Aihearkisto: Isänmaasta

Lamautuminen Koronaan

Historiallisia aikoja, historiallisia hetkiä. Melko vakavana aukesi meille kaikille tämä uusi vuosikymmen. Vaikka se hiukan jo väsyttikin, niin se oli totta, kun yksi toisensa jälkeen eilen eduskunnan täysistunnossa mainitsi puheensa aluksi sen faktan, että Suomi ei ole tällaiseen tilanteeseen joutunut sitten toisen maailman sodan. Eduskunta antoi siunauksensa valmiuslain käyttöönottoon, lähes siinä mittakaavassa ja sillä muotoilulla kuin hallitus, eli valtioneuvosto oli asetuksensa antanut. Oma mieleni on sellainen että välillä näen tilanteiden perkelöitymistä monissa asioissa, mutta silti minäkään en olisi osannut aavistaa tällaisen tuloa, en ainakaan omana elinaikanani.

Se johtuu ehkä osaltaan, ja isosti, siitä, että lähihistoria ei sisällä sellaisia lukuja, jotka olisivat saaneet tällaiset mittasuhteet valtakunnan tasolla. Tämä on jotain poikkeuksellista, tämä on outoa, meille hyvin vierasta. Päättäjät Arkadianmäellä puhuvat poikkeusolojen vallitsevan Suomessa. Omaan korvaan särähtää tuokin termi isosti. Se voi olla että juridisessa mielessä tuo termi on korrekti, mutta omaan suuhun sopii paremmin termi poikkeustila, ja otan itselleni valtuuden käyttää sitä sanamuotoa.

Suomi on suunnattomien, järkyttävien haasteiden edessä. Me kaikki olemme. Iltapäivälehdet kylvävät toinen toistaan apokalyptisempia arvioita sairastuneiden määrästä, ja siitä juontavat lukuja mahdollisista multiin menijöistä. Vaikka tällä hetkellä ollaankin siinä tilanteessa, että Suomi on välttynyt kuolleilta tämän koronan edessä, niin niitäkin tulee. Siltä ei vältytä. Yksikään maa tuskin tulee siltä välttymään.

Pääministerimme murisee ja tarjoaa keppiään kansalaistottelemattomuudesta vanhemmalle ikäpolvelle, ehkä osaltaan aiheestakin. Toki tajuan että sosiaalinen ympyrä saattaa olla lähes elintärkeä eläkeläisille, heille, joiden iltarusko jo kajastaa. Se missä kunnossa yli 70 -vuotias on, ei olekaan niin selvää. Osa voi olla lähes vuoteen oma, ja toinen saattaa juosta maratonin. Ikä on lopulta vain numero, eikä kerro ihmisestä juurikaan enempää kuin sen, milloin on syntynyt, On kuitenkin meille kaikille selvää että varttuneemmat ottavat iskun kovemmin tämän epidemian myötä, sille kukaan ei voi mitään, se on luonnonfakta, jonka edessä on oltava nöyrä. Sen edessä tulee olla nöyrä myös niiden, jotka tuon edellä mainitun merkkipaalun ovat ylittäneet. Vuoteen omaksi joutuu myös moni nuorempi. Moni meidän ikäinen. Riskiryhmään on lueteltu moni riippumatta iästä. Itsekin lukeudun heihin. Verenpaine on hallinnassa kiitos painonpudotuksen, ja lääkkeiden, mutta en tunne oloani aina kovinkaan hyväksi kuitenkaan, pumpun ajoitus ei ole ihan hampaalleen oikein, niin sanotusti.

Viime torstaina, eli viikko sitten väläyteltiin valmiuslain käyttöönoton mahdollisuutta, ja siitä johtuen tutustuin hiukan sen sisältöön. Se jaoteltiin 5 kohtaan, sen mukaisesti mikä uhka on ilmassa. Osa pykälistä voidaan ottaa käyttöön vain aseellisen uhan edessä, ja osa nyt sitten tässä vallitsevassa ajassa. Laki on luotu hyvin pitkälle aseellisen selkkauksen ympärille, tai tilanteeseen, jossa esimerkiksi venäjällä olisi sattunut ydinonnettomuus. Korona rinnastetaan nyt viimeksi mainittuun.

Viikko sitten mietin, että jos valmiuslaki otetaan käyttöön, kaikessa mahdissaan, niin ajankohta on kohtalon ivaa, tulihan viime perjantaina kuluneeksi 80 vuotta talvisodan päättymisestä, eli erään poikkeustilan päättymisestä käytännön tasolla. Toki Suomen silloinen valtiojohto suuressa viisaudessaan tiesi, että poikkeustila, poikkeus olot eivät päättyneet, ja tuo rauha olisi vain tilapäinen, eli välirauha jollaisena sen tänään tunnemme. Kuitenkin, yksilönvapautta rajoittava laki mielletään helposti sotaan. Niin minä sen miellän. Poikkeustila on tilanne jossa meitä uhkaa jokin meidän rajojemme takaa, rajojemme yli, joukkoomme. Nyt vihollinen ei ole pommikonelaivueet, panssarikolonnat, tai rynnäkkökiväärein aseistautuneet miehet. Nyt vihollinen on jotain jonka vain mikroskoopilla voimme nähdä. Valitettavasti se ei tee asiaa yhtään helpommaksi, tai vaarattomammaksi.

Kuten sanottu, valmiuslaista otettiin käyttöön vain pari pykälää, tiedottaen että muitakin otetaan käyttöön tarvittaessa. Suurelle osalle meistä vaikutukset olisivat suuria otettaessa käyttöön pykälä 118. Tuolloin oltaisiin käytännössä velvoitettu pysymään kotipaikkakunnalla, ja voitaisiin asettaa myös ulkonaliikkumiskieltoja. Tuolloin ollaan jo enemmän kuin anarkian kynnyksellä, silloin ollaan jo eteisessä, porstuassa. Siitä seuraava askel on ulko-ovesta ulos astuessa M05 + RK62 & ”Pasit” partioimassa kaduilla. Ei kovin toivottava tilanne tolkun ihmisen päivärytmissä.

Nuoremmat väestöstä eivät välttämättä pelkää itse virusta niin paljon, kuin sitä mitä tämä tilanne tekee, aiheuttaa yhteiskunnalle. Se aiheuttaa taloudellista kurimusta, kärsimystä, epätietoisuutta ja surua. Yksikään meistä ei vielä tiedä kuinka monta yritystä tämä vie konkurssiin, kuinka moni joutuu kortistoon, työttömäksi vailla tukevaa sijaa niille ajatuksille jotka oli tulevaisuuteensa luonut. Tragedia, joka väkisin siintää katseemme 90 -luvun lamaan. Sen toisinto saattaa olla edessämme.

Laaja työttömyyden kasvu, kautta linjan, aloihin katsomatta aiheuttaa lumipalloefektin, jonka pysäyttäminen ei ole enää ainoastaan Suomen päättäjien käsissä, siitä päättää paljolti maailman talous, ja tuossa kyydissä me olemme enemmänkin vain kuunteluoppilaan roolissa.

Lomautuksia on tulossa, niitä on jo laajasti tullut. Myös rankempaa kättä on tarjolla duunareille, eli irtisanomisia kannattavuuden sakatessa, varsinkin pienissä yrityksissä. Kaupan-alalla ollaan nyt sovittu ehdoista jotka voivat tuoda palkkaleikkurin, palkka-stopin eteen jo kolmen päivän siirtymäajalla.

I can feel the pain and anger. Lomautus on toimi, jolla pyritään työsuhteen jatkamiseen hetken päästä, toimi jolla pyritään välttämään irtisanomiset. Minä tiedän tämän, minä muistan tämän. Itse en ole koskaan lomautusten piirissä ollut, mutta kokemukseni pohjaa suurempaan kokonaisuuteen. Minulle ei annettu kolmea päivää, minulle annettiin 5 sekuntia. Yksi lause. 12 vuodella pyyhittiin pöytää, ja kiitokseksi yritettiin antaa häpeä päälle. Sitä en koskaan ottanut vastaan. Vain loputon uskoni hyvään esti minua laittamasta tuota kabinettia lopullista purkutuomiota edeltäneeseen tilaan.

Minä siis tosiaan tiedän mitä se tarkoittaa kun työnantaja vie leivän suusta, ja ilman vastuuta lopettaa palkanmaksun kuin seinään.

Taloudellinen huoli oli siis toinen niistä kohdista valmiuslakia, jolla annetut pykälät saatettiin voimaan. Ei niitä ole missään määrin syytä väheksyä. Kaikilla ei ole mahdollisuutta etätyöhön, varsinkaan matalapalkka-aloilla. Se ei ole tilastotiedettä, se on todellista, se on todellisen olemassa olevan ihmisen kurjuutta, hätää, näköalattomuutta yli tämän päivän kohti huomista, koska vitutus.

Minä en koronaa(kaan) pelkää. Minä pelkään sitä, mihin se meidät ajaa. Jotkut sisäistävät pelon itseensä poikkeustilanteiden ulkopuolellakin. Käydään kauppaa, hyväksytään pelko kun siitä maksetaan palkkaa. Merkillistä.

Ennusteet puhuvat puolen vuoden kestosta, 1,9 miljoonan sairastumisesta, tuhansista kuolleista. Face ja muut tuutit toitottavat naapuriavusta, ja milloin mistäkin. Minä kannan huolta vain niistä muutamista tuntemistani, jotka kroonisesti sairastavat tauteja, jotka saattavat altistaa heidät isompiin komplikaatioihin tämän kiinanpojan taudin kanssa.

Toivon että läheiseni, ja he joiden nimi löytyy sydämestäni ovat tämän epidemian yli turvassa.

Eilen kuulin että vuoden sisään on kolmannet hautajaiset tulossa.

Neljänsiä en kestä.

-Hannu 19/3/2020

Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 2.

Minä olen miettinyt useasti, että sen jälkeen kun 2013 helmikuussa täytin kolmekymmentä, lähes tulkoon kaikki on mennyt päin helvettiä. Osaksi omasta syystäni, tekemieni valintojen takia, mutta osaltaan myös ”ulkoa” tulleiden odotusten, vaatimusten, pakotteiden vuoksi. En ole koskaan alistunut kenenkään tahtoon, olen aina taistellut pakottamista vastaan, ja se on tuonut eteeni kivisemmän tien. Onko kaikki ollut sen arvoista?

On. Periaatteitani en kadu, en koskaan. Jos luovut niistä, et ole enää mitään, et oma itsesi, etkä taatusti oman itsesi herra. Joissain asioissa voi taipua, mutta ei koskaan kaatua ja katketa lopullisesti, sen jälkeen en meinaan ainakaan itse voisi itseäni peilistä katsoa.

Vuosien mittaan tuo mies peilissä on muuttunut. Kuljetut kilometrit, kuukaudet ja vuodet ovat kaikki jättäneet jälkensä minuun. Silmäni ovat muuttuneet surullisemmiksi niistä ajoista kun olin vielä teini. Niistä näkee kaikki nuo retket, joiden aikana olen saanut itkeä naurusta, mutta niiden päättyessä käteen ei ole jäänyt kuin tuhkaa, ja ilon vuoksi vuodatetut kyyneleet ovat muuttuneet surusta tiputetuiksi.

Maailma muovaa meitä kaikkia. Se muokkaa meidän ympäristöä, arkea, se pistää meidät olemaan jotain mieltä asioista. Se vaatii meitä muodostamaan mielipiteen. Helpolla tässä maailmassa ei saa mitään, eikä pidäkään saada. Juuri tuo päivittäinen taistelu luo mielessämme asioita jotka nostamme jalustalle niin sanotusti. Ne ovat asioita joita pidämme itselle tärkeinä. Kaikkein tärkeimpänä.

Nuo asiat painavat Suomalaisen miehen, ja miksei naisenkin läpi harmaan kiven, tai ainakin läpi harmaan talvisen päivän, päivän, josta joku on auringon säteet varastanut. Itselleni kaksi asiaa on tärkeimpiä tässä universumissa. Tämä maa, isänmaamme, ja toinen on rakkaus. Noista molemmat näen ehkä eritavalla kuin moni muu, katson niitä tietyllä ehdottomuudella, mutta vain siksi, koska ne ovat minulle pyhiä ja kalliita. Niistä en ole valmis tinkimään, en vaikka se tietäisi sitä, että lopunelämää kuljen yksin tätä varjoisaa polkua. Pidän myös ehdotonta rehellisyyttä niin suuressa arvossa, josta en suostu siitä kauppaa käymään. Joidenkin mielestä menen tuossa äärimmäisyyksiin, mutta onko se todella niin negatiivinen puoli miehessä, tai ihmisessä ylipäätään? Onko kaikki, lähes kaikki, jo niin piintyneet tähän vallitsevaan menoon jossa tartutaan ”muunneltuun totuuteen” jos se on itselle edullisinta? Rehellisyys oli ainakin muistaakseni joskus ”suure” jolla voitiin mitata esimerkiksi jonkin suhteen pituus ja kestävyys. Parisuhde + ”muunneltu totuus” = muuttuva parisuhdestatus. Paikkansapitävä kaava, eikö vain?

Ehkä on olemassa nainen, tuolla jossain, joka asioista ajattelee samoin tavoin kuin minä. Ajattelee Suomen olevan puolustamisen arvoinen, pyhä paikka, johon ei tulla isänniksi ulkoa, vaan korkeintaan vieraaksi. Se on meidän koti, jossa me olemme säännöt luoneet, ja jos ne eivät kelpaa, saa lähteä sinne mistä on tullutkin. Ja mitä rakkauteen tulee, yhtä pyhä on tuokin minulle, kuten ehkä, arvoisat lukijat, olettekin jo saaneet lukea. Kirjoittaisin tähän auki sen tunteen palon, jos osaisin. Mutta en keksi sille sanoja. Se ohjaa minun elämääni, jokaista päivääni täällä, ja välillä kiroan sen miksi en osaa samalla hurmoksella rakastaa itseäni, miksi suuntaan kaikki tunteeni ulospäin, jääden siitä itse kokonaan paitsi.

Olen minä saanut tuntea senkin kun minusta tykätään, on minua ehkä rakastettukin, mutta siitä on jo aikaa, enkä enää tiedä mikä niistä vastakaiuista on ollut rakkautta, ja mikä vain hyväksikäyttöä. Kaikki olisi liian raadollista, jos linjanveto olisi noin suoraviivaista. Olen varmasti itse onnistunut liiankin usein saamaan naisen itseeni pettymään. Olen pettänyt lupauksia, joista olisin halunnut pitää kiinni, mutta jotka vihassani olen sitten rikkonut. Asia, josta kukaan tuskin osaa ylpeä olla, en myöskään itse. Olen yrittänyt kasvaa niistä virheistä, kasvaa kaikista tunteista, mutta eihän meistä kukaan koskaan valmis ole, elämä itsessään ei myönnä päästötodistusta tai lakkia päähän, kukaan ei suoriudu kaikista kursseista. Ihan niin kuin tämä elämä on laittanut minut itkemään ja nauramaan, niin olen minäkin saanut naiset nauramaan ja itkemään, tuossa järjestyksessä, monesti. En liene siis kovinkaan hyvä mies, mutta kyllin hyvä kuitenkin, omasta mielestäni.

Otan itselleni hieman vapauksia poiketa näiden kirjoitusten kanssa kronologiselta aikajanalta, mutta koittakaa pysyä perässä 😊

2013 siis pääsin opiskelemaan Metropoliaan autoinsinööriksi, koulu alkoi elokuussa, eli niihin aikoihin kun Janika viimeisen kerran sulki oveni Tuomarilassa. Mielessäni alkoi kypsyä ajatus opintovapaasta, ja muutosta lähemmäs koulua, arvaamatta silloin vielä että muutto veisi minut aivan koulun naapuriin, Helsingin ydinkeskustaan, kamppiin.

ASO-kämpän irtisanominen vuoden vaihteen jälkeen konkretisoi sen, että uutta asuntoa pitäisi alkaa katsella stadista. Hinnan kiroista johtuen nopeasti selvisi se että siellä ”kohtuu” vuokralla olevat on pieniä kuin kenkälaatikko, joka ei sinällään itseäni haitannut, olinhan muuttamassa yksin ja asunut aikaisemminkin pienessä asunnossa, ja tässä tapauksessa oli vielä huomioitava se seikka, että en todellisuudessa ehtisi kuin nukkua siellä, sillä päivisin olen töissä ja iltaisin koulussa, ainakin siihen asti kunnes opintovapaa koittaa. Asunnon pienuus tuntui kaveripiirissä herättävän komiikkaa, mutta stadissa on olemassa vieläkin pienempiä ”luukkuja”.

Muutto Kalevankadulle tapahtui toukokuussa 2014, merellinen ympäristö, kaikki palvelut lähellä. Tunsin viihtyväni siellä. Yhteenkuuluvuutta loi sekin, että nurkan takana oli ravintola, jossa välillä kävin syömässä, siinä samaisessa ravintolassa oli istunut isänikin aikanaan, ja hänen isänsä, ja hänen isänsä Niilo, levymoguli. Eräällä tapaa tuttuja nurkkia nuo olivat myös sen takia että olin ollut vuosituhannen alussa raksalla töissä ihan tuossa naapurissa.

Muutaman kuukauden kävin tuolta töissä Pohjois-Espoossa ennen kuin päätin tosiaan jäädä opintovapaalle, ja tuon ajankohta oli lokakuu 2014. Suunnitelmissa oli olla vapailla 8 kuukautta, mutta tuo aika typistyi lopulta kuudeksi kuukaudeksi, siitä myöhemmin lisää.

Upposin hyvin stadin väkimassaan, niihin kaduille vaeltamaan olut kädessä, ja ilmankin sitä olutta. Viehätyin niistä maisemista ja vanhoista rakennuksista. Otin nopeasti rakkaaksi harrastuksekseni kävellä iltaisin kaivarin rannassa katsoen merta, puikkelehtien kuntoaan kohottavien muiden ihmisten seassa, kuunnellen välillä merta, välillä fiilikseen sopivaa melodiaa kuulokkeista. Täytyy sanoa että loppuvuodesta 2014 olin aika rikki henkisesti, ja fyysinen puoli tuli siinä sitten kaverina, joten soittolista edusti musiikkigenreä sieltä melankolisemmasta päästä.

En kykene laskemaan iltoja, tunteja, hetkiä joita vietin tuon Itämeren äärellä itkien, istuen, miettien, että kyllä tuohon mereen kyyneleitä mahtuu. Koulussa jaksoin käydä juuri ja juuri, lopun ajan olin enemmän ja vähemmän jurrissa. Kaipasin rakkautta jonka kadotin, kaipasin samalla myös historiaan havinaan kadonnutta Hannua, samalla vihaten silloista muotokuvaani. Silloin kun rahaa oli kiersin baareja, ajatellen että luen kokeisiin siinä samassa, koulukirjat kulkivat repussa, siellä kymppisäkin kaverina. Eihän niistä ollut kuin taakkaa, paskat minä mitään luin siellä hämyisissä nurkkapöydissä. Katselin tuoppiin, ja join. Hain uuden, katselin lyhyemmän aikaa, kiskoin sen nopeammin kuin edellisen. Niinhän se meillä Suomalaisilla miehillä menee, kun pää on täynnä niin sydän ei tunnu niin tyhjältä.

Hyvänä muistona, kahden välisenä huumorina jatkui pitkään silloisen VP:n (asui sattumalta viereisessä talossa) kanssa tilanteet, joissa hän ulkoilutti aikaisin aamulla koiraansa, ja minä vaapuin yön tilanteista, milloin 24h Alepan ilta(yö)palat mukanani, milloin tulin suoraan kebabin kautta, ja silmin nähden seipäässä, kuinkas muutenkaan tuolloin. Jälkeenpäin olemme hyvät naurut noista saaneet, ja toivottavasti saamme vielä jatkossakin yhdessä niille joskus nauraa 😊

On suoranainen ihme, että kursseja sain AMK:ssa silti läpäistyä vaikka muutoin elämä oli sivuraiteella, ja sielun syviä, tummia sävyjä piirsin tänne blogiinkin noina kuukausina.

Päätin opintovapaata typistää kahdella kuukaudella, ja palata töihin huhtikuussa 2015 suorittamaan AMK:n työharjoittelua siinä samassa, ja VP ehdotti että menisin PKS-kuljetuksiin työnohjaajaksi / ajojärjestelijäksi. Näin sovimme tapahtuvan.

Ja millainen retki siitä tulisikaan…!

Mutta siitä seuraavassa osassa.

-Hannu 6/1/2020

Kesän puoliväli, ja sen yli…

Kalenteri kertoi hetki sitten kesän puolivälin tulleen, juhannuksen koittaneen. Eipä tuo ns. juhla itselläni mitään juhlatunnelmia nostattanut, tavan viikonloppu siinä missä muutkin. Toki alitajunnassa on tieto siitä kuinka se merkitsee kesän olevan puolessa välissä, ja sitä kautta toki koko vuodenkin. Mitä se siis tarkoittaa? No eipä oikeastaan yhtään mitään. Kuljemme päiväpäivältä ja askel askeleelta kohti vuosikymmenen loppua.

Ei tässä sen isompia suunnitelmia ole loppuvuodelle, koulun täyteinenhän se on. Työharjoittelua melkein koko loppukesä ja syksy. Sen jälkeen onkin taas maailma auki. Mitä tekisi, minne menisi. Viitaten aikaisempiin pohdintoihin niin ennen kaikkea kysymys on painolla minne, eikä niinkään mitä. Kiire ei ole, kiire jäi aikanaan pääkaupunkiseudulle, ja siihen kiireeseen, hektisyyteen, kiiltokuvaan, siihen ei ole ikävä.

Suuren osan elämästäni vietin pääkaupunkiseudun vilinässä, asuen jopa stadin ytimessä vuoden, tuntien kokoajan kuitenkin rinnassani sen tunteen, että minua varten se ei ole. Minua ei ole tarkoitettu viettämään päiviäni metropolissa, minua ei ole luotu siihen ainaiseen rynnimiseen tai tönimiseen. Sielläkin oli toki paikkoja joissa sai rauhoittua, ja löytyi vapaata ilmaa jota hengittää, mutta ns. betoniviidakko oli kuitenkin odottamassa nurkan takana. En löytänyt sieltä koskaan rauhaa, se ei tarjonnut edes tunnetta siitä että voisin löytää tulevaisuuden niiden varjoisten kujien varsilta, päistä, tai seuraavasta korttelista. Stadissa asuminen oli välivaihe, joka oli kai koettava, ja paljon se minulle myös opetti, eli se oli siinä mielessä hyvinkin onnistunut reissu. Sinne kun lähdin, muutin, toivoin että voisin kaiken sen taakan jättää tuhansien ihmisten joukkoon, miljoonien ihmisten tallomille kaduille, mutta siellä asuessani huomasin sen olevan toivoton taisto. Toivoton taisto maailman valtoja vastaan. Kuin taistelu tuulimyllyjä vastaan. Se oli näet ainoastaan taisto itseäni vastaan, ja sen olet aina, ikuisesti, tuomittu häviämään. Voit muuttaa vaikka Saharaan, mutta koskaan et pääse itseäsi karkuun. Paljon olen tällä vuosikymmenellä oppinut, ja opeista ehkä tärkein on ollut juurikin se, että itseä, ja omia ajatuksia on pakko sietää, niitä ei voi paeta, niitä ei voi taivuttaa sellaiseen muotoon joka aamuisin tai iltaisin näyttäisi, tuntuisi paremmalta, ne ovat mitä ovat, ja sen on elämä itsessään määrännyt. Ja elämä, se on sellainen betonimuuri, että siitä et pääse läpi vaikka hakkaisit otsa ruvella. Periksi antamista se ei tarkoita. Periksi ei tule antaa, mutta se opettaa kuitenkin valitsemaan asioita joihin mukautua, tai olla mukautumatta.

Viime viikonloppu oli tapahtumaa täynnä, harvinaista minulle joka olen tottunut aikatauluttomuuteen viikonloppuisin. Arjenkuviot nykyään määrittää koulu, ja sen työharjoittelu, jota onkin mennyt jo pari kuukautta. Elämän arjen, tai ehkä ei niin arjen, vaan elämän kulun välttämättömyyden kirjailema, kirjoittama, kuvastama, oli viime lauantai. Äitini isän, eli pappani hautajaiset. Aina on itselleni tullut kirkossa jotenkin herkkä tunnelma, siinä on jotain mitä ei voi sanoiksi kuvata. Se on ollut läsnä aina. Niin lapsena, kuin teininäkin rippikouluun liittyen, ja osaltaan kai siksi aikanaan isoseksikin hakeuduin, siinä on jotain mystiikkaa. Viime lauantaina ei tota mystiikkaa sen enempää ollut mukana, siinä oli vain muistoja, sekä isolla annoksella kunnioitusta, varsinkin silloin kun parvelta urut soittivat ”iltahuutoa” merkkinä siitä, että yksi veteraani on jälleen poissa, eikä ainoastaan kuka tahansa, vaan minun Pappa. 96 vuotta on pitkä aika maanpäällä, se olisi pitkä aika kenelle meistä tahansa, mutta kuitenkin se kertoo siitä, että jokainen meistä vuorollaan lähtee. Jokaisella on menolippu, eikä isollakaan rahalla voi sitä vaihtaa satavarmaksi meno-paluuksi. Yksikään ei ole ollut niin rikas, tai viisas että olisi voinut tulla takaisin kertomaan mitä rajan takana meitä odottaa, vai odottaako siellä mitään. Varsinkin veteraanien kohdalla haluan uskoa, ja luottaa siihen että siellä odottaa yksi. Ja se yksi on…Rauha.

Hautajaisiin liittyy monesti myös muistotilaisuus, ja niin se oli nytkin. Sukulaisia tila täynnä, äidin veljiä perheineen, ja heidän lapsia. Äidin sisko perheineen, ja taas heidän lapsiaan. Ja toki veljeni vaimoineen ja lapsineen. Jotenkin taas tuo kaikki pisti minut puremaan hammasta yhteen. Kaikki tuo lyö miehen silmille, eteen, tilanteen jossa tuntee olonsa aika yksinäiseksi, jonkin verran jopa ulkopuoliseksi. Siinä seisot yksin puku päällä, ilman että olisi ketään kehen turvata käden puristuksella silloin kun kyyneleet ottavat vallan valua silmistä. Ja toisaalta, pistävät ajattelemaan millainen on oma saattoväkesi sitten joskus, jos jälkikasvua ei ole.

Tuo perhekeskeinen ajattelu tuli eteeni myös ennen tuota viikonloppua, juhannuksena. Kävin treffeillä erään naisen kanssa Hämeenlinnassa. Tapaaminen meni oikein hyvin, kahvittelun merkeissä, mutta jotenkin mieleeni jäi yksi lause häneltä. Siinä juttelun lomassa hän sanoi, kuinka harvinaista on löytää asiallinen, minun ikäinen mies, jolla ei ole lapsia!?! Hmm…asia on ilmeisesti tulkittava niin, että pikkuhiljaa treffimarkkinoilla lapsettomuus on tulkittava etuna itselle, mutta treffikenttää se jakaa myös kahteen suuntaan. Heihin jotka eivät halua enää itse lisää lapsia, ja heihin, jotka eivät halua elämään muuta kuin omia lapsiaan, eli olemassa olevat ja kenties tulevat. Hän kuulemma rajaa tapaamiset tiukalla seulalla heihin, joilla ei omia lapsia ole. Ymmärrän toki tuon, vaikka itseäni ei koskaan ole haitannut jos vastapuolella lapsia on. Niin se on aina ollut.

Lapsettomuus jättää elämästä paljon pois, mutta kuinka niitä asioita osaisi edes kaivata koska niitä ei ole koskaan ollutkaan? Hassua kuinka joskus kaipaan tuota asiaa, josta itselläni ei ole mitään käsitystä. Tiedän, tunnen, vain oman arkeni, mutta en sitä millainen se olisi jos vastuullani olisi toinen elämä.

Sanotaan että isäksi voi tulla minkä ikäisenä vain, ja ehkä niin, mutta voiko HYVÄKSI isäksi tulla minkä ikäisenä vain? Iso kysymys, ja mitä ylipäätään tarkoittaa se, että on isyydessä hyvä? Liian isoja kysymyksiä minulle. Kysymys, eikä edes ajatus ole sinkkumiehelle ajankohtainen, liekö sitä minulle koskaan.

Loppuun lainaus Örskan tupakkakopista:

”Vittuuks mua kiinnostaa…mä oon sinkku…”
-R. Räsänen.

-Hannu 5/7/2019

Ajatuksia arjen keskeltä…

Koulun ja siihen liittyvien hommien muodossa arki, sekä aikataulut ovat astuneet takaisin päiviin pakottaen virittämään herätyskellon aamuisin. Jotenkin moinen fakta ei edes haittaa. Ei tarvitse pohtia miten päivät käyttäisi, vaan tilanne kääntynyt siihen että välillä joutuu miettimään miten saa tunnit riittämään. Itsensä kiireisenä pitämisessä on se hyvä puoli että sisäiseen pohdiskeluun jää vähemmän aikaa, johan tuota meditaation erästä muotoa tulikin harrastettua kuukausitolkulla, rajansa kaikella, ja aikansa, sekä paikkansa kullakin asialla.

Vaikka vapaa-aikaa ei nyt olekkaan niin paljon, ja se sulkee ajatuksia pienemmälle alueelle, en ole niin optimistinen, tai hyvä uskoinen että olettaisin kaikkien demonien olevan päästäni karkoitettu. Ei, ei todellakaan, näin se ei ole. Tiedän hyvin niiden vielä tummina hetkinä palaavan, hiipivän kuin varkain mieleeni, mutta haluan uskoa että työkalupakissa on nyt laajempi valikoima asioiden käsittelyyn. Tahdon, ja toivon, että synkimmät ajat viimeinkin olisivat ohi, ja näkisin iltaisinkin valon välkähdyksen syvällä siinä Hannussa joka nykyään olen. Samoaminen tummilla teillä on jättänyt minuun lähtemättömän jäljen, tuhannet tarinat jotka eivät ikinä pyyhkiydy pois, mutta ei niiden lopulta tarvitsekkaan, ne ovat muistoja siinä missä muutkin. Muistot ovat kuitenkin lopulta se mitä käteen jää, vaikka kaikki muu pois vietäisiinkin.

Kuten olen aikaisemminkin sanonut, menneessä, omassa muistissa ja historiassa on hyvä käydä kylässä, jotta ymmärtää mistä on tullut, tulossa, mutta sinne ei voi jäädä asumaan, muuten suljet mielesi uudelta päivältä, mahdollisuuksilta jotka alkavat silloin kun askelmittari ranteessasi pyörähtää nollaan, merkiten uuden vuorokauden alkaneeksi, uuden mahdollisuuden tulleeksi.

Ihminen syntyy tietynlaisena, tietyn näköisenä. Geenit määräävät osan, kasvatus oman osansa. Joihinkin ominaisuuksiin voit itse vaikuttaa, kaikkiin et. Olen jo pitkä aika sitten luopunut ajattelemasta että minun on oltava paras, mikään muu ei tule kyseesen. Olenkohan edes koskaan mahtanut noin ajatella? Yhtä vähän roikun siinä narussa kiinni joka kertoo minun olevan aina oikeassa, ei se niin mene, mutta ne asiat, ne muuttujat jotka minä tiedän parhaiten, ne pidän lähelläni, ja niitä puolustan. Puolustan sitä, että minulla on mielipide, ja tuntiessani sen oikeassa olemisen palon rinnassani, nostan itseni ylös jakkaralta ja sanon asian ääneen. En jää sinne arkojen ”ihan sama -tyyppien” joukkoon. En ole siellä koskaan ollut, en ole kotona silloin, en kuulu moiseen massaan.

Jo liian kauan olen ollut itselleni täysin armoton. Henkilökohtaisessa elämässäni en ole itselleni suonut mahdollisuutta virheisiin. Niitä on tullut, sen myönnän, mutta koska en niitä ole itseltäni sietänyt, olen ruoskinut itseäni noista epäonnistumisista. Ruoskinut niin että kukaan ei edes uskoisi jos kertoisin. Ajatusten virta, mietiskely, syvällinen pohdiskelu on kuitenkin kääntänyt jotain sisältäni ylösalaisin. Huomaan itsessäni jotain muuttuneen viime kuukausina. Olen sisäistänyt sen ajatuksen todella, että ihmisen ei tarvitse onnistua 24/7. Virheet ovat osa ihmisluontoa. Se joka ei tee virheitä, ei tee mitään muutakaan. Ehkä elämäni harha-askeleet ovat synnyttäneet ne perkeleet mieleeni jotka välillä yhä uniini tulevat, mutta alan jo osata elää niiden kanssa. Jokin hetki sitten ne kohdatessani otin huikan, toisen, koko pullon, ja voinette arvata mihin kokoluokkaan nuo ajatukset silloin kasvoivat? Se oli, ja toki myös nytkin on osa minua. Erona vain se että silloin ei minulla ollut ns. ”työkalupakkia” josta voisin kirkkautta päiviini löytää, oli vain baarikaappi, joka oli ladattu kirkkaalla, vääränlaisella sellaisella.

On erikoista löytää sisäinen ristiriita sen kanssa, että muille inhimillisen erehtymisen suon, mutta itse olen jättänyt itseni samasta paitsi.

Onnistumisen fiilis kirkastaa nykyään ajatuksiani isosti. Tammikuun alusta alkanut painonpudotus projekti on tuottanut tulosta, ja tavoitteesta olen tänään enää 1 (yhden) kilon päässä. Kilo pois, ja paino alkaa numerolla seitsemän. Sitä onnen tunnetta odotellessa! :)

Vuoden aika on jo ensimmäiset helteetkin antaneet tänne kanta-hämeeseen, shortsit pukenut jalkaan jo useammin kuin koko viime kesänä yhteensä.

Kesä on totisesti siis jo ovella, toivottavasti ei yhtä helteisenä kuin viime kesä, joka monina päivinä muistutti ruotsalaista saunaa, olotilaa jossa olisi tehnyt mieli repiä vaatteet pois ulkonakin, vaikka lämpömittari ei ollutkaan samoissa lukemissakin kuin niin monissa niemissä ja notkelmissa joissa viimeistään saunat todella kuumenivat Suomalaisten virittäessä itsensä juhannustunnelmiin.

Kesä on ihmiselle mahdollisuuksien aikaa. Ei pelkästään siksi, että silmät harhailevat kadun kuvassa kun vastaan tulee toisen sukupuolen edustaja anteliaissa varustuksissa, sellaisissa joiden niukkuudesta voisi päätellä kyseisen kankaan olevan metrihinnaltan melko tyyristä. Jotkut sanoo kesän olevan rakkauden aikaa, ja sitä rakkautta kai itsekkin etsin. Tiedän sen, ja tunnen sen, mutta olen ehtinyt jo unohtaa miltä tuntuu saada sitä takaisin.

Pieni hipaisu kaupan jonossa tai kassalla, junassa tai bussissa, tarkoituksella tai vahingossa. Sen jälkeinen katse, hämmästys, joka saattaa taipua hymyyn, haihtuakseen vain kuin yö uuden aamun edeltä, jättäen sinulle vain kysymyksen johon vastausta odotat turhaan. Satunnainen kohtaaminen puistonpenkillä, josta olet tarkoituksella valinnut toisen puolen, et istunut keskelle, vaan jätit tilaa sattumalle, jollekkin uudelle, joka saattaisi istua viereesi, ehkä sanomatta mitään katselisi samaa maisemaa, hetken hellän kuuntelisi samaa tuulen säveltä, lähtien taas ajansaatossa uudelle tielle, tuntien kuinka ääneti kysyn hänen jo edetessään, ”Mikä sinun nimesi on?”.

Tunnen sinut, olen aina tuntenut, mutta en tiedä millä nimellä kutsun sinua…?

Rakkaus, se riittää ajatuksena, mutta ilman nimeä se on kuin allas ilman vettä. Se on olemassa, mutta et voi nauttia siitä sillä tavalla kuin se olisi tarkoitettu…

-Hannu 22/5/2019

Kansallinen Veteraanipäivä…!

Jälleen on liput nostettu salkoihin juhlapäivän merkiksi, ja sen kunniaksi. Tämä ei saisi suinkaan olla ainoa päivä vuodesta jolloin Isänmaan sankarit huomioidaan. Henkilökohtaisella tasolla huomiointi voi olla vaikka niinkin pieni ele, että avaa seniorin edeltä oven, tai luovuttaa bussissa taikka junassa istumapaikkansa heille, jotka ovat seisoneet rintamalla. Sinä kyllä kestät seistä yhden matkan, sillä kerran he tekivät matkan ilman takuuta siitä, sisältyykö reissuun koskaan paluulippua.

He tekivät sen pakon edessä, mutta tuntien varmasti rinnassaan vahvana sykkivän velvollisuudentunteen. Veteraanipäivä muistuttaa myös mielestäni niistä tuhansista lotista jotka raskaat tehtävät hoitivat tykin kantamien päässä etulinjasta. He huolehtivat haavoittuneista, ja he pukivat viimeiselle matkalle heidät joiden kohtalo oli täyttynyt sodan melskeissä. Heitä oli paljon myös ilmavalvonta tehtävissä, osaltaan auttamassa pitämään ilmapommitusten uhriluvun mahdollisimman maltillisena. Kaikkia ei voitu pelastaa esimerkiksi Helsingin yössä, jossa punalaivueet lipuivat taivaan halki. Sireenit soivat maanpäällä, siviilit juoksivat kaduille kaivettuihin suojiin, tai talojen kellareihin. Jokainen kykenee varmasti ajattelemaan millaista tuhoa sadat pommikoneet olisivat pahimmillaan saaneet aikaan pääkaupungissamme? Sen tuhon jäljiltä siellä ei olisi jäljellä yhtä ainutta rakennusta joka olisi valmistunut ennen vuotta 1939. Taidokkaiden hämäysliikkeiden ansiosta valtaosa pommeista ei osunut kohteeseen, isä aurinkoisen syväksi harmiksi.

Kadulla varma merkki veteraanipäivän lähestymisestä on asevelvolliset jotka lipaskeräyksen muodossa keräävät rahaa heille, jotka ovat vielä täällä joukossamme. He ovat joukossamme, mutta kuitenkaan eivät pidä ääntä itsestään, he ovat nöyriä sen asian edessä että olemme itsenäinen valtio. He eivät pidä ääntä itsestään, vaikka ovat kokeneet sen pelon joka päivittäin juoksuhaudassa oli läsnä. Heitä ei ole enää monta. Mitä tehdään sitten kun viimeinen heistä kaatuu ”vartiopaikaltaan”? Lakkautetaanko koko muistopäivä? Vai muistetaanko silloin esimerkiksi rauhanturvaajia? Kaikki kunnia heille, ja eräällä tapaa veteraaneja ovat hekin, mutta mielestäni on syytä muistaa mistä tämä päivä, 27. huhtikuuta juontuu.

Se on päivä, jolloin Suomen osalta päättyi toinen maailmansota. Se on päivä jolloin aseet vaikenivat lapin läänissä, ja Saksalaiset oli ajettu rajojemme sisältä niiden ulkopuolelle. Vaikka aseet vaikenivat, ajat pysyivät kovina. Tuhansille karjalasta paenneille piti löytää uusi koti, mittasuhteita tuolle voimainponnistukselle antaa se tosiasia, että Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki silloin, urakka oli epäinhimillinen. Saksalaisten perääntymisen aikana harjoitettu taktiikka vaati myös tuhansille lapissa asuville uuden katon päänsä päälle, mutta tervaskantoinen kansa senkin suoritti, ja samassa maksoi sotakorvaukset itään, vaikka tänä päivänä näemme varmasti kaikki sen, että maksuliikenne olisi pitänyt kulkea toiseen suuntaan. Sodan aiheuttamista vaurioista, niiden korjaamisesta kertoo jotain sekin, että sotatila ei paperilla lakannut vielä pariin vuoteen.

Rintamille lähetettiin satoja tuhansia miehiä, ja historian kirjat kertovat niin monen, liian monen saapuneen kotipitäjään, vain löytääkseen viimeisen leposijan kylän kirkon portin pielestä. Koruton puuarkku, peitettynä sillä lipulla jonka puolesta he olivat astuneet linjaan, pitäneet sen, maksaen siitä kalleimman lunnaan. Itse pidän siis halpana, jos muutaman euron annan kerääjille, koska eikö heidän iltaruskonsa saisi olla kivuttomampi kuin mitä heidän nuoruutensa oli? Eivätkö he saisi saada kuntoutusta kylpylässä ennen viimeistä iltarukousta, vaikka he vuosia nukkuivat korsuissa? Tuleeko heidän rauhan aikanakin syödä iltapalakseen ”vanikkaa”? Emmekö muka ole heille yhtään sen enempää velkaa siitä, että saamme nauttia vapaasta maasta?

Minua suorastaan hävettää joskus kun kuulen puhuttavan siitä että veteraaneja on niin vähän enää että heidän hoitoonsa tarkoitettuja määrärahoja voidaan jo leikata. Minua hävettää kuulla sellaista, se kertoo sanojasta ja hänen kiitollisuudestaan kaiken.

Aika korjaa jokaisen veteraanin vuorollaan. On olemassa joukko josta on jäljellä enää yksi (1) sotilas. Hän on muuan herrasmies nimeltään Tuomas Gerdt. Hänen kohtalonsa oli jäädä viimeisenä pystyyn miehistä joiden nimeä ennen lausutaan maagiset sanat, Mannerheim-ristin ritari. Heitä valittiin tuohon joukkoon aikanaan 191 miestä, sotamiehestä marsalkkaan, ja kaikkia siltä väliltä. Heitä ei nimitetty sen vuoksi että heillä oli korkea sotilasarvo, vaan sen vuoksi että pakokauhun sijaan he valitsivat toisen tien. He eivät laittaneet päätä pensaaseen kranaattien viuhuessa yli ja kohdalle, vaan he toimivat ratkaisijoina kiperissä paikoissa, itseään säästämättä, antaen kaikkensa. 190 heistä on jo jättänyt nuo kuoleman kentät taakseen, ja viimeisen lähtöpäivää ei meistä kukaan tiedä. Tuomas on 96 vuotias.

Yhtä vähän voimme tietää kuinka monta näitä liputuspäiviä on jäljellä siten, että joukossamme on heitä joiden takia liput liehuvat. Miettikää veteraanipäivää sen jälkeen, kun viimeinenkin heistä on saanut lopullisen rauhan. Se on edelleen kunnian päivä, mutta siihen sekoittuu silloin myös loputtomasti surua.

Tänään voimme kunnioituksen osoittaa myös f2f, meistä jokainen voi.

Viimeisen nukahdettua voidaan heitä kunnioittaa enää vain katsomalla taivaalle, ja lausumalla, K I I T O S.

-Hannu 27/4/2019

Vaalien aika…2019

Neljä vuotta kulunut viime eduskuntavaaleista, ja sama aika on kulunut siitä, kun viimeksi aiheesta kirjoitin. Ehkä juurikin tuo 4 vuotta on sopiva väli sille, että järjestetään uudelleenvalinta, tai kääntäen, annetaan potkut heille, jotka eivät ole mandaattinsa mukaisesti toimineet. Luvataan kymmenen hyvää, ja vähintään viisitoista kaunista, mutta lunastetaan ainoastaan kohtalaisen kiva palkka ja eläkekertymä. Eräällä tapaa ajatelleen arkadianmäellä ollaan pätkäduunissa, määräaikaisessa sopimuksessa, ja hyvä niin. Tosin, pitkään jatkunut eläkejärjestely on kattanut ja luvannut mukavat oltavat vaikka seuraavissa vaaleissa kansa äänestäisikin potkujen puolesta, tuohon on onneksemme tullut paljon muutoksia nyt ihan viime aikoina.

Itse kävin tällä viikolla täyttämässä tuon kansalaisvelvollisuuden, kävin nakkaamassa ääneni puulaatikkoon. Puoluekantaani on turha piilotella, pitää vakanalla niin sanotusti, ja toki se on tullut monesti selväksi jo aikaisemmin, perussuomalaiset ääneni saivat. Toiveissani on se, että monet muutkin äänensä samalle puolueelle antaisivat, olisi upeaa katsella televisiosta 14.4 tilannetta jossa perussuomalaiset nousisivat tilanteeseen jossa heillä olisi hallituksen muodotajan rooli isoimpana puolueena. Viimeisimmät gallupit heille lupaa hyvää pronssisijaa, mutta nuo kyselyt eivät ole aina koko totuutta kertoneet, yllätyksiä tulee aina, suuntaa sekä toiseen, yhtä kaikki, jännittäviä aikoja elämme!

Miksi sitten ”persut”? Ehkä helpoin kysymys ikinä. Tai ei sittenkään, vaatii hiukan mietintää. Jos miettii sitä, miten asennoidun tähän maahan, sen yhteiskuntaan, tapoihin joilla asiat on hoidettu, on hankala löytää ”poliittista kotia” yksiselitteisesti mistään puolueesta. Jokainen puolue pitää sisällään itselleni vieraita asioita, eli tulisi valita kai se ”pienin paha”. Ihan noin jyrkästi en halua miettiä. Vaikka en kaikista ajatuksista, aatteista olekkaan samaa mieltä perussuomalaisten kanssa, olen sitä mieltä että Suomi heidän johdollaan ajetaan viimein oikeaan suuntaan, ja siksi heille kuuluu minun ääneni.

Syvä toiveeni on, että keskusta tippuisi hallituksesta pois. Olisi aivan oikein että Sipilä joutuisi kortistoon, näkisi omalta kohdaltaan mitä aktiivisuusmalli tarkoittaa. Eipä tuo hänen päivärahoillaan toki mitään tarkoittaisi, eikä hän ansiosidonnaisille jäisi, sen verran on taustaansa sekä talouttaan pönkittänyt kuluneina vuosina. Nauraisin kuitenkin makeasti partaani jos hän jäisi tulevan, uuden eduskunnan ulkopuolelle. 40-luvun Suomessa laadittiin ns. taannehtivasti lakeja, tarkoittaen sitä, että asioista voitiin tuomita, vaikka tekoaikaan ne eivät olleet rangaistavuuden piirissä. Nykypolvet tuntevat, muistavat konkreettisimpana esimerkkinä noista sotasyyllisyysoikeudenkäynnit, sisältäen myös ne Isänmaan Sankarit jotka tuomittiin asekätkennästä, joka oli kuitenkin suunnattu tämän maan pelastamiseen. Tai tarkennettakoon sen verran että kuka muistaa, ja kuka ei. Isänmaalliset muistavat kyllä. Omasta mielestäni olisi hyvinkin oikein, ja jopa korrektia sovittaa Sipilän ylle viittaa jossa lukisi selässä pääministerin sijasta maanpetturi. Wikipediasta jokainen voi tarkistaa mitä kyseinen termi tarkoittaa lain silmissä, mutta kansan syvät rivit ovat hänelle jo tuon tuomion antaneet, joten oikein olisi käräjillä hänelle antaa samalla mitalla. Hänet palkattiin 2015 Suomen pelastajaksi, mutta hän myi tuon kaiken, pettäen äänestäjien lisäksi sen maan, jonka päällä hän on saanut olla ja elää.

Lupausten ja realiteettien välimaastosta löytynee se kompromissi. On vaikea toimia lupaamallaan tavalla, jos on seinä vastassa, toki silloin olisi pitänyt miettiä hiukan aikaisemmin mitä lupaa, ja mitä ei. Lupaukset on kuitenkin se, jolla äänet eduskuntaan ostetaan, tai saadaan, miten vain sen haluaa miettiä. Paljon on ehdokkaita näissäkin vaaleissa jotka hakevat tuota pestiä silkasta tunteenpalosta, he ovat patriootteja jotka haluavat rakentaa paremman huomisen, paremmassa Suomessa, meille kaikille, mutta sekaan mahtuu kyllä myös sitten näitä vitsejä, esimerkkinä mainittakoon kommarit, jotka haluaisivat lakkauttaa Suomen armeijan, ja jättää vain rajavartiolaitoksen, jos sitäkään. No joo, eihän tollanen porukka ole edes vitsi, se on jotain niin kuvottavaa että tekisi mieli käydä heittää laatat pönttöön…ja kuitenkin nuo kehtaavat kutsua itseään Suomalaisiksi, se jos joku, on VITSI!

Vasemmistolaiset nostavat voimansa entisajoista, vuosista jolloin kartalta löytyi vielä valtio nimeltän neuvostoliitto. Asein ja vaatimuksin tuota ajatusmaailmaa tänne yritettiin tuoda viime vuosisadalla, liiankin moneen otteeseen, mutta se ei onnistunut. Vasemmistolaisuuden nousu tulee torpata myös tänäpäivänä. Sillä ei ole asiaa tähän maahan. En halua toimia myöskään toisen ääripään, kapitalismin torvena, siinä on paljon huonoa myös, mutta se on kuitenkin ollut se kantava voima, jolla tämä maa on rakennettu, maa jonka edessä voimme olla ylpeitä, ja tuntea kunniaa kun Maamme -laulu jossain raikaa, oli se sitten urheilukisoissa, tai vaikka turuilla taikka toreilla. Tuo laulu saa meidät nousemaan seisomaan, ja ottamaan lakin pois päästämme. Se on ulkoinen tunnusmerkki sisulle, ylpeydelle, periksiantamattomuudelle, sille kaikelle jonka me tunnemme termillä Suomalaisuus. Siitä ei tule antaa tuumaakaan periksi.

Te vihervasemmistossa haluatte myydä Suomalaisuuden maailman edessä. Te haluatte myydä kaiken meille pyhän maailman kansalaisina. Te haluatte että isovanhempiemme veri valui turhaan siihen maahan, jota minä pidän kalliina, ja kuitenkin te kehtaatte huutaa minulle ja kaltaisilleni ”hävetkää”. Se on te, joiden tulisi hävetä.

Teidän tulisi hävetä sitä, että pidätte itseänne Suomalaisina, teidän pitäisi hävetä aina kun esitätte Suomen passia. Te ette ole sitä ansainneet. Häpeä on teidän yllänne!

Niin kauan kun isänmaallisuus asuu tuhansien järvien maassa, niissä kummuissa joista tunturimme kohoaa, tiettömät taipaleet aukeaa, Suomalainen syvin sisu syntyy, niin kauan tämä maa on meidän. Se ei ole vasemmiston tai vihreiden myytävissä, se ei ole vieraan kansalaisuuden asutettavissa, se ei ole EU:n omaisuutta. Sen jokainen neliömetri kuuluu kansalle joka on valmis puolustamaan sitä, vaikka sen vehreys, jokainen puu, olisi kasvanut veren päällä. Tärkeintä on se, että jokainen puu, kitukasvuisinkin vaivaiskoivu, kasvaa maalla, joka kuuluu kansalle nimeltään Suomi! Suomalaisuuden yksilöllisyys tulee vallita myös tulevaisuudessa, ja sen puhtaus on jokaisen meidän käsissä, se on kiinni meidän valinnoistamme.

Tämä on ollut meidän maamme, ja se tulee sitä myös olemaan meidän kaikkien jälkeen. Ja se…se on meidän vastuumme, meidän velvollisuutemme. Uhraukset eivät ole saaneet valua hukkaan. Eivät ennen meitä, eikä meidän jälkeenkään. Tämä kallis maamme ei pyydä tai anele, se vaatii. Se vaatii sen jonka se historiansa tuntien tarvitsee, se vaatii sen, jota tulevaisuus rakennuspalikoikseen asettelee. Suomen historiaa ajatellen, emme saa asettaa tavotteitamme siten, että joutuisimme häpeään, tie on asetettu, ja sitä pitkin tulee kulkea ylöspäin. Siinä eivät onnistuneet edelliset eduskuntaan valitut, tai ainakaan osa heistä. Yksittäinen ääni on pieni, mutta yhdessä huutaen nousee meteli.

Meidän tulee muistaa…sen meistä jokainen on velkaa. Ja muistaminen luo meille vastuun. Ja se…
Se on vapautemme hinta. Se on kallis. Se on kaikkemme, se on huomisemme. Se on meidän Suomemme!

J. Hirvisaaren sanoja lainatakseni, ”Miten halpa…tämä maa…Teille on”?

-Hannu 7/4/2019

6. joulukuuta, isänmaamme syntymäpäivä.

Tänään saamme jälleen juhlia Suomen syntymäpäivää, itsenäisyyspäivää. Järjestyksessään tämä on sadasensimmäinen, mutta niin tuntemattomana aukeaa tulevaisuus edessämme, että kukaan ei kai pysty varmuudella sanomaan, kuinka paljon näitä syntymäpäiväjuhlia on vielä edessämme. Toivon hartaasti että minun elinaikanani en joudu todistamaan Suomen murtumista ja sortumista maailman tuulien tuiverruksessa, ainakaan enempää kuin mitä tähän mennessä olen joutunut niitä irvokkaita aikoja ja tekoja todistamaan maan hallituksen toiminnan johdosta.

Suomi julistautui itsenäiseksi 6.12.1917, oltuaan vuodesta 1809 venäjän ikeen alla. Tuona aikana jo kyti halu irrottautua venäjästä, saada vihdoin tälle pohjoiselle, omaleimaiselle kansalle oma valtio. Valtio, jonka asioista päättää sen omien rajojen sisällä asuvat ihmiset. Tultaessa 1900-luvulle alkoi totinen toiminta sen eteen että tuo haave viimein toteutuisi. Tuulta purjeisiin ajatukset varmasti saivat sortovuosista, joiden ehkä kuuluisimpana toteuttajana tunnetaan pahamaineinen kenraalikuvernööri Bobrikov, jonka venäläistämistoimet saivat tunteenpalon syttymään varsinkin Eugen Schaumanin rinnassa, tunnetuin seurauksin. Tuon yhden henkilön tekemät toimet itsenäistymishaaveidemme himmeässä kajossa ovat vertaansa vailla, vaikka Suomen valtion syntyä saimme odottaa vielä reilun 13 vuotta.

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta sisällissodasta, veljessodasta, vapaussodasta, tuolla konfliktilla on niin monta eri nimeä. Itse olen käyttänyt siitä aina nimeä sisällissota, koska mielestäni se kuvaa parhaiten sitä mistä siinä oli kysymys. Suomen miehet ja naiset kirjaimellisesti tappoivat toisiaan, kuka aatteen vuoksi, kuka vain nälkänsä vuoksi. Yhtälailla kun noilla tapahtumilla on monta nimeä, niin on myös monta syytä. Varmasti ideologia sekä luokkajako toimivat katalyyttinä tuon kevään -18 tapahtumille, mutta varmasti henkilötasolla siinä piilee paljon enemmänkin, jotain, joka määritti sen, otatko hihaasi valkoisen vai punaisen nauhan. Jälleen kerran oli suojelus kansamme yläpuolella toteuttamassa sen oikeuden, että valkoinen armeija voitti, kommunistit kokivat karvaan tappion. Tuskin kuitenkaan kukaan voi ylpeyttä tuntea niistä teoista joihin voittanut osapuoli ryhtyi aseellisen kapinan kukistuttua. Tuoreen valtion maaperään kuivui kymmenien tuhansien Suomalaisten veret, ja merkillepantavinta tuossa ehkä on se, että suurin osa ei kuollut taistelussa, vaan sen jälkeen seuranneissa teloituksissa, ja vankileirien epidemioissa. Sisällissodan aiheuttama syvä haava repi kansakuntaamme vuosikymmenet, anteeksi ei tahdottu antaa, kummallakaan puolella.

Viimein 1930-luvun loppupuolella yhteinen linja alkoi löytyä, kirveet haudattiin, alettiin katsoa samaan suuntaan. Tuo suunta oli itä, ja aika syksy 1939. Talvisodan sytyttyä syntyi ilmiö, josta tieto levisi paljon oman maamme rajojen ulkopuolelle, maanpuolustustahto oli korkealla, talvisodan henki oli syntynyt. Ominaista tuolle sodalle, ja yhteisen isänmaanpuolustuksen syntymiselle oli se, että komppaniat syntyivät monesti saman pitäjän miehistä. Alkoi painua unholaan se että mies joka seisoi vieressä juoksuhaudassa ”pystykorva” kädessä oli kantanut hihassaan kerran toisen väristä nauhaa kuin katsoja itse. Nyt vihollinen oli yhteinen, ja vaakalaudalla Suomen pysyminen kartalla, itsenäisten valtioiden joukossa. Toki se että joukko-osastot oli monesti luotu asuinpitäjän perusteella aiheutti sen, että kun jokin osasto joutui kovemman rummutuksen kohteeksi, täyttyi kylän hautausmaa nopeasti. Käärinliinoille oli tilausta, omaisten kyyneliä ei laskenut kukaan. Kokonaisia veljessarjoja pyyhkiytyi niistä kuvitelmista joihin isännät ja emännät olivat heidät sijoittaneet. Suvut sammuivat kun pojat kaatuivat rintamalla, ja samalla kaatuivat myös usko tulevaisuuteen, tähän maahan jota he olivat kynsin ja hampain raivanneet. Syvä ryssäviha ja katkeruus painautui kansan kollektiiviseen muistiin ja selkärankaan. 105 päivää ryssä kolkutti ovelle, mutta yhteistuumin pieni katajainen kansa piti oven lukossa, ja pelastui, ainakin hetkeksi.

40-lukua väritti veren punaiseksi vielä jatkosota, ja rauhan ehtojen pakottamana käyty lapin sota. Aseet hiljenivät viimein loppukeväällä 1945, ja tuo hiljaisuus on jatkunut siunattuna näihin päiviin asti. Maksettu hinta oli vain karvaan kova. Lähteistä riippuen, kaatuneina ja haavoittuneina luku on lähes 300 000 ihmistä, mittarina voinee pitää vaikka sitä että koko espoossa on tänä päivänä reilusti vähemmän asukkaita. Raskaan ihmisuhrin lisäksi oli maksettava satojen miljoonien sotakorvaukset, luovutettava isoja maa-alueita neuvostoliitolle, sekä vuokrattava hankoa ja porkkalaa sotilastukikohdaksi.

Sotavuosista on paljon vettä virrannut näihin päiviin tultaessa, mutta itsenäisyys on edelleen se sama. Kansalaisuus on sama, lippu joka tänäänkin saloissa heiluu on sama kuin noina päivinä. Ei sille voi laskea hintaa, se on jotain korvaamatonta. Se voi olla joillekkin teistä se ja sama, mutta se ei ollut sitä heille jotka seisoivat rajalla, ja sanoivat asein että tänne ei vieras tule, sillä tämä maa on meidän, ja tämä maa on meille rakas.

En liene ainoa joka huolestuneena on jo pidemmän aikaa katsonut sitä, mihin tämä maa on menossa. Mihin suuntaan tätä halutaan viedä. Tuo suunta ei edusta sitä tahtoa jonka puolesta niin monet tuhannet antoivat nuoruutensa ja henkensä karjalan kannaksella ja pitkin itärajaa. Kenelläkään ei ole mandaattia painaa unholaan hetkiä jolloin Suomen sisua koeteltiin. Nykyinen hallitus on jo monella tapaa painanut itsensä historian sivuille olemalla yksi epäonnistuneimmista hallituksista maamme historiassa. Virkavalta ja lehdistö hyssyttelee niitä asioita jotka ovat kansan syvien rivien huulilla. Onko tämä maa rakennettu verellä siksi, että lähi-idästä ja afrikasta voi tänne tulla, ja tehdä oksettavia tekoja, kuten nyt on Oulussa tehty? Onko tämän maan hinta joillekkin oikeasti niin halpa, että keksitään verukkeita ja tekosyitä, joiden varjolla tuollaisia ”ihmisiä” pitää tänne ottaa?

Itse otan etäisyyttä kaikkein radikaaleimpaan osaan oikeistoa, natsismi ei ehkä sovi Suomeen, mutta jos isänmaanrakkaus, Suomen kansan jatkuvuuden turvaaminen, ja oman väestön hyvinvoinnin ajattelu leimataan rasismiksi, niin olen nyt ja vastakin ylpeästi rasisti.

Kuten myös sinun tulisi olla.

-Hannu 6/12/2018

”Sääntö-Suomi, eli kuinka sananvapaudella pyyhitään jo lattioita…”

Uutisissa tänään saanut lukea siitä, kuinka Sebastian Tynkkynen on joutumassa syytettyjen penkille kirjoitustensa vuoksi. Hän on julkaissut kärkeviä kommentteja koskien maahan muuttoa, ja jo maassa olevia muslimeja. Osaltaan kyseessä on faktaan pohjautuva ”ääneen ajattelu”, osaltaan ihmisen omaa fiilispohjaista mietintää. Kysymys onkin juuri siitä, että saako Suomessa enää sanoa ääneen mitä ajattelee? Jos on asioista erimieltä kuin vasemmista ja viherpeukalot, onko odotettavissa kutsua raastupaan? Mitä helvettiä tälle maalle on tapahtunut / tapahtumassa?

Joka viikonloppu jossain päin pk-seutua nämä ei-kantikset aiheuttavat ongelmia, heille ei riitä se että he aiheuttavat ongelmia valtiontaloudelle, he eivät osaa olla ihmisiksi, he eivät tajua lausetta ”Maassa maan tavalla”! Kaikki naiset kadulla ja baareissa on vapaata riistaa. Ei se nyt saatana noin voi mennä! Ei ole koskaan mennyt, eikä koskaan tule menemäänkään. Oman kädenoikeus on kiellettyä, saat kovemman tuomion kuin se joka sinun päällesi käy? Hei haloo, oikeesti? Miten menee noin niinku omasta mielestä?

Olkoon niin, mutta emme alistu…koskaan…!

Parin vuoden päästä tulee kuluneeksi satavuotta siitä kun tämä maa oli viimeksi jaettu kahteen leiriin, ja jotta yhteinen sävel löydettiin vaati se verisen sisällissodan, onko nyt tullut aika puhdistaa ilmaa jälleen samoin tavoin? Nousemalla aseisiin, ja katsomalla kumpi lopulta voittaa? Jos sananvapaus meiltä viedään, mikä on seuraava perustuslain pykälä joka vedetään tunkiolle?

Yhä edelleen moni ihminen kulkee sokeana kadulla, näkemättä ongelmia joita monikulttuurisuus tuo mukanaan. Mikä saatana saa ihmisen olemaan niin ”humaani” että antaa oman maansa ryvettyä, ja vielä onnellisena painaa päänsä iltaisin tyynyyn? Moni tuohon ryhmään kuuluva tosin kaveeraa matujen kanssa vastamielenosoitusten lisäksi sossun luukullakin, eli onhan heillä yhteisiä harrastuksia sentään, mutta ei se täysin voi selittää sitä, miksi jonkun mieli on niin vääristynyt että haluaa upottaa oman isänmaansa paskaan.

Moni ei ole mielipiteissään yhtä jyrkkä kuin minä, mutta on tuleva aika, jolloin ei ole ”harmaata” välimaastoa, on vain ”joko tai”. Olisi hyvinkin toivottavaa että asioista päättävät avaavat silmänsä ennen tuota todellisuutta, mutta alkaa olemaan myöhäistä.

”Koti, uskonto, ISÄNMAA!” SH!

-Hannu 8/8/2016

”Pyhittääkö hyvä tarkoitus pahat teot?”

Jos tuota ikiaikaista lausetta peilaa nykyisen yhteiskunnan vastakkainasetteluun, voi huomata että se pätee sekä vasemmistoon että oikeistoon. Joka haluaa hyysätä täällä ”sotaa” pakenevia nuoria kriminaaleja, joutuu väkisin mielestäni kantamaan myös seuraukset siitä että suodattimen läpi pääsee myös näitä vähemmän suojelua tarvitsevia, ja miettimään kantaako oma vakaumus sen että heidän toimestaan Suomessa tehdään pahaa syntyperäisille. Samaan aikaan on kaiken rehellisyyden nimissä mietittävä oikeiston toimia ympäri Suomen, onko oikein ”kohdella kaltoin” maahanmuuttajia, ja heidän valkoisia tukijoitaan? Olen ehkä jäävi sanomaan mutta oikeiston toiminta on pienempi paha. Sillä on itsenäisyyden, ja rodun säilymisen kannalta jalompi tarkoitus kun sillä, että yritetään parantaa koko maailma haalimalla pakolaisia tänne nauttimaan sosiaaliturvasta.

EU vaatii enemmän kuin tämä pieni maamme kestää. Heidän vaatimuksestaan raja vuotaa kuin haulikolla ammuttu muoviämpäri. En tahdo maalata piruja seinille, mutta ei tarvitse omistaa kristallipalloa tai samanlaisia sälvänäkijälahjoja kuin aamu öisin tv:stä tutuilla ennustajilla on. Kesä on tulossa, tai itseasiassa tällä viikolla on keskikesän juhla. Ongelmat on luotu/tuotu…räjähdys odottaa enää tapahtumistaan…yhteiskunnallinen tilanne on valeltu bensalla kuin ensi viikonlopun juhannuskokko, se tarvitsee vain sen YHDEN kipinän! Tavalliset Suomalaiset ovat radikalisoitumassa tilannetta vastaan sillä se on kestämätön. On Soldiers of Odin, FDL, ja maltillisempaa linjaa edustava Suomen Sisu, jonka ylpeä jäsen itsekkin olen. Tavallisilla sukankuluttajilla ei ole vaatekaapin perukoilla rynnäkkökivääriä mallia RK-62, kuten vihdin elämässään epäonnistujalla oli, mutta tarpeeksi suuren massan jos saa kasaan pesäpallomaila riittää melko pitkälle. Yhteiskunnan ajautuessa mellakointiin, siihen tulee auttamatta ruudin tuoksua mukaan. Haluammeko armeijan partioimaan kaduillemme? Karhuryhmä paseineen x 1000? Kuka silloin voittaa? Ei ainakaan keppihevosella ratsastavat lesbot.

Hmm..jos väkivalta ei ole ratkaisu, eikä politiikka anna toivomaamme ratkaisua koska kädet on sidottu selän taakse, mihin silloin turvaudumme? Annammeko asioiden mennä omalla painollaan päin helvettiä? Ei auta sekään että täällä netissä puree hammasta, ei todellakaan, mutta mikä on seuraava askel? Arkadianmäki on täynnä porukkaa jolla on savi jo puntissa niin vahvasti että paska haisee erottajalle asti, mutta silti ei uskalleta mennä ja pyyhkästä…voi olla että äänestäjät pahoittaisivat mielensä…! Sannia mukaillen kysyn että mitähän vittua!?!?

Ei tätä maata enää tässä vaiheessa pelasteta hyssyttelemällä ja alistumalla ”kohtaloonsa”. Kohtalo on se miksi me sen haluamme rakentuvan. Sitä ei ole etukäteen määrätty. Jokainen päivä ratkaisee, ja ennen kaikkea lopputulokseen vaikuttaa se, miten olemme valmistautuneet siihen kaikkein pahimpaan, tilanteeseen jota ei viitsi, tai uskalla edes ajatella.

Kummalla puolella aitaa seisot silloin? Kenen lippua silloin kannat? Mihin sinä silloin uskot?

Keneen sinä tuona päivänä luotat?

Vieläkö vedät pakkelit naamaan ja leikit pelleä…?

-Hannu 21/6/2016

Maanpetoksellinen aines joukossamme…

Miten heidät tunnistaa katukuvasta? He pukeutuvat kuin me, he puhuvat samaa kieltä, he näyttävät ulkoisesti samoilta kuin me. Heidän todellinen luontonsa paljastuu vasta kun he avaavat suunsa, ja täten todistavat oikeiksi ne epäilykset että heitä ei kiinnosta tämän maamme hyvinvointi, vain ainoastaan omat itsekkäät tavoitteensa, jotka ovat täysin ristiriidassa niiden asioiden kanssa jotka ovat tavoittelemisen arvoisia säilyttääksemme itsenäisen, puhtaan Suomen. Wikipediasta lainattua: Maanpetokseen syyllinen: ”ryhtyy yhteistoimintaan vihollisen kanssa tai muulla vastaavalla tavalla vihollisen eduksi vahingoittaa Suomea, on tuomittava maanpetoksesta vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.”

Epäilemättä hallituksemme kolkuttelee jo toiminnallaan sitä ovea, joka johtaa oikeuden eteen, mutta valitettavasti myös alemmista portaista löytyy näitä ihmisiä. Viimeisen kuukauden aikana osallistuin Helsingissä kahteen mielenilmaukseen jossa me isänmaan parasta ajattelevat vaadimme tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa. Lehdistössä meidän puolellamme seisovat leimattiin äärioikeistoksi, uusnatseiksi, milloin milläkin nimellä meitä nimitettiin. On suorastaan koomista kuinka helposti hihasta vedetään kuuluisa natsikortti, eikö julkisessakin vuoropuhelussa voitaisi omaksua käyttöön termi ”isänmaallinen henkilö”? Ehkä jopa patriootti? Eivät kaikki jotka maamme parasta ajattelevat pukeudu kotonaan natsiunivormuun tai ripusta hakaristilippua parvekkeelleen. Mutta mitä tulee vastapuolen toimintaan, leimaudun mieluummin natsiksi, kuin kuulun siihen joukkoon joka tulisi tuomita lehdistössä meitä ankarammin. He ovat niitä, jotka mielenosoituksissa riehuvat, he ovat niitä elämäntapa-anarkisteja jotka asettuvat aina poikkiteloin järjestäytyneen yhteiskunnan kanssa, he ovat pettureita, ja silti he kehtaavat huutaa meille poliisien eristämän alueen takaa että ”Hävetkää”! Vaikka kuinka mietin, en keksi mikä voisi näitä ihmisiä vaivata? Mikä saa ihmisen ajattelemaan noin väärin? Ennen sanottiin että Saabismi on sairautta, mutta nykyään pahinta sairautta on Suvakkimaisuus. Jos ja kun he haluavat tahallaan vahingoittaa tätä rakasta maatamme, tulisi heidän ottaa lento sinne mistä nämä maahanpyrkijät ovat tulossa, kyllä siellä hyysättävää riittää.

Liian usein saa nyt lukea rikoksista joita maahantunkeutujat, tai pakolaiset, joiksi valtamedia heitä haluaa nimittää, täällä tekevät. Kantaväestö pelkää liikkua kaduilla, alaikäisille tytöille huudetaan perään, heidän itsemääräämisoikeuksiaan loukataan, heihin käydään kiinni. Olisi aika antaa näille tunkeutujille selkeä viesti että sellainen ei tässä maassa käy, sitä ei suvaita missään olosuhteissa! Karkottamiskäytäntöjä tulisi muuttaa siten että lento lähtee helsinki-vantaalta heti kun tekee pienenkin rikoksen tässä maassa. En tosin ole vakuuttunut uskoisivatko he sitäkään, pelkään pahoin että tilanne etenee täälläkin samanlaiseksi kuin mitä se on Ruotsissa ollut jo pitkään. Ripeämmin tapahtuva käännytys ja karkotus säästäisi huomattavia summia myös valtionkukkarossa. Poliisit yrittävät kaikin voimin rauhoitella Suomalaisia, että ei saa omankäden oikeutta alkaa toteuttamaan, ei toki, mutta jossain menee raja, emme tule sietämään mitä tahansa, ja sen tapahtumaketjun vastuun saavat kantaa ne poliittiset päättäjät jotka sen ovat käynnistäneetkin.

Lehdistön ja poliisinkin mielestä pakolaisten suorittamat raiskaukset ja pahoinpitelyt ovat yksittäistapauksia. Ovatko he sokeita, vai hallitseeko heitä pelko siitä, että jos he sanoisivat asiat rehellisesti heitä syytettäisiin yllytyksestä? Saattaisi poliisimiehenkin olla vaikeaa suhtautua asiaan objektiivisesti jos jollekkin hänen läheiselleen tehtäisiin fyysistä väkivaltaa. Glock vyöllä saattaisi alkaa houkuttelemaan kutiavaa etusormea.

Mutta mietitäänpä hetken miten me suhtautuisimme siihen jos joku meidän läheisistä joutuisi mamujen hyökkäyksen kohteeksi? Sulje silmäsi, ja mieti miten reagoisit jos vaimosi tai tyttäresi raiskattaisiin? Luottaisitko oikeuslaitokseen? Vai puristuisiko kätesi nyrkkiin tarttuen ensimmäiseen asiaan joka sattuu käteen? Oli se sitten ase, veitsi, rautaputki tai perisuomalainen pesäpallomaila. Ei siinä tilanteessa ihmismieli hae rauhanomaista ratkaisua, se hakee kostoa, se hakee verta! Ja henkilökohtainen mielipiteeni on että siinä ei ole mitään väärää, maassa maantavalla tai sitten hammas hampaasta. Itselle rakkainta tässä maailmassa ovat Suomen lisäksi omat perheen jäseneni, en jäisi lepäämään laakereilleni jos heille jotain tapahtuisi, olisi oma kohtaloni sen jälkeen millainen tahansa.

Tätä maata ei myydä, eikä taistelutta luovuteta, vaikka se vaatisi sen että joutuisi viimeisen luodin siitä 70 luodin rumpulippaasta säästämään itselle.

-Hannu 18/10/2015