Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2017

Minun Uskoni…

Jokunen kaverini on kysynyt kirjoitusteni lomassa juoksevista viitteistä uskooni, sitä että mitä tarkoitan sillä? Uskonko? Yksi tai kenties toinenkin on ottanut muutaman maljan ennen kuin on rohjennut kysyä, mutta minulta voi kuka tahansa kysyä ihan selvinpäinkin mitä tarkoitan tekstilläni, mutta kerrottakoon näin auki kirjoittaen että kyllä minä uskon siihen, että kaikki ei tässä maailmassa ole meidän, ihmisten, käsissä.

Aihetta avatakseni pitää siirtää kelloja taakse päin, pitkälle nuoruuteen. Moni joka minut on tuntenut lapsuudesta, ala-asteelta asti muistaa sen pojan joka koulunkirjastosta nappasi luokkaan luettavakseen raamatun, kun moni muu poimi jotain viisikon ja susikoiraroin väliltä. Erotuin siis jo silloin, joko hyvällä tai pahalla tavalla. Se miksi näin toimin johtui kiinnostuksestani siihen pohjattomaan rakkauteen, ei niinkään hengellisiin asioihin. Tahdoin kai löytää tuon kirjan sivuilta viitteitä siitä mitä rakkaus todella on, itse kun en sitä konkreettisesti silloin koskaan kokenut. Ehkä jopa haaveilin siitä, että tulevaisuudessa siintäisi teologian opinnot, sitten minulle tapahtui jotain, heräsin kai maailman raadollisuuteen ja jätin tuon asian ajattelun. Keskityin olemaan kova, jotta pääsisin karkuun lapsuudessani ollutta häpeää, jotta olisin koskematon, niin että kukaan ei mulle uskaltaisi sanoa edes huomenta koulussa. Lapsuuden sinisilmäisyyttä, sillä juuri sillä suljin ulos sen mitä etsin, rakkauden. Ilmeisesti olen samaan ansaan kompastunut yhä uudelleen aikuisena, sillä etsin sitä edelleen. Mutta tuolloin opin sen että ikinä en suostu häpeämään sitä mikä minä olen, I am what I am, take it or leave it.

Omia lapsia minulle ei ole siunaantunut, mutta toivon sydämestäni että veljeni pojat valitsevat koulutiellään helpomman reitin kuin mitä minä aikoinaan valitsin. Maailma on muuttunut, lapset ovat yhä raaempia toisilleen, mutta hyvä olisi, että he eivät kovettaisi itseään niin kuin minä tein. Eikä heillä toki ole siihen varmasti syytä, kotiolot kun ovat paremmat. Sen tosin toivon, että suvussa kulkeneen isänmaallisuuden sisällyttäisivät elämäänsä.

Ala-aste jäi taakse, ja ylä-asteen koittaessa minut melko pian siirrettiin tarkkailuluokalle, johtuen osaltaan kai välinpitämättömästä käytöksestäni, jolla edelleen koitin kätkeä kaiken sen tuskan jota kannoin sisälläni. Tehostin kovaa egoani ryhtymällä polttamaan röökiä niin kuin muutkin ”kovat” jätkät tarkkiksella. Jotta saisin nostettua itseni vielä korkeammalle, join kirkasta viinaa tuolloin, kun muut vetivät olutta tai siideriä, saavutin eräänlaisen legendan maineen kirkkonummella ennen kuin täytin edes 15 vuotta.

Uskon asioiden ääreen palatiin jälleen vuonna -98 kun koitti aika lähteä rippikouluun. Pari kaveria oli ilmottautumassa ”purjehdusriparille” ja pyysin äidiltäni lupaa päästää sinne myös, ja lupa heltisi. Olihan se melkoinen kokemus. Ei yhtä leirikeskusta, vaan pari päivää saaressa ja loput noin 7vrk purjelaivalla pitkin aavaa. Käytiin tallinnassa, paldiskissa, turun saaristossa. Upea reissu kaikenkaikkiaan. Olihan siellä aina agendalla se, miksi siellä oltiin, ja miksei olisi ollut? Olihan se rippikoulu vaikka puitteet olivat hiukan toista kuin mitä yleensä. Edelleen, teininä, uskoni oli kuin telakalla, en halunnut uskoa rakkauteen, eihän minulla ollut kokemusta minkään sortin naisen ja miehen välisestä parisuhteesta, tai tuolloin tietysti pitäisi käyttää termiä ”teiniromanssista”.

Seuraavaksi meistä ”vanhoista” riparilaisista aletiin kouluttaa isosia, ja lähdin kelkkaan mukaan niin kuin moni muukin kundi samalta pitäjältä. Uskoni oli tuolloin jo melko flexiibeliä, ei niinkään fundamentaalista kiihkoa tai paatosta. Vuonna -99 olin isosena eräällä riparilla, ja lopputulema oli kiva leiri, joskin leirin johtajilta sain pahaa sanaa julkisesti siitä että olin antautunut eräänlaiseen suusta suuhun tekohengitykseen toisen isosen kanssa. En antanut tuon lannistaa, vaan koin eräällä tapaa onnistuneeni hyvin, tosin mieltäni kaihersi kysymys olinko osannut olla raamattupiireissä riittävän hillitty sillä omaan raamattuuni sain loppukommentiksi erään tytön kirjoitaman kommentin ”Ei noin seksikkäitä isosia saisi olla”. Oih ja voih noita aikoja :)

Muistan hyvin kuinka olin kiinnostunut eräästä samassa iskossa olleesta tytöstä, ja hyvä ystäväni sanoi minulle: ”Sä oot perkele Elvis jos sen saat!!”. Meni pari päivää ja sanoin frendille takas, että taidan olla sitten se ”Elvis”? Hämmennyksen laannuttua sai kaverikin kiinni että kyse oli ”Annasta”. Noh, se ei kauaa kestänyt mutta muistiini on hänkin piirtänyt kuvan noista Veikkolan ajoista, ja ensisuudelmasta kirkkonummella, miljoonien tarinoiden biobooliksen edustalla.

Myöhemmillä vuosilla sitten aloin minäkin seurustella, enemmän ja vähemmän. Haaveilin tapaamistani, ja tutuista tytöistä, mutta ehkä en ollut riittävän raamikas, heidät veivät toiset. Jonkinlainen turhautuminen kiiri mieleeni.

Vuosia pidin uskomistani ”vakan alla” kunnes se nousi esiin jälleen tällä vuosi tuhannella. Papin aamenen jälkeen, tai pikemminkin sen lupauksen rikkomisen jälkeen mietin onko tässä maailmassa mitään pysyvää? Kaikki katoaa. Silloin tajusin että kaikki meistä on yksin. Aina. Lopulta uskossaan, elämässään ja kuolemassaan jokainen on yksin, riippumatta siitä onko muita ihmisiä ympärillä. Tuon tosiasian kun ihminen sisäistää, ei tarvitse enää koskaan pelätä muiden mielipiteitä. Ei ikinä. Vaikka mahdollinen parisuhde vaatii solidaarisuutta, jakamista, eräänlaista symbioosia, on kyse kuitenkin vain suullisesta sopimuksesta joka voidaan purkaa silmänräpäyksessä.

Olen oppinut paljon, kokenut paljon, kärsinyt paljon. Tiivistäen voisi sanoa että olen oppinut kokemaan kärsimystä. Se on tehnyt minusta sitkeän kuin paju, kovan kuin tammi, mutta tunteiltani olen edelleen hauras kuin lasi.

Nuolin haavojani vuoden, vuosia. Kun taas uskalsin luottaa, antaa kaikkeni ja hengittää, vedettiin matto jalkojen alta niin lujaa että löin pääni kivetykseen. Tuon seurauksena vaivuin tuon viime syksyisen viikon aikana sellaiseen psykoosiin, että en enää tiennyt missä olen, kuka olen. Suljin mieleni täysin. Elin vain sydämellä joka vuosi verta, tunsin että siinä on puukko pystyssä. Maisemat vaihtelivat kaupungista kyliin, välillä havahduin seisovani keskellä kampin toria pysähdyksissä, ihmiset kulkivat ohitseni, joku kysyen että onko kaikki hyvin? Silloin tajusin silmieni vuotavan, kroppani tärisevän. Olin vieras itselleni, vieras aikani ja paikkani silmissä. Kuljen väen paljoudessa ilman määränpäätä kadehtien vastaantulevia joilla on opas mukanaan, pitäen kädestä, luotsaten oikeaan suuntaan. Katson tuttuja maisemia kuin vierain silmin, silmäni peittää kyynelten kalvo, muuttaen valkoisen mustaksi, mustan valkoiseksi. Pakenin paikkaan jossa olen saanut olla aina yksin, pakenin metsään, pakenin kalliolle jossa saatoin olla lähempänä taivasta, ehkä minua sieltä kuultaisiin! Polvistuin, ja laitoin käteni ristiin tuolla espoossa, ja sanoin Jumalalle, että nyt on kaksi vaihtoehtoa, joko annat minulle sen mitä olen jo pitkään rukoillut, tai otat mut pois täältä, en kestä enää. Vaikka olin noussut tuolle vuorelle, hän ei kuullut, tai ainakaan vastannut. Kumpaakaan hän ei minulle suonut.

Seuraavana päivänä vihasin maailmaa entistä enemmän. Olin aina ajatellut että jokaiselle lyödään harteille vain sen verran kun harteet kestää, ei kellekkään mittaansa enempää. Tuo ajatus mureni kun löysin itseni jälleen lattialta, miettien mitä sellaista olen tehnyt että onni minulta kielletään? Miksi minut on sijoitettu pimeimpään korpeen jossa ainoa valopilkku, tai keltaiseen viittaava sävy on se kun tyhjennän rakkoni lumiseen maahan.

Kirosin kaiken. Koko maailman, itseni, tunteeni. Otin pullon, join. Otin toisen, join. Syke tasaantui, kyneleet kuivuivat. Tiesin tuon kaiken olevan vain hetkellistä, mutta hain juuri sitä hetkellistä humalan tuomaa unohdusta tästä kaikesta. Halusin unohtaa, halusin lopettaa kaiken. Halusin pimeyteen jossa voin kulkea tuulten viemänä, tuulten kuljettavan paikkaan josta minulla ei ennalta ollut karttaa, paikkaan jonka koordinantteja ei kellään elävällä ole.

Kului kuukausia, en nukkunut, en syönyt, aloin olemaan vain varjo. Monotoninen ääni, kuin 80-luvun telkkarissa tai vaarin vanhassa perityssä grammarissa. Nakkasin paskat kaikesta työn ulkopuolella. Työni halusin hoitaa, mutta voimat olivat lopussa. Tuolloiset työkaverit olivat se liima ja se syy, miksi matkustin junan kyydissä enkä sen alla.

Sitten tapahtui se silmien aukeaminen. Mietin että itsessäni on jokin vialla, mutta eih, se oli kerrankin väärä harha. Se olikin toinen ihminen joka vei minulta kaiken energian, jotta hän saisi omia pattereitaan ladattua. Jumala ei antanut minulle sitä mitä suoraan häneltä pyysin, vaan hän antoi minulle kultaisen keskitien, antoi minulle jälleen uskon siihen, että minussa itsessäni ei ole mitään vikaa, vaan jotta maailma olisi vivahteikkaampi, on hän luonut tänne maan päälle enemmän ja vähemmän itsekkäitä yksilöitä. Hän antoi minulle jälleen polun josta voisin vähä vähältä nousta kohti valoa ja hymyä. Toisen hän tuomitsi varjojen valtakuntaan johon vapautui paikka minun lähtöni jälkeen.

Mieleni on kristallin kirkas, mutta sydämeni on kuin yön pimeydessä harhaileva laiva, etsien majakkaa, valon pilkahdusta joka voisi ohjata satamaan hetkeksi, tai sitten laituriin johon en sitoisi köysiä, vaan ketjut, siteet jotka kestävät loppuun asti, viimeisen päivän koittoon. Välillä nuo kaksi vääntävät kättä, mutta elävät rinta rinnan, rakentaen toinen toisistaan vahvempaa. Aikuisena olen kyllä löytänyt itseni itkemästä useammin kuin nuoruudessani mutta olkoon sekin eräänlainen merkki oppimisesta, on ihan okei itkeä silloin kun siltä tuntuu, ja luottaa siihen, että seuraavasta päivästä löytyy ne auringon säteet jotka kuivaavat posket jälleen.

Jos ihminen ei tunne armoa, eikä anteeksiantoa sitä pyytävälle, on määränpää ennalta valittu. Jopa ennen kuin se viimeinen naula lyödään arkkuun kiinni.

En tule koskaan unohtamaan, en olemaan itkemättä. Toivon että jokainen noista vuodattamistani kyyneleistä on pois niistä veripisaroista jotka vuotavat sisääni sydämestäni, sillä jos en saa niitä siirrettyä kivun ulkoiseksi tunnusmerkiksi, tulen kuolemaan särkyneeseen sydämeen. Ehkä lopulta, kaiken päätteeksi, olen hyvä Ihminen, tai edes..paras olemaan juuri minä…

-Hannu 30/5/2017

Toukokuu: Pelko johtaa kansaa

Jos otsikkoa miettii tarkkaan, se voi tarkoittaa kahta asiaa. Pelkoa ottaa ohjat kansan johtamisesta, tai sitten sitä että pelko on ottanut ohjat. Tämä kirjoitukseni nojaa vahvasti jälkimmäiseen.

Julkisuudessa paljon käytetty fraasi ”Ei saa antaa pelolle valtaa” liittyy toisiin asioihin, tämän kertainen mielipidekirjoitukseni liittyy tapoihin, keinoihin joilla asioita työelämässä hoidetaan. Niitä voidaan hoitaa oikein, vasemmalla kädellä, eli ns. hälläväliä meiningillä taikka sitten totaalisen väärin. Mihin kategoriaan kuuluu kyseinen yritys, siitä en ole oikein selvillä, ensimmäinen mainituista se ei kuitenkaan ole. En väitä tuntevani kaikkia punaisia lankoja joilla miljoonabisnestä hoidetaan, mutta kuten olen ennenkin sanonut, sokea näkee kepilläänkin epäkohdat, vaikka ne koitetaan piilottaa sanan ”uudistus” tai ”parannus” alle. Se on varaston kielessä synonyymi ollut jo pitkään sanalle ”heikennys”.

Otsikko kertoo viime viikolla syntyneestä tilanteesta. Kuljetuksiin tarvittiin kipeästi kakkosmies, ajojärjestelijä, toimi jossa itse hääräsin hiki otsalla parisen vuotta. Kyseiseen pestiin haastateltiin kuljettajia, joista moni ilmoittikin halukkuutensa jakkaralle, ja yhtä moni heistä sanoi, että allekirjoittanut olisi pestiin paras ja pystyvin (Special tänx tästä jätkät!). Miten kävi? Se että minua ei valittu verhoiltiin pelkoon…pelkoon, oikeasti? Mistä? Siitä että työt sujuisivat liian hyvin? Pelkoon siitä että voitas porukalla välillä nauraakkin hallissa? Pelkoon siitä että ilmapiiri voisi jälleen kohota sille tasolle jossa se alkukeväästä vielä oli? Ei, siitä ei ollut kysymys. Framille nostettiin pelko ulkopuolisen toimijan mahdollisista toimista. Pelolle siis annettiin ohjat, ja ”kuski” hyppäsi pelkääjän paikalle. Sen lisäksi että minut sivuutettiin, ohitettiin myös tehtävään hakeneet kuljettajat, joilla on tieto sekä taito tehtävän hoitamiseen!!! Onhan toki niin että sillä kenellä valta on, on mahdollisuus laivaa ohjata haluaamaansa suuntaan, mutta nythän on niin että yhtenäinen linja puuttuu kokonaan, meno on kuin haagan liikenneympyrässä iltapäiväruuhkassa, jokainen valitsee haluamansa kaistan, välittämättä siitä aiheutuuko siitä kustannuksia kolhujen muodossa.

En epäile hetkeäkään sitä, etteikö tehtävään valittu selviäisi tontistaan, omaa mieltäni kaihertaa eräällä tavalla vain se, kuinka itse sain kynsin ja hampain taistella omasta jatkosopparistani aikanaan, ja euroista oli silloin kyse. Ja nyt pestiin valittu sai itse määrittää palkkansa. Missä on se yhteinen säästölinja? Missä on resurssien järkevä kohdentaminen? On kummelimaista parodiaa seurata tilannetta jossa kuskit pelkäävät kiristyvien lenkkien tulemista, ja silti rahaa ohjataan ikkunasta ulos, maksamalla tehtävänkuvasta ”liikaa” jollekkin, vaikka siihen olisi ollut pätevämpiä tulijoita pienemmällä palkalla? Löytyykö tähän joku selitys? Tuskin. Toisaalta, ei tuo parodiaa tai komediaa ole, vaan saatana sentään jokaisen kuljettajan arkipäivää. Ei siitä saa vitsiä väännettyä vaikka firmalle nauretaankin niin että vatsalihakset väsyy.

Minun ei tarvitse omaa osaamistani, pätevyyttäni kenellekkään todistella, omat kannukseni hankin jo niiden kahden vuoden aikana, sen näki yläkertakin. Se joka ei tuota faktaa näe taikka myönnä, seisoo kajahtaneiden kukkulan korkeimmalla korokkeella kuninkaana, täysin mieltä vailla. Se että pureudun epäkohtiin, ei pitäisi olla muuta kuin firman etu, vaikka nyt se halutaan nähdä mörkönä, olen ”persona non grata”, ei toivottu henkilö. Olkoon sitten näin. Minä olen kuitenkin myynyt ajastani vain 7,5h tuolle yritykselle, loput vuorokaudesta, tai siis arkipäivistä on minun omaa aikaani, ja asioista joita tuona omana aikanani teen, minä vastaan ainoastaan itselleni, ja loppukädessä Jumalalle. Jos olisin tilivelvollinen työnantajalle vapaa-ajastani, niin sitten olisi kaksi vaihtoehtoa, joko he maksaisivat minulle tuostakin ajasta palkkaa, tai vastaisivat omalta osaltaan myös ylös tekemisistään, halutaanko siihen mennä? En usko. Vaikka varaston väestä jokainen on matalapalkka-alalla, pienellä liksalla taipumassa mitä erilaisimpiin joogamaisiin asentoihin, tai hyppäämässä heti kun työnantaja käskee, heidän nahkansa hinta on kuitenkin kovassa. Jokunen voisi kai myydä vaikka lapsensa työnantajan edessä, mutta niin kauan kuin noita juudaksia löytyy, porukan riistoa kyllä riittää, johonkin on vedettävä raja. Ja se raja menee juuri siinä minkä kukakin oikeaksi katsoo. Minun sieluni hinta on sen verran korkea, että nykyisen työsopimukseni nojalla en siitä valtakirjaa anna heille. Sopimukseni ei velvoita minua nöyrtymään, kumartelemaan tai edes hymyilemään. Työni hoidan, loput on MINUN!

TSV:n ominaisuudessa tulen ensikuusta eteenpäin varmistamaan sen, että kuljetuksissa, ja muuallakin, mennään prkl sentään pykälien mukaan. Kuskit pitävät ne tauot jotka heille kuuluvat, jos niistä ei pidetä kiinni niin saavat päättävät tahot laittaa reitit uusiksi, kustannuksista viis, sillä jos kuskit ajetaan loppuun, on seuraamuksista johtuen yrityksen kukkaro levällään kuin ne kuuluisat ”jokisen eväät”.

-Hannu 22/05/2017