin minulle, noina yksinäisinä öinä, jolloin tyyny on ainoa jonka saan kainaloon.

Helvetti sentään…antaisin niin paljon, antaisin kaikkeni, kun saisin vielä yhden yön takaisin.

Niin paljon, myös tuo, on minulta kielletty, vaikka lopulta, aina…vain hyvää tarkoitin.

Päällimmäisenä muistan tuon kesän 2016.

Yö – Sua muistoistani pois en saa:

Tunnit toukokuun, silloin sankarisi olla sain
Vaik huuhtoneet on päiväin veet
Säilyy mielessäni hetki arvokkain
Sen kadotin kun sähläsin
Olin lopultakin oppipoika vain
Mä yritin kai liikaakin
Yksi riittänyt ei sulka hatussain

Mä elvistelin, leveilin mä muka lujaa elin
Olin suuri suuri suu
Tyhjää tynnyriä suuri eleisesti kolistelin
Se yhä onnistuu

Vaik kaikki muu mun onnistuiskin ehkä unohtaa
Mä sua muistoistani pois en saa
Vaik arkisina päivät jatkavatkin kulkuaan
Mä sua muistoistani pois en saa

Sut todeks taas saa muuttumaan
Tai pettää silmiäni valollaan
Nää tunnit toukokuun

Kuin eilisen
Mä muistan sen
Tuon tuokion, se ohitse jo on
Mut muistoissain se jatkuu aina vain
Sen kauneudesta haavan silloin sain

-H.S 19/12/2020

Ja jatkoa kesään 2018. Jussin jälkeisellä viikolla, tarkemmin 28.6 ajelin taas Juvanmalmille, tällä kertaa ns.viimeistä kertaa. Avaimien palautus, työpuhelimen ja läppärin palautus. Työpöydän ja kaapin tyhjennys, moikat työkavereille jotka sattuivat käytävillä vastaan, niitä ei ollut montaa. Esko kopissa otti vastaan kamat jotka palautin, avaimet kai eniten yläkertaa kiinnosti. Erikoisena kuriositeettina Marko seisoi vieressäni sanomatta sanaakaan kun tyhjensin ylhäällä pukukaappini. Seisoi vain, ja katseli. Solidaarisuudesta, vai vittuillakseen? Eipä ollut minullakaan mitään sanottavaa hänelle, hän kuitenkin yksi niistä jotka minut ajoi pois firmasta puheillaan. Ei jäänyt ikävä häntä.

Firma pieraisi niinsanotusti tyhjää säästötavotteidensa kanssa kun minä lähdin. Siellä minun aikana pohdittiin että kuljetuksissa ei tarvittu esimiestä (tällä perusteltiin minun toinen määräaikaisuus esimiehenä), ajojärjestelijä riittää. Minä vajaa puolivuotta pyöritin ilman apua etelä-suomen kuljetuksia yksin. Melko pienellä palkalla. Ja onnistuneesti, kiitoksia saaden. Minun lähtöni jälkeen kuljetuksiin tarvittiin sekä esimies, että ajojärjestelijä? Säästö? Kustannustehokkuus? Ne on paperilla lähtöni jälkeen kuin tuulen huuhtoma perse. Minun matikkani ei ainakaan löydä säästöä tuosta kombosta. Ehkä johtajat ovat ”luovempia” numeroiden kanssa, mene ja tiedä.

Eli tilanne meni siihen, että minun jälkeeni ajojärjestelijäski jäi Marko, ja kuljetusten esimieheksi laitettiin Aki. Akilla sentään jonkunlainen kosketuspinta oli kuljetuksiin, mutta Marko varmaan halukkaiden puutteen vuoksi nimitettiin ajojärjestelijäksi. Näin ainakin uskon käyneen, tuo pesti kun ei kovin haluttu ole.

Aika soljui, viikot vierivät. Sähköpostikirjeenvaihtoa kävin liiton, ja luottamusmiehn välillä. Hiljaista oli kaikilla rintamilla. Heinäkuussa käytiin luottamusmiehen kanssa liiton toimistolla stadissa, hakaniememessä, mutta anti oli aikas nollat. Ei sitä kiinnostanu paskan vertaa mun tilanne, tai tää keissi mun kannalta ollenkaan. Oishan mun pitäny se tajuta jo siitä kesäkuun paltsusta. Pakon sanelemana oli käymässä mun kanssa tuolla byroolla. Jonkun näkösenä lautamiehenä tai viskaalina istui PAMin toimielimessä, ja sitä kautta halusi kai suojata selustaansa, ihan niin kuin firmassakin. Äänekkäästi niitä asioita vastaan jotka olivat vastaan hänen etujaan, mutta jos näin ei ollut niin väkinäisesti, teennäisesti ajoi henkilökunnan etuja. Tähän saattoi vaikuttaa se, että yyteiden jälkeen oli ”rakennettu” teollisuustiimi, sisältäen 4 henkilöä, ja heidän palkka, 2600 euroa, ylitti jopa varaston esimiesten palkan. Tuo epäkohta aiheutti palaverin jos toisenkin yläkerran kanssa. Miten on mahdollista, että vastuun kantajat, eli esimiehet, on huonommin palkattuja kuin varastomiehet, joilla on paperilla joku arbeetti? Minun oli, kuten muidenkin esimiesten, hyvin vaikea nähdä tilannetta kovinkaan reiluna. Näille neljälle oli paperilla annettu ”asiantuntijan” titteli, vaikka tekivät varastomiesten hommia. Kertoo paljon siitä, mikä oli arvostus esimiehiä kohtaan tuossa yrityksessä. Pelleilyä koko homma. Jos halusi tienata paremmin, piti tehdä ylitöitä, ja niitä nimenomaan kellokortin kautta. Minun iltatöitä ei palkittu, niistä ei maksettu sentin senttiä, ei latin latia. Ei päivärahoja, tai kilsakorvauksia, kuten luottamusmiehellä, joka muuten oli yksi noista neljästä ”asiantuntijasta”. Tuo titteli oli rakennettu YT-neuvotteluissa, tilanteessa jossa pienemmin palkattuja kuskeja irtisanottiin. Toki tämä vain minun mielipide, mutta jokainen lukekoon itse…rivienvälistä mikä oli meno.

Ja taas, joku miettii että katkera mies puhuu paskaa? Kyllä maailmaan puhetta mahtuu, mutta totuutta puhuu liian harvat. Minä sanon, ja kirjoitan niin kuin asiat näin, ja minä näin paljon. En koskaan allekirjoittanut mitään paperia jossa vaadittiin vaitioloa, joten saan kirjoittaa täysin rehellisesti noista vuosista. Ja sen teen. Vihainen, ja katkera…kyllä, sitä olen, mutta se ei muuta tai toiseksi käännä sitä, etteikö minun kirjoitukseni olisi tosia.

Heinäkuu, elokuu, koko loppusyksy meni vihaten, arpoen eri suunnitelmia, alkaen suunnitelmista, joita en nyt tässä avaa, sillä ne voisivat täyttää rikosoikeudellisia asioita, vaikka niitä, toistaiseksi, en olekkaan toteuttanut.
Kyllä tarpeeseen tuli myös tuo vapaa-aika, koko syksy, sai levätä, ei tarvinnut olla kiire mihinkään, puhelin oli hiljaa. Tietenkin töiden loppuminen kuin seinään aiheutti taloudellisen kurimuksen. Eri asia olisi ollut se, jos oltaisiin noudatettu irtisanomisaikaa, joka olisi ollut 6kk, mutta ei, HR-horo, ja Log.Johtaja päättivät lopettaa palkanmaksun kuin seinään. Jokainen hiffaa mitä tuo tekee taloudelle, ja toki siinä samassa mielenterveydelle. Olen siitä onnekas, että tällä hetkellä asun toisessa maakunnassa versus nuo johtajat, en joudu epäilemään, että heihin törmäisin kadulla. Ja tämä on hyvä niin.

Loppuvuotta kohti. Katselin työpaikkoja, mietin tulevaisuutta Ö:n jälkeen. Tunsin helpotustakin siitä, että en joudu enää niin paskassa paikassa olemaan, en joudu kärsimään epäinhimillisistä töistä. Repussa kokemus yli 12 vuodesta, repun sivutaskussa viha johtoa kohtaan. Hankala yhtälö. Päätin että otan matkaani vain tuon kokemuksen, vihan jätän matkan varrelle, aikanaan. Ehkä.

Töiden loppumisen mukana tuli aivan mieletön yksinäisyys. Minun sosiaalinen kanssakäymiseni oli jo vuosia rakentunut tuon firman seinien sisään. Nyt ei ollut enää sitä, ja tuntui kuin firma olisi kieltänyt entisiltä kavereiltani sen, että olisivat tekemisissä kanssani. Ehkä näin oli, tai ehkä tämä on kuvitelmaa, en tiedä. Moni entinen alainen toki oli puukottanut mua selkään, ja heidän kaveruuttaan en enää kaivannutkaan, mutta siellä oli muita, esim. Juha, myynnistä, jonka ystävyyttä olin oppinut vuosien aikana arvostamaan, pitämään tärkeänä.

Siviilielämä, eihän minulla muuta enää tuollain ollutkaan, kulki pimeydessä. Syksy, ja lähestyvä talvi on ihmiselle pahaa aikaa. Enkä minä ole poikkeus, valoa ei ollut näkyvissä. Mietin menneitä, mietin rakkautta. Mietin rakkauden kohdetta. Kohdetta, joka minua vihasi. Tuo ajatus ei juurikaan syksyn pimeydessä minua lämmittänyt, ei antanut valoa siihen kaamokseen. Olin niin vtun kyllästynyt sinkkuuteen, halusin jotain lähelleni, en niinkään kaivannut seksiä, kaipasin juttukaveria. Jotain joka olisi vieressäni, kainalossani, ja kuuntelisi. No joo, kyllähän mä seksiäkin kaipasin, muistin sen kuinka kuski B huusi kieleni alla, ja ylisti minua tuosta taidosta, olinko sittenkään niin taitava siinä, en tiedä, joskin minua siitä ennenkin kehuttu, ehkä osaan sen, uskon niin. Tuon taidon olisin valmis koska vaan vaihtamaan siihen, että osaisin elää tämän elämän paremmin. Vaihtamaan pois yksinäisyyden, katkeruuden, vihan. Olen monesti miettinyt että maailma voisi olla kirkkaampi, minullekkin, jos näkisin mustavalkoisuuden läpi, mutta olisinko silloin enää Hannu? Olisinko Hannu Sakari, joka rakkauden oppi lapsena, oppi rakastamaan omalla tavallaan? Oppi rakastamaan yksilönä, sulkien ulos massat, ja näki tämän maailman omin silmin, hyvyydellä, uskoen että rakkaus voittaa lopulta kaiken pahan, ja siinä olisi syy elämälle? En edelleenkään halua uskoa että tuo olisi väärin. Se että rakastan ilman vastakaikua on minun ristini kannettavaksi, ja niin olkoon. En usko rakkauden koskaan olevan pahasta, vaikka se olisikin tyhjyyttä kohti. Onhan se kuitenkin lämmin tunne sinun sisälläsi, vaikka toinen ei sitä tuntisikaan.

Syksyn, loppuvuoden mittaan jotenkin yksinäisyyden tuskaa lisäsi se että veljeni uuden kumppaninsa kanssa tulisi saamaan lapsen, veljelleni jo neljännen. Ja minä kuljen yksin. Ei vaimoa, ei lapsia. Sen tuoma vapaus on välillä taakka. Joskus mietin millaista elämäni olisi jos olisin Janikan kanssa saanut lapsen? Ei siitä koskaan puhetta ollut, mutta ehkä mieluummin tosiaan hänen kanssaan kuin Jennin. Vaikkakin Jennin kanssa tuo lapsen saamattomuus ajoi turmioon, helvetin porteille, mutta siitä olen onneksi noussut, sen olen pystynyt unohtamaan.

Unet on paskamainen juttu. Niitä et koskaan pysty määräämään. Mä seikkailen niissä monesti Ö:llä, niissä päivissä ja kuljetuksissa. Välillä pyörin kuski B:n lupossa katto auki ja silitän hänen hiuksia, kosken hänen reittä, suutelen hänen poskea. Janikan nään pyörivän edessäni pyyhe vain peittonaan. En koskaan pysty määräämään uniani, en määrittelemään niiden suuntaa, vaikka haluisin määrittää niille jonkin suunnan.

Minun pitäisi monesta asiasta olla iloinen, onnellinen, mutta silti en pysty, en osaa. Yksinolo on vankila, jonka ovi ei ole lukossa. Se on sinun itsesi avattavissa, mutta kahvaan tarttuminen on vaikeaa. Omalta osaltani se on vaikeaa siksi, että pidän sydämessäni noita muistoja. Muistan, rakastan, enemmän kuin kukaan vastaantulija voisi koskaan ymmärtää. Se on minun ristini, taakkani, ehkä kohtaloni.

Silti, sydämessäni on tilaa uudelle, mutta missä sen kohtaan? On pakko luottaa huomiseen, ja tulevaan, paikkoihin ja tilanteisiin jossa en ole ollut, ja josta en vielä tiedä. Päivään, joka nousee silloin kuin murheeni on laskussa, maisemaan, jossa pilvet väistyvät, ja aurinko paistaa….ja askeleeni on kevyt, hänen luokseen. Hymy, kahden välillä, siinä olisi kaikki.

Timo Rautiainen – Loputon suo:

Tiedän kuinka voi maailma noin vain hajota,
Todellisuus hetkessä kadota,
Väärä lause voi paljastaa haurauden,
Yksi sana voi rikkoa kaiken.

-Hannu 5/11/2020

Viime osasta taas parisen kuukautta vierähtänyt, aika siis uudelle tekstille. Miettinyt miten tämän kirjoitan, miten kerron tapahtumista. Turhaa pohtimista, kerron kuten muissakin osissa, ja kirjoituksissani yleensäkkin, rehellisesti, ja siten miten asiat tapahtuivat, päivät vierivät minun mielestäni, minun näkemyksen mukaan.

Palataan helmikuuhun 2018. Kuljetuspuolella tiesimme että miehistä parhaan viimeinen työpäivä lähestyy, se olisi kuun lopussa. Väistämättömän edessä pohdin mitä legendalle voisi ostaa lähtiäislahjaksi, muistoksi. Tiesin muiden miettivän samaa, asiaa sivuttiin jossain viikkopaltsussa seiskahallissa pöydän ääressä, mutta ei perinpohjin. Siksi päätin WhatsAppiin perustaa kuskien ryhmän alustaksi tälle, mielestäni tärkeälle asialle, siis että mitä muut olivat hankkimassa ”laatikkoon”. Tässä kohtaa kannattaa olla tarkkana, sillä tämä kyseinen ryhmä, käytetään siitä jatkossa vaikka nimeä ”kuskien ryhmä”, tulisi määrittämään kevättä, ja kesääkin ratkaisevalla tavalla.

Kuskit lähes poikkeuksetta liittyivät ryhmään, ja ideat saatiin kasaan. Tuli tuo helmikuun loppu, ja kirveli, kirveli isosti. Itse olisin nähnyt työvoimapoliittisia ratkaisuja tehtäväksi hiukan toisiin suuntiin, mutta firma halusi pelata rumasti, ja samaa linjaa se jatkaa edelleen. Eikä se tule siitä muuksi muuttumaankaan ennen kuin HR:ssä ja johdossa muutenkin ihmiset vaihtuvat. Voi toki olla niinkin että ihmiset vaihtuvat, juurtuneet mekanismit pysyvät, mene ja tiedä.

Jari iloisena otti vastaan laatikon johon olimme lahjoja ja muistoja keränneet. Muistoista tärkeimpänä itse näen sen valokuvan joka otettiin seiskan päädyssä ulkona pari päivää ennen helmikuun loppua. Firmassa oli pihassa vielä pari autoa joilla hän oli ajanut vuosien mittaan, ja ajatin ne takapihalle, ja pyysin kaikkia kuskeja kerääntymään autojen ympärille yhteiskuvaan. Vttu…*kyyneleiden kuivausta*. En voinut aavistaa, ei kai kukaan meistä voinut, että tuohon päättyi niin paljon. Se kiteytti monet vuodet. Ja itselleni se tarkoitti alamäen kiihtymistä. Minulla on tuo kuva puhelimessa, siitähän sen aikanaan teetin tauluksikin, mutta edelleen minun on pirun vaikea sitä katsoa. Se edustaa periaatteessa hyvää, se edustaa tiimihenkeä, mutta silti, kuitenkin, se muistuttaa menneistä ajoista. Siitä tuntuu olevan vain hetki, mutta silti siitä on jo reilut 2,5 vuotta. Uskon, että vaikka siitä olisi joskus kulunut 30 vuotta, se tulee olemaan muistoissani kuin eilinen.

On toisaalta erittäin hyvä että tuo kuva otettiin, sillä se on muistona itsellänikin, ihan niin kuin Jarille, jota varten kuvaan keräännyttiin. Tuossa kuvassa on hyviä tyyppejä, ja sitten niitä vähemmän hyviä. Kimmo K oli jo siirtynyt noihin aikoihin muihin hommiin ”yläkertaan”, joten paletin pyöritys oli vain ainoastaan mun harteilla. Muut esimiehet minua muistuttivat että ”muista tulla pyytää jeesiä jos tarviit”. Noh, eihän Suomalainen mies apua pyydä, en varsinkaan siinä vaiheessa kun tiesin kuinka vastenmielistä se oli esimiehille ja koordinaattoreille toimia kuljetusten parissa. Joo, kyllä, oma maailmansa, ja hektistä, mutta lopulta kun tutustu siihen porukkaan ni ei ollut mitään parempaa. Yksin, hammasta purren.

Talven selkä alkoi taittumaan, ja myös minun. Aamut olivat yhtä puurtamista jotta pääsin edes työpöydän ääreen puurtamaan. Pitkät työmatkat alkoivat ottaa voittoa minusta. Aamuisin pyörittelin päätä tontilla kahvia hörppien, ja spaddua imien kun laiskat kuskit eivät jaksaneet skrapata laseja, vaan laittoivat auton tulille ja pyyhkijät päälle, toivoen että sulat hoitavat osan työstä. En voinut kun ihmetellä. Mikä ei ole omaa = ei väliä. Tämä ei toki koskenut kuin osaa kuljetuspuolesta.

Ylitöitä tuli haalittua, ja niihin pääseminen viikonloppuisin julkisilla oli sen verran työlästä että heräsi viimein ajatus taas auton ostosta, olisihan se nopeampi tapa päästä töihin ja takaisin, ja ehkä märkääkin tulisi otettua iltaisin ohkasemmin siivuin tuolla tavoin. Niin sitä ihminen erehtyy.

Firman henkilökunta sai ostaa lähes sisäänostohinnalla eräästä lafkasta vaihtoautoja, ja sieltä itsekkin kävin dieselpakun poistamassa. Miksikö paku? Työkavereille kuittasin asian niin että ”meni kuljetushommat veriin”. Kyllä totuus oli se että yksin kun ajaa, niin ei penkkejä tarvitse kovin montaa, ja pakuissa dieselvero on vain noin puolet henkilöautosta, ja miksi diesel? Noh, sitä tuskin tarvii selittää. Budjettiratkaisu siis. Tuolloin elettiin maalis-huhtikuun vaihdetta.

Maaliskuun lopussa alkoi umpeutua 5kk määräaikaisuus kuljetusten esimiehenä. Umpeutuminen oli tiedossa myös minun esimiehelläni. Aikaisemmin olin jo kysynyt että mites tehdään? Ei vastausta, tai oli vastaus, se oli että ”katsotaan”. Sopparin vikana iltapäivänä eräs kuski minulta kysyi, oli perjantai, että mitä jos hän sairastuu viikonloppuna, kenelle hän ilmoittaa? Minä sanoin että en tiedä. Minä en todellakaan tiedä. Kuski sai melkeen hepulin ja huusi että ”eihän tämä nyt saatana näin voi mennä! Hänen pitää tietää kuka hänen lähiesimiehensä on!” Olin samaa mieltä. Sopparia oli jäljellä kirjaimellisesti 5min, ja totesin että eipä siinä sitten. Olkoon, ja lähdin vaihtaa siviilejä päälle, ja ulosleimaamisen jälkeen esimies päättää soittaa ja kysyä missä olen? Vedin snadisti happea etten sano sille että no vittu kohta kännissä! Totesin kuitenkin että olen juuri lähdössä kotiin. Pyysi puheilleen, ja sanoi että 6kk tulisi määräaikaisuutta lisää, jos otan sen vastaan. Ei varmaan tarvii verbaalisesti isostikkaan avata mitä mielessä liikkui tuolloin? Jos ei olisi ollut hyvää porukkaa maanantaina odottamassa, ni olisin sanonut että vedäppä varastopäällikkö tuollainen paperi vaikka rullalle, ja perseeseen. Saatana almuja miehelle joka on ittensä repiny hajalle uusien lenkkien suunnittelussa ja pakan pitämisessä kasassa muutoinkin. Puolivuotta jatkoa, voihan nyt vittu, oikeesti. Eipä siinä sit voinu ku suostua, ja lähtee vetää pää täyteen. Kyllä otti päähän tollainen, piheys, epäluottamus, mikä se sitten olikaan. Määräaikaisuuden jatkon syyksi oli merkitty syksyllä mahdollisesti tulevat kuljetusten uudelleen organisoinnit, eli toisinsanoen katsovat tarvitaanko siellä esimiestä ollenkaan, vai riittääkö ajojärjestelijä.

Niin vähän he tiesivät. He eivät tienneet mitään. He olettivat, vasemman käden haroessa hiuksia ja oikeassa kädessä oli taskulaskin. Päätöksien tekeminen olettamuksilla, vajailla sellaisilla, on turmion tie.

Kevään pitäisi olla ihmiselle hyvää aikaa, ihan niin kuin luonnollekkin. Kasvaa uutta, ja pimeyden jälkeen valon määrä kasvaa. Ei kasvanut mielessäni. Synkkyys kasvoi, vitutus laajeni. Töissä olin arvostettu työkaveri mutta illat oli tyhjiä. Ne oli tyhjiä kuin tuopit illan lähestyessä valomerkkiä. En nyt sentään joka ilta baarissa istunut, eihän sellaiseen olisi kukkaro venynyt, kun eipä tuo firma juurikaan maksanut tehtyihin työtunteihin nähden, ja juuri siksi piti ylitöitä painaa, jäi sekin lepo sitten saamatta, omaa tyhmyyttä kai, taas.

Vanhat frendit olivat jääneet, uusia ei ollut voimia hankkia, tai edes tarvetta. Viihdyin hyvin yksin, vaikka se pistää lopulta mietteet aika synkiksi. Se laittaa vihaamaan. Se pistää katkeroitumaan. Kaikkia noita sudenkuoppia olin yrittänyt välttää syksyn 2016 totaalisen romahduksen jälkeen, mutta eipä kai sitä mies melankolialleen minkään voi.

Ihmiset uuden kevään kelmeässä valossa kävelevät käsi kädessä kumppaninsa kanssa, ja ainoa joka minulla on kädessä on puolityhjä olut tölkki. Potkin jokaisen irtokiven tieltäni, keräsin vihaani. Mielessäni huusin vittua koko maailmalle!

Ainoa joka piti minut järjissäni oli säännöllinen päivärytmi, huomenna olisi taas töihin mentävä. Iltapäivälle oli kai joku palaverikin merkitty. Taas kai jotain samaa paskaa, paltsua siksi että voidaan merkata kalenteriin paltsu. Paljon puhetta, vähän tekoja, eihän niistä kuraperseistä ollut muuta ku nyökkäilemään, mitään eivät voineet toteuttaa. Aina löyty jotain ”muka” tärkeempää joka ajaa edelle.
Päivät pyöri firman ympärillä niin tiiviisti että en jaksanut edes tehdä mitään muuta. Painoa kertyi, ja en jaksanut miettiä mitään harrastuksia. Saihan sitä vapaaehtoistyönä tehdä hommia vielä iltaisinkin, ajattelin. Tuo ajatus ei suoraansanottuna liiemmälti laskenut vitutuskäyrää.

Kuten ennenkin, olen sanut veekäyrät laskemaan sukaltamalla sydämeeni, ja siihen rakkauteen. Ei se sinkkumiehelle tietty iisi tie ole, kun ei ole ketään ketä saisi rakastaa. Ei ketään joka minua ottaisi kädestä, ja halaisi sanoen että se on vaan työtä, ei se ole koko maailma. Noh, eipä minulla ollut enää ystävääkään joka niin sanoisi. Olin 35 vuotias, lapseton sinkku, kai sitä minullekkin vielä joku tässä maailmassa olisi, näin monen yksinäisen vuoden jälkeen, ajattelin. Tapasin naisen, naisen nuoruudestani, ajoistani Kirkkonummella. Kaunis, ja ehdottomasti muodollisesti pätevä, mutta enpä osannut taas mitään. Rikkinäinen sydän, rikkinäinen mies. Ulospäin ehkä annoin sellaisen kuvan että kaikki on ”ihan jees jees”, mutta sisällä velloi, ja en nyt tarkoita niitä perhosia joita oli vatsanpohjalla ku nähtiin stadissa niin monen vuoden jälkeen. Mun ois pitäny osata tehdä jotain, sanoa jotain, mut menin taas ihan vaikeeksi tuon naisen seurassa. Tsäänssi oli ja meni, ja minä jäin rakkauteni labyrinttiin.

Pienessä mielessäni mietin, että en saatana sentään olisi näin rikki, jos kaikki olisi saatu ”kuski B:n” kanssa selvitettyä aikanaan. Näin asian rehellisesti mietin. Näin luulin asian olevan. Otin yhteyttä, ja hän suostui näkemään. Se oli se käännekohta, se oli se toukokuinen lauantai aamu. Olen siitä ennenkin kirjoittanut, mutta nyt alkaa olemaan tarinan ympärillä jo isommin kontekstia, niin kerron siitä tässäkin.

Aamu, hetki, muutama minuutti leikkipuistossa hänen lapsien leikkiessä kiipeilytelineissä, keinuissa. Ja minulle täysi henkinen vuoristorata. Mitään sanomatta kuuntelin sitä vuodatusta siitä, kuinka paska ihminen olen. Olen sanonut sitä ja tota, miksi siitäkin sanoit, mitä ajattelit, ajattelitko mitään. Vittu! Ajattelin. Ajattelin meitä saatana!

Paljon niistä syytöksistä oli oikeutettuja, en osannut oikein toimia silloin, kun yritin kivettää sydäntäni. Sanoin väärin, tein väärin, mutta samoin myös hän. Valehtelua, oman edun tavoittelua. Haluisin selvittää asiat, mutta ei siitä mitään tullut. Tajusin että ei ole kyse pelkästään siitä, että haluisin jutella asioita selväksi hänen kanssaan, vaan enemmänkin siitä että jotain kosmisesta syystä olin edelleen rakastunut häneen. Ja hän vihasi minua. Sama jana, eri ääripäät. Ja minulla tuli kiire päästä vetämään tuo oma pääni täyteen.

Mietin kaikkia niitä hetkiä jotka olin hänen kanssaan missannut. Hän oli monesti pyytänyt minua töiden jälkeen kanssaan riksuun, hän oli pyytänyt minua lähtemään eläinpuistoon tyttöjen kanssa. Mietin mielessäni miksi olin kieltäytynyt? Mitä pelkäsin? Sitä että mun sydän särkyy taas? Särkyihän se, vaikka toisin tein noissa tilanteissa. Näin jälkeenpäin miettien, ehkä hänkin hiukan piti minusta, tuolloin.

Yhtäkaikki, tuon lauantai aamun jälkeen olin niin täynnä vihaa, että mä en kykene sitä koskaan kirjoittamaan tai kenellekkään kertomaan. Se oli sekoitus itseinhoa, niitä syytöksiä joita olin äsken kuullut, niitä valheita joita mun suuhun oli työnnetty, se oli katkeruutta yksinäisyydestäni, pettymystä naisia kohtaan, se oli halua päästä rakkaudesta irti.

Se on aamu, jota en unohda, ikinä.

Ja siihen tunteen paloon, siihen pettymykseen, tulisi päättymään vähän vajaa 13 vuotinen työurani tuossa firmassa.
Palataan taas siihen seuraavassa osassa.

———

En ole koskaan nähnyt enkeleitä, mutta olen nähnyt sinut, ja se on enemmän.
-H.S.

-Hannu 9/9/2020

Loppuvuosi 2017. Lokakuu, esimiestyö aloitus, orientoituminen takaisin kuljetuksiin. Vastuunkannon opettelu. Jälkimmäinen oikeastaan väärä sanavalinta. Totuttelu siihen, että vastuullasi on suurempi taakka kuin mistä sinulle maksetaan, ja työpäiväsi eivät TODELLAKAAN jatkossa tulisi olemaan 8 tuntia per arkipäivä. Sen sain karvaasti oppia.

Tosiaan valinta siitä, että minut nimitetään esimieheksi Etelä-Suomen kuljetuksiin tuli 20.10.2017. Mutta…se nimitys tehtiin määräaikaisena, vaikka pestiin alunperin haettiin vakituista. Jokainen tervejärkinen ymmärsi, näki, mistä tuo muutos johtui. Se johtui siitä ainoasta syystä, että heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kun valita pätevin henkilö tehtävään, ja kun se satuin olemaan minä, ne halusivat jättää itselleen takaportin auki asiaan. Ehkä ymmärrettävä ratkaisu, vaikka eivät minun sanomisiani ymmärtäneet oikein aikanaan, kun tarkoitin hyvää, vaikka sanavalintani välillä olivatkin sieltä kriittisemmästä ja raskaammasta päästä. 5 kuukauden määräaikaisuus kyllä sapetti, tuntui aluksi että he eivät uskoneet minun osaavan hommia, tai eivät luottaneet minuun ihmisenä, en tiedä kumpi vitutti enemmän. Halusin näyttää niille että ovat väärässä, ja niin näytinkin. Pestin alku tosin ei ollut helppo. Ensimmäisten viikkojen aikana se muuttui pahimmaksi mahdolliseksi aloitusjaksoksi.

YT. Kyllä, yytee -neuvottelut alkoivat marraskuussa. Ennen noiden alkamista minulta pyydettiin arviontia kustakin kuskista, heidän työpanoksestaan ja osaamisestaa. Minun olisi pitänyt ymmärtää tuolloin mitä se tarkoittaa. Sama kaava on toistunut tuossa yrityksessä vuosi vuoden perään. YT:t pidetään siellä vähintään kahden vuoden välein ja aina ennen niiden aloituksen julkistamista esimiehiltä pyydetään arviot alaisista. Pidän tuota hyvin, hyvin epäkorrektina tapana toimia. Ja vielä kun niitä pyydetään ns. turhaan, koska arviointeja ei ilmeisesti edes lueta!! Siitä seuraavaksi lisää.

Pyynnön mukaisesti arvostelin kunkin työntekijän osaamisen ja huolellisuuden, ja lähetin ne yläkertaan HR-ihmisoletetulle. Pari viikkoa tuon jälkeen tuli ilmoitus spostiin yyteiden aloittamisesta, ja samana iltapäivänä ilmoitin kuskeille, että nyt ne alkavat taas, ja tällä kertaa on vakavapaikka, tulee osumaan varastoonkin, kuljetuksia poislukematta. Jokainen tiesi, että tuolloin käytössä oleva vuokratyövoima tulee poistumaan kuljetuksista, ja ensimmäisenä. Tuohon aikaan vuokrakuskeja oli neljällä lenkillä. Niiden tippuminen pois laittoi jo pinnaa kiristymään sillä se tiesi lenkkien tiivistymistä, pakostikkin. Eihän jakelu-alueesta haluttaisi noin kevyesti tinkiä. Se taas tarkoitti kiristyviä työ-oloja niille kuskeille jotka tuonne jäisivät. Ja se taas oli sitä vastaan miksi tuota pestiä hain. Olin alunperin pyrkinyt siihen, että kiristykset loppuvat ja kuskit saavat äänensä kuuluviin kokouksissa, palavereissa joissa heidän asioistaan päätetään. Ja nyt näytti heikolta heidän tonttinsa, ja minä olin vasta aloittanut. En koskaan ole juurikaan miettinyt mitä minusta ajatellaan, mutta nyt oli niitä harvoja kertoja kun jouduin miettimään että mietitäänkö ”alaisten” keskuudessa asia niin, että kun pakosti tulee aikataulukiristyksiä, että minä olen työssäni epäonnistunut? Minä en saatana sentään työssäni epäonnistu. Elämässäni voin epäonnistua, mutta työssäni en. Olkoon siitä todisteena niiden virheraporttien vähyys joita syntyi niiden vuosien aikana jolloin olin kerääjänä tuolla. Tarkkuuteni herätti huomiota esimiehissä tuolloin, ja minua ohjattiin keräämään ja tarkastamaan tuotteita joiden oikeellisuus oli äärimmäisen tärkeää.

Olen aina miettinyt asiat jotenkin niin, että siinä mistä minulle maksetaan, en säästele voimiani. Vaatimukset ja yksilön voimat eivät vain aina kohtaa, kuten tulin huomaamaan. Moni olisi sortunut sairaslomiin, mutta niitäkin on hyvin vähän. Esimies -aikana muistaakseni yksi päivä. Työnkuva oli vaativa, ja sen alusta alkaen tiesin, mutta en pakoillut asiaa sairaslomille, kuten jotkut muut. Olin paikalla, olin läsnä, en aina aurinkoisena, mutta työni tein. Paremmin kuin hyvin, ja siitä eräässä palaverissa, jossa en ollut paikalla minua kutsuttiin nimellä ”kuljetuspäällikkö”, johon varastopäällikkö joutui puuttumaan toteamalla että sellaista nimikettä ei ole talossa, ja että kuljetusesimies on kontaktoinut Kahaa, ja järjestänyt tuotteiden kuljetuksen, ja se on sitä myöten kunnossa.

Jos työelämässä olen itselleni vaativa, niin olen sitä myös siviilissä. Mutta joskus, jopa pakon edessä annan itselleni löysiä tuossa asiassa. Aina ei voi onnistua, aina ei täydy onnistua. Ihminen ei ole täydellinen, erehtyä voi, ja jokainen niin tekee. Voin kertoa että siviilipuoleen aika haitallisesti vaikutti tuo esimieshommien aloittaminen. Heti alusta alkaen oli selvää tosiaan että työ ei ole 8 tuntia päivässä. Työt alkoivat klo 7 aamulla, ja lopetin puhelimeen vastaamisen klo 22 illalla. Tuota samaa jatkui maanantaista perjantaihin. Lisäksi sunnuntaina olin tavoitettavissa jos kuskit ilmoittivat olevansa sairaana ja tuolloin aloin soittamaan vuokrafirmoja läpi jotta saataisiin paikkaus. Ja tietenkin omalla puhelimella. Työnantajalta työsuhdepuhelinta kysyttäessä vastaus oli kieltävä, ”ei voida myöntää”. Jotenkin en ollut taaskaan yllättynyt. En yllättynyt myöskään siitä että tuosta iltapäivystyksestä ei koskaan korvattu mitään rahallisesti, eikä vapaana. Ei ollut todellakaan enää erikseen työ- tai vapaa-aikaa. Itse päätin kuitenkin sen, että aika josta minulle ei makseta (8 tunnin ulkopuolinen aika), niin en ole vastuussa työnantajalle. Koskaan. Teen työni, mutta muu on minun. Ja jos hoidan työasioita työajan ulkopuolella, teen sen hyvää hyvyyttäni firmaa ajatellen. Minun olisi pitänyt alunalkaen kieltäytyä työstä josta ei makseta, kaikesta siitä mitä tein vapaa-ajallani, sillä varjolla että en halunnut työnkuvassani epäonnistua. Sitäkin, lopulta, käytettiin minua vastaan.

Nyt kun ajattelen noita kuukausia silloin parin vuoden takaa, näen kuinka sekaisin kalenterini oli. Olin kokoajan tavoitettavissa, kokoajan ratkaisemassa seuraavan päivän tai viikon ongelmia, vaikka minun ei olisi ollut pakko. Tuntuu jotenkin jopa koomiselta, kun yritän löytää ajatusta siitä, miksi niin tein. Selkäranka kai pakotti. Enää koskaan en moiseen ryhtyisi, ja minun olisi kai pitänyt asiasta raportoida aikaisemmin liittoon, tai edes luottamusmiehelle, enpä tosin välttämättä usko että tuo olisi häntä kiinnostanut.

Ajoin aika nopeasti itseni piippuun, loppuun, mutta silti päivä toisensa jälkeen raahustin juvanmalmille, tuohon valkoiseen koppiin seiskahallissa, tietokoneen eteen. Miettien, mitä päivä toisi tullessaan, ja samalla muistaen eilisen, muistaen viikon takaisen, vuosien takaisen. Taakkaa lisäsi kaikki ne muistot, ja se kuinka viimeinen ystävällinen sana ”kuski B:n” kanssa sanottiin tuossa hallissa, tuossa kopissa. Minun ristini, ja virheeni on se, että en kykene unohtamaan. Muistan liikaa. Muistot piirtyvät kuviksi, hetkiksi tilanteissa, joihin palaan. Olenko tunnevammainen? Ehkä, mutta en osaa, enkä toisaalta haluakkaan olla muuta kuin olen. Pyrin hyvään, joskus kiertotietä, mutta parasta aina hakien, vaikka se ei olisikaan itselle se paras, vaan toiselle.

Takaisin yyteihin. Annoin parhaat arvosanat kahdelle kuskille. Kokonaisuus toki koostuu monesta osatekijästä, muistaakseni säntillisyydestä, motivaatiosta, yms. Nuo kaksi parasta oli selkeästi Mäntsälän reittiä ajava Kimmo, ja PKS-reiteillä sukkuloiva Jari. Heidän ns. pisteyttäminen oli helppo homma. Joskaan ihmistä ei pitäisi koskaan pisteyttää, mutta jos suoritukset pitää paremmuusjärjestykseen laittaa, niin kyllä se jotenkin on tehtävissä. Kyseisten työntekijöiden, Miesten, miesten ISOLLA M-kirjaimella toiminta oli sen verran jämptiä että toivomisen varaa ei jäänyt. Jos jotain pyysit, se toteutettiin, ja välillä toteutettiin pyytämättäkin. Vitunmoisen kiireen keskellä oli meinaan melkonen helpotus kun tiesit että oli joku kenelle soittaa, ja sanoa että Kahalta, tai jostain jäi tämä ja tämä rivi tulematta, voitko ajaa sen kautta. Vaustaus oli poikkeuksetta, ”Tottakai, tottahan toki, tuossahan tuo on matkan varrella”! Apu, joka oli päivän seivaaja moneen kertaan.

Nämä avut, ja tämä toiminta heijastui niihin arvioihin joita lähetin HR:ää kohti pyydettynä ennen yyteitä. Ja miten kävi? Juuri nämä kaksi parasta arviota saanutta saivat lähteä. En voi ymmärtää. En silloin. En tänään. Lukivatko he listaa väärinpäin? Tuskin. Muistan hetken kun esimieheni, vellihousu varastopäällikkö soitti minulle aamulla ratkaisun tultua ja kertoi nimet. En saatana unohda sitä hetkeä koskaan. Perjantai arpajaispulloa hakemassa stadin alkossa työmatkalla, ja sitten tuo pommi puhelimessa. Jouduin kysymään tolta vässykältä että onko se nyt oikeesti tosissaan!! Valitettavasti totuus tulevana oli se että hän tosissaan oli. Tuo oli ehkä se hetki, kun lopetin uskon koko firmaan, ja siihen että se ei todellakaan halua kannattavasti toimia, ja nyt jos katsoo sen tilinpäätöstietoja, niin yli neljän MILJOONAN tappiota nakuttaa vuosi vuoden perään! Tuolloin vielä apunani oli työnohjaaja, jolle asiasta kerroin, ja en kuivin silmin, en voinut uskoa nimiä, sillä se oli järjen vastaista. Esimiehen tulisi olla firman puolella, yrityksen edustaja, mutta totuuden nimissä, enhän minä siihen enää tuon jälkeen pystynyt. Olinko pystynyt enää sen jälkeen ylipäätään kun näin kuinka kuljetuspuolta hoidettiin?

Enkä ihmettele sitä laisinkaan, nyt kun näen kokonaiskuvaa toisenkin yrityksen kantilta, toisesta ketjusta. Mutta ei siitä enempää.

Yytee neuvotteluiden loputtua piti 13 lenkkiä järjestää uudestaan, typistää ne 7 lenkkiin. Savotta. Vittu. Yläkerta ja kuljetuspuoli oli välillä täysin erimieltä siitä miten asiat on tehtävissä. Mitä vaaditaan ja mikä on toteutettavissa oli ”hippasen” epäbalanssissa. Kuskien jouston ja yläkerran vaaditun vastaantulon kanssa kompromissi löytyi. Onneksi molemmilla puolilla oli tutut miehet, varastossa tutut kuskit ja ylhäällä Juha yhdyshenkilönä tämän asian tiimoilta. Keskitie löytyi, ja arki palautui, siinä määrin kuin se saattoi yyteiden jäljiltä.

Olen miettinyt monesti että miten tilanne yyteissä olisi mennyt silloin jos ”kuski B” olisi ollut töissä tuolla vielä. Lopputili olisi hänellekkin toki tullut yyteissä, mutta jos hän olisi ollut silloin vielä siellä hommissa, minua tuskin olisi valittu sinne esimieheksi, hän olisi onnistunut sen jotenkin kieroilemaan, ja estämään. Olisiko hän onnistunut entisen esimiehen kautta estämään koko vuokrakuskien irtisanomisen? Tuskin, siihen paine oli niin kova. Eikä näillä spekulaatioilla ole mitään merkitystäkään.

Uudet lenkit nakattiin tuotantoon, ja yläkerta, jopa logistiikkajohtaja oli tulokseen melko tyytyväinen, mikä oli hämmästyttävää. Epäilen isosti että myyntijohtaja ei ollut, mutta se tehtiin mitä oli käytettävissä olevilla käsillä tehtävissä tulevaisuutta ajatellen.

Päivittäisen kuormituksen lisäksi kun sysättiin vastuuta vielä tuosta lenkkien tiivistyksestä, ja supistuksesta niin yhtäsuuruusmerkki on se, että siviilissä ei asiat kehittyneet kovinkaan suotuisasti. En kaikesta syytä firmaa, mutta isosti kuitenkin. Kaikki tuo paine, suunnittelu, vastuu…eihän sitä selvinpäin kestänyt. Varsinkaan kun olit yksin. Töiden jälkeen olit yksin, työmatkat olit yksin, kotona olit yksin, heräsit yksin. Kyllä muutama ”märkä” helpottaa sosiaalisella puolella, ja ehdottomasti myös stressipuolella. Aikasemminkin oli helppo ottaa pari unohdukseen, mutta nyt sitten vielä taakka töiden puolesta päälle niin aikapommi oli viritetty.

Ja ne kaikki kysymykset ”kuski B:lle” ilman vastausta. Kevät 2018 eteni, se eteni kohti 5kk määräaikaisuuden loppumista.

Mutta siitä seuraavassa osassa lisää.
—–
Mä en ole koskaan pyytänyt mun muistoja, mä en ole koskaan pyytänyt hyvää muistia. Mutta mä en kykene unohtamaan. Rakkaus ja siihen liittyvä kipu haalistuu, mutta ei koskaan katoa. Eikä sen pidäkkään, sillä se on merkkinä siitä että olen tuntenut jotain minkä laitan itseni edelle…
—–
5FDP – My Nemesis:
”Don’t need the memory,
Already wear the scars…”

-Hannu 10/07/2020

Viime kirjoituksesta onkin vierähtänyt jo yli kaksi kuukautta. Tuossa ajassa on paljon tapahtunut, mutta pysytellään tässä sarjassa vain menneissä tapahtumissa, kuten tähänkin asti.

Viime kirjoitukseni päättyi kesän korvilla 2017. Minut oli valittu työsuojeluvaltuutetuksi (TSV) ja siinä ominaisuudessa aloin kriittisesti tarkastelemaan kuljetustoimintaa yhdessä luottamusmiehen kanssa. Siihen oli syytä tietäen epäkohdat kuljetuksissa, mutta kyllä siinä oli mukana myös katkeruutta siitä, kuinka minut oli potkittu pois tutusta porukasta, toisiin tehtäviin. TSV kuvio antoi minulle hyvän sauman olla yhteydessä kuskeihin, ilman että kukaan siihen oikeastaan pystyi puuttumaan.

Tarkastelun alle joutui jakeluaikataulut, kuskien tauot, lenkkien kierrätys, ja myös vuokratyövoiman käyttö. Viimeiseksi mainitussa olin hiukan tiukassa tilanteessa. Viitaten edellisiin kirjoituksiin.

Vuokratyövoiman käyttäminen vakiintuneissa toiminnoissa on kiistatta väärin. Se on fakta, jonka varmasti jokainen hyväksyy ja ymmärtää. Se on myös hyväksi firman taloudelle. Vuokrafirman työntekijä maksaa yritykselle, sopimuksesta, tessistä, ja muista seikoista riippuen noin 25 euroa tunnilta. Eikö se ole aika paljon? Kerro se jakajalla jota käytetään kuukausipalkan yhteydessä, eli 160.

Jokainen voi miettiä mikä on kannattava ja mikä ei. Mutta jos valitaan hinnaltaan kannattamaton vaihtoehto, niin siihen pitää olla jokin syy? Ja sehän on työvoiman helppo liikuteltavuus, toisin sanoen se, että voidaan sanoa ”sinua ei huomenna enää tarvita”. Raaka peli, mutta todellisuutta, johon palaan myöhemmin.

Kuski B oli tosiaan vuokrakuski, jonka työsopimus, tai työsuorite oli riippuvainen ainoastaan siitä, kuinka tyytyväinen silloinen esimies oli työhön. Toki niin tulee ollakkin. Hyvin työnsä tekevän tulee saada paikkansa pitää, mutta siihen sisältyy myös tilanteet yrityksen sisällä, ei ainoastaan asiakasrajapinnassa. Sain kuulla monesti hänen lieroilleen kuskien parissa, siis sen jälkeenkin kun olin saanut lähtöpassit työnohjaajan / ajojärjestelijän pestistä. Silloin hänen pitämisensä kannattavuus asettuu erikoiseen valoon.

Mutta kesän kynnyksellä hän päätti itse lähteä, hakeutui muihin töihin. Toiseen yritykseen. Tiesin että en tule häntä näkemään enää päivittäin, näkisinkö enää koskaan, se jäi tuolloin arvoitukseksi.

Hänen välinpitämättömyytensä minua kohtaan keväällä 2017 ärsytti minua, se vitutti. Se oli jotain sellaista mitä en ymmärtänyt. Haluttomuutta selvittää asioita, ingnooraamista kaikelle sille mikä oli ollut. Hän tiesi mitä oli, minä tiesin mitä oli, mutta hän käänsi selän. Ja sen selän minä näen tänäänkin, vaikka molemmille olisi ollut helpompaa selvittää asiat kerrasta. Se ei sopinut hänelle, koska hän uskoi ne kaikki skeidat mitä minusta puhuttiin. Ehkä hän luotti Adeccon esimiehiinsä, ehkä Jariin, en tiedä. Mua kuitenkin ottaa päähän että asioita jäi selvittämättä. Joskin hänellä syytäkin oli tuolloin vihaankin, sitä en kiellä. En kaikkea tuolloin osannut ajatella rakkauden kautta, mutta kuitenkaan en kaikkea sitä myönnä, niissä syytöksissä oli paljon sitä ruskeeta!

Elettiin kesää 2017 eteenpäin, asuin hyvinkäällä, aloin tapailla erästä Kaijaa Helsingistä. Välimatkaa oli jonkin verran ja työt molemmilla joten tapailu ei ollut mitenkään jokapäiväistä, mutta kivaa silti. Aloin heräilemään ns. uuteen elämään, viettämään aikaa naisen kanssa joka ei ollut ”kuski B”. Fiksu, nuorempi nainen, mutta silti…en vaan pystynyt avaamaan itseäni. En pystynyt vittu sentään suhteeseen, koska mun sydän oli muualla. Se oli sen luona joka vihaa minua. Sen luona joka vihaa minua niiden syiden takia jotka muut ovat sanoneet. Perseestä, mutta jos se tulee niin olemaan, niin olkoon. Minä en sille mitään voi. Olen halunnut asiat selvittää mutta eipä ole onnistunut. Siitä myöhemmin kenties lisää.

Heinäkuussa sanoin Kaijalle että en pysty, en kykene, koska ajatukseni on muualla. Se ei olisi reilua ketään kohtaan. Kaunis nainen, ja fiksu, kuten sanottu, mutta en voi lähteä vedättää ketään. Minä jos kuka tiedän miten paljon sattuu kun lopulta vedetään matto jalkojen alta. Minä en siihen ala, en rupea. Asiat on sanottava suoraan.

Kuski B pyöri mielessä. Se pyöri unissa, se pyöri päivin mielessä. Mihinkään en saanut keskittymään itseäni. Muutin kesän lopussa Riihimäelle. Siihen liittyi muitakin seikkoja kyllä kuin se että ”kuski B” asui tuolloin riksussa. Kun muutin hyvinkäälle, siihen asuntoon oli vain 6kk:n sopimus tehtävissä, eli syksyllä 2017 oli muutettava pois putkiremontin alta, ja riksu olisi vain snadisti pidemmällä. Myönnän suoraan että myös sydämeni ohjasi asuinpaikanvalinnassa, mutta siihen miksi ja milloin näin tapahtui kuului muutakin.

Syksyä 2017 kohti. Töissä asiat oli murroksessa. Liikkui huhuja siitä, että kuljetuspuolen esimies oli lähdössä. Syytä ei tiedetty, oliko loppuun palamista, vai oliko ajolähtö. Eipä sillä ollut väliäkään…lopulta.

Syyskuussa viimein tuli spostiin sisäinen haku tehtävästä: Kuljetusesimies.

Lähes poikkeuksetta porukka firmassa, varsinkin kuljetuspuolella sanoi, että hae, se on sun homma. Ja myönnetään, en kovinkaan paljon miettinyt ennen kuin hakemuksen laitoin sisään. Oliko kyseessä kunnianhimo, vai halu palata vanhaan porukkaan jossa olin itseni tuntenut hyväksytyksi kaksi vuotta, en tiedä. Aavistin kuitekin työn vaativuuden, koska olin nähnyt edellisen esimiehen hajoavan henkisesti ja fyysisesti homman alle. Hain, laitoin hakemuksen eteenpäin kyseiseen hommaan.

Valintaprosessi kesti kauan, jouduin varastopäälliköltä ja logistiikkapäälliköltä kysymään että mikä tässä kestää, kuskit kyselee, ja huutaa uutta esimiestä. Eihän tuo olisi minulle muutoin kuulunut, mutta olin TSV ja esimiehen puute kuljetuksissa alkoi olla sitä luokkaa että auktoriteetti puuttui sieltä, sillä minun korvaajaksi oli aikanaan ajojärjestelijäksi otettu Kimmo, jolla ei ollut mitään halukkuutta kantaa vastuuta, homma oli aivan levällään ilman esimiestä. Kimmon tarmoa en ihmettele, enkä moiti, sillä esimies vastuu ei hänelle kuulunutkaan, vaan se oli sysätty hänelle, samalla tavalla, kuin se minulle oli ollut laitettuna kymmeniä viikkoja kuljetusesimiehen vuosilomien ja sairaslomien kanssa.

Kevät 2017 oli hyvin pitkälti minun kontolla tuo kuljetuspuoli. Esimies oli saikulla, muilla esimiehillä ja koordinaattoreilla oli omat hommansa, ja minä pyöritin jakelua. Pyöritin päivittäistä toimintaa ennen maaliskuuta jolloin tuli lähtö siitä hommasta.

Ehkä tuohon vaikutti se, kun luottamusmies, ilman minun valtuutusta kävi selittämässä yläkerrassa että olen ”palamassa loppuun”! Mitä paskaa! Tai noh, oli siinä se totuuden jyvä, että palaa sitä loppuun jos joutuu hoitaa isompia asioita pienemmällä liksalla. Pelleilyä koko homma.

No niin, sitten takaisin syksyyn 2017, eli uuden kuljetusesimiehen valintaan. PKS-kuljetustiimin mielestä valinta oli selvä, ja niin toki minukin. Tunsin kuskit, tunsit reitit, tunsin koko paletin paremmin kuin kukaan muu taloon jäävä. Paikka tuli hakuun syyskuun lopussa, mutta silti, ja ehkä juurikin siksi, että minä hain paikkaa, valinta kesti lokakuun loppuun 2017.

20.10.2017 tuli itselleni tieto että minut on kuljetusesimieheksi valittu, ja kävin ilmoittamassa kuskeille että astun remmiin takaisin seuraavana maanantaina, eli 23.10.2017. Silminnähden porukka oli tyytyväinen…paitsi yksi. Hänen reaktionsa on jäänyt mieleen. Sanoin asiasta, ja hän sanomatta asiaan mitään kääntyi, ja lähti pois, melkonen steitmentti tuokin, mutta jokaisella on vapaus mielipiteeseensä. Tuo oli kuski A.

Ehkä tämä kirjoitus on hyvä rajata juurikin tähän , eli pisteeseen jolloin minusta tuli kuljetusesimies. Minä halusin rakentaa kuskeille paremmat olosuhteet, ja taistella yläkerran vaatimuksia vastaan, ja niin teinkin, mutta silti lopulta kannettavaa oli liikaa, ja kesällä 2018 minut jätettiin yksin. Mutta siitä lisää seuraavassa osassa.

”Tunnetko minut, näetkö minut,
minut, samoin kuin minä sinut,
vuosien takaa, kuin edestä,
sylissäni pitäen, suudellen,
antaen kaikkensa,
sanoen,
Minä Rakastan Sinua,
Aina, ikuisuuksiin, ikävöiden, taivaasta maahan.
Vuorokauden sisään taivaalla aurinko ja kuu,
Maan päällä päivä ja yö,
Tähtien peitto, jonka sinäkin näet,
ja jonka alla ei ole sinä, minä,
vain me.
Yksi uni, yöstä toiseen.”
-H.S.

-Hannu 13/6/2020

No niin, mihinkäs jäimmekään…!? Aivan, vuodenvaihteeseen 2016 – 2017. Ennen vuodenvaihdetta, tarkemmin marraskuussa kuljetustoiminnot oli siirretty toiseen paikkaan, toiseen halliin juvanmalmilla. Alkuun tuo muutos aiheutti kuskeissa reiluakin vastarintaa, ymmärrettävistä syistä. Lastauslaituri puuttui, nostoja oli siitä syystä enemmän, mutta pitkässä juoksussa alkoi plussapuoliakin löytymään. Aikaisemmin ollessamme kutoshallissa olimme kaiken hälinän keskellä, ilman omaa rauhaa, ilman omaa paikkaa jossa kokoontua ja jutella. Seiskaan siirtyminen toi meille tuohon mahdollisuuden. Saimme olla omassa porukassa, ja viljellä omaa, joskus melko reipastakin huumoria, Jutunjuurta, joka ei olisi ehkä kaikkien korville sopinut, mutta kuljetusporukassa jokainen ymmärsi tuon huumorin, ainakin osa, ja kukin omalla tavallaan. Ongelmia se ei kuitenkaan koskaan aiheuttanut, päin vastoin, se nosti ilmapiiriä, yhteenkuuluvuutta ja sitä että ei yksilötasolla ketään vituttanut niin paljon. Näin ainakin itse tuon ajan näin työnohjaajan silmin.

Silloinen kuljetusten esimies, ja firman logistiikkapäällikkö olivat yhdessä suunnitelleet uudet hyllyt jakelulaatikoille kuormalavahyllyihin, ja niiden toimivuus oli hiukan kyseenalainen. Ei sinällään suunnitteluvirhe, vaan toteutuksen vaatima rajallisuus. Toisaalta tuolla systeemillä saatiin aikaan se, että samalle alueelle, samaan tilaan saatiin mahtumaan enemmän asiakkaita, enemmän jakelupaikkoja, ei pelkkää huonoa siis tuossa. Siirtyminen kutosesta seiskaan suoritettiin yhden viikonlopun aikana ylitöissä, muistan tuon ajan hyvin. Mietin pitkään että osallistunko moiseen savottaan laisinkaan, etenkään jos kuljettaja B kutsutaan ”övereihin”. Noh, häntä ei kutsuttu, tai ainakaan hän ei osallistunut joten päätin kantaa korteni kekoon uuden ympäristön luomisessa, trukinajotaitoisia kun ei ollut liikaa tarjolla kuljetuspuolella. Hyllyt saatiin kasaan, ja ajan mittaan myös oma jääkaappi, mikro, kahvinkeitin (props. Antti!). Näin ollen olot oli huomattavasti paremmat kuin aikaisemmin, ja itselleni sekä esimiehelle oli passelinkokoinen työhuone myös tarjolla kyseisessä hallissa, joskin muutto vaati sen, että omaa työpöytää tuli pienentää noin 30cm (KÄSISAHALLA), ja taas firma säästi!

No mutta sitten siihen vuoteen 2017. Vuosi joka tulisi työn puolesta muuttamaan kaiken omalla kohdallani. Sisältyy tuohon vuoteen myös siviilipuolen muutoksia, joita elän vielä tänäänkin.

Sitten tuleekin kuvioihin kuski A, joka oli äitiyslomalta palannut jo viime vuonna, muistelisin että tarkemmin toukokuun tietämillä. Hänen käytössään ollut Jumper alkoi olemaan käyttöikänsä päässä, ja kipeästi tarvitsi toisen auton alleen. Sopiva ehdokas löytyi Forssan toimipisteestä joka oltiin ajamassa alas. Tuo auto siis piti jotenkin saada Espooseen.

Muistan tuon päivän lopun ikääni. Perjantai, 20 tammikuuta, 2017. Yksi parhaista päivistä ikinä. Ehkä jopa paras.

Kysyin kuski B:ltä josko hän suostuisi ajamaan oman järvenpää / mäntsälä lenkkinsä jälkeen vielä forssaan ja sieltä takasin espooseen siten, että minä sitten ajaisin toisen pakun forssasta espooseen, ja hän hyvää hyvyyttään tuohon suostui, oli perjantai päivä. Monenlaista roadtrippiä on tullut elämässä koettua, ajettua, mutta jokin tossa oli erilaista. En osaa sanoa mikä siitä teki erikoista, erilaista. Koko matka. Siihen ehkä tiivistyi, ja kiteytyi se kaikki miksi häneen kiinnyin. Rakastuin. Koko matka meni nauraessa vedet silmissä. Mäntsälän suunnan varttipillu, ja ja kuinka mietittiin sopivaa mainoslausetta edellä ajavan ruumisauton takaluukkuun. Voi helvetti sentään mikä matka. Olen aikaisemminkin tuosta matkasta kertonut, mutta se on sellainen joka ansaitsee tulla uudestaankin mainituksi.

Takaisin espooseen kun päästiin niin pyysin häntä vielä tuopille paikalliseen ravitsemusliikkeeseen ja hän lähti. Vaikka kyseessä tosiaan oli perjantai, ja ilta alkoi olla jo pitkällä. Tuon päivän suljen syvälle sydämeeni ja muistan sitä lämmöllä, vaikka kipeästi tiedostan että se olikin sitten viimeinen varsinainen naurun aihe hänen kohdallaan.

Ehkä siinä on paljon itseäni mukana. Siinä on sitä että ajattelin liikaa häntä. En enää osannut olla yksikössä, halusin hänet, halusin meidät. Etääntyminen oli vääjäämätöntä, jopa helmikuisena iltana jolloin hän kutsui minut helsinkiin käymään. Hän oli siellä ollut iltaa viettämässä, ja halusi minut nähdä ja jutella. Itse en tietenkään taas osannut suhtautua tuohon sillä mielellä kuin olisi pitänyt. Katsoin vain häntä…ja join. Hain baaritiskiltä viinipullon, ja join, vaikka tiesin että huomenna olisi työpäivä. En välittänyt. Olimme ravintolassa, mutta en välittänyt mistään ympärillä tapahtuvasta. Katsoin vain häntä, ja humalluin molemmista. Hänestä, ja viinistä. Tuo olisi ollut hyvä ilta, jos lähtökohta olisi illalle ollut toisenlainen, ja jos loppu ilta olisi ollut toisenlainen. Hänen terveytensä oli ailahtelevaa sorttia ollut koko sen ajan kun hän töissä oli firmassa ollut, mutta tuona iltana saattaessani häntä juna-asemalle hänen tajuntansa himmeni ja jouduin häntä taluttamaan pitkin noita aseman käytäviä. Jotain sydämeen liittyviä probleemia kai, näin ymmärsin asian. Elämän kujeita, vittuilujakin ehkä, omassa tapauksessani sydänmurheista oli myöskin kyse, eritavalla toki. Rakkaus sattuu, ja se sattuu sydämeen.

Vuoden vaihteen jälkeen olin päättänyt irtisanoa taas silloisen aso-asuntoni espoossa. Tarkoituksenani muuttaa jonnekkin kehä kolmosen ulkopuolelle, ja niin teinkin lopulta. Kuski B asui riihimäellä, ja olin toki hänen kanssaan siellä käynyt aikaisemminkin, mutta nyt tein tutkimusmatkaa paremmin kyseiseen pitäjään. Ilman muuta on selvää, että vaikuttimena oli hän, enhän minä ehkä muutoin olisi katsonut karttaa niin kauas.

Maaliskuussa kuitenkin tapahtui jotain. En tiedä mitä. Olen miettinyt, pohtinut, raapinut päätäni, käsittämättä. Sen tiedän että olin hyvin kyllästynyt kaikkeen omassa elämässäni, ja töissäkin, enkä ollut nukkunut kovin hyvin, ja kiukuspäissäni sitten aamulla ärtymystäni purin kuski B:lle töissä tiuskimalla. Sattumukset ajoivat sitten tilanteen siihen pisteeseen että hän kävi minusta valittamassa esimiehelleni, jonka tiesin olevan jo ennestään kuski B:n puolella. Se oli selvää kaikille kuljetustiimissä. Ehkä liiankin läheinen suhde miettien esimies-alainen tilannetta, joskaan itse en ole sen parempi, joten tuosta asiasta sen enempää. Tilanne oli kuitenkin se että esimies ilmoitti minulle että tulen saamaan tuon aamun tapahtumista varoituksen, jota pidin naurettavana. Toki myönsin että ei ollut kaikkein paras aamu, mutta minun niskaani oli keksitty sen sortin sanoituksia että en voinut kuin olla erimieltä, en voinut kuin ihmetellä! Paskaa olen ennenkin kuullut, mutta tuollaista en koskaan. Uskon että matkanvarrella oli keksitty hiukan lisää sheebaa, ja kaikki ei ollut edes lähtöisin kuski B:ltä, vaan taakkaa niskaani oli yritetty vartavasten kasvattaa, esimiehen, tai jonkun muun toimesta.

Henkinen stressi alkoi kumuloitua uskomattomiin sfääreihin. Töissä riita tilanne, ja vielä muuttokin olisi edessä. Esimieheni päätti tylysti tekstarilla nakata minulle tiedon perjantai iltana, että maanantaina olisin toisissa tehtävissä, minun tulisi ilmottautua palautuspuolella. Työnkuva muutos toi mukanaan myös palkanalennuksen, eli mistään pienestä asiasta ei ollut kysymys. Olin tuhannen käärmeissäni. Minun sanani vastaan vuokrakuskin sana. Minun sanani vastaan lavallinen paskaa. Minä olen aina pystynyt selkäsuorana myöntämään tekemäni virheet, ja teen niin yhä, mutta koskaan, en ikinä tule myöntämään asioita joita en ole tehnyt, asioita jotka eivät ole minun vikaani. Nyt minua syytettiin sellaisista asioista että en voinut kuin nousta vastaan. Kirjelmöin logistiikkajohtajalle, ja kun hän oli haluton asioihin puuttumaan, kirjoitin toimitusjohtajalle, samoin hän oli haluton asiaan puuttumaan. Lopulta asiaa puitiin kokouksessa jossa oli paikalla firman johdon lisäksi luottamushenkilöstö varastosta ja vuokrafirman edustaja. Ja sepä vasta olikin paskahousu. Yritti kumota minun sanomani vedoten asioihin joita ei ollut edes olemassa. En jaksanut toisaalta niistä välittää, ainoa mistä välitin oli se että minua ei tuollainen paskapuntti valehtelijaksi syytä. Jokainen tiimissä tiesi että puhun totta. Henkinen tuki oli minun puolella, mutta firma halusi säilyttää suhteet vuokrafirmaan, ja ennen kaikkea HR-johtaja hyökkäsi sanallisesti kimppuuni, nainen kun oli. Väritteli kaikenlaista, olisi pitänyt kai sille kokouksessa antaa vesivärit ja vittu vaikka tarrakirja ja sanoa että unelmoi sinne. Niin sekasin se oli. Huhhuh. Ikinä ole sellaista skeidaa kuullut, ja enkä todellakaan sietänyt.

Riitely jatkui ja otin paikkani palautuksissa. Tuttu rooli, olinhan tuota hommaa painanut ennenkin. Omaan pirtaan liian monotonista hommaa, toistuu samat rutiinit toinen toisensa jälkeen, päivästä toiseen. Ja ilman että nostan itseäni korokkeelle sanottakoon että hiukan meni osaamiseni hukkaan tuossa hommassa. Jos apina osaisi katsoa että onko palautettu osa puhdas, osaisi sekin tuon työn tehdä.

Muutto tuli eteen maalis-huhtikuun vaihteessa ja pitkällisen mietinnän tuloksena paikaksi valikoitui hyvinkää. Miksi? Noh, riksu olisi lähellä, ja junamatkan päässä olisi kulkuyhteys myös juvanmalmille. Toki tuo pendelöinti (vihaan tota vtun sanaa) veisi aikaa paljon, eli asumiseni siellä pitkittyessä tulisi ajankohtaiseksi auton hankkiminen. Aika nopeasti kuitenkin mukauduin tuohon uudenmaan äärilaidalla asumiseen, ja pitkiin työmatkoihin. Aamuisin nappasin asemalta kahvin, ja ehdin luurista lukea iltalehden ja iltasanomat, facen lisäksi. Hyötykäyttöä tuolle ajalle, jolle vielä tulevaisuudessa muutakin sisältöä tulisi.

Mentiin kohti kesää, ja silloinen työsuojeluvaltuutettu, TSV, ilmoitti ryhtyvänsä varastopäälliköksi, joka oli aika iso vitsi, niin aukesi TSV:n paikka hakuun. tai siis tuo pesti perustuu vaaleihin, ja kun muita ehdokkaita ei ollut, minut siihen valittiin. Epäilin, epäilen, että tuo ei ollut kovinkaan mieluinen homma yläkerran puolesta, olinhan kysymyksineni ja kyseenalaistamiseni asettunut hiukan huonoon valoon yläkerran mielessä, vaikkakin yrityksen hyvää ajanut lähes kaikissa käänteissä. Voi olla että joidenkin työtaakkaa kasvatin kyseenalaistamalla joitakin kaavamaisuuksia, joita ei olisi pitänyt firmaan koskaan rakenteelliseksi tehdä, mutta niiden purku on ollut vain hyväksi.

TSV:ksi valinnan jälkeen minulle ehdotettiin että siirtyisin palautuksista takuukäsittelijäksi. Houkutteleva tarjous, palkka varmaan nousisi, ja työpari olisi loistosälli, mutta aistin tässä jotain hämärää. Ehkä tarjous oli vilpitön, sillä kuulemma firman hallituksessa oli minun nimeni noussut esiin tätä tehtävänkuvaa mietittäessä, mutta kuitenkin minun mielessäni heräsi epäilys, joka ei aivan väärä lopulta ollut. Siitä myöhemmin lisää. Minun kieltäydyttyä tehtävään valittiin palautuspuolelta toinen henkilö, nuorehko muija, jonka pesti jäi hyvinkin lyhyeksi. Tuo nainen on tullut tutuksi aikaisempina vuosina saunoessa, ja noh…muutoinkin.

Näin päästiin kesän kynnykselle 2017, ja jatketaan seuraavassa osassa lisää, jottei tämäkään kirjoitus venyisi liian pitkäksi.

-Hannu 2/4/2020