Arkistot kuukauden mukaan: elokuu 2014

Rakkaus riittää…vai riittääkö?

Sitä sanotaan että ”all you need is love”, vanha fraasi brittihipin suusta. Vaikka siinä on totuuden siemen piilotettuna, totuus ei kuitenkaan ole aivan niin yksioikoinen.
Rakkaus on vihan lisäksi yksi vaikeimmin hallittavista tunteista, ”sydämellä on oma tahto”, ja lisäksi rakkaudella ei useinkaan ole mitään tekemistä järjen kanssa, tai ainakaan sen enempää kuin se ,että se voi viedä sen järjen.

Mitä rakkauteen tulee parisuhdetasolla niin yksilön rakkaus toista ihmistä kohtaan ei riitä yksipuolisena, se kantaa vain puoliväliin. On toisesta ihmisestä, hänen tunteistaan kiinni, tuleeko hän vastaan sen toisen 50 prosenttia, tällöin ollaan kosketusetäisyydellä, ja voidaan jatkaa yhtä tietä, yhtä matkaa. Itse olen viimeisen vuoden aikana saanut havaita tämän raadollisuuden, rakastaa toista ehdoitta, mutta vastakaiku on ollut vähäistä. Kuulostaa tutulta? Varmasti. Monet tähän törmäävät, ei tämä ole minullekkaan uusi tilanne. Itselle uutta tässä tilanteessa on se että tiedän hänen minua joskus rakastaneen, ja tahdon uskoa että kyseinen tunne ei ole kadonnut.

Mikä johti tähän tilanteeseen? Se on pitkä tarina. Henkilökohtainen historia, ja sen luoma taakka josta en ole osannut, uskaltanut puhua hänelle. Haavat jotka ovat niin syviä että ne vuotaa vieläkin, vaikka niistä ajoista on jo kohta kuusi vuotta. Menneisyyden aaveet jotka saapuvat kutsumattomina vieraina päähän kummittelemaan. Miten voisikaan unohtaa kun on nähnyt jotain niin pahaa itselle tehtävän avioliitossa? En halua edes ajatella niitä aikoja enää, mutta siinä samassa ne vuodet veivät minusta jotain, jotain mitä en ehkä koskaan enää saa takaisin. Se ei ole puolustus, monet virheet olen itsekkin tehnyt, mutta se on osa sitä rakennelmaa, sitä Hannua, joka nykyään olen.

Monissa asioissa saatan mennä äärimmäisyyksiin, ja rehellisyys on yksi niistä. Itse en kyseistä ominaisuutta paheena pidä, mutta monesti se on aiheuttanut ihmetystä ystäväpiirissä:
”Siis kerrotko sä KAIKEN sille?”.
Kyllä. Mielestäni parisuhteeseen kuuluu se, että jos on mokannut, se pitää uskaltaa kertoa. Rakkautta ei ole ilman luottamusta, ja luottamusta on mahdoton rakentaa minkään muun päälle kuin rehellisyyden. En edes pystyisi silmiin toista katsomaan, jos jotain salaisin, valehtelisin. Tunnen monia miehiä jotka tekevät äijäporukassa mitä sattuu mieleen tulemaan, kotona sitten vaan ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei väliä, seurusteleeko vaiko onko jopa naimisissa, sama tilanne, ei toisen tarvitse tietää. Jokainen varmasti arvaa millainen tulevaisuus on tuollaisella suhteella? Olkoon kertomattomuuden syynä häpeä, tai pelko, ei merkitystä, se pitää pystyä sanomaan. Ottaa vastaan se mitä tulossa on. Pitää osata pyytää anteeksi, oppia siitä, kasvaa siitä. Pelkät kukat ei riitä.

Mieltäni vaivaa kysymys onko nyt niin, että minua yläkerran taholta rankaistaan siitä, että olen selkäsuorassa vastuuni kantanut? Rankaistaanko minua siitä, että olen inhimillisesti erehtynyt juotuani sen yhden tuopin liikaa? Miehet, jotka ovat saman polun kulkeneet, mutta olleet siitä hiljaa saavat olla naimisissa ja kukoistavassa parisuhteessa, mutta kantavat sitä taakkaa,
samalla he tosin saavat rakkaudestaan irti vain puolet.

Rehellisyys, se on kaiken rakkauden alku.

Hannu 28/8/2014

Rakkaudesta…

Jokainen meistä tuntee sen. Jokainen meistä rakastaa jotain, jos ei muuta niin itseään.
Jossain legendaarisessa leffassa on sanottu että jos et rakasta ketään, et olisi edes täällä.

Rakkautta on niin monenlaista, että tunteeko edes niitä kaikkia?
Jokainen koittaa rakastaa sitä jonka näkee peilistä, mutta mitä jää silloin kun ei edes sitä peilikuvaa enää rakasta?
Ja sitten pitäisi vielä rakastaa ”lähimmäistä”?

Helppo on tuntea omakseen omistamisentunne ja se että kaikki on hyvin, onhan se ollut ennenkin!? Tottumus on pahin. Aina pitäisi muistaa huomioida toinen, tottakai.
Rutiini iskee kuitenkin jossain vaiheessa, se on melkoisen pakko.

Nykyistä rakkautta vertaa vanhoihin, onko tämä niin oikeaa kuin se jonka tunsin vuosia sitten?
Onko nykyinen yhtä hyvä, hellä, ihana? Voiko asua saman katon alla, mennä kihloihin, naimisiin, hankkia lapsia?
Kaikessa noissa on lopullisuuden tuntu, kaiku siitä, että tässä oli kaikki mitä saavutat.
Onko lopulta valmis siihen?

Suvun jatkuminen on tärkeää ja jokaisen nuoren mielessä, mutta mikä on takaraja? 30? 40?
Jos ei lapsia halua kolmekymppisenä, niin onko myöhemmin myöhäistä? Onko terveiden väärin olla haluamatta lapsia ollenkaan, kun niin monet jäävät terveydellisten seikkojen takia ilman jälkikasvua?

Sosiaaliset paineet ajavat niin monet naimisiin ja lapsia tekemään. Yhteiskunta on yksi niistä.
Yhteiskunnan byrokratia suhtautuu myötämielisemmin aviopareihin, mitä tulee sitten sosiaalisiin tukiin tai hedelmöityshoitoihin.

On kuitenkin ymmärrettävä myös heitä, jotka haluavat elää yksin. Heitä, jotka ovat todenneet että elämä tuo vain epäonnistumisia toisensa perään, heitä, jotka haluavat elää ”yhteiskunnan ulkopuolella” omasta tahdostaan, eikä lokeroida heita syrjäytyneiden kastiin. Tuomita heitä epäonnistujiksi jotka eivät halua tehdä työtä yhteisen Suomen hyväksi.

Heistä suurinosa on kuitenkin sellaisia, jotka seisovat etulinjassa käskystä, jos sellainen tulee.
Silloin kun jotain tärkeää tapahtuu, he ovat yhdenvertaisia heidän kanssaan, jolla on suurempi
pankkitilin saldo. Silloin kun luoti ei kysy yhteiskunnallista asemaa, he voivat pelastaa
myös monet heistä jotka tyytyvät ryystämään kahvia mukavilla sohvilla takkojen lämmössä.

Tärkeintä on saada elämästä irti se oleellisin, oli se yksin tai jonkun rakkaan kanssa.
Se että avioliitto siihen mitään hyvää tai lisää toisi on illuusio.
Sen osaan kertoa kokemuksesta.

-Hannu 5/8/2012

Itsenäisyydestämme

Huomenna on Suomen Itsenäisyyspäivä. Se pistää mietimään kuinka paljon me otamme itsestään selvyytenä. On itsestään selvää että saamme itse määrätä asioistamme, saamme puhua suomenkieltä, ja saamme elää demokratiassa.
Seitsämänkymmentä vuotta sitten kun Suomen kohtalosta päätettiin, niin moni olisi voinut mennä toisin. Jos heillä, jotka silloin olivat meidän ikäisiä, ei olisi ollut vaadittavaa tahtoa ja taitoa puolustaa Suomalaista tapaa elää, me olisimme kaatuneet. Kaikki kunnia loistavalle strategillemme nimeltä Mannerheim, mutta tavalliset sotamiehet, alikersantit ja kersantit ne varsinaiset viholliset torjuivat.

Heitä ei ole enää paljoa elossa. He jotka omin jaloin saivat ylipäätään rintamalta palata, joutuivat lopun elämäänsä kantamaan erilaisia sodissa saamiaan vammoja, kuka kranaatin sirpaleita kropassaan, kuka puuttuvia jäseniä, kuka kadonnutta järkeään. Jokaiselta heiltä varmasti jäi jotain juoksuhautoihin.
Ei tämänpäivän nuori pysty edes käsittämään niitä tekoja joita siellä joutui kärsimään, ja päälliköiden käskemänä tekemään. Katsomaan tähtäimen läpi toista ihmistä, ja ampumaan, nähdä kuinka vihollinen kaatuu hengettömänä maahan. ”Hän tai minä” tyyppinen tilanne, jonka me joudumme enää elokuvia katsellessamme todistamaan.

Oma Ukkini ei koskaan halunnut puhua niistä ajoista kun hän konekiväärikomppaniassa rintamalla oli, enkä ihmettele, saattoi olla vaikeaa puhua sellaisista asioista joita ei voi edes ajatella. Uskon kuitenkin, ettei häntä, eikä muitakaan veteraaneja Pietarin porteilla yläkerrassa tuomittu, sillä ei heillä ollut vaihtoehtoa, he tekivät velvollisuutensa.
Muistan kuinka Ukkini Lasse kiteytti velvollisuudentuntonsa katsoessaan televisiosta uutisia Estonian uppoamisesta sanomalla: ”Mieluummin olisin kuollut juoksuhautaan, kuin tuolla”.
Lause sai minut, pienen pojan miettimään, että jos hän olisi sodassa kaatunut, minua ei olisi koskaan ollut.

Olkaamme Heille siis Kaikesta kiitollisia, sillä ”He Tekivät jotain sellaista, mitä me emme pysty edes ajattelemaan”.

-Hannu 5/12/2012