Ilman niitä ja mun kyyneleitä, yössä yksin nyt vain olisin”, laulaa Kari Tapio. Ja niinhän se on.
Taas pyörähti mittariin yksi vuosi lisää. Mitä enemmän niitä tulee, sen nopeammin ne tulevat, vaikka aina niiden välissä on ne samat 365 päivää. Entinen opettajani sanoi ysiluokan päätteeksi että nyt kun oppivelvollisuus päättyy, tulette huomaamaan miten nopeasti aika menee eteenpäin, ja enempää hän ei olisi voinut oikeassa olla. Tuntuu kun joku seisoisi kokoajan pikakelausnapin päällä, kaikki menee silmien ohi ennen kuin mistään saa otetta, mikään ei tule jäädäkseen, vain ainoastaan mennäkseen sormien välistä huti. Muistot ovat ehkä ainoa poikkeus, ja itselleni on vielä lisätaakaksi luotu hyvä muisti. Se että muistaa elämäänsä hyvin ei ole tässä tapauksessa mikään siunaus, se on rasite. Toki muistan paljon hyviä asioita elämästäni, onnellisia aikoja, ilon hetkiä, mutta nekin ovat olleet vain ohikiitävä hetki aikani janalla. Eteenpäin luottavaisin mielin vaikka sitten hammasta purren! Röökilakosta olen sentään saanut pidettyä kiinni, lukuunottamatta paria retkahdusta.
Kevääseen ladattu isot odotukset, jos onni käy niin pääsee muuttamaan takaisin Espooseen, arpa on heitetty, saa nähdä kuinka miehen käy. Helsinki on kuitenkin ehkä liian ”suuri city” minunlaiselleni ihmiselle joka ei viihdy suuressa väenpaljoudessa, vaikkakin sinne voi sekoittua harmaaseen massaan, siitä mitenkään erottumatta. Ainoa mitä stadissa tulee ikävä myöhemmin on varmastikkin iltakävely kaivarin rannassa, se kun hetkeksi istuu alas penkille katsomaan öistä merta, ja niitä valoja jotka tuikkivat horisontista kuin lupauksena siitä, että en ole yksin tässä maailmassa.
Huhtikuun alussa takaisin töihin kuitenkin, opintovapaa lyhenee parilla kuukaudella mutta saan kesänkorvilla aloitettua työharjoitteluni, kiitos siitä pomolle jonka ansiota muutenkin on opintojeni eteneminen, ilman hänen ymmärtämystään olisi opiskelu työnohella ollut mahdotonta. Kun puolen vuoden harjoittelupätkä on ohitse niin on sekin este poistettu insinööripapereiden edestä. Koulu on niitä harvoja juttuja tällä hetkellä elämässä mihin voin itse vaikuttaa, kaikessa muussa tuntuu siltä että olen vain matkustajan paikalla, pelkääjän penkillä ja vieläpä selkä menosuuntaan näkemättä seuraavaan risteykseen, näen vain mistä olen tulossa, kyynelten takaa senkin kaiken näkee jollain tapaa kirkkaammin, ja se repii minua hajalle.
Janikallakin oli synttärit reilu viikko sitten, tällä kertaa päätin lähettää vain kortin hänelle, aikaisemmin vienyt koruja ja kukkia, mutta kukkiakin olisi vaikea lähettää postissa, koska silmästä silmään en niitä olisi kuitenkaan saanut hänelle antaa. Ja mitä kukat tai korut edes todella kertovat niistä tunteista joita ihminen sisällään tuntee toista kohtaan? Niitä on helppo ostaa, valitsee vain kivan näköiset, pistää pakettiin, toimittaa perille. Vaikka ne toimivatkin ulkoisena tunnusmerkkinä kiintymyksestä, hyvästä tahdosta, ihastuksesta, niin suurin lahja mitä voi toiselle antaa, on oma sydämensä, kokonaan, ja ikuisesti. Sen lahjan minä olen hänelle antanut jo vuosia sitten, toivon että hän joskus huomasi sen loppumattoman rakkauden jonka yritin sanoin hänelle ilmaista. Moni muu asia voi tästä maailmasta kadota, tuulet myrskytä, sade piiskata naamaa, mutta se on asia joka on ja pysyy, se on kiveen kirjoitettu aivan kuten hänen nimensä on kaiverrettu minun sydämeen. Tuntuu kuin sydämeni olisi lukittu, mieli samoten ja avain heitetty pohjattomaan kaivoon. En siitä toki halua, enkä voi Janikaa syyttää, se on ollut oma valintani rakastua häneen pohjattomasti, tai voiko sitä valinnaksi sanoa, niin vain kävi. Toisaalta se kertoo siitä että en ole kovinkaan huono ihminen, osaanhan vielä rakastaa, laittaa toisen ihmisen etusijalle.Se taito pitäisi jokaiselta pinnanalta löytyä, mutta nykymenoa kun tarkastelee, ja katselee niin monelta se taito on ruosteessa. Ja ennen pitkää se ruoste vie alustan mennessään.
-Hannu 16/02/2015