Muutoksen nostalginen vastarinta

Muutos, se on väistämätön. Monen asian toivoisi ja soisi olla kuten ennen, kuin se on aina ollut. Kuten se on ollut meidän muistoissa. Muistot pysyy, mutta ympärillämme oleva todellisuus muuttuu. Se muuttuu rakennuksissa, se muuttuu ihmisissä ja niiden tavoissa toimia ympärillämme olevassa maailmassa.

Tänään kun kävelin kylpylältä Ikaalisiin, mietin siinä kulkiessani että niin, tämä oli se matka jonka kävelin kouluun, tuon puoli vuotta jotka asuin kylpylän luona. Reipas 6km suuntaansa, ja ei se nyt niin paha ollut auringon kuumottaessa päälakea. Kuitenkin se matka oli enemmän, se oli matka muistoihin, siihen jota nytkin mietin.

On luonnollista että asiat muuttuvat 20 vuodessa, mutta pitääkö tuo luonnollisuus hyväksyä? Ei välttämättä. Elää pitää nykyisyydessä mutta mielessään voi hymyillä sille mitä oli, ja niille ajatuksille jotka silloin joskus koki.

Itse olen elämää kelannut takaisinpäin kuin lankakerää, etsien tiettyä kohtaa. Sitä kohtaa jossa olin viimeksi oikeasti onnellinen elämään, ja odotin mitä kaikkea sillä olisikaan annettavana. Se on tämä paikka. Tunnen niin. Se oli vuosi 2004.

Valmistuminen kauppiksesta, muutto takaisin Kirkkonummelle. Se tuntui silloin jotenkin helpottavalta kun reissaaminen kahden asunnon välillä loppui. En osannut odottaa sitä, että jo pian lähdön jälkeen kaipaisin paikkaan, jota en muutama vuosi takaperin osannut edes asettaa kartalle, ja jonka postinumeron veikkaaminen olisi ollut täyttä lottoa. Niin kai se monesti menee, että ihminen kaipaa aina jotain. Oli se sitten paikkakuntaa, naista, elämänvaihetta tai nuoruutta. Minä kaipaan noita kaikkia.

Täällä lomaillessani olen miettinyt paljon menneitä, ehkä enemmän kuin olisi edes tervettä. Katson katuja miettien mikä rakennus tuossa ennen oli tai mikä liike tuossa kivijalassa ennen oli. Mietin miten koulukaverien kanssa tuolla naurettiin, ja kuinka tuon talon alakerrassa olevassa asunnossa Annen kanssa saunottiin. Ihminen rakentaa elämänsä menneestä. Se rakentaa itseään kohti tulevaisuutta niistä palikoista jotka historia on hänelle antanut. Oli ne sitten hyviä, tai huonoja. Elämän anteliaisuus kai hyvien palikoiden kohdalla loppui itselläni vuoteen 2004.

No joo, otetaan sen verran bäckiä että ei kaikki noin surullista ole. Olenhan saanut tuonkin jälkeen monet naurut ja monet hyvät muistot. Mutta samaan hengenvetoon pakko sanoa että myös huonon avioliiton ja rikkinäisen sydämen. Olen suhtautunut rakkauteen eri tavalla. Ihminen oppii näkemään tuon tunteen erilailla kun sille näytetään sen kaksi puolta. Se ei ole aina sitä ruusunpunaista, hellyyttä, kauniita sanoja, helliä kosketuksia, nautinnon huutoja makkarissa. Sillä on se katkerampi puolensa, jos sen antaa nousta valtaan. Sielläkin on paljon punaista, mutta se kuvastaa sitä raivoa, ja vihaa jonka tuntee toista kohtaan. Se on inhottavaa. Se on kaikkea muuta kuin mitä siltä alkuperäiseltä tunteelta toivoi. Se on pettymystä molempia kohtaan, sekä puolisoa, että itseään, se on epätoivoa, se on kaikkia niitä tunteita joita voi kuvitella löytyvän elämänkirjon varjoiselta puolelta. Se on synkkä paikka, siellä on tummat seinät. Ja monesti tuntuu että niitä seiniä on neljä, ja yhdessäkään ei ole ovea tai ikkunaa. Usko minua, olen ollut tuossa tilassa, ja kenenkään, en yhdenkään sinne toivo päätyvän.

Rakkauden, ja suhteen toivoisi kestävän. Kaukana on ne ajat kuin Suomi eli sotavuosia, ja naimisiin anottiin lupa. Sillä pääsi hetkeksi pois rintamalta, mutta noilla liitoilla oli tapana kestää. Osin toki siksi, että ero olisi ollut iso häpeä, mutta ehkä siinä oli muutakin. Rakastettiinko silloin syvemmin, isommin? Oliko syynä yhteinen talous, joka silloin vuosikymmeniä sitten oli maatila, ja nykyään kaupunkiboksi? Mahdoton arvailla, mutta kuitenkin silloin suhteet kesti eri tavalla. Mieleen piirtyy Tauno Palon tapainen ensirakastaja, joka vaan nappaa talon kauniin tyttären ja elää elämänsä onnellisena loppuun. Ehkä niin monesti tapahtuikin.

Mutta takaisin asiaan. Minä kaipaan monia asioita. Minä kaipaan ihmisiä jotka ovat olleet elämässäni. Minä kaipaan aikoja kun Masalan jätkien kanssa ajeltiin, ja poimittiin Kari Tapio kyytiin liftaamasta, minä kaipaan sitä nuoruuden paloa joka silloin oli rinnassa. Tiedän että se aika on tullut, ja mennyt. Vain ikävä jäi.

Kaipaan vuosia Janikan kanssa, kaipaan häntä edessäni katsomassa minuun, hyväksyen, vaikka olinkin tuolloin välillä kaikkea muuta kuin nainen saattaa mieheltään odottaa. Kohta tulee 10 vuotta täyteen siitä kun pyysin häntä puolisokseni, ja silti…silti sain vain vastaukseksi ”ehkä”. Olisi toki minun pitänyt yrittää enemmän, mutta mitä voi yrittää mies joka oli tuolloinkin vain puolikas hajottaneen avioliiton jälkeen? Tuo taakka seuraa edelleen eräänlaisena ristinä. Tiedän, että kaikki naiset eivät ole kuin Jenni, mutta miten helvetin vaikeeta sitä onkaan luottaa yhteenkään naiseen. Luotanko koskaan?

9 vuotta yksin. Se alkaa olemaan prosenttuaalisesti aika iso siivu elämästäni. Ei rakkaus tai suhteet mitata matematiikassa, mutta vuodet ovat tosiasia. Kuusi vuotta sitten elin kesän, jonka toivoin jatkuvan aina, mutta syksy vei kaiken sen, jättäen taas kaihon, ja jonkunlaisen lukoin vangitun tunteen sydämeen. Lopulta se lukko otti haltuunsa koko sydämen, ilman että se olisi nähnyt niiden kalterien takaa ulos. Vettä on virrannut vantaa, ja ehkä minunkin on pakko murtaa tuo lukko, sillä avaimia minulla ei siihen ole. Moni mies hakee sängynlämmikettä ja lohtua baarista, niin minäkin, mutta vain nestemäisessä muodossa.

Tämä elämä, joka meille on suotu, pitää koittaa ymmärtää oikein, elää oikein. Elämään on rakennettu se, että mikään ei lopulta ole kestävää, eli luopuminen on osa sitä, se on hyväksyttävä, vaikka välillä se sattuu niin että kyyneliä on turha pidättää.

Muistot silti jää, oli kyse sitten nuoruudesta, menetetystä rakkaudesta, tai puretusta talosta. Yhdestäkään meistä ei tule koskaan valmista, kenenkään arkkitehdin mukaan. Suunnitelmat muuttuu lennosta, ja huominen on tuntematon. Toiveita voi esittää, mutta elämä itsessään punnitsee sen, että kunnioittaako noita toiveita vai ei.

Me voimme vain laittaa kädet ristiin, ja toivoa.

Jos meiltä vietäisiin tuo toivo, mitä meille enää jäisi?

-Hannu 18/6/2022

Missä Veke, siinä Mies.

Nyt on poissa molemmat. Ja en kestä ajatusta. En olisi uskonut, että viime kirjoituksen jälkeisenä päivänä iskee tämä. On kuitenkin ajan armottomuuden edessä pakko hyväksyä se minkä olemme syntymässä saaneet. On hyväksyttävä väliaikaisuus. Meitä ei tehty kestämään, vain sijaistamaan seuraavia sukupolvia, halki vuosisatojen, läpi vuosituhanten.

Silti, miten sisäistää ajatus siitä että ystävä on siirtynyt täältä ikuisuuteen, täältä rajan taakse. Sen rajan, jonka yli näkemistä joudumme odottamaan. Itselleni on tämän sisäistäminen, hyväksyminen, ylipääsemättömän vaikeaa. Ei siksi, että kuolema itsessään olisi vaikeaa, onhan se. Se on niin vaikeaa että et voi sitä koskaan edes ajatella kuivin silmin. Mutta kun yhtälöön lisätään se, että tuo koskee ystävää. Tilanne on kestämätön.

Minulla oli onni tutustua Veikkoon, Vekeen, 2000 -luvulla, eli noin 14 vuotta sitten ollessamme samassa työpaikassa, Örumilla Espoossa. En muista mistä tarkelleen kaveruus alkoi, hän oli palautuspuolella, ja itse keruupuolella. Mutta yhteistä näille kahdelle oli tupakkakoppi. Siellä kävivät kaikki, päälliköitä myöten. Sen ulkopuolelle jäivät tittelit.

Näiden vuosien varrella sain tutustua siihen mieheen jonka elämänkatsomusta opin jopa arvostamaan, vaikka se monin tavoin erosi omastani.

Veke nojasi vahvasti periaatteisiin, ja oli niiden kohdalla tinkimätön. Muistan hänen sanoneen että saman merkkisiä farkkuja hän on käyttänyt jo kymmeniä vuosia. Ja aina näin hänen yllään mustat farkut, merkki taisi olla James. Merkkiuskollinen hän oli myös tupakassa. Muistan monesti koittaneni tarjota hänelle tulta, mutta ei onnistunut, hän livautti taskustaan Zipon, ja liekki nortiin otettiin siitä. Yhtälailla savukkeen merkki oli hänelle tärkeä, ei sitä voinut tarjota jos omassa taskussa oli pallmall -merkkistä tupakkaa. Vain nortti paloi, pois lukien kerta, joka on jäänyt mieleeni erään ruokatunnin yhteydessä Safkis nimisellä grillillä, hänellä oli jäänyt omat tupakat työtakin taskuun, ja ruuan jälkeen savuja toki mieli teki, ja hän otti kuin ottikin tarjoamani tupakan vastaan. Harvinainen hetki. Ja mitä takkiin tulee, siinä hänen tinkimättömyys todella loisti. Se oli pilotti. Se oli pilotti kultaisella vetoketjulla, samanlainen kuin MacGyverillä, hänen sanoin. Tuota sarjaa hän tykkäsi katsoa. Ja myös erästä toista, joka yhdisti meitä loppuun asti.

Joskus viime vuosikymmenen alussa kehotin häntä kantsomaan sarjaa nimeltä ”Raid”, ja saman nimisen leffan. Taisi siihen aikaan olla nähtävillä tubessakin. Hän katsoi, ja tästä tuli aihe josta puhuimme, ja jonka laineja heittelimme toisillemme kaikki nuo vuodet. Hän katsoi sarjan kymmeniä kertoja, kenties jopa enemmän kuin minä, mutta yhtäkaikki, me molemmat muistimme kaikki vuorosanat. Se oli meidän juttu. Loppuun asti.

Raidin vuorosanoin aloitimme puhelut, ja niihin lopetimme. On raskasta ajatella että tuo puhelin ei enää soi. Veke oli ainoa ystävistäni joka minulle soitti. Ja nyt on vain hiljaisuus.

Meidän ystävyys kesti sen, että lähdin Örumilta, se kesti sen että hän lähti sieltä, vuosikymmenten uran jälkeen. Me puhuimme firmasta, mutta paljon muustakin.

Veke oli soittaja, hän oli blues mies. Tuo oli taito josta itselläni ei ole mitään käryä. Mutta soittaa hän todella osasi, ja niitä videoita oli ilo katsella. Nähdä kuinka kasvojen liikkeitä myöden hän eli sitä maailmaa, sitä sormien ja kitaran kielten välistä liittoa.

Automies hän oli myös. Tässäkin tinkimätön, kuinkas muutoin. Aikaisemmin oli vannoutunut jenkkeihin, mutta kun itse häneen paremmin tutustuin, oli hän jo siirtynyt mersuihin. Autot olivat hänelle selkeästi rakkaita. Ne olivat selkeästi enemmän kuin vain töihin siirtymisen väline. Ensin 124 korinen, ja sitten C-sarjan farkku. Julkisten kyytiin häntä ei olisi saanut milloinkaan. Jos kunto ei kestänyt ajamista, ainoa vaihtoehto oli taksi. Jonkunkin kerran hänen kanssaan taksin takapenkillä huikat otettiin.

Muistan tapauksen kun oltiin syömään lähdössä hänen viimeiseksi jäämällään mersulla. Hyppäsin kyytiin ja heitin röökin suuhun. Hän hidasti, ja kysyi, meinaatko polttaa sen? Sanoin, että yleensä tässä vaiheessa ollaan enää liekkiä vailla. Hän vastasi, että hän ei ole koskaan polttanut tässä autossa. Laitoin tupakan askiin takaisin, ja ajoimme syömään. Tuossa autossa ei poltettu silloin, eikä sen jälkeen.

Raidin lisäksi meitä yhdisti se, että molemmat tykkäsi ottaa olutta. Ei kierrelty asian ympäriltä, vaan mentiin läpi. Molemmille maistui. Jossain vaiheessa hän mieluummin siirtyi alkon tuotteisiin, ja jätti oluet vähemmälle.

Veke ei istunut baareissa, syytä en tiedä, ehkä hän mieluummin otti kotona, valikoiden seuransa. Siksi on hieman paradoksaalista kirjoittaa muutamia näistä riveistä baaripöydän ääressä. Ehkä hän oli sen aikakauden lapsi, että tuo maailma oli jo nähty, mieluummin valitsi jonkun muun ympäristön.

Sadat tuhannet ovat mukiin hukkuneet, ja vielä useammat tulevat siihen hukkumaan. Se tarjoaa hetken lepoa, hetken unohdusta, mutta viekkaana se tarjoilee mielellään myös elämäntapaa. Se ei pakota, mutta joka nurkalla kuiskuttelee, varsinkin vastoinkäymisten kohdalla se on olkapäällä istumassa. Se on kirjoitettu tämän kansan DNA:han. Minäkin sen tiedän.

Voisi kai sanoa niin, että ketkä ottavat ilon irti elämästä, heidät otetaan irti elämästä. Surullinen fakta. Veikko halusi elää täysillä, ilman jarruja. Se oli hänen luonteensa. Mutta koskaan, en yhtäkään kertaa, muista hänen valittaneen mistään. Hän otti elämän siten, kun se tuli. Hän otti, hän kesti. Hän oli sen tyyppinen mies, että hänen kaulassaan ei risti varmasti koskaan roikkunut. Hänen uskonsa oli toisenlaista. Olen silti varma siitä, että yläkerran orkesteriin hänet otettiin avosylin vastaan. Hän on yhtä taitavien seurassa nyt.

Me oltiin puheissamme niin kuin Raid ja Ratsumies. Lempisarjamme mukaan. Sama päti elämässä. Täysi sanaton ymmärrys, vaikka ikäeroa oli yli 20 vuotta. Minä tulen kaipaamaan häntä.

Vaikka moni unohtaisi, minä muistan. Minä muistan että kerran täällä eli mies nimeltä Veikko Nurminen. Hyvä mies. Hyvä ystävä.

Godspeed, Veke. Vielä me kerran tavataan siellä ”paremmassa taukopaikassa”.

”Elämä, se oli se hauska juttu joka sattui matkalla kalmistoon”.

Ratsumies hetken vielä päivystää, ja sitten…Raid, me istumme jälleen samaan pöytään. Pidähän mulle paikkaa varattuna.

Ystävyydestä ikuisesti kiittäen,
-Hannu 30/04/2022

Onks aikaa näkynyt?

Otsikko lienee mukaelma 80-luvulta, ja sketsistä / elokuvasta ”Onks Viljoo näkyny”. Ei kai ollu, mutta ei oo aikaakaan juurikaan näkynyt. Se on joukossamme, se on aamuissa, se on päivissä, ja se on jokaisessa illassamme. Yötkin se on vallannut. Mutta koskaan emme ole sitä nähneet. Me koitamme saada siitä otteen, siitä kiinni, koitamme hyödyntää sen ja käyttää sen järkevästi. Mutta…olemmeko onnistuneet siinä? Nyt, tai kertaakaan? Carpe Diem sanoo fransmanni, ja toki juurikin niin, pitäisi tarttua, mutta hitto soikoon, mihin?

Nykyisyyteen? Tulevaan? Menneeseen? Viimeksi mainitussa elämisestä on minulle huomautettu, asiattomasti, sillä minä olen sen rinnastanut muistamiseen. Eläminen on hiukan eri juttu. Toki jos muistamisen, muistojen, antaa rajata elämää, siitä tulee menneessä elämistä. Se ei ole hyvästä, mutta hyvästä ei ole myöskään unohtaa. Itse, henkilökohtaisesti mieluummin kai muistan, kuin unohdan. Jos unohdan, unohdan pian elää, ja mitä muistamista on enää sen jälkeen mielen muuttuessa?

Miksi tästä tänään kirjoitan? Kävin Lohjalla veljeni perheen luona, ja veljen yhden pojan kanssa tutkimme laatikkoa, tai laari lienee oikea kuvaus noin 60 x 170 cm ”astialle”, jossa oli legoja. Muistoja siitä, kun itse olin tuon pojan ikäinen, viisivuotias. Samalla innolla, samalla mielikuvituksella, samalla palolla rakensin ja touhotin legojen kanssa. Ja nuo palikat, monet niistä, olivat juurikin niitä samoja joita itse rakentelin 35 vuotta sitten, ne ovat säästyneet, ja siirtyneet veljen lapsille. Hyvä niin, ne toivat mieleeni muistoja siitä, kuinka itse niitä rakensin, ja loin mielikuvitusmaailmoita.

Siinä niitä katsellessa, legoja…mietin että mihin se aika on mennyt. Minä olin tuo pieni, leikkivä lapsi 35 vuotta sitten. Nyt minun pitäisi olla mies, ja olenkin. Minun pitäisi olla isä, ja en ole. Onko aika ajanut sen idean ohi? Onko se edes haave? Kuinka turhauttavalta se tuntuukaan miettiä tilanteessa jossa ei ole edes parisuhdetta. Miten siis miettisin sitä, onko minusta isäksi? Viime ”romanssikin” vuonna 2016. Noh, olenhan minä prkl naisen sentään nähnyt alasti 2018. Elänkö sittenkin viime vuosikymmenellä, tai jopa viime vuosituhannella kun en osaa yhdenillanjuttuja?

Liika ajattelu saa aivot solmuun. Yksin eläminen on ihan jees. Tietysti kun 40v alkaa olemaan ovella on pakko miettiä että onko muutakin. Kyllä minä rakkautta kaipaan. En sitä niinkään että rakastan. Minä rakastan nytkin, ilman lupaa, ilman vastakaikua. Tukahdutan sitä kenties liialliseen alkoholinkäyttöön, tukahdutan tunteita kiroten ne yöt, joissa hän on. Se ei ole kuitenkaan valinta jonka voisin tehdä. Jos voisin valita, antaisin itselleni rauhan, ja hänelle toivoisin mahdollisimman hyvän elämän.

Minä kaipaan rakkautta jonka saisin tuntea takaisin. En sellaista liiallista ruusunpunaista, vaan sellaista jossa joku kysyisi miten työpäivä meni, onko tupakkalakko pysynyt, mitä tänään syötäs. Ihan perus arkea. Sitä minä kaipaan. Oishan se tietty upeeta nukahtaa jonkun viereen ja siitä herätäkkin, vaikka se toinen vttuilis että pitääkö aina torkuttaa. Vttuilukin lienee välittämistä, ainakin nuorempipolvi sen kai kokee niin.

Aika muovaa meitä, se muuttaa kasvoja, se muuttaa kroppaa, se muuttaa mieltä. Niin se on tehnyt toki mullekkin. Jotenkin, ihmeellisesti se on muuttanut myös sitä, miten näen vastakkaisen sukupuolen. Kauneusihanne on muuttunut. Sen kanssa kipuillut tässä jonkun vuoden. Tykkään edelleen tytöistä isoilla rinnoilla & muodokkaalla pepulla, mutta viehätyn nykyään myös hoikemmista, mikä on vaatinut prosessointia, ja mietintää, mistä tämä muutos johtuu. Toki jokseenkin siihen vastauksen tiedän.

Aika kuluu niin hlvetin nopeesti. Just äsken vaihtelin renkaita A Corsaan masalassa, ja nyt myyn suodattimia -21 mersuun. Välissä on 20 vuotta. Missä sinä olit 20v sitten? Haaveilitko jostain? Toteutuiko ne? Vai saitko tilalle jotain parempaa? Minä en noihin osaa vastata. En koskaan ole juurikaan haaveillut perheestä, mutta sen paremmin en ole miettinyt mihin elämä vie. Naisen, ehkä, olisin voinut rinnalle miettiä, se ei ole toteutunut, mutta onhan tässä aikaa.

Vai onko?
Onko huominen? Ensi vuosi? Vuosikymmen?

Minkä näet peilistä, mutta et pääse karkuun?

Aika.

-Hannu 23/04/2022

Voihan Venäjä minkä teit…

Hiljaista ollut kirjoitusten kanssa täällä, mutta nykyinen maailman tilanne ajoi minut kirjoittamaan muutaman sanan. Jokaisen maailman ihmisen silmä on kääntynyt kohti Ukrainaa, kuin se kuuluisa mordorin silmä. Ja niin pitääkin. Tilanne on monin tavoin käsittämätön, ja valitettavasti Ukrainan kohdalla toivoton. Vexi Salmen sanoin: Toivoton taisto, taivaan valtoja vastaan. Vaikka nyt ei yläkerrasta olekkaan kyse, niin kyse on arsenaalista jolle Ukraina ei pitkässä juoksussa voi mitään. Ei ilman että ulkopuolelta tulee aseiden lisäksi joukkoja. Toivon sydämestäni että näitä apuja saapuu, ja ennen kaikkea, ajoissa!

Hyökkäys Ukrainaan on paitsi oikeudeton, moraaliton, niin myös vailla sitä pohjaa, jota sillä haetaan. Natoon liittyminen voidaan torpata yhdeltä maalta tällaisella toiminnalla, mutta mites ne kaikki muut maat, Suomi mukaanlukien? Ei venäjän ”turvallisuus” parane sillä että yksi maa pakotetaan luopumaan Nato haaveistaan. Jos se tapahtuu, niin katse kääntyy muualle. Ehkä meihin?

Yhdestäkään uutislähteestä, joita luen, en ole löytänyt muistutusta siitä, että tänä vuonna tulee 100 vuotta täyteen neuvostoliiton synnystä. Ja vaikka sokea kepillään näkee, että tässä alkaa olemaan sellaiset merkit ilmassa, että toveri rajan takana ajaa agendaa, jonka tarkoituksena on nostaa kyseinen ”valtio” takaisin henkiin kuin Fenix -lintu tuhkasta. Ja onhan nyt toki niin, että ilman lännen, tässä tapauksessa Amerikan, tai muun riittävän suuren ydinasevalvion tukea, näin myös käy.

Suomen, ja Suomalaisten tulee luottaa infoon jonka päättäjät meille antaa. Haluan uskoa että he meille kertovat kaiken sen tiedon, joka heillä on koskien uhkaa ulkomailta. Siltikin, epäilyksen siemen itää. Tänään uutisissa on puhuttu kirjeestä, jonka venäjän tiedotuksen mukaan on lähetetty Suomelle ja Ruotislle, ja siinä vaaditaan turvatakuita. Tilanne ei muistuta vain Ukrainan aikaisempaa tilannetta vaan jotain synkempää.

Vuonna 1939 Suomelta vaadittiin turvatakuita leningradin, ja muun läntisen neuvostoliiton turvaamisen varjolla. Silloin vaatimukset olivat rajan siirto. Haluttiin siirtää valtioiden rajaa siten, että välimatka Suomen rajalta olisi suurempi neuvostoliiton kaupunkeihin. Suomi antoi myönnytyksiä joitain kilometrejä, neuvostoliitto ei hyväksynyt vastatarjousta, ja loppu on historiaa. Talvisota. Jatkosota. Lapinsota. Jokainen oma synkkä lukunsa Suomen historiassa.

Niinistön on uutisoitu lentäneen Amerikkaan, ja asialistaa ei tiedä kukaan. Tai toki tietää, mutta ei kerro. Nato, nuo neljä kirjainta joita kartoin nuorena, lienee asialistalla. Maailman ollessa tässä asennossa, ja siitä johtuen, jopa minä olen taipuvainen sen puoleen, sillä Suomella ei ole aseellisia pelotteita naapuria vastaan. Ei ydinaseita, ei riittävää ilmavoimaa, ei edes niitä perkeleen jalkaväkimiinoja.

En jaksa uskoa että Suomi jäisi sodassa yksin, vaikka olisimmekin Naton ulkopuolella. Maailma on jollaintapaa yhtenäistynyt Ukrainan kriisin vallitessa, ja se ei ole millään muotoa vain huono asia. Toki se valitettavasti saattaa joiden silmissä kärjistää itä-länsi ajattelua, mutta kuten aina, myös tässä pitää rajat säätää johonkin.

Kuka muistaa vielä vuoden 2019? Viime vuosikymmenen viimeisen vuoden. Kuka silloin tiesi koronaa? Kuka Ukrainan sotaa? No, toki Krimin, mutta kuka olisi ajatellut niin totaalista sotaa kun siellä nyt käydään?

Itse muistan vuoden 2019 siitä kuinka koulureppua täytin lähtiessäni Rajamäelle kouluun, ja tämän vuoden tulen muistamaan siitä kuinka täytän isompaan reppuun asioita selviytyäkseni. Valmistaakseni itseäni sen pahimman varalle, jota toivottavasti ei koskaan tule. Ei minun eläessä. Ei kenenkään eläessä.

Varmaa on kuitenkin kaksi. Niin kauan kuin idästä savu nousee, meidän pitää olla varuillaan. Ja niin kauan kuin Suomessa, perkele, yhdestäkin mökin piipusta nousee savu, ja on tavan Tero torrakkoon tarttumassa, tulee idän punatähden olla varpaillaan, jos aikoo jalallaan tänne kutsumatta tulla.

-Hannu 03/03/2022

Vuosi 2021…vuoden päätös.

Viimeinen päivä kuluvaa vuotta, vuotta 2021. Mitä tämä vuosi on ollut? Mitä siitä jää muistoihin, arpina, onnistumisina jopa? Blogin olen pitänyt pimennossa tämän vuoden, keskittyen rakentamaan jotain positiivisempaa, jotain parempaa. Tokikaan harrastusta en ole lopettanut, se vaan on ruutuvihkossa musteena.

Eihän yksi vuosi mahdu yhteen lauseeseen. Ei edes yhteen lukuun, mutta päällimmäinen ajatus on..että…viimein! JES!

Niin, viimein hyvä vuosi! Viimein hyvä niiden kaikkien huonojen jälkeen. Tai eihän mikään vuosi ole pelkästään huono, mutta mitä olen laskenut loppusummaa kunkin vuoden jälkeen, niin hyvin moni edellinen on ollut miinusmerkkinen. Tappiota, mielipahaa, sydänsärkyä, mustia ajatuksia.

Vaikka korona pauhaa keskuudessamme, niin silti osaan nauttia omista pienistä onnistumisista kaiken tämän keskellä. Töitä on riittänyt, sydämen huudot ovat hieman laantuneet, joskaan ei kokonaan, edelleen se kaikuluotaa rakkautta luokseen. Se janoaa sitä, se kaipaa sitä, mutta se on oppinut elämään ilman sitä. Minä olen oppinut elämään ilman sitä. Minä olen oppinut elämään yksin. Olen löytänyt hyviä hetkiä yksinäisyydestä, joskin myös havahtunut hetkiin joissa olen elänyt toisenlaisessa todellisuudessa, miettinyt millaista elämäni olisi nyt, jos aikanaan olisin saanut perheen, lapsen tai kaksi, kestävän parisuhteen? Elämä olisi toisenlaista, ehkä parempaakin, mutta ei kokemusta, ei tietoa.

Kello tikittää kohta neljääkymmentä. En pelkää sitä, en koe kriisiä. Olen tyytyväinen nykyisyyteen, ja se on minulle paljon. Aikaisemmin olin sellainen että janosin aina vain lisää, aina vain enemmän. En enää, onneksi. Päinvastoin, nykyään ajattelen että vähemmän on enemmän, jonkinlainen minimalismi on vallannut mieleni, ja se tuo minulle rauhaa.

Ennen minun oli hyvin vaikea hyväksyä yksipuolinen rakkaus, tunsin aivan saatanan suurta kipua siitä että minä rakastan maasta taivaaseen, mutta vastaan saan hiljaisuutta tai vittuilua. Ei tuo tyhjäksi tehty rakkaus edelleenkään hyvältä tunnu, mutta se on vain yksi lokero sydämessäni. En katso sinne joka päivä. Uskon että elämällä on antaa minullekkin joku, joskus. Jos ei tänään, niin ehkä huomenna, ensikuussa, tai ensi vuonna. Kestän kyllä odottaa. Kuten Metsolan Erkki sanoo, ”hyvää en saa, ja huonoa en huoli”. Mutta tuolla jossain on joku…on oltava. En ole niin huono ihminen että minut olisi tuomittu yksinäisyyteen lopuksi iäkseni.

Omien tavoitteidemme ja saavutetun ero on siellä jossakin, osin meidän käsiemme ulottumattomissa, mutta silti niiden ohjattavissa, ainakin osittain.

Paljon jää sanomatta. Siihen emme voi vaikuttaa. Sinä haluat sanoa niin paljon, toinen ei halua kuulla. Ei edes puolia. Se on osa sitä tietä, pettymyksillä kivettyä, joka meidän kaikkien on joskus kuljettava.

Oikeastaan, kun miettii mihin rakkaus, tai elämä itsessään on minua ohjannut, olen juuri siellä missä minun kuuluukin olla. Riksuun lähdin rakkauden perässä, sitä en saanut, mutta sain uuden suunnan elämälle, löysin jotain todella hienoa, mistä muuten olisin jäänyt paitsi. Voinee siis sanoa että vaikka jäin paitsi siitä rakkaudesta jota hain, löysin tilalle kenties jotain kestävempää, hiton hienot jätkät uudesta työpaikasta. Ja niiden yhteisten naurujen keskeltä olen löytänyt sen tunteen, että nuo viimeisen päälle olevat hyvät Ystävät tuntevat samoin. Tässä on jotain kestävää jonka varaan pystyy luottaa ja rakentaa.

Tämä vuosi antoi paljon, ehkä enemmän kuin odotinkaan, mutta rakkaus…se antaa odottaa itseään. Sinkkuna on ihan jees, mutta silti jotain puuttuu.

Universumin suurin mysteeri, nainen…ehkä se löytyy ensi vuonna.

Ehkä, ja se on se mysteeri..

Saija Tuupanen – Kuurasydän:

”Ikkunassaan seisoo poika yksin vaan,
menetyksen suruviitta harteillaan,
niin petollisen liukas tie vei pimeyteen,
hämmästyen nostaa katseen aamun kirkkauteen!”

-Hannu 31/12/2021

Tarinatuvan juttutuokion päätepiste.

Lähes 7 vuotta, yli 120 kirjoitettua tekstiä. Muistoja tuotakin pidemmältäkin ajalta. Hyviä muistoja, huonoja muistoja, kunnioitusta Suomen Sankareille, pohjanoteerauksia oman harkintakykyni pettämisen kynnykseltä. Ei se maailman mittakaavassa ole paljon, mutta itselleni se on paljon. Onhan kyse minun muistoista, minun historiasta, ja siitä, kuinka tämän maailman näen ja koen.

On tullut aika laittaa tämä pinnanalta.net -blogi määrittelemättömän pituiselle taolle. Se on toki eriasia kuin lopetus, mutta toistaiseksi nakkaan sen naftaliiniin.

Tietenkään se ei tarkoita myöskään sitä, että repisin elämäni taustapeilin irti, tai lopettaisin kirjoittamisen kokonaan. Jatkossa kynä vain kaunoilee ehkä privaatimmin päiväkirjan perinteisessä muodossa.

Otan matkaan hippuja hyvistä hetkistä, ja koitan saada harteiltani pois sitä huonoa. Jokainen meistä kuitenkin ymmärtänee, että emme tästä enää nuorru. Kiikkustuoli kaatuu, jos vanhoillapäivillämme on lastina enemmän huonoja hetkiä kuin niitä, missä nauramme, hymyilemme edes. Tavoite asetettu.

Menneisyytemme valot, ja varjot myös, määrittää meitä, se on polku jonka olemme kulkeneet, ja siinä kasvaneet. Eilistä, eikä pidempääkään aikaa voi poistaa, ja jos poistaisimme, olisimme toisenlaisia kuin tänään olemme. Oman historiamme maistereita meistä kenestäkään ei tule, ja niin monta elämäntarinaa ei koskaan kirjoiteta. Ne jäävät syntymätodistuksen ja hautakiven välille. Jotkut muistetaan, vielä useammat unohdetaan.

Menneisyys määrittää meitä, mutta en halua sen luovan liian tiukkoja raameja ympärilleni. Jokainen meistä on lopulta enemmän kuin historiansa yhteenlaskettu summa.

Haluan lähteä uutta kohti. Kohti tulevaisuutta. En ehkä enää sillä nuoruuden innolla, vaan enemmänkin vuosien tuomalla kokemuksella, uteliaisuudella jopa.

Tulevaa ei meistä kukaan tiedä. Huominen on arvoitus kuin ärrältä ostettu ässäarpa. Jotkut ovat toivoneet minun kirjoittavan kirjan, mistä senkään tietää, ehkä joskus kirjoitankin, mutta toivottavasti aiheista, jotka tänään ovat minulle vielä tulevaisuutta.

Tänään, kuitenkin, päätän tähän. Kiittäen, virheitäni anteeksipyytäen, tulevaan luottaen. Toivon, että tulevaisuuden tie näyttää minulle kodin. Oli se sitten yksin, jonkun vieressä, täällä, Lohjalla, Kirkkonumella, tai…kenties…viimein siellä pohjoisessa, johon niin kaipaan.

Tapion sanoin, päivääkään en vaihtaisi pois…

Tapio Rautavaara – Päivääkään en vaihtaisi pois:

En päivääkään vaihtaisi pois
Ei olla tään kauniinpaa vois
Sain lahjaksi elämän yhden vaan
Sen elää voin päivän vain kerrallaan

En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik’ tuskaakin menneessä ois
Sen kautta oon kasvanut ymmärtämään
Vihdoinkin kaiken tään

Saan olla niin paljosta kiitollinen
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain

En päivääkään vaihtaisi pois
Ei toisin mun lauluni sois
Sen tiedän oon luotu mä näin elämään
Uneen kun painan pään

En päivääkään vaihtaisi pois
Kun muutos ei parempaa tois
On elämä kaunista ollut niin
Kuin kudottu lankoihin kultaisiin

En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik luoja mun uudelleen lois
Ja jotain jos toimissain väärin mä tein
Suon senkin itsellein

Saan olla niin paljosta kiitollinen
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain

En päivääkään vaihtaisi pois
Ei toisin mun lauluni sois
Sen tiedän oon luotu mä näin elämään
Uneen kun painan pään…

-Hannu 3/3/2021

5 vuotta huutoa särkyneestä sydämestä…

Miten nopeasti aika voikaan mennä? Vuodet ovat hetkiä, jotka vain näemme, kuukausia, joista emme saa kiinni, päiviä joihin hukkaamme isoimman osan itsestämme.

Tänään kun katson itseäni peilistä, tai vain pääni sisältä, tunnen eräänlaisen paradoksin. Minä en ole koskaan tarvinnut kipeästi vierelleni ketään naista, mutta silti, tänäänkin, kaipaisin sellaista. Olen jo pitkään kaivannut. Päiväni oikeastaan määrittyvät tuon kaipauksen ympärille. Välillä kestän tuon tunteen paremmin, välillä huonommin.

Sydämeni on kuin ranta, johon aallot lyövät. Nuo aallot kuvastavat tunteitani. Välillä niiden hento kosketus muovaa minua täydellisemmäksi, välillä myrskyn tuomana ne rikkovat pintaani, tekevät minusta rikkonaisen, ja tuovat luokseni epätoivottuja asioita.

Kaikki nämä kuluneet vuodet ovat välillä liikaa. Tunnen ne hartijoillani, tunnen ne taakkana selässäni. Joudun istumaan hetken, ja vasta sen jälkeen olen valmis jatkamaan. Jatkamaan suuntaan jota kukaan, edes itse en aina tiedä. Jollekkin tällainen vapaus olisi siunaus, ja niin se oli minullekkin joskus, aikana joka on kaukainen, kuin muistijälki jostain sieltä missä joskus olen ollut. Tuo muisto vie minua hetkiin jolloin minua on rakastettu, mutta en sitä kyennyt ottamaan vastaan. Kuinka naurettavalta se voikaan nyt tuntua. Oikeastaan, se ei tunnu lainkaan naurettatavalta. Se saa minut jälleen kyyneliin, sillä juuri nuo hetket ovat olleet niitä onnellisimpia. Ja niitä kaipaan nyt.

Jokainen meistä kai tuntee vierivät vuodet, niiden nopeuden. Nuorempana mietin että hyvä kun aika kuluu, toivoin sen tuovan uusia asioita, ja niin se toikin. Mutta noiden asioiden sisään rakentui paljon muutakin kuin vain hyviä kokemuksia. Ne vuodet opettivat minua, ne opettivat tuntemaan rakkautta, mutta myös vihaa.

Olen pyrkinyt elämässäni aina kohti hyvää, jopa silloin kun vastassani on ollut pahuutta. Minä, kuten kaikki meistä, on joskus epäonnistunut. Kaikista tekemistäni asioista en voi olla ylpeä, en niistä ole rotsi auki ja rinta rottingilla. Mut hei, se on vaan elämää.

Vain elämää, niin, voisimpa noin oikeasti ajatella. Eihän meillä ole muuta kuin tämä yksi elämä. Tai ainakaan ei kukaan ole tullut rajan takaa kertomaan että niitä olisi enemmän. Jo nuoresta lähtien olen rakentanut tämän maailmani rakkaudelle, joskus ehdottomallekkin sellaiselle, mutta sitä kunnioittaen, siihen luottaen. Ja ehkä juuri tuon ajatusmaailmani takia olen tänäänkin yksin.

Sydämeni oli parantunut Janikan jälkeen, ainakin isoimmilta osilta, koska eihän minunlaiseni mies voi koskaan täysin unohtaa. Unissani hänkin on välillä luonani, ja pyörii edessäni vain pyyhe suojanaan kuin tuolloin tuomarilassa aikanaan. Janikan jälkeen päätin että kenenkään en anna itseäni enää rikkoa sillä tavalla. Mutta eihän se ollut minun päätettävissäni, se vain tapahtui. Tänään on päivälleen 5 vuotta siitä kun elämääni astui nainen, josta oletin paljon, toivoin paljon. Ehkä liikaakin. Oliko oikeasti kyse vain siitä että hän hieman huomioi minua, ja minä heti ihastuin? Tuskin. Oliko kyse siitä että hän hyväksikäytti minua asemani vuoksi? Ehkä.

Oli se miten vain, itseänihän minä saatoin vain syyttää ihastumisesta. Rakastumisesta, joka välillä on ollut mieltä vailla. Välillä minun tekoni ovat olleet järjen vastaisia, vailla sitä rakkautta jota olen koittanut huutaa, mutta siltikään en voi vastuutani kiistää. Ne ovat olleet minusta lähtöisin, minun ”kynästäni” lähtöisin, ja niillä kai kaiken rikoin. Myös itseni.

Hän, kuten Janikakin aikanaan, kovasti kehui kirjoituksiani tässä blogissa. Osasin kuulemma tuoda tunteitani esiin sanoin johon kaikki miehet eivät pysty. Ehkä niin on. Kaikki miehet eivät kykene kirjoittamaan, tai puhumaan. Minä kykenen kirjoittamaan, mutta en aina puhumaan. Jos osaisin tilanteessa kuin tilanteessa aina puhua, elämäni voisi olla nyt paljolti toisenlaista.

Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, mutta minä tiedän sen, että 20.1.2016 on piirtynyt mieleeni ikuisesti. Haluan miettiä asian siten, että tunteistani puuttuisi jotain jos en olisi häntä koskaan tuntenut, jos en olisi häneen tuolloin tutustunut. Varmaa on se, että elämäni olisi toisenlaista, asuisin jossain muualla, ajattelisin tulevaisuudesta toisella tavalla, mutta en kadu. En kadu sitä että avasin hänelle oveni, ja sydämeni, vaikka sainkin lunta tupaan ja jäitä porstuaan.

Yhtälailla kuin tänään on viisi vuotta hänen kohtaamisestaan, on neljä vuotta ehkä elämäni parhaasta päivästä. Forssan reissusta hänen kanssaan, josta olen aikaisemminkin maininnut. Sai olla tienpäällä naisen kanssa jota rakasti, sai nauraa, sai haaveilla. Ja minä haaveilin liikaa, ja sitä hintaa maksan tänäänkin. Muistan kuinka hänen kanssaan kuuntelin Suvia luonani espoossa, ja ”Piirongin” soidessa olisin halunnut häntä tanssittaa, mutta prkl kun en osaa tanssia, tyydyin pitämään kädestä.

Tuona keväänä 2016 kävin treffeillä erään toisen naisen kanssa, ja siitä kerroi hänelle ennakkoon, halusin kai hänessä herättää mustasukkaisuutta, kuinka naurettavalta tuo nyt tuntuukaan. Kuitenkin, seuraavana aamuna pöydällä odotti paperilappu, johon oli kirjoitettu muunmuassa ”Hyviä treffejä”. Ja tuo viesti oli käsittääkseni kirjoitettu hyvällä, lämpimin ajatuksin. Noita lappuja, hänen kirjoittamiaan on minulla tallessa muitakin. Olen säästänyt niistä kaiken. Onhan niissä konkreettisesti kaikki mitä minulla on hänestä. Loput on vain muistoja, jotka hän ehkä haluaa unohtaa, mutta minä muistaa, vaalia, koska niissä on minun sydän, minun rakkaus, minun kaikkeni. Niitä katsoessa tunnen sen lämmön, joka nyt on jo kaukana, mutta sydämessäni se yhä lämmittää.

Mietin miksi sanat, miksi teot. Mietin mikä olin silloin, mutta lopulta, olinhan minä se sama ihminen. Minä rakastin, minä rikoin. Ei ole ketään siinä välissä, korkeintaan maailma, ja tämä aika. Hänellä oikeus minua vihata, mutta yhtälailla minulla kaikki oikeus häntä rakastaa. Meistä kaikki muuttuu näissä elämän tuulissa, kukaan ei pysy paikallaan tai samanlaisena, mutta niin on tarkoitettu.

Olenko minä huonompi ihminen sen takia että tunnen niin kuin tunnen? Olenko minä vähempi koska olen tunteiden vietävissä? Ehkä, mutta kuinka paljon sinä jättäisit tekemättä, jos ennalta tietäisit mihin polku voi johtaa? Kuinka paljon harkitsisit, vai luottaisitko heti tunteisiin ja sydämen johdatukseen, murehtimatta sitä, kuinka kipeä retki voi edessä olla? Minä luotin siihen, että sydämeni tuntee oikein, minä rakastuin, ja sitä en koskaan pyydä anteeksi.

5 vuoden päästä mietin että aikaa on kulunut 10 vuotta. Ehkä olen silloin viisaampi. Ehkä olen silloin harmaampi. Ehkä osaan hymyillä tunteilleni, tai jopa nauraa näille ajoille. En tiedä, kukaan ei meistä tiedä tulevaisuutta.

Minä ajattelen kuitenkin asian niin, että jos tuolloin olen menettänyt kykyni rakastaa, toivon, että en ole enää olemassa muutoinkaan.

-Hannu 20/1/2021

Jos voisi viimeisen tunnin jotenkin saada takaisin…

Reilut kaksi viikkoa kulunut itsenäisyyspäivästä, ja nuo samat, reilut kaksi viikkoa kulunut isäni kuolemasta. Sukulaisen kuolema koskettaa aina, se laittaa sisäisen kelan kelaamaan muistijälkiä omasta mielestä koskien tuota edesmennyttä henkilöä. Erityisesti tuo kela rullaa silloin jos kyseessä on läheisempi henkilö, ihminen, joka on ollut elämässäsi aina.

Elettiin perjantain ja lauantain välistä yötä kaksi viikkoa sitten kun veljeni laittoi viestiä, jossa todettiin tilanteen ja ennusteen olevan huono. Olin tuolloin turussa, tilanteessa jossa muutoinkin nukuin melko heikosti, ja ne viimeiset unen rippeet katosivat silmistäni kun kymmenen jälkeen aamulla puhelin soi, ja soittaja oli lääkäri Vaasan keskussairaalasta. Juttelin hänen kanssaan monta minuuttia, mutta en muista puhelusta kuin alun. ”Valitettavasti minun on kerrottava että isänne on menehtynyt viime yötä”.

Kiitos veljeni viestin osasin tuota jo odottaa / pelätä, mutta silti se pudotti minut, käperryin itkemään, ja lähdin kävelemään pitkin turun katuja.

Olin osannut odottaa tuota soittoa jo lähes 20 vuotta. Vastasinhan jo toukokuussa 2000 puhelimeen, soittajana tuolloinkin lääkäri kertoen mitä oli tapahtunut, ja että isäni on teholla töölössä hengityskoneessa ennusteen ollessa huono. Tuo tapahtuma kesän kynnyksellä 2000 tuli määrittämään lopun elämää hänen päiviään.
Vainajasta monesti sanotaan, että hän eli pitkän ja hyvän elämän. Näin ei ole isäni kohdalla. Hän lähti kohti taivasta ennen kuin täytti 64 vuotta. Noista kuudestakymmenestä kolmesta vuodesta hän istui pyörätuolissa viimeiset 19 vuotta. Hän halvautui 44 vuotiaana.

Minä vihasin isääni. Minä häpesin häntä. Hänen toimintansa aiheutti lähtemättömät arvet minuun lapsena. Lupasin itselleni että minusta ei tule koskaan hänen laistaan. Välit olivat kuitenkin kunnossa vuoteen 2014, jolloin yhteydenpito katkesi kokonaan, ja lopullisesti typerien riitojen vuoksi. Nyt hän on kuollut, ja viimeinen sanomani sana hänelle on viiden vuoden takaa. Se saa oloni hyvin murheelliseksi, surulliseksi, tilanteen lopullisuuden edessä.

Minä lupasin, että minusta ei tule koskaan hänen kaltaistaan, mutta silti löydän itsestäni paljon samaa kuin hänestä. Viimeisen kahden viikon aikana olen oppinut hänestä vähintään saman verran kuin opin sinä aikana jonka itse olen ollut olemassa.

Mieleeni on piirtynyt kuva miehestä, joka halusi nauttia elämästä, tästä maailmasta, mutta vaillinaisin tiedoin ja osaamisin ajautui epätoivoiseen tekoon historiassa. Sinnitellen kituutti tämän vuosituhannen näihin päiviin asti, mutta lopulta suurempi valta voitti. Hänen sairaskertomuksiin tutustuttuani olen ihmetellyt kuinka sitkeästi hän elikään. Hän halusi lähteä, hän oli valmis lähtemään, ja lopulta armahdettiin, vuoronumerossa luki hänen nimensä.

Nyt kun itselläni on enemmän ikää, nyt kun olen aikuinen, näen isomman kuvan. Näen asioita joita en voinut lapsena ymmärtää. Näen nuoren miehen, jonka elämä stadissa oli henkisesti kovaa, vaikka ulkoiset puitteet olivat enemmän kuin kunnossa, ja juurikin tuo ulkoinen puoli vaikutti isosti sisäiseen. Hänen maailmansa rakentui tietynlaiseen ehdottomuuteen, ja omiin arvoihin. Aivan kuten minunkin.

Hän oli sitä ikäluokkaa johon 90-luvun alun lama iski lujaa. Se iski kuin leka. Niin monet menettivät työnsä tuolloin, ja isäni varsinainen työura päättyi noihin kurimuksen vuosiin. Suomi nousi noista vuosista, hitaasti, mutta nousi kuitenkin, isäni ei. Hänen maailmansa oli rikki, ja niin oli myös hän.

Avioero lyö miestä aina, se jättää jälkensä, ja se määrittelee siviilisäädyn lisäksi laajemmaltikin ihmistä. Toiset selviää niistä koettelemuksista paremmin, toiset huonommin. Jokainen käsittelee nuo tuntemukset omalla tavallaan. Itsekkin olen avioeron kokenut, mutta se oli olosuhteiltaan toki hyvin erilainen, lyhyempi liitto, ja ei lapsia. Silti muistan, ja tunnen ne haavat yhä edelleen. Isäni tunsi omat haavansa. Osasi elää niiden kanssa, mutta hiljaa kärsi niistä aina. Muistojaan, kovia kokemuksiaan hän hukutti alkoholiin ollessani lapsi, hän pakeni samoihin maailmoihin joihin itse olen paennut niin monesti. Niistä ei lohtua löydy. Hänen olisi pitänyt tasapaino löytää siitä mitä hänellä oli, mutta juuri sen hän hukkasi vuosien vieriessä, kuukausien vaihtuessa silmän räpäyksessä. Hän eli viimeiseen jaettuun korttiin, ja lopulta, tuon viimeisen jaetun käden, hän hävisi.

Mutta hymyillen, kuitenkin.

En kyennyt menemään sairaalassa siihen huoneeseen jossa häntä säilytettiin, pelkäsin tuon näyn tulevan uniini joskus, kenties vuosienkin päästä. Haluan muistaa hänet omalla tavallani, haluan muistaa niitä hyviä asioita. Näinä kahtena viikkona olen pystynyt antamaan hänelle anteeksi, ja korvaamaan vihani ymmärryksellä. Uskon, haluan uskoa, että tämä riita, joka jäi lopullisesti selvittämättä täällä maan päällä on hänenkin puolestaan unohdettu, selvitetty ja anteeksiannettu.

Poislähteminen kuuluu tähän maailmaan. Siihen kuuluu se, että joka meille on annettu, myös pois otetaan.

Isääni lainaten, ei hyvästi, vaan ”tapaamisiin”.

Godspeed, Faija.

Poikasi Hannu 21/12/2019

Vapaus käteen jää…

Tummuvat illat, ne mustenevat aina vain aikaisemmin, kaduilla kaiken valon syö itseensä sateen kastelemat kadut. Säästösyistä katuvalotkaan eivät vielä valaise, ja lumi antaa odottaa itseään. Kuin kutistettuna, tuo kaikki kertoo erään Hannun mielenmaisemasta tänä syksynä, joka jo aika piankin taittuu talveen.

En väitä pitäväni lumesta, mutta se kirkastaa maisemaa kuitenkin aika paljon. Se toimii jokavuotisena merkkinä siitä, että vuosi hupenee, päättyäkseen, ja alkaakseen jälleen alusta. Aika kuluu, ja kulutettua ei saa takaisin. Tuo ehdottomuus koskee niitä hyviä hetkiä, ja toki myös niitäkin hetkiä ja retkiä joita emme halua, tai uskalla edes muistella.

Ajan pitäisi olla meille kaikille rakas, mutta välillä se on vain raskas. Hiljaisina iltoina, juuri tällaisina, se laittaa ihmismielen muistelemaan. Aika haluaa kehystää, kuin korostaakseen, niitä kaikkia hyviä asioita. Aika kultaa muistot, kuuluu vanha fraasi. Tuo fraasi kertoo ehkä siitä, että mieli haluaa syleillä kaikkea sitä kaunista, ja muistamisen arvoista, mutta sulkee raamien ulkopuolelle kaiken sen ruman, pahan, joka voisi saastuttaa nuo hyvät hetket. Ehkä niin on hyväkin, mutta tuolloin asiaa muistelee ja miettii vähemmän objektiivisesti kuin silloin kun tilanne oli päällä, silloin kun tuo muistijälki piirtyi mieliimme, siirtyäkseen muistojen lokeroon, kenties jopa sydämeen.

Aika kuitenkin lopulta haluaa kai meitä armahtaa. Eilinen paha sana ei tunnu tänään enää niin kipeältä kuin silloin kun sen kuulit, haavat eivät kirvele enää huomenna siten kuin tänään, rakkaus ei ole niin ehdoton kuin se oli vuosia sitten.

Aika muuttaa luonnon lisäksi meitä, kaikkia meistä. Mikään ei ole pysyvää, kaikki lähtee aikanaan, kuin lehdet puista kohti maata syksyisin. Puut luopuvat lehdistään, ja ihminen luopuu milloin mistäkin, materiasta, tunteista, ihmisistä lähellään. Kuka ihmisistä suuntaa kohti tonttimaata, kuka muuttaa uudelle paikkakunnalle, kuka jopa ulkoimaillekin. Mihinkään ei saisi tottua, sillä mitä lähempänä pidät sitä itseäsi, mitä tärkempänä vaalit sitä, ja vaikka kuinka se olisi SE asia, josta viimeiseksi luopuisit, se viedään sinulta kuitenkin. Taistelut voit valita, osan jopa voittaa, mutta aikaa vastaan…sen häviät aina.

En sano, etteikö olisi ihanaa kuluvaa aikaa viettää jonkun kanssa, jonka mieluusti pitää lähellään, päästää sydämeen. Sellaista, jonka lauseen arvaat jo ennen kuin hän on suustaan päästänyt puolta sanaa enempää. Voi kyllä, minä muistan miltä se tuntuu, vaikka siitä on jo kauan. Siitä on jo yli kuusi vuotta kun ”virallisesti” statukseni oli jotain muuta kuin sinkku. Kyynisesti voisin todeta ajan vieneen minulta parisuhteeni, kaikki niistä, mutta vaikka siinä onkin puolet totta, niin on siinä ne loput 50% ihmisissä. Omissa teoissani, sanoissa, kuten myös vastapuolen tekemisissä, sanomisissa, päätöksissä.

Ajan määräämä vapaus, jota yhdeltä kantilta katsoen myös sinkkuudeksi kutsutaan, on näinä vuosina rakastuttanut minut itseensä. Haluan olla vapaa, haluan hallita omia päiviäni, ja menemisiäni. Haluan hallita haaveitani, suunnata katseitani kohti niitä unelmia jotka ovat itseni näköisiä, ilman että joutuisin miettimään mahtuuko haaveiden rattaille myös se toinen osapuoli. Tavallaan se on lohdullista, mutta toisaalta, jos tapaisin jonkun joka sytyttäisi minut taas elämään, opettaisi hymyilemään enemmän, niin ehkä nuo haaveet korvautuisivat, niiden tilalle tulisi uusia, sellaisia unelmia joiden kyytiin mahtuisi vaikka 2+1, 2+2. Oli miten oli, niin aika on armahtanut tuossakin suhteessa, on tuonut tilalle jotain uutta kun luopumisen hetki on ollut edessä.

Vaikka tiedän ajan vievän lopulta kaiken koetun, haalitun, rakkaan, niin haluan kokea, haalia ja rakastaa lisää. Ajan ehdottomuus ei saa kahlita ihmistä, mutta tuon ehdottomuuden kaverina tulee rajallisuus. Kaiken kokemiseen on vain rajallinen aika, mutta on meidän käsissämme kuinka tuon ajan käytämme.

Ihmisen elämä koostuu kaikesta siitä mitä koemme, rakennamme, joskus ehkä tahtomattamme myös poltamme, mutta lopulta kuljemme kohti hyvää. Ei vanhuus itsessään välttämättä ole kaikille hyvää aikaa, mutta sekin kestää vain rajallisesti. Konkreettinen esimerkki on oma mummini, joka loppuvuodet sairasti Alzheimeriä, ja oli taantunut elämään nuoruuttaan, aikaan jolloin oli sota, tai paremminkin aikaan nuorena tyttönä karjalassa, sillä hän halusi vanhoilla päivillään jatkuvasti tanssia, ja kuten kaikki tiedämme, sota-aikaan tanssiminen oli kiellettyä. Hän ei surrut enää edes mennyttä miestään, tai muutoinkaan vaikuttanut kärsivän kun hänet viimeisen kerran näin. Aika armahti, ja jätti hänelle jäljelle ilmeisesti sen ajan, jolloin hän oli onnellisimmillaan.

Kun muistamme tämän, aika ei ole enää vihollinen, se on ystävä, joka lopulta ei jätä meille vaihtoehtoja joiden välillä arpoa. Se näyttää meille sen tien jolle on astuttava. Kukin ajallaan, kerrallaan, kohti tuntematonta.

Se ei kuitenkaan välttämättä ole loppu, se voi olla uusi alku. Sitä meistä kukaan ei vielä tiedä, mutta jonain päivänä, kukin meistä, tietää.

-Hannu 26/10/2019

Kansallinen Veteraanipäivä…!

Jälleen on liput nostettu salkoihin juhlapäivän merkiksi, ja sen kunniaksi. Tämä ei saisi suinkaan olla ainoa päivä vuodesta jolloin Isänmaan sankarit huomioidaan. Henkilökohtaisella tasolla huomiointi voi olla vaikka niinkin pieni ele, että avaa seniorin edeltä oven, tai luovuttaa bussissa taikka junassa istumapaikkansa heille, jotka ovat seisoneet rintamalla. Sinä kyllä kestät seistä yhden matkan, sillä kerran he tekivät matkan ilman takuuta siitä, sisältyykö reissuun koskaan paluulippua.

He tekivät sen pakon edessä, mutta tuntien varmasti rinnassaan vahvana sykkivän velvollisuudentunteen. Veteraanipäivä muistuttaa myös mielestäni niistä tuhansista lotista jotka raskaat tehtävät hoitivat tykin kantamien päässä etulinjasta. He huolehtivat haavoittuneista, ja he pukivat viimeiselle matkalle heidät joiden kohtalo oli täyttynyt sodan melskeissä. Heitä oli paljon myös ilmavalvonta tehtävissä, osaltaan auttamassa pitämään ilmapommitusten uhriluvun mahdollisimman maltillisena. Kaikkia ei voitu pelastaa esimerkiksi Helsingin yössä, jossa punalaivueet lipuivat taivaan halki. Sireenit soivat maanpäällä, siviilit juoksivat kaduille kaivettuihin suojiin, tai talojen kellareihin. Jokainen kykenee varmasti ajattelemaan millaista tuhoa sadat pommikoneet olisivat pahimmillaan saaneet aikaan pääkaupungissamme? Sen tuhon jäljiltä siellä ei olisi jäljellä yhtä ainutta rakennusta joka olisi valmistunut ennen vuotta 1939. Taidokkaiden hämäysliikkeiden ansiosta valtaosa pommeista ei osunut kohteeseen, isä aurinkoisen syväksi harmiksi.

Kadulla varma merkki veteraanipäivän lähestymisestä on asevelvolliset jotka lipaskeräyksen muodossa keräävät rahaa heille, jotka ovat vielä täällä joukossamme. He ovat joukossamme, mutta kuitenkaan eivät pidä ääntä itsestään, he ovat nöyriä sen asian edessä että olemme itsenäinen valtio. He eivät pidä ääntä itsestään, vaikka ovat kokeneet sen pelon joka päivittäin juoksuhaudassa oli läsnä. Heitä ei ole enää monta. Mitä tehdään sitten kun viimeinen heistä kaatuu ”vartiopaikaltaan”? Lakkautetaanko koko muistopäivä? Vai muistetaanko silloin esimerkiksi rauhanturvaajia? Kaikki kunnia heille, ja eräällä tapaa veteraaneja ovat hekin, mutta mielestäni on syytä muistaa mistä tämä päivä, 27. huhtikuuta juontuu.

Se on päivä, jolloin Suomen osalta päättyi toinen maailmansota. Se on päivä jolloin aseet vaikenivat lapin läänissä, ja Saksalaiset oli ajettu rajojemme sisältä niiden ulkopuolelle. Vaikka aseet vaikenivat, ajat pysyivät kovina. Tuhansille karjalasta paenneille piti löytää uusi koti, mittasuhteita tuolle voimainponnistukselle antaa se tosiasia, että Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki silloin, urakka oli epäinhimillinen. Saksalaisten perääntymisen aikana harjoitettu taktiikka vaati myös tuhansille lapissa asuville uuden katon päänsä päälle, mutta tervaskantoinen kansa senkin suoritti, ja samassa maksoi sotakorvaukset itään, vaikka tänä päivänä näemme varmasti kaikki sen, että maksuliikenne olisi pitänyt kulkea toiseen suuntaan. Sodan aiheuttamista vaurioista, niiden korjaamisesta kertoo jotain sekin, että sotatila ei paperilla lakannut vielä pariin vuoteen.

Rintamille lähetettiin satoja tuhansia miehiä, ja historian kirjat kertovat niin monen, liian monen saapuneen kotipitäjään, vain löytääkseen viimeisen leposijan kylän kirkon portin pielestä. Koruton puuarkku, peitettynä sillä lipulla jonka puolesta he olivat astuneet linjaan, pitäneet sen, maksaen siitä kalleimman lunnaan. Itse pidän siis halpana, jos muutaman euron annan kerääjille, koska eikö heidän iltaruskonsa saisi olla kivuttomampi kuin mitä heidän nuoruutensa oli? Eivätkö he saisi saada kuntoutusta kylpylässä ennen viimeistä iltarukousta, vaikka he vuosia nukkuivat korsuissa? Tuleeko heidän rauhan aikanakin syödä iltapalakseen ”vanikkaa”? Emmekö muka ole heille yhtään sen enempää velkaa siitä, että saamme nauttia vapaasta maasta?

Minua suorastaan hävettää joskus kun kuulen puhuttavan siitä että veteraaneja on niin vähän enää että heidän hoitoonsa tarkoitettuja määrärahoja voidaan jo leikata. Minua hävettää kuulla sellaista, se kertoo sanojasta ja hänen kiitollisuudestaan kaiken.

Aika korjaa jokaisen veteraanin vuorollaan. On olemassa joukko josta on jäljellä enää yksi (1) sotilas. Hän on muuan herrasmies nimeltään Tuomas Gerdt. Hänen kohtalonsa oli jäädä viimeisenä pystyyn miehistä joiden nimeä ennen lausutaan maagiset sanat, Mannerheim-ristin ritari. Heitä valittiin tuohon joukkoon aikanaan 191 miestä, sotamiehestä marsalkkaan, ja kaikkia siltä väliltä. Heitä ei nimitetty sen vuoksi että heillä oli korkea sotilasarvo, vaan sen vuoksi että pakokauhun sijaan he valitsivat toisen tien. He eivät laittaneet päätä pensaaseen kranaattien viuhuessa yli ja kohdalle, vaan he toimivat ratkaisijoina kiperissä paikoissa, itseään säästämättä, antaen kaikkensa. 190 heistä on jo jättänyt nuo kuoleman kentät taakseen, ja viimeisen lähtöpäivää ei meistä kukaan tiedä. Tuomas on 96 vuotias.

Yhtä vähän voimme tietää kuinka monta näitä liputuspäiviä on jäljellä siten, että joukossamme on heitä joiden takia liput liehuvat. Miettikää veteraanipäivää sen jälkeen, kun viimeinenkin heistä on saanut lopullisen rauhan. Se on edelleen kunnian päivä, mutta siihen sekoittuu silloin myös loputtomasti surua.

Tänään voimme kunnioituksen osoittaa myös f2f, meistä jokainen voi.

Viimeisen nukahdettua voidaan heitä kunnioittaa enää vain katsomalla taivaalle, ja lausumalla, K I I T O S.

-Hannu 27/4/2019