Saanut tämä kuukauden olla opintovapaalla töistä, ei aikaisia herätyksiä, ei muitakaan
työelämän rasitteita niskassa…ei seuraavaan 8 kuukauteen, kun seuraavaksi töihin joutuu
aurinko paistaa taas ja helteet uhkaavat.
En valita, saa nukkua pitkään ja keskittyä oikeasti vain koulun käyntiin, insinööriopintoihin
jotka todellakin meinaan runnoa läpi sillä tavalla että paperit on kourassa keväällä 2016.
Kunnianhimoista, myönnän, ottaen huomioon kuinka pitkälle opinnot on ajoitettu, eli syksyyn 2017, mutta uskon että pystyn siihen. Ja yllättävän hyvin kurssit on sujuneetkin ottaen huomioon kuinka raskas on tämä syksy minulle ollut.
On maailman suurin valhe, jos sanon etteikö päivittäin Janika olisi mielessäni,
tai etteikö harva se päivä kyyneleet täyttäisi mieltäni, silmiäni, poskiani, mutta tämä
on ollut matka kohti itseäni, syvintä sisintäni. Sitä, missä olen itse väärin tehnyt, erehdyksiä,
mokia, joita on vaikea anteeksi antaa, edes itselleni, puhumattakaan että joku toinen, Janika,
niitä joskus voisi hyväksyä, unohtaa, anteeksi antaa, vaikka niin monesti sitä olen häneltä pyytänyt. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava että olen vain mies, ihminen, erehtyväinen. On itselle todella raskasta päästää irti, pois käsistään, pois ulottumattomistaan ihminen joka on täydellisyyden perikuva, kaikki mitä olet elämässäsi tavoitellut. Mutta voin kertoa että vielä vaikeampaa asiasta tekee se, kun tajuaa itse sen aiheuttaneensa. Tajuaa tehneensä väärin, sulkeneensa sydämensä niin, ettei tämä toinen näe sinne sisälle, ei näe todellisia ajatuksia, ei niitä pelkoja, jotka kova ulkokuori peittää. Pelkäsin hänen tekevän lopulta minulle niin kuin Jenni aikanaan teki, mutta se olinkin lopulta minä, joka luottamuksen petin, taakka jonka joudun kantamaan ikuisesti, taakka jonka näen peilistä, silmistäni joka kerta. Miten siis minulla on edes oikeus pyytää häntä vielä joskus rakastamaan itseäni niin kuin nainen voi puolisoaan rakastaa?
Tekosyitä on helppo keksiä, mutta niihin en halua sortua. Syyttävä sormi osoittaa vain minuun, yksin minuun. Mutta niin tahtoisin hänelle kertoa ne syyt miksi mun sydän oli, ja on niin rikki kuin se silloin seurustelumme aikana oli. Elän liikaa sydämellä, se on varmasti totta, mutta en halua pitää sitä huonona puolena ihmisessä. Kaikki mitä olen elänyt kertyy sydämeeni, kuin muistot mieleen. Molemmat olen aikanaan kironnut. Ihmisen mielen voi järkyttää se että muistaa liikaa. Moni ystäväni tietää miten hyvä ihminen olin joskus, ajattelin lähimmäistä, halusin uskoa kaikista hyvää. Uskoin puhtaaseen rakkauteen, siihen kuinka se voittaa kaiken pahan. Jos toinen rakastaa sinua, eihän se pysty mihinkään pahaan, eihän? Se haavekuva häipyy nopeasti mielestä kun henkinen puukko lyödään sydämeen, revitään kaikki ihana rikki mitä oli. Vanha, elokuvasta tuttu lause tulee mieleeni:
”Miksi kaikki, jos mitään ei jää jäljelle?”
Laastareita saa kaupasta, mutta ei uutta sydäntä, ei mieltä, ei järkeä. Päivä kerrallaan on elettävä. Helsinki on siinä mielessä hyvä paikka asua että täällä voi katse harhailla katukuvassa, josta löytyy kaiken ikäistä, kokoista, näköistä naista, kuka yksinäinen, kuka ei. Ne varmasti kasvoistani näkee kuinka yksin minä olen, eihän onnellinen itke kadun kulmassa yrittäen piilottaa kyyneleet aurinkolasien taakse? Minulle se kuitenkin on kilpi sitä vastaan ettei kukaan näe sisimpääni, ei näe tämän vuosituhannen luomaa kipua, tuskaa, jonka todella vain minä voin kokea, tuntea, kärsiä. Avuton sitä kenenkään kanssa jakamaan, ja miksi ketään haluisinkaan sillä rasittaa, se kuitenkin tuhosi jo sen minulle kaikkein rakkaimman asian, parisuhteeni Janikan kanssa. Eräänlainen outo lohdutus on kuitenkin katsoa näitä katuja, ja niiden varrella olevia rakennuksia, taloja. Ne ovat olleet täällä 50 vuotta ennen minua, kestäneet sotien pommitukset, ja ne samat rakennukset tulevat olemaan täällä vähintään 50 vuotta minun jälkeenkin. Miksi itse en ole tehty betonista, tiilistä, samoista aineksista kuin nuo rakennukset, miksi hajoan tunteiden alle..?
Peilikuva kuitenkin on armoton, usein aamuisin jopa arvoton. Sitä vihaa muistaen historiansa, sitä katsoo, koittaa löytää siitä hyvää. Katsoo itseään silmiin, nähden siellä vain tyhjyyttä, epätoivoa siitä mitä tuleva päivä toisi. Mitä hyvää? Mitä pahaa? Onko tämä se päivä jolloin kaikki voimat loppuu, luovuttaa, laittaa hanskat naulaan ja poistuu? Monen onnellisen on varmasti vaikea uskoa siten miten jonkun toisen jakkara heiluu yksinäisyydessä, vaikea nähdä sitä että täällä on heikompia ja vahvempia ihmisiä. Itselläni myös on lapsuudesta luotu kova kuori, häpesin sitä millainen perhehelvetti silloin aikanaan vallitsi, häpesin sitä millainen isäni oli, mutta vaikka se teki kuorestani paksun, lähes läpipääsemättömän, se auttoi minua kestämään ne nuoruuden paineet, mutta ei valmistanut minua siihen mitä aikuisuus voisi tullessaan tuoda. Joskus sain iloita, nauraa, mutta lähinnä tämä vuosituhat on tuonut vain kyyneleitä. Toivon totisesti että tulee vielä se aika, johon haluan uskoa. Aika jolloin Hän kuivaa kyyneleeni, antaa anteeksi, sanoo että ymmärtää minun olevan vain ihminen. Näkee kuinka raskasta elämäni on ollut, näkee minun pyrkivän aina hyvään, näkee kuinka sydämeni huutaa vain häntä viereeni, näkee minun huutavan apua, näkee minun polvillaan pyytävän anteeksi.
Aika kertoo onko tuo ”Hän” Janika, vai Jumala.
-Hannu 20/10/2014