Niin se alkaa tämäkin talvi taittumaan, vaikka se välillä taas pitkältä tuntuikin. Maaliskuussa on jo paljon lupausta keväästä, ja usko nousee siihen, että kesä saapuu tänäkin vuonna.

Tietyllä tavalla tykkään talvesta, sen pimeydestä, vaikka pakkaset eivät olekaan mieleeni. Tai ihoni, joka ottaa lämpötilan vaihteluista ikävästi itseensä. Kuitenkin tuo kaamos, jos sitä nyt näin etelässä voi siksi kutsua kuvastaa hyvin sieluani, sen melankolista maisemaa.

Pitkään pimeyteen voi verhoutua, sinne pystyy kätkemään ison osan itsestä, muuttua mustassa takissa lähes näkymättömäksi, piiloutua pahalta, ja välillä valitettavasti hyvältäkin.
Silti odotan kesää, odotan t-paitakelejä, sitä kun voi ottaa potkulaudan aamulla latauksesta alle ja painella pitkin katuja. Sitä, kun lämmin sade valuu pitkin poskia, huuhtoen murheet partaa pitkin maahan. Toki odotan, toivon, jopa uskon, että kesään mahtuu enemmän hymyä kuin kyyneliä, vaikka aina ne kyyneleet ei ole pahasta. Ei kyyneleet ole merkki menetyksestä, ne voivat lopulta olla jonkun alku. Luopuminen, sen tuska on fundamentaalisesti osa elämää, ja jokainen meistä sen tuntee, ja jotkut oppii sen kanssa elämään. Jopa minä. Kaikkea ei saavuta, ja saavutetusta joskus pitää luopua. Niin se on säädetty, meille kaikille.

Nyt kuitenkin maaliskuu, kesää kohti. Lomien suunnittelua, vielä kun niiden aikataulun saisi lukkoon. Voisi miettiä milloin kohti Ikaalisia. Tuo paikka jotenkin juurtunut mieleeni, ehkä siellä eläessäni, asuessani elin aikaa joka oli jonkunlainen saranakohta elämässä. En tiedä, niihin maisemiin silti haluan palata aina uudestaan. Meninhän sinne jopa Janikan kanssa, joskaan hän ei toki nähnyt paikkaa samoin kuin minä. Ei kukaan näe. Tai ehkä Anne, samalta luokalta kauppiksesta, joskaan hänestä kuullut mitään 20 vuoteen.

Älytöntä tuo, siis 20 vuotta, se on kulunut kauppiksesta valmistumisesta toukokuussa. Se on se sama aika, sama ikä jonka olin elänyt silloin kun siellä olin. Mikä kapasiteetti riittää ymmärtämään sen, jos lähdet sitä syvemmin miettimään? Ajattelin tuossa aikaisemmin että olisipa aika PoP järkätä 20v kunniaksi luokkakokous Ikaalisiin, mutta ainakaan yhdeltä suunnalta ei ollut kovinkaan hyvää ”fiilistä”. Mietinnässä silti vielä.

8.päivä maaliskuuta, Naistenpäivä. Jännä miten yksi päivä nostaa mieleen niin monta asiaa. Mietin aamulla, miten edellisessä parisuhteessa muistin mimmii Naistenpäivänä, oliko se pusulla aamulla, vai ruusuilla iltapäivällä. Samassa huomasin, että en edes muista miltä tuntuu herätä jonkun vierestä!!! En muista! Siitä on niin paljon aikaa. Siitä on reilut 7 vuotta, seitsemän vuotta kun herännyt jonkun vierestä.

Pinkka vuosia, joiden läpi muistan kyllä. Mitä sinä muistat sen ajan takaa?

Jotenkin päivämäärät ovat minulle eräällä tapaa ongelma, muistan ne. Muistan että se oli 8.3.2019 kun viimeksi leikkasin parran itseltäni kokonaan pois, miksikö muistan sen? Se oli Naistenpäivä ennen kuin tapasin, sain tuntea nykyiset työkaverit. Mieleeni iskostuu tiettyjä tapahtumia, joihin sitten yhdistän asioita, kuin lankoja, jotka eivät liity toisiinsa, mutta silti juontavat juurensa samasta.

Täällä Kanta-Hämeessä asuessa joskus tunnen olevani juureton, kun joku asiakas puhuu jostain menneistä, tai paikasta lähellä, jonka nyökytellen myönnän tietäväni. Kuulunko tänne? Vastaus on, että nyt kuulun. Tunnen niin vahvemmin kuin koskaan. Mutta onko tämä välivaihe? Vai lopullisuus? Perheettömänä, sinkkuna, vapaus on iso. Vapauteen kuuluu kuitenkin se vastuu, että saatat joutua päätöksiäsi katumaan. Katumusta et pääse pakoon, onneksi sen kanssa oppii elämään.

Olihan itselleni välivaihe 4v Ikaalisissa ja sitten palasin pk-seudulle. Mikään ei minua nyt sinne kiireeseen vedä. Mieli, jokin syvällä vetää minua pohjoiseen. Puhuin aikanaan siitä Janikalle, mutta meistä kahdesta hän on nykyään pohjoisempana kuin minä. Jännä.

Jännä on sekin, jos miettii mikä minut tänne toi. Mikä oikeastaan on ohjannut kaikkea avioliiton jälkeen. Kaikki muutokset, kaikki muuttujat, liittyvät aikaan Ö:llä. En olisi tavannut Janikaa, ilman työkaveria. En olisi siellä tutustunut siinä välissä Jennaan, joka kai edelleen siellä töissä.

Merkityksellisintä on alkuvuosi 2016, ne pakkaset ennen loppiaista, nuo pakkaset samalla tavalla kurittivat tänäkin vuonna samaan aikaan, ja siitä vahvoja muistoja nousi. Akkuhelvetin jälkeen jäin talvilomille, ja sieltä palatessani takaisin työnohjaajaksi, en tiennyt elämäni muuttuvan niin paljon kuin se muuttuisi.

Sen ihmisen takia asun sillä paikkakunnalla, kun asun, sen ihmisen takia teen sitä työtä mitä teen, ja hänen vaikutuksestaan tunnen ne loistavat työkaverit jotka tunnen. Ja olen siitä isosti kiitollinen! Toki päätös on ollut minun, tehdä se muutos, muutto tänne, mutta ajatus, idea ja tavoite oli jotain muuta.

En todella löytänyt sitä, mitä hain, tavoittelin, halusin, vaan hitto sentään löysin jotain paljon enemmän!

En varmaan olisi noita koulujakaan käynyt ilman tätä kaikkea muutosta. Toki, myönnän että vaikka se viha, pettymys on kaikonnut vuosien saatossa, kaipauksen jäädessä, yksin olen jäänyt. Olen siihen tottunut, siihen kasvanut, ehkä olen sen tyyppinen ihminen, erakko, että siviilissä minun tuleekin olla yksin, umpihankeen polkuni tarpoa.

Yhtälailla Ö:n takia tutustuin Upeaan Naiseen, joka on sukulainen entisen Ö:läisen kanssa. Tämäkin tapahtuma, jopa vuosia firman jättämisen jälkeen ohjasi elämääni, synnytti tunteita, jotka lämmittää yhä!!

Se oli jonkunlainen harppaus hypätä pk-seudulta aikanaan tänne kanta-hämeeseen, vaikka luotinkin vähän toisenlaiseen lopputulokseen, mutta silti, millainen harppaus se olisi hypätä sinne minne lopulta sielu vetää…Lappiin?

Ehkä sinne en yksin uskalla…
Mutta kenen kanssa, voisin? Voisinko?

Tänäänkin,
Uskon,
Jälleen illalla,
Kun menen nukkumaan,
Otan tyynyn kainaloon,
Lausun samat sanat:
—
Hyvää yötä, kauniita unia, Rakas,

Kuka sitten oletkin, ja missä oletkin…

Minä odotan sinua.
—
Samoin…kuin läpi tuhansienkin aikaisempien Öiden…

-Hannu 8/3/2024