Kesä on kulunut kohti loppua. Toki syyskuun voi pikkuhiljaa jo laskea kesäkuukausiin, mutta silti kesän tuntu alkaa hiipumaan. Itselläni kesälomaa on sentän yli puolet jäljellä, ja ne astuvat kuvaan ensi kuussa, syyskuussa.

Syyskuu, niin. Tuo kuukausista ehkä kesäkuun jälkeen kuvaavin. Silloin aletaan odottamaan syksyä. Eipä siinä, saapahan tulla, mutta samalla tulee muistot. Se oli syyskuun ensimmäinen kun tänne muutin.

Kesä on mennyt aikalailla samoja uomia kuin muutkin täällä. Töitä, pienet lomat vieneet Ikaalisiin, miettinyt mistä löytäisi rakkauden, kuinka elää muistojen ja tunteiden kanssa, you know.

Ei, ettehän te tiedä. Teillä on omanne, minulla omani. Tunteiden vertaaminen on turhaa, niitä ei voi verrata. Jokaisella niitä on, mutta kaikilla ne on eri. Muistoissa on sama. Joku muistaa kaiken (MINÄ), joku muista paloja sieltä, joku täältä. Armollisempaa ihmiselle on muistaa ne hyvät hetket, painaa unholaan huonot. Tuo lokerointi vaan on hieman vaikeaa, se ei ole aina meidän päätettävissä.

Tämä kuukausi on oikeastaan enemmän kuin elokuu, tai se kalenterissa merkitsee enemmän. Tuli täyteen 10 vuotta sinkkuilua. Siitä on kymmenen vuotta kun katsoin Tuomarilan ikkunasta kuinka Janika käveli pois. Katsoin hänen perään, ja kyllä, oli perää mitä katsoa, mutta silti toivoin että hän olisi kääntynyt edes hetkeksi katsomaan taakseen. Ei kääntynyt. Armoton luonne. Ehdoton. Hän.

10 vuoden takaisessa oli paljon hyvää, onneksi olen säilönyt sen aikaiset kännykät, mutta silti, mitä siitä olisi tullut? Kaksi niin erilaista ihmistä. Hän ei osannut nähdä sitä miestä joka oli rikki avioeron jäljiltä, tai näki mutta ei ymmärtänyt. En häntä syytä, en tietenkään, hänen maailmansa oli niin erilainen lopulta. Ei nähnyt kuinka yritin, tai sitten se ei ollut tarpeeksi hänelle.

Kuten monesti olen maininnut, muisti on itselleni ehkä se kaikkein raskain risti. Ehkä se on myös tunteet, tai se on molemmat. Muistan ne tunteet mitä joskus tietyllä kalenterinpäivällä kävin läpi, muistan kuinka se sattui, muistan kuinka iloitsin.

20.1/-16/-17. Siinä on kaksi päivää joita en unohda koskaan. Sattumalta nuo päivät osuivat samaksi kahtena eri vuotena. Aloitus, ja Forssa. Tarkemmin niitä ei tarvitse avata, hän muistaa. Minä muistan. Minä muistan liikaakin mitä silloin tapahtui. Noiden päivien välissä tein väärin, kirosin maailman, kirosin itseni ja hänet, mutta olen antanut anteeksi, ja toivon hänelle, ja lapsilleen pelkkää hyvää (M). Hän kuitenkin syy miksi tänne muutin, vaikka en saanutkaan mitä tavoittelin. Sain kuitenkin elämääni jotain. Uutta ja parempaa, joten lopulta olen paljosta jopa velkaa, ilman häntä, ilman elämän tuulia, en olisi nykyinen mies. Kiitos.

Kesän alussa ajattelin että ehkä nyt maailma on auki, ja joku kesäkissa löytyy. Noh, ei ole löytynyt, eikä toki kyllä ole tarvinnutkaan.

Jotain toki tavannut, mutta sanotaanko näin että viimekesän K asettanut tavoitteet aika korkeelle. Siis siinä että pitää olla kemiaa, pitää olla vaivattomuutta, pitää olla silmien sulamista kun kaksi katsetta kohtaa. Tapaamisten tulee tulla uniin, tapaamisia pitää odottaa kuin suurtapahtumaa, vaikka se olisi vain muutaman kilometrin kävelylenkki, ja lopulta pusu otsalle. Se on melko paljon, riittävästi, ainakin 10 vuoden jälkeen. Ei kaikkien miesten tavoite ole vällyjen väliin. Sen aika tulisi, jos on tullakseen. Tiukka hali voi olla lopulta jopa enemmän.

Toinen puolikas on vielä lomista jäljellä, syyskuussa. Taas Ikaalisiin, vaiko laivalta etsimään iloa elämään, en ole päättänyt, ja turha sitä etukäteen on päättääkkään.

Syksy, se kun on aivan omansa, uusi, vaikkakin luopuu vanhasta.

-Hannu 12/08/2023