Hiljaista ollut kirjoitusten kanssa täällä, mutta nykyinen maailman tilanne ajoi minut kirjoittamaan muutaman sanan. Jokaisen maailman ihmisen silmä on kääntynyt kohti Ukrainaa, kuin se kuuluisa mordorin silmä. Ja niin pitääkin. Tilanne on monin tavoin käsittämätön, ja valitettavasti Ukrainan kohdalla toivoton. Vexi Salmen sanoin: Toivoton taisto, taivaan valtoja vastaan. Vaikka nyt ei yläkerrasta olekkaan kyse, niin kyse on arsenaalista jolle Ukraina ei pitkässä juoksussa voi mitään. Ei ilman että ulkopuolelta tulee aseiden lisäksi joukkoja. Toivon sydämestäni että näitä apuja saapuu, ja ennen kaikkea, ajoissa!

Hyökkäys Ukrainaan on paitsi oikeudeton, moraaliton, niin myös vailla sitä pohjaa, jota sillä haetaan. Natoon liittyminen voidaan torpata yhdeltä maalta tällaisella toiminnalla, mutta mites ne kaikki muut maat, Suomi mukaanlukien? Ei venäjän ”turvallisuus” parane sillä että yksi maa pakotetaan luopumaan Nato haaveistaan. Jos se tapahtuu, niin katse kääntyy muualle. Ehkä meihin?

Yhdestäkään uutislähteestä, joita luen, en ole löytänyt muistutusta siitä, että tänä vuonna tulee 100 vuotta täyteen neuvostoliiton synnystä. Ja vaikka sokea kepillään näkee, että tässä alkaa olemaan sellaiset merkit ilmassa, että toveri rajan takana ajaa agendaa, jonka tarkoituksena on nostaa kyseinen ”valtio” takaisin henkiin kuin Fenix -lintu tuhkasta. Ja onhan nyt toki niin, että ilman lännen, tässä tapauksessa Amerikan, tai muun riittävän suuren ydinasevalvion tukea, näin myös käy.

Suomen, ja Suomalaisten tulee luottaa infoon jonka päättäjät meille antaa. Haluan uskoa että he meille kertovat kaiken sen tiedon, joka heillä on koskien uhkaa ulkomailta. Siltikin, epäilyksen siemen itää. Tänään uutisissa on puhuttu kirjeestä, jonka venäjän tiedotuksen mukaan on lähetetty Suomelle ja Ruotislle, ja siinä vaaditaan turvatakuita. Tilanne ei muistuta vain Ukrainan aikaisempaa tilannetta vaan jotain synkempää.

Vuonna 1939 Suomelta vaadittiin turvatakuita leningradin, ja muun läntisen neuvostoliiton turvaamisen varjolla. Silloin vaatimukset olivat rajan siirto. Haluttiin siirtää valtioiden rajaa siten, että välimatka Suomen rajalta olisi suurempi neuvostoliiton kaupunkeihin. Suomi antoi myönnytyksiä joitain kilometrejä, neuvostoliitto ei hyväksynyt vastatarjousta, ja loppu on historiaa. Talvisota. Jatkosota. Lapinsota. Jokainen oma synkkä lukunsa Suomen historiassa.

Niinistön on uutisoitu lentäneen Amerikkaan, ja asialistaa ei tiedä kukaan. Tai toki tietää, mutta ei kerro. Nato, nuo neljä kirjainta joita kartoin nuorena, lienee asialistalla. Maailman ollessa tässä asennossa, ja siitä johtuen, jopa minä olen taipuvainen sen puoleen, sillä Suomella ei ole aseellisia pelotteita naapuria vastaan. Ei ydinaseita, ei riittävää ilmavoimaa, ei edes niitä perkeleen jalkaväkimiinoja.

En jaksa uskoa että Suomi jäisi sodassa yksin, vaikka olisimmekin Naton ulkopuolella. Maailma on jollaintapaa yhtenäistynyt Ukrainan kriisin vallitessa, ja se ei ole millään muotoa vain huono asia. Toki se valitettavasti saattaa joiden silmissä kärjistää itä-länsi ajattelua, mutta kuten aina, myös tässä pitää rajat säätää johonkin.

Kuka muistaa vielä vuoden 2019? Viime vuosikymmenen viimeisen vuoden. Kuka silloin tiesi koronaa? Kuka Ukrainan sotaa? No, toki Krimin, mutta kuka olisi ajatellut niin totaalista sotaa kun siellä nyt käydään?

Itse muistan vuoden 2019 siitä kuinka koulureppua täytin lähtiessäni Rajamäelle kouluun, ja tämän vuoden tulen muistamaan siitä kuinka täytän isompaan reppuun asioita selviytyäkseni. Valmistaakseni itseäni sen pahimman varalle, jota toivottavasti ei koskaan tule. Ei minun eläessä. Ei kenenkään eläessä.

Varmaa on kuitenkin kaksi. Niin kauan kuin idästä savu nousee, meidän pitää olla varuillaan. Ja niin kauan kuin Suomessa, perkele, yhdestäkin mökin piipusta nousee savu, ja on tavan Tero torrakkoon tarttumassa, tulee idän punatähden olla varpaillaan, jos aikoo jalallaan tänne kutsumatta tulla.

-Hannu 03/03/2022

Jälleen on liput nostettu salkoihin juhlapäivän merkiksi, ja sen kunniaksi. Tämä ei saisi suinkaan olla ainoa päivä vuodesta jolloin Isänmaan sankarit huomioidaan. Henkilökohtaisella tasolla huomiointi voi olla vaikka niinkin pieni ele, että avaa seniorin edeltä oven, tai luovuttaa bussissa taikka junassa istumapaikkansa heille, jotka ovat seisoneet rintamalla. Sinä kyllä kestät seistä yhden matkan, sillä kerran he tekivät matkan ilman takuuta siitä, sisältyykö reissuun koskaan paluulippua.

He tekivät sen pakon edessä, mutta tuntien varmasti rinnassaan vahvana sykkivän velvollisuudentunteen. Veteraanipäivä muistuttaa myös mielestäni niistä tuhansista lotista jotka raskaat tehtävät hoitivat tykin kantamien päässä etulinjasta. He huolehtivat haavoittuneista, ja he pukivat viimeiselle matkalle heidät joiden kohtalo oli täyttynyt sodan melskeissä. Heitä oli paljon myös ilmavalvonta tehtävissä, osaltaan auttamassa pitämään ilmapommitusten uhriluvun mahdollisimman maltillisena. Kaikkia ei voitu pelastaa esimerkiksi Helsingin yössä, jossa punalaivueet lipuivat taivaan halki. Sireenit soivat maanpäällä, siviilit juoksivat kaduille kaivettuihin suojiin, tai talojen kellareihin. Jokainen kykenee varmasti ajattelemaan millaista tuhoa sadat pommikoneet olisivat pahimmillaan saaneet aikaan pääkaupungissamme? Sen tuhon jäljiltä siellä ei olisi jäljellä yhtä ainutta rakennusta joka olisi valmistunut ennen vuotta 1939. Taidokkaiden hämäysliikkeiden ansiosta valtaosa pommeista ei osunut kohteeseen, isä aurinkoisen syväksi harmiksi.

Kadulla varma merkki veteraanipäivän lähestymisestä on asevelvolliset jotka lipaskeräyksen muodossa keräävät rahaa heille, jotka ovat vielä täällä joukossamme. He ovat joukossamme, mutta kuitenkaan eivät pidä ääntä itsestään, he ovat nöyriä sen asian edessä että olemme itsenäinen valtio. He eivät pidä ääntä itsestään, vaikka ovat kokeneet sen pelon joka päivittäin juoksuhaudassa oli läsnä. Heitä ei ole enää monta. Mitä tehdään sitten kun viimeinen heistä kaatuu ”vartiopaikaltaan”? Lakkautetaanko koko muistopäivä? Vai muistetaanko silloin esimerkiksi rauhanturvaajia? Kaikki kunnia heille, ja eräällä tapaa veteraaneja ovat hekin, mutta mielestäni on syytä muistaa mistä tämä päivä, 27. huhtikuuta juontuu.

Se on päivä, jolloin Suomen osalta päättyi toinen maailmansota. Se on päivä jolloin aseet vaikenivat lapin läänissä, ja Saksalaiset oli ajettu rajojemme sisältä niiden ulkopuolelle. Vaikka aseet vaikenivat, ajat pysyivät kovina. Tuhansille karjalasta paenneille piti löytää uusi koti, mittasuhteita tuolle voimainponnistukselle antaa se tosiasia, että Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki silloin, urakka oli epäinhimillinen. Saksalaisten perääntymisen aikana harjoitettu taktiikka vaati myös tuhansille lapissa asuville uuden katon päänsä päälle, mutta tervaskantoinen kansa senkin suoritti, ja samassa maksoi sotakorvaukset itään, vaikka tänä päivänä näemme varmasti kaikki sen, että maksuliikenne olisi pitänyt kulkea toiseen suuntaan. Sodan aiheuttamista vaurioista, niiden korjaamisesta kertoo jotain sekin, että sotatila ei paperilla lakannut vielä pariin vuoteen.

Rintamille lähetettiin satoja tuhansia miehiä, ja historian kirjat kertovat niin monen, liian monen saapuneen kotipitäjään, vain löytääkseen viimeisen leposijan kylän kirkon portin pielestä. Koruton puuarkku, peitettynä sillä lipulla jonka puolesta he olivat astuneet linjaan, pitäneet sen, maksaen siitä kalleimman lunnaan. Itse pidän siis halpana, jos muutaman euron annan kerääjille, koska eikö heidän iltaruskonsa saisi olla kivuttomampi kuin mitä heidän nuoruutensa oli? Eivätkö he saisi saada kuntoutusta kylpylässä ennen viimeistä iltarukousta, vaikka he vuosia nukkuivat korsuissa? Tuleeko heidän rauhan aikanakin syödä iltapalakseen ”vanikkaa”? Emmekö muka ole heille yhtään sen enempää velkaa siitä, että saamme nauttia vapaasta maasta?

Minua suorastaan hävettää joskus kun kuulen puhuttavan siitä että veteraaneja on niin vähän enää että heidän hoitoonsa tarkoitettuja määrärahoja voidaan jo leikata. Minua hävettää kuulla sellaista, se kertoo sanojasta ja hänen kiitollisuudestaan kaiken.

Aika korjaa jokaisen veteraanin vuorollaan. On olemassa joukko josta on jäljellä enää yksi (1) sotilas. Hän on muuan herrasmies nimeltään Tuomas Gerdt. Hänen kohtalonsa oli jäädä viimeisenä pystyyn miehistä joiden nimeä ennen lausutaan maagiset sanat, Mannerheim-ristin ritari. Heitä valittiin tuohon joukkoon aikanaan 191 miestä, sotamiehestä marsalkkaan, ja kaikkia siltä väliltä. Heitä ei nimitetty sen vuoksi että heillä oli korkea sotilasarvo, vaan sen vuoksi että pakokauhun sijaan he valitsivat toisen tien. He eivät laittaneet päätä pensaaseen kranaattien viuhuessa yli ja kohdalle, vaan he toimivat ratkaisijoina kiperissä paikoissa, itseään säästämättä, antaen kaikkensa. 190 heistä on jo jättänyt nuo kuoleman kentät taakseen, ja viimeisen lähtöpäivää ei meistä kukaan tiedä. Tuomas on 96 vuotias.

Yhtä vähän voimme tietää kuinka monta näitä liputuspäiviä on jäljellä siten, että joukossamme on heitä joiden takia liput liehuvat. Miettikää veteraanipäivää sen jälkeen, kun viimeinenkin heistä on saanut lopullisen rauhan. Se on edelleen kunnian päivä, mutta siihen sekoittuu silloin myös loputtomasti surua.

Tänään voimme kunnioituksen osoittaa myös f2f, meistä jokainen voi.

Viimeisen nukahdettua voidaan heitä kunnioittaa enää vain katsomalla taivaalle, ja lausumalla, K I I T O S.

-Hannu 27/4/2019

13. maaliskuuta 1940 klo 11.00 astui voimaan Moskovassa allekirjoitettu välirauhansopimus, jonka nojalla päättyi 105 päivää kestänyt talvisota. Marraskuussa alkanut konflikti sai kipinän Saksan ja Neuvostoliiton tekemästä hyökkäämättömyyssopimuksesta jonka he olivat solmineet pari kuukautta aikaisemmin. Tuo sopimus antoi Stalinille vapaat kädet miehittää baltian maat ilman että oli pelkoa saksalaisten hyökkäämisestä puna-armeijaa vastaan. Balttian maille tarjoamaansa ”sopimusta” ”Isä Aurinkoinen” yritti Suomellekkin tarjota, mutta valtion ylin johto ei siihen Stalinin yllätykseksi suostunut, onneksi, muutoin täälläkin valtakielenä puhuttaisiin nyt venäjää. Koska Stalin ei saanut tahtoaan läpi turvautuivat he marraskuun loppupuolella teatterimaiseen lavastukseen Mainilassa, väittäen sitä suomalaisten tekemäksi provokaatioksi. Nykyisin rajankin takana tiedetään että nuo laukaukset eivät tulleet Suomen puolelta vaan Neuvostoliiton omilta pattereilta. Naapurin verenhimoa ei saanut tyydytettyä edes niillä todisteilla jotka kertoivat Suomen lähimpienkin tykkipatterien olevan liian kaukana, niiden ampumamatka ei olisi riittänyt surmaamaan rajan takana ketään. Näytelmästään Stalin kaiketi antoi itselleen kuitenkin täydet pisteet, viisi tähteä, sillä 30. marraskuuta hän lähetti pommikoneensa Helsingin ylle aloittaen näin sodan, joka tunnetaan tänä päivänä Talvisotana.

Stalin kuvitteli että Suomi kaatuu parissa viikossa, korkeintaan kuukaudessa. Olihan hänellä aihetta toki niin olettaakkin jos mietitään pelkkää matematiikkaa, lähteistä riippuen, Suomella oli laittaa aseisiin noin 340 000 sotilasta, Neuvostoliitolla noin 1 000 000 miestä, ja esimerkiksi panssarivaunuissa ero oli satakertainen, naapurin eduksi. Itäinen naapurimme sai opetella ”pitkää matikkaa” huomatessaan viikkojen kääntyvän kuukausiksi, ja Suomi ei kaadu, taipuu ehkä, mutta ei kaadu! Aina numeerinen ylivoima ei tarkoita helppoa voittoa, tai voittoa ylipäätään. Suomalaisen sisun lisäksi meitä auttoi toki sekin fakta että talvi 39-40 oli yksi vuosisadan kylmimmistä, ja naapurin vaatetus oli ehkä ennemmin tarkoitettu keski-euroopan lomamatkalle kuin pohjoisen pallonpuoliskon lumen täyttämiin korpiin, joissa pakkanen hipoi 40 astetta. Monen kohtalona olikin jäätyä hengiltä noilla kuoleman kentillä.

Sodan hinta on aina kova, siinä ei myönnetä alennuksia. Niin se oli myös Suomelle. Valtion, jonka asukasluku tuolloin oli alle neljä miljoonaa piti hyväksyä se, että nuo sataviisi veren täyteistä päivää vaati yli 22 000 kuollutta. Kansan katkeruutta oli omiaan lisäämään myös se tosiasia, että jouduimme luovuttamaan suuria alueita karjalasta, mm. Viipurin joka tuolloin oli Suomen toiseksi isoin kaupunki, lisäksi lapista jäi uuden rajan taakse isoja alueita. On muistettava, että koskaan emme kuitenkaan menettäneet itsenäisyyttämme, meitä ei koskaan miehitetty, Neuvostoliiton sotilaat jotka rajan yli sattuivat pääsemään, tulivat tänne vain kohdatakseen tiensä pään, menettääkseen henkensä lumiseen maahan, joka on Meille niin rakas. Itäisen valtakunnan miestappiot olivat omiimme verrattuna moninkertaiset, reilusti yli 100 000 kaatunutta, eli yli 1 000 sotilasta päivässä. Tästä voidaan päätellä että määrä ei koskaan korvaa laatua.

Tavalliselle 2000-luvulla elävälle kansalaiselle nuo ajat voivat olla kaukaisia, mutta ilman niitä uhrauksia ja sitä taistelutahtoa, emme olisi menettäneet vain itsenäisyyttämme, olisimme menettäneet myös kaiken sen, jota nykyään kutsutaan Suomalaisuudeksi. On yhtä totta, kuin traagistakin että niin monet parikymppiset miehet joiden elämä oli vasta alkanut joutuivat rintamalle maksamaan sen kovimman hinnan. Monet heistä varmasti jo lähtiessään tiesivät että eivät koskaan enää näkisi kotiaan, perhettään, tyttöystäväänsä, mutta he kestivät kaiken sen, jotta tämä valtio ei katoaisi maan päältä.

Valitettavasti rauhan aikaa ei kestänyt kuin seuraavaan vuoteen, jolloin ajauduimme jatkosotaan, mutta silloin emme enää taistelleet yksin Neuvostoliittoa vastaan vaan rinnalla oli tuolloin Saksa. 40-luvun Saksasta voidaan olla montaa mieltä, mutta ilman heidän tukeaan, emme olisi selvinneet jatkosodasta, vaikkakin heidän tukensa ajoi Suomen vielä heitä vastaan lapin sodan muodossa.

Jokaisen Suomalaisen on syytä muistaa edes silloin tällöin, ketä saamme kiittää tästä kauniista maastamme, vapaudestamme, se ei ole tullut ilmaiseksi. Itse tunnen syvää kiitollisuutta veteraaneille siitä että heillä oli kanttia ja kestävyyttä antaa parhaita vuosia elämästään niissä juoksuhaudoissa jotka erottivat hyvän ja pahan. Kiitos Heidän hyvä voitti ja saamme tämänkin keväisen päivän viettää vapaassa maassamme. Jos Luoja suo, niin me tai tulevat sukupolvet emme koskaan joudu kokemaan niitä kauheuksia silmästä silmään.

On kuitenkin hyvä muistaa, että olemme turvassa vain niin kauan, kuin luulemme että emme ole turvassa.

-Hannu 13/3/2015

Huomenna on Suomen Itsenäisyyspäivä. Se pistää mietimään kuinka paljon me otamme itsestään selvyytenä. On itsestään selvää että saamme itse määrätä asioistamme, saamme puhua suomenkieltä, ja saamme elää demokratiassa.
Seitsämänkymmentä vuotta sitten kun Suomen kohtalosta päätettiin, niin moni olisi voinut mennä toisin. Jos heillä, jotka silloin olivat meidän ikäisiä, ei olisi ollut vaadittavaa tahtoa ja taitoa puolustaa Suomalaista tapaa elää, me olisimme kaatuneet. Kaikki kunnia loistavalle strategillemme nimeltä Mannerheim, mutta tavalliset sotamiehet, alikersantit ja kersantit ne varsinaiset viholliset torjuivat.

Heitä ei ole enää paljoa elossa. He jotka omin jaloin saivat ylipäätään rintamalta palata, joutuivat lopun elämäänsä kantamaan erilaisia sodissa saamiaan vammoja, kuka kranaatin sirpaleita kropassaan, kuka puuttuvia jäseniä, kuka kadonnutta järkeään. Jokaiselta heiltä varmasti jäi jotain juoksuhautoihin.
Ei tämänpäivän nuori pysty edes käsittämään niitä tekoja joita siellä joutui kärsimään, ja päälliköiden käskemänä tekemään. Katsomaan tähtäimen läpi toista ihmistä, ja ampumaan, nähdä kuinka vihollinen kaatuu hengettömänä maahan. ”Hän tai minä” tyyppinen tilanne, jonka me joudumme enää elokuvia katsellessamme todistamaan.

Oma Ukkini ei koskaan halunnut puhua niistä ajoista kun hän konekiväärikomppaniassa rintamalla oli, enkä ihmettele, saattoi olla vaikeaa puhua sellaisista asioista joita ei voi edes ajatella. Uskon kuitenkin, ettei häntä, eikä muitakaan veteraaneja Pietarin porteilla yläkerrassa tuomittu, sillä ei heillä ollut vaihtoehtoa, he tekivät velvollisuutensa.
Muistan kuinka Ukkini Lasse kiteytti velvollisuudentuntonsa katsoessaan televisiosta uutisia Estonian uppoamisesta sanomalla: ”Mieluummin olisin kuollut juoksuhautaan, kuin tuolla”.
Lause sai minut, pienen pojan miettimään, että jos hän olisi sodassa kaatunut, minua ei olisi koskaan ollut.

Olkaamme Heille siis Kaikesta kiitollisia, sillä ”He Tekivät jotain sellaista, mitä me emme pysty edes ajattelemaan”.

-Hannu 5/12/2012