Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2019

Kansallinen Veteraanipäivä…!

Jälleen on liput nostettu salkoihin juhlapäivän merkiksi, ja sen kunniaksi. Tämä ei saisi suinkaan olla ainoa päivä vuodesta jolloin Isänmaan sankarit huomioidaan. Henkilökohtaisella tasolla huomiointi voi olla vaikka niinkin pieni ele, että avaa seniorin edeltä oven, tai luovuttaa bussissa taikka junassa istumapaikkansa heille, jotka ovat seisoneet rintamalla. Sinä kyllä kestät seistä yhden matkan, sillä kerran he tekivät matkan ilman takuuta siitä, sisältyykö reissuun koskaan paluulippua.

He tekivät sen pakon edessä, mutta tuntien varmasti rinnassaan vahvana sykkivän velvollisuudentunteen. Veteraanipäivä muistuttaa myös mielestäni niistä tuhansista lotista jotka raskaat tehtävät hoitivat tykin kantamien päässä etulinjasta. He huolehtivat haavoittuneista, ja he pukivat viimeiselle matkalle heidät joiden kohtalo oli täyttynyt sodan melskeissä. Heitä oli paljon myös ilmavalvonta tehtävissä, osaltaan auttamassa pitämään ilmapommitusten uhriluvun mahdollisimman maltillisena. Kaikkia ei voitu pelastaa esimerkiksi Helsingin yössä, jossa punalaivueet lipuivat taivaan halki. Sireenit soivat maanpäällä, siviilit juoksivat kaduille kaivettuihin suojiin, tai talojen kellareihin. Jokainen kykenee varmasti ajattelemaan millaista tuhoa sadat pommikoneet olisivat pahimmillaan saaneet aikaan pääkaupungissamme? Sen tuhon jäljiltä siellä ei olisi jäljellä yhtä ainutta rakennusta joka olisi valmistunut ennen vuotta 1939. Taidokkaiden hämäysliikkeiden ansiosta valtaosa pommeista ei osunut kohteeseen, isä aurinkoisen syväksi harmiksi.

Kadulla varma merkki veteraanipäivän lähestymisestä on asevelvolliset jotka lipaskeräyksen muodossa keräävät rahaa heille, jotka ovat vielä täällä joukossamme. He ovat joukossamme, mutta kuitenkaan eivät pidä ääntä itsestään, he ovat nöyriä sen asian edessä että olemme itsenäinen valtio. He eivät pidä ääntä itsestään, vaikka ovat kokeneet sen pelon joka päivittäin juoksuhaudassa oli läsnä. Heitä ei ole enää monta. Mitä tehdään sitten kun viimeinen heistä kaatuu ”vartiopaikaltaan”? Lakkautetaanko koko muistopäivä? Vai muistetaanko silloin esimerkiksi rauhanturvaajia? Kaikki kunnia heille, ja eräällä tapaa veteraaneja ovat hekin, mutta mielestäni on syytä muistaa mistä tämä päivä, 27. huhtikuuta juontuu.

Se on päivä, jolloin Suomen osalta päättyi toinen maailmansota. Se on päivä jolloin aseet vaikenivat lapin läänissä, ja Saksalaiset oli ajettu rajojemme sisältä niiden ulkopuolelle. Vaikka aseet vaikenivat, ajat pysyivät kovina. Tuhansille karjalasta paenneille piti löytää uusi koti, mittasuhteita tuolle voimainponnistukselle antaa se tosiasia, että Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki silloin, urakka oli epäinhimillinen. Saksalaisten perääntymisen aikana harjoitettu taktiikka vaati myös tuhansille lapissa asuville uuden katon päänsä päälle, mutta tervaskantoinen kansa senkin suoritti, ja samassa maksoi sotakorvaukset itään, vaikka tänä päivänä näemme varmasti kaikki sen, että maksuliikenne olisi pitänyt kulkea toiseen suuntaan. Sodan aiheuttamista vaurioista, niiden korjaamisesta kertoo jotain sekin, että sotatila ei paperilla lakannut vielä pariin vuoteen.

Rintamille lähetettiin satoja tuhansia miehiä, ja historian kirjat kertovat niin monen, liian monen saapuneen kotipitäjään, vain löytääkseen viimeisen leposijan kylän kirkon portin pielestä. Koruton puuarkku, peitettynä sillä lipulla jonka puolesta he olivat astuneet linjaan, pitäneet sen, maksaen siitä kalleimman lunnaan. Itse pidän siis halpana, jos muutaman euron annan kerääjille, koska eikö heidän iltaruskonsa saisi olla kivuttomampi kuin mitä heidän nuoruutensa oli? Eivätkö he saisi saada kuntoutusta kylpylässä ennen viimeistä iltarukousta, vaikka he vuosia nukkuivat korsuissa? Tuleeko heidän rauhan aikanakin syödä iltapalakseen ”vanikkaa”? Emmekö muka ole heille yhtään sen enempää velkaa siitä, että saamme nauttia vapaasta maasta?

Minua suorastaan hävettää joskus kun kuulen puhuttavan siitä että veteraaneja on niin vähän enää että heidän hoitoonsa tarkoitettuja määrärahoja voidaan jo leikata. Minua hävettää kuulla sellaista, se kertoo sanojasta ja hänen kiitollisuudestaan kaiken.

Aika korjaa jokaisen veteraanin vuorollaan. On olemassa joukko josta on jäljellä enää yksi (1) sotilas. Hän on muuan herrasmies nimeltään Tuomas Gerdt. Hänen kohtalonsa oli jäädä viimeisenä pystyyn miehistä joiden nimeä ennen lausutaan maagiset sanat, Mannerheim-ristin ritari. Heitä valittiin tuohon joukkoon aikanaan 191 miestä, sotamiehestä marsalkkaan, ja kaikkia siltä väliltä. Heitä ei nimitetty sen vuoksi että heillä oli korkea sotilasarvo, vaan sen vuoksi että pakokauhun sijaan he valitsivat toisen tien. He eivät laittaneet päätä pensaaseen kranaattien viuhuessa yli ja kohdalle, vaan he toimivat ratkaisijoina kiperissä paikoissa, itseään säästämättä, antaen kaikkensa. 190 heistä on jo jättänyt nuo kuoleman kentät taakseen, ja viimeisen lähtöpäivää ei meistä kukaan tiedä. Tuomas on 96 vuotias.

Yhtä vähän voimme tietää kuinka monta näitä liputuspäiviä on jäljellä siten, että joukossamme on heitä joiden takia liput liehuvat. Miettikää veteraanipäivää sen jälkeen, kun viimeinenkin heistä on saanut lopullisen rauhan. Se on edelleen kunnian päivä, mutta siihen sekoittuu silloin myös loputtomasti surua.

Tänään voimme kunnioituksen osoittaa myös f2f, meistä jokainen voi.

Viimeisen nukahdettua voidaan heitä kunnioittaa enää vain katsomalla taivaalle, ja lausumalla, K I I T O S.

-Hannu 27/4/2019