Parisuhteeseen kohdistuvat sosiaaliset paineet seuraavat aina läpi koko parisuhteen, ne jopa
alkavat ennen kuin mitään parisuhdetta edes on. Ne ohjaavat ihmisten kumppanin valintaa, suhdetta, mahdollista eroa, yhteenpaluuta. Niitä on aina ollut, ja niitä tulee olemaan niin kauan kuin ihmiset toistensa kanssa keskustelevat, eli aina. Kaveripiiri pitää yllä yhtä naisihannetta, siitä ei uskalleta poiketa, saattaisi hävettää jos vaikka seurustelisi pyöreämmän tytön kanssa, tytön kanssa joka ei pukeudu niin kuin muut, ei kuulu samaan yhteiskunnalliseen kastiin tai ei ole niin korkeasti koulutettu ”kuin pitäisi olla”.Tätä vastaan olen aina avoimesti taistellut, pitänyt oman pääni, kavereiden puheet sivuuttaen.
Miksi? Maailman helpoin kysymys: Se vaan ei kuulu heille, ei millään muotoa. Ja miksi rakkautta pitäisi selittää, miten sitä edes voi selittää?

Ja mitä tulee parisuhteeseen puuttumiseen, niin siitäkin olisi ulkopuolisten syytä pitää näpit ja puheet kurissa. He eivät koskaan voi tietää mitä toisen kanssa tulisi tehdä, kuinka toimia. On helppo vierestä sanoa että ”jos olisin sinä”, ”sinun tilanteessa tekisin näin”, yms. Ongelma ja riski liittyy siihen että kukaan ei voi koskaan ”olla toinen”. Ei voi tietää mihin suhde perustuu. Onko tämä jolle neuvoja suollat kertonut objektiivisesti joka ikisen teon ja lauseen jota suhteessa on tapahtunut? Tuskin. Näin ollen neuvojen tyrkyttäminen on yhtä vaarallista kuin kertoa toiselle että ”hyppää vaan pää edellä sinne järveen laiturin nokasta, ei siellä kiviä ole”, vaikka neuvoja ei olisi kyseistä rantaa edes koskaan nähnyt. Hyppääjä voi tehdä elämänsä virheen.
Tai kannattaako uskoa neuvojaa kun hän sanoo että ”Ei tota autoa voi enää korjata”, vaikka hän ei tietäisi mikä on vialla, ja hänellä ei olisi aavistustakaan siitä kuinka rakkaita muistoja autoon liittyisi? Ei kannata. Kilometrejä voi olla jäljellä loppuiäksi, ja onnen hetkiä tulla vuosien varrella aina vain lisää.

Vanhempien luomat edellytykset ja odotukset jälkikasvun seurustelukumppaneille ovat myös äärimmäisen hallitseva paine. Jos tämä kyseinen yksilö jollain tapaa poikkeaa vanhempien
ajatuksista ja odotuksista unelmien kumppanista, ei uskalleta sanoa että
”Häntä minä rakastan, hänen kanssaan olen onnellinen”.
Paheksuva katse saa suun sulkeutumaan, sanaa ei saa ulos suusta, lause jää sisimpään:
”Elämä ilman häntä olisi kuin lintu ilman siipiä, vailla tarkoitusta ja päämäärää”.

Jokainen päättää parisuhteestaan yksin, täysin yksin. Joka siihen ei pysty yksilönä,
on pelkuri joka ei uskalla elää omaa elämäänsä niin kuin sen haluaisi elää, vaan haluaa kuulua harmaaseen massaan. Itse synnyin muottiin, jota käytettiin vain kerran, minun jälkeeni se rikottiin. Olen uniikki, niin kuin jokainen meistä, ainakin jollain tavalla. Minun muotistani tosin puuttui jotakin sellaista mitä niin monen muun kuoren alta löytyy, nimittäin pelko siitä ”mitä muut minusta ajattelevat”. Ne ihmiset jotka tuntevat tuon pelon, haluavat hakeutua laumaan jossa olevilta on viety vapaa tahto ja oikeus ohjata omaa elämäänsä, ruori on annettu pelolle.

Sosiaalinen media, lehtien sivuilta tutummin Some, on päivän sana myös parisuhde asioissa.
Facebookissa, a.k.a nasupankissa, on kiva hehkuttaa onneaan saavutettuaan parisuhteen: ”Herra X ja Neiti Y ovat parisuhteessa”, kuinka Ihquu! Viikon päästä tulee tieto ”Neiti Y on sinkku”,
tämä toistuu kerta toisensa jälkeen. Sitä on jopa tragikoomista seurata.
Kyseisen tiedon ilmoittaminen on kaksiteräinen miekka, se että voit ilmoittaa olevasi suhteessa on merkki siitä että olet varmaan ihan hyvä ihminen, mutta kun se suhde kestää viikon, pari ja aina sama toistuu kertoo se ihmisestä jotain. Onko se merkki siitä että somessakin pitää jonkun kanssa aina olla suhteessa? Sinkku -statuksen omaavassa on jotain pahasti pielessä, kelvoton yksilö kuin ECU vikainen moottori, ei toimi.

Jatkuva parisuhde asetuksella ratsastaminen kuitenkin saattaa antaa ihmisestä vaikutelman jota ainakin ennen vanhaan kutsuttiin ”kevytkenkäisyydeksi”, nykyään tunnettaneen toisinkin termein, mutta se ei ole muuttunut että kyseisen luonteenpiirteen myöntäminen ei ole sovelias ruokapöytäkeskustelu sunnuntaipäivällisellä, ainakaan jutustelun avauksena.

Joillakin suhteet kestävät pidempään, mutta silti some on pelikenttä jossa on omat sääntönsä. Onnen jatkuvuus on tuotava julki säännöllisin väliajoin, muuten ystävälistalla olevien keskuudessa alkaa kaivertaa ajatus siitä onko suhteessa säröjä, ryppyjä rakkaudessa?
Pitäisikö kysyä onko kaikki hyvin?
Ei sentään, taas kun sivun päivittää pärähtää verkkokalvoille sellanen siirappisuus kuvien muodossa, suoraan etelän aurinkorannoilta tai kynttilä illallisilta, että epäilykset on poissa, hyvin niillä pyyhkii! Kastikkeina käytetään facebookin suomia mahdollisuuksia sydän tms, merkkeihin niin anteliaalla kauhalla, että imelyys kimpoaa uusille asteikoille. Hunajamarinadi on niin paksu jutun ympärillä, että väkisin alkaa pohtia, onko ”sisältö” soossin alla jo pilalla?

”Se kel onni on, se onnen kätkeköön”, edelleen toimiva Vanhan Kansan viisaus ajoilta jolloin oltaisiin sanottu ”Some? Mikä? Onko se jotain syötävää?”

Facebook sydämen jakaminen rakkaimpansa seinälle kalpenee edelleen sille konkreettiselle,
kahden kesken tehtävälle huomion osoitukselle, jonka vain verbaalisesti voi toiselle
sanoa tuodessaan kukkia: ”Minä rakastan sinua”.

-Hannu 2/9/2014