Vihaa katkeruutta et tuntis joutavaa… / Yö

Niinpä, siinä elämänohjetta. Valitettavasti törmännyt molempiin. Sekä antajana, että saavana osapuolena.

Katkeruuden kivistä piennarta ympäröi viha. Tuo piennar, tie on ansoitettu muistoilla. Jokainen meistä astuu välillä noihin miinoihin ja vaipuu muistoihin. Vaikka itse olisit jo katkeruudesta luopunut. En minä ole poikkeus, välillä vajoan noihin muistoihin, historian vuosiin ja tapahtumiin.

Miten paljon iisimpi olisikaan elämän tie ilman noita? Tunteet ovat se mikä erottaa ihmisen eläimistä, ja samalla se voi erottaa ihmisen toisesta ihmisestä.

Tunteet on välillä yksi perkele. Kyllä minäkin muistan sen, kuinka velloin hyvässä fiiliksessä, tunteiden purppuraisessa aallokossa, kun kaikki meni sävelien mukaan. Vaan aallotkin seuraavat hurrikaanin tahtoa, ne nousevat, lyövät yli ihmisen, yli kaiken maallisen. Lopulta seisot paljaana, alasti, sydän sylissä, ja mietit miksi kaikki, jos mitään ei jää jäljelle.

Jos kaiken tässä maailmassa miettisi aina järjellä, meitä uhkaisi sukupuutto. Me emme rakastuisi kehenkään, koska aina on se mahdollisuus, että käy huonosti. Me näkisimme vain sen, me sulkisimme silmämme siltä mahdollisuudelta, että elämän läpi kestävä rakkaus voisi tänäkin päivänä olla todellisuutta.

Ihmisen on helpompi uskoa itseensä, kuin toiseen, vaikka ihmisen usko toiseen voisi pelastaa niin paljolta. Mies voisi uskoa, että lapsia kannattaa hankkia, kannattaa rakentaa tätä maata. Nainen voisi uskoa, että mies seisoo selkäsuorana hänen rinnallaan, vaikka aika loisi ryppyjä, vaikka kauneus hiukan hiipuisi. Hän voisi uskoa ja luottaa siihen, että tilannetta korjaisi kaikki yhteiset muistot, kaikki se, mitä kutsumme historiaksi.

Nykyäänkin monesti havahdun unissani yhteen kohtaan. Se kai tarkoittaa sen olevan elämässä jotenkin merkityksellinen.

Sen lavasteet on seiskahallista, siitä valkoisesta kopista. Hän seisoo ovella silmät julmaa vihaa hehkuen, korvien kykenemättä kuulemaan oikein sitä, kun pyydän hänet istumaan. Hän luulee minun käskevän, äänessäni oli mielestäni kaikkea muuta. Se oli pyyntö, rauhan ele. Mutta tuohon väärinkäsitykseen päättyi kaikki. Näin sen muistan, toki siihen kuuluu paljon muutakin. Yhtä kaikki, muistot noista eivät anna rauhaa.

Keskiössä omat teot, omat muistot. Tiedätkös, jos sinun on vaikea antaa itsellesi anteeksi, niin onko se toiselle silkka mahdottomuus? Vai onko itselle anteeksiantaminen se vaikein risti?

Kaikki se minkä olisin uskonut olevan vielä pelastettavissa, oli vain harhaa. Tuo juna oli jo mennyt. Toiveunta, yhtä lailla kuin se mihin niin monesti nykyään herään. Voin kertoa että sydän on monesti raskas tuon muiston äärellä, muistaen sen kaiken naurun ja ilon, ja myös sen mitä tein. Mitä ei saa tekemättömäksi. Jokainen meistä kompastuu joskus, ja suurin osa nousee ylös. Mutta voidaanko kaikille antaa anteeksianto? Se kai ei ole toivojan kädessä. Sen päättää aina toinen, ja se ei ole riippuvainen meidän haluistamme tai toiveista.

Itsekin olen vihan tuntenut silmissäni, jopa sydämessä, johon olen halunnut kutsua vain rakkauden. Pettymys, kadotettu rakkaus, saavat joskus blenderin nuo sotkemaan.

Voi luoja, kuinka välillä sattuukaan muistot, ajatukset, unet.

Hammasta purren eteen ja ylös! Ehkä joskus vielä minäkin saan sen anteeksiannon, sen armahduksen, jonka olen jo aikaa sitten toisille antanut.

Elämä antaa uusia mahdollisuuksia, tuo eteen uusia kasvoja, mutta historia joskus toistaa itseään. Nykyään sentään itse olen parempi ihminen, kärsivällisempi kuin olin tuolloin, noina loppuun ajettuina vuosina.

Voin kertoa, että kun henkinen jaksaminen on ajettu loppuun, ja paristo on loppumassa, jatkoaikaa siihen ei saa pullosta. Se ei lataa muuta, kun historian projektorin silmiesi taakse.

Näihin kaikkiin syksyn merkkeihin sekoittuu ajatukset ajan nopeasta kulusta. Jokainen meistä tuntee sen, näkee sen. Siitä on kymmenen vuotta, kun olen viimeksi parisuhteessa ollut, siitä on nuo samat vuodet, kun viimeksi saatoin haaveilla jostain yksilöä suuremmasta, perheestä.

Siitä on 6 vuotta kun muutin tänne Hämeeseen, suurin toivein, mutta yhä yksin. Elämä jakaa kortteja välillä erikoisesti, ja sitten sinä vielä sotket pakkaa, ja pelaat ne omalla tavallasi. Lopputulos on kaiken noiden yhteenlaskettu tulos.

Tuleva lokakuu hieman pelottaa. Se on vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä ollut vaikein kuukausi. Jo ennen vuotta 2016. Syytä en tiedä, se ei liity saapuvaan talveen, tai pimeisiin iltoihin, se liittyy jotenkin itseeni, ja se saa minut murheelliseksi. Ehkä parempi olla muistelematta liikaa, ja olla katselematta vanhoja valokuvia, niin ajasta tulee tänä vuonna iisimpi.

Muistoja voidaan nykyäänkin taltioida albumeihin kuvina, mutta ei ole albumia muistoista mielessäsi. Ei ainakaan sellaista minkä voisit jakaa instassa tai facessa. Muistojen albumiin liittyy kuvien lisäksi muutakin. Kaikki ne äänet, puheet, ja kaikki ne tuoksut, jotka yhdistät tilanteisiin kuvien lisäksi. Mikä tahansa edellä mainituista tuo mieleesi kuvan, ja toisinpäin. Ehkä juuri kaikkia noita muistoja yritän täällä jakaa, vaikka eihän teistä kukaan saa tarkkaa otetta siitä, mutta silti, jokaisen on jotenkin koitettava selviytyä itsensä ja muistojen kanssa. Vaikka se joskus…olisikin niin…s**tanan vaikeata.

Se, kaikki tuo…se on muistamisen arvoista. Jopa moni negatiivinen, jotta tietäisit, että parempaakin on.

Jos emme niin uskoisi, mitä meille alakulossa jäisi?

Jos menetämme uskon hyvään, parempaan, ei ole jäljellä enää mitään mihin uskoa, tai mitä odottaa.

Vaikka mun historialla pitäisi viisaammankin miehen lakata odottamasta, ja toivomasta, en lakkaa. Ehkä sokeana luotan siihen, että seinä murtuu, häkin kalterit antavat periksi. En lakkaa uskomasta, sillä muuten olisin antanut periksi.

Ja periksi en anna. Uskon hyvään, uskon parempaan.

Uskon Rakkauden lopulta voittavan. Sen täytyy olla niin.

Kaikki muu olisi kohtuutonta.

”Ei ole aamutonta yötä vielä tämä maailma nähnyt”.

-Hannu 16/09/23