Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2019

Posin kautta…eli henkisen hymyn metsästys!

Kesä 2019 alkaa olemaan ovella, kelit ovat aikaisia aamuja lukuunottamatta lämpöisiä ja aurinkokin hellii pilvien raoista. Takuuvarma merkki keväästä on kalenteriin lyöty toukokuun ensimmäinen, eli vappu, joka on tällä viikolla. Tietenkään tuo ei ole tae lämpimistä keleistä, mutta omassa päässäni olen mieltänyt toukokuun jo kesäkuukausien harvalukuiseen joukkoon.

Viime syksy, ja talvikin oli pimeää aikaa, katsoi sitten ulos ikkunoista, tai sisään omaan sieluuni. Tunteiden vuoristorata heitteli miestä miten sattui, ja ajatukset olivat sekaisin kuin seinään heitetty korttipakka. Sitten jotain tapahtui, jotain muuttui.

Olisi toisaalta kiva tietää mistä sain energiaa mieleni eheyttämiseen. Se ei voinut olla yksistään tuo koulu, sillä merkkejä valosta tunnelin päässä oli jo ennen sitä. Olen ennenkin maininnut että liika aika voi olla pahasta, silloin on liiaksikin aikaa miettiä asioita. Toki ajattelu on aina hyvästä, aiheesta riippumatta, mutta syvimpien tunteiden tulkinta alkoholia apuna käyttäen, ikäänkuin tunteiden tulkkina, ei ole kovinkaan viisasta oman mielenterveyden kannalta, ainakaan pitkässä mittakaavassa. Se turruttaa mieltä, poistaa sisäisiä lukkoja mutta ei ilmaiseksi. Hintana on kuilun syveneminen ajatustesi ja todellisuuden välissä.

5 vuotta täynnä blogia, tai lähes viisi vuotta. Kun ajatus heräsi tästä harrastuksesta, mietin pitkään ja tarkasti domainia joka kuvastaisi sitä mihin elämässäni pyrin, ja yhtälailla sitä, mistä haluan blogini kertovan. Halusin sisällyttää siihen tärkeimmän ohjeen jonka itse olen elämäni aikana oppinut. Halusin kirjoittaa sydämestä, täysillä, rehellisesti. Rehellisyys on lopulta se mikä meitä määrittää, ja muurasin siitä tämän sivun peruskiven. Sen ympärille rakensin lauseen ”elämän iloista ja suruista”. Kerrottuna Suomalaisen miehen kirjaimin, raatelevan rehellisesti kuinka päivät elän, kuinka tunteet tunnen, kuinka vain Suomalaista miestä voi vituttaa, kuinka ihminen voi nauraa ja hymyillä sielunsa kyllyydestä. Blogin ympärille laaditun lauseen rakenne on sinällään ollut sopiva, ja kuvaavakin, mutta maksaessani ensimmäisen vuosimaksun domainista en tiennyt mitä elämä eteen toisi. Ilon aiheet ovat olleet vähissä tänä aikana, ja suru on tanssinut näppäimistöllä.

Lienen perusluonteeltani pessimisti, mutta en ehkä kuitenkaan niin ”negis” että kaikki päivät olisivat perkeleestä. On ollut paljon aamuja, ja varmasti tulee lisääkin jolloin ei huvittaisi nousta, ja asiat ärsyttää, mutta nykyään kun mietin päiviäni, löydän niistä aina enemmän ja enemmän aihetta hymyyn. Olen onnistunut antamaan paljon anteeksi peilikuvalleni, oppinut jopa hiukan tykkäämään siitä kaverista joka minua peilistä katsoo, ja voin kertoa, että se on jo itsessään ollut aikamoinen matka!

Mustaa ja punaista, synkkyyttä ja raivoa, toki rakkauttakin, sitä on tekstini sisältäneet pitkään. Rakkauden haluan edelleen loistavan kirjoituksistani, mutta toivon että se voisi sijaita pitkästä aikaa positiivisessa kontekstissa. Ihan ensimmäisenä pyrin uudestaan rakastumaan itseeni, pitäen siitä kuitenkin syvimmän itsekkyyden poissa. Haluan onnitella itseäni hyvistä saavutuksista, haluan palkita itseäni kaikista hymyistä ja nauruista, hymyilemällä ja nauramalla lisää. Haluan onnistua metsästyksessä, haluan saada saaliiksi henkisen hymyn, taidon hymyillä silmillä, niitähän kutsutaan sielun peileiksi, eikä varmasti suotta. Tunnen olevani oikeilla jäljillä, eteenpäin on tänään kevyt kulkea.

Kevyt kulkea osin siksi että painoa on lähtenyt kivasti pois. Vuosi sitten kuskien parissa juteltiin että katsotaan kuka on saanut ensi vuoden vappuna, eli siis tämän viikon keskiviikkona eniten painoa tiputettua. Itse laitoin itselleni tavoitteeksi että paino alkaisi seiskalla, ihan siihen en ole päässyt. Alle 84 ollaan kuitenkin, eli reilusti yli 15 kiloa on karissut matkan varrelle, ja tykkään että se on ihan jees! :)

Tulevaisuus ei ole määrätty, se on sellainen jollaiseksi sen teemme. Ainakin osa siitä on omissa käsissämme, ei kenenkään muun päätettävissä. Itselläkin on paljon haaveita ja unelmia joita kohti pyrkiä. Tulee asettaa tavoitteet mahdollisimman korkealle, niin sitten ei haittaa jos jää hiukan niiden alle, koska tuolloin siihenkin voi olla tyytyväinen.

Meistä kukaan, ei edes viisainkaan, näe huomiseen, ei näe niiden mutkien taakse jotka kätkeytyvät tuleviin päiviin. Tulee parempia päiviä, ja sitten niitä huonompia, mutta haluan kasata pakkiini sopivia työkaluja noiden huonojen päivien varalta, jotta millimetrimittaista pulttia ei tarvite aukoa tai kiristää tuumasella kiintoavaimella, silloin on vaara että ote lipsuu.

Huominen on arvoitus, ja tulevaan kesään mahtuu huomisia monen monta, siinäpä siis mysteeri avattavaksi, mutta olen valmis ja luottavaisin mielin!

Nyt siis kesäkengät jalkaan ja kadulle nauttimaan tästä aurinkoisesta päivästä joka sisältää meille jokaiselle lupauksen tulevasta suvesta, tulkoon siitä hyvä!

Lopuksi vielä ajatus, josta riittää pureksittavaa vaikka loppuiäksi:

”…suotakoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat,joita en voi muuttaa,
rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin,
ja viisautta erottaa nämä toisistaan”

-Hannu 29/4/2019

Kansallinen Veteraanipäivä…!

Jälleen on liput nostettu salkoihin juhlapäivän merkiksi, ja sen kunniaksi. Tämä ei saisi suinkaan olla ainoa päivä vuodesta jolloin Isänmaan sankarit huomioidaan. Henkilökohtaisella tasolla huomiointi voi olla vaikka niinkin pieni ele, että avaa seniorin edeltä oven, tai luovuttaa bussissa taikka junassa istumapaikkansa heille, jotka ovat seisoneet rintamalla. Sinä kyllä kestät seistä yhden matkan, sillä kerran he tekivät matkan ilman takuuta siitä, sisältyykö reissuun koskaan paluulippua.

He tekivät sen pakon edessä, mutta tuntien varmasti rinnassaan vahvana sykkivän velvollisuudentunteen. Veteraanipäivä muistuttaa myös mielestäni niistä tuhansista lotista jotka raskaat tehtävät hoitivat tykin kantamien päässä etulinjasta. He huolehtivat haavoittuneista, ja he pukivat viimeiselle matkalle heidät joiden kohtalo oli täyttynyt sodan melskeissä. Heitä oli paljon myös ilmavalvonta tehtävissä, osaltaan auttamassa pitämään ilmapommitusten uhriluvun mahdollisimman maltillisena. Kaikkia ei voitu pelastaa esimerkiksi Helsingin yössä, jossa punalaivueet lipuivat taivaan halki. Sireenit soivat maanpäällä, siviilit juoksivat kaduille kaivettuihin suojiin, tai talojen kellareihin. Jokainen kykenee varmasti ajattelemaan millaista tuhoa sadat pommikoneet olisivat pahimmillaan saaneet aikaan pääkaupungissamme? Sen tuhon jäljiltä siellä ei olisi jäljellä yhtä ainutta rakennusta joka olisi valmistunut ennen vuotta 1939. Taidokkaiden hämäysliikkeiden ansiosta valtaosa pommeista ei osunut kohteeseen, isä aurinkoisen syväksi harmiksi.

Kadulla varma merkki veteraanipäivän lähestymisestä on asevelvolliset jotka lipaskeräyksen muodossa keräävät rahaa heille, jotka ovat vielä täällä joukossamme. He ovat joukossamme, mutta kuitenkaan eivät pidä ääntä itsestään, he ovat nöyriä sen asian edessä että olemme itsenäinen valtio. He eivät pidä ääntä itsestään, vaikka ovat kokeneet sen pelon joka päivittäin juoksuhaudassa oli läsnä. Heitä ei ole enää monta. Mitä tehdään sitten kun viimeinen heistä kaatuu ”vartiopaikaltaan”? Lakkautetaanko koko muistopäivä? Vai muistetaanko silloin esimerkiksi rauhanturvaajia? Kaikki kunnia heille, ja eräällä tapaa veteraaneja ovat hekin, mutta mielestäni on syytä muistaa mistä tämä päivä, 27. huhtikuuta juontuu.

Se on päivä, jolloin Suomen osalta päättyi toinen maailmansota. Se on päivä jolloin aseet vaikenivat lapin läänissä, ja Saksalaiset oli ajettu rajojemme sisältä niiden ulkopuolelle. Vaikka aseet vaikenivat, ajat pysyivät kovina. Tuhansille karjalasta paenneille piti löytää uusi koti, mittasuhteita tuolle voimainponnistukselle antaa se tosiasia, että Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki silloin, urakka oli epäinhimillinen. Saksalaisten perääntymisen aikana harjoitettu taktiikka vaati myös tuhansille lapissa asuville uuden katon päänsä päälle, mutta tervaskantoinen kansa senkin suoritti, ja samassa maksoi sotakorvaukset itään, vaikka tänä päivänä näemme varmasti kaikki sen, että maksuliikenne olisi pitänyt kulkea toiseen suuntaan. Sodan aiheuttamista vaurioista, niiden korjaamisesta kertoo jotain sekin, että sotatila ei paperilla lakannut vielä pariin vuoteen.

Rintamille lähetettiin satoja tuhansia miehiä, ja historian kirjat kertovat niin monen, liian monen saapuneen kotipitäjään, vain löytääkseen viimeisen leposijan kylän kirkon portin pielestä. Koruton puuarkku, peitettynä sillä lipulla jonka puolesta he olivat astuneet linjaan, pitäneet sen, maksaen siitä kalleimman lunnaan. Itse pidän siis halpana, jos muutaman euron annan kerääjille, koska eikö heidän iltaruskonsa saisi olla kivuttomampi kuin mitä heidän nuoruutensa oli? Eivätkö he saisi saada kuntoutusta kylpylässä ennen viimeistä iltarukousta, vaikka he vuosia nukkuivat korsuissa? Tuleeko heidän rauhan aikanakin syödä iltapalakseen ”vanikkaa”? Emmekö muka ole heille yhtään sen enempää velkaa siitä, että saamme nauttia vapaasta maasta?

Minua suorastaan hävettää joskus kun kuulen puhuttavan siitä että veteraaneja on niin vähän enää että heidän hoitoonsa tarkoitettuja määrärahoja voidaan jo leikata. Minua hävettää kuulla sellaista, se kertoo sanojasta ja hänen kiitollisuudestaan kaiken.

Aika korjaa jokaisen veteraanin vuorollaan. On olemassa joukko josta on jäljellä enää yksi (1) sotilas. Hän on muuan herrasmies nimeltään Tuomas Gerdt. Hänen kohtalonsa oli jäädä viimeisenä pystyyn miehistä joiden nimeä ennen lausutaan maagiset sanat, Mannerheim-ristin ritari. Heitä valittiin tuohon joukkoon aikanaan 191 miestä, sotamiehestä marsalkkaan, ja kaikkia siltä väliltä. Heitä ei nimitetty sen vuoksi että heillä oli korkea sotilasarvo, vaan sen vuoksi että pakokauhun sijaan he valitsivat toisen tien. He eivät laittaneet päätä pensaaseen kranaattien viuhuessa yli ja kohdalle, vaan he toimivat ratkaisijoina kiperissä paikoissa, itseään säästämättä, antaen kaikkensa. 190 heistä on jo jättänyt nuo kuoleman kentät taakseen, ja viimeisen lähtöpäivää ei meistä kukaan tiedä. Tuomas on 96 vuotias.

Yhtä vähän voimme tietää kuinka monta näitä liputuspäiviä on jäljellä siten, että joukossamme on heitä joiden takia liput liehuvat. Miettikää veteraanipäivää sen jälkeen, kun viimeinenkin heistä on saanut lopullisen rauhan. Se on edelleen kunnian päivä, mutta siihen sekoittuu silloin myös loputtomasti surua.

Tänään voimme kunnioituksen osoittaa myös f2f, meistä jokainen voi.

Viimeisen nukahdettua voidaan heitä kunnioittaa enää vain katsomalla taivaalle, ja lausumalla, K I I T O S.

-Hannu 27/4/2019

Vaalien aika…2019

Neljä vuotta kulunut viime eduskuntavaaleista, ja sama aika on kulunut siitä, kun viimeksi aiheesta kirjoitin. Ehkä juurikin tuo 4 vuotta on sopiva väli sille, että järjestetään uudelleenvalinta, tai kääntäen, annetaan potkut heille, jotka eivät ole mandaattinsa mukaisesti toimineet. Luvataan kymmenen hyvää, ja vähintään viisitoista kaunista, mutta lunastetaan ainoastaan kohtalaisen kiva palkka ja eläkekertymä. Eräällä tapaa ajatelleen arkadianmäellä ollaan pätkäduunissa, määräaikaisessa sopimuksessa, ja hyvä niin. Tosin, pitkään jatkunut eläkejärjestely on kattanut ja luvannut mukavat oltavat vaikka seuraavissa vaaleissa kansa äänestäisikin potkujen puolesta, tuohon on onneksemme tullut paljon muutoksia nyt ihan viime aikoina.

Itse kävin tällä viikolla täyttämässä tuon kansalaisvelvollisuuden, kävin nakkaamassa ääneni puulaatikkoon. Puoluekantaani on turha piilotella, pitää vakanalla niin sanotusti, ja toki se on tullut monesti selväksi jo aikaisemmin, perussuomalaiset ääneni saivat. Toiveissani on se, että monet muutkin äänensä samalle puolueelle antaisivat, olisi upeaa katsella televisiosta 14.4 tilannetta jossa perussuomalaiset nousisivat tilanteeseen jossa heillä olisi hallituksen muodotajan rooli isoimpana puolueena. Viimeisimmät gallupit heille lupaa hyvää pronssisijaa, mutta nuo kyselyt eivät ole aina koko totuutta kertoneet, yllätyksiä tulee aina, suuntaa sekä toiseen, yhtä kaikki, jännittäviä aikoja elämme!

Miksi sitten ”persut”? Ehkä helpoin kysymys ikinä. Tai ei sittenkään, vaatii hiukan mietintää. Jos miettii sitä, miten asennoidun tähän maahan, sen yhteiskuntaan, tapoihin joilla asiat on hoidettu, on hankala löytää ”poliittista kotia” yksiselitteisesti mistään puolueesta. Jokainen puolue pitää sisällään itselleni vieraita asioita, eli tulisi valita kai se ”pienin paha”. Ihan noin jyrkästi en halua miettiä. Vaikka en kaikista ajatuksista, aatteista olekkaan samaa mieltä perussuomalaisten kanssa, olen sitä mieltä että Suomi heidän johdollaan ajetaan viimein oikeaan suuntaan, ja siksi heille kuuluu minun ääneni.

Syvä toiveeni on, että keskusta tippuisi hallituksesta pois. Olisi aivan oikein että Sipilä joutuisi kortistoon, näkisi omalta kohdaltaan mitä aktiivisuusmalli tarkoittaa. Eipä tuo hänen päivärahoillaan toki mitään tarkoittaisi, eikä hän ansiosidonnaisille jäisi, sen verran on taustaansa sekä talouttaan pönkittänyt kuluneina vuosina. Nauraisin kuitenkin makeasti partaani jos hän jäisi tulevan, uuden eduskunnan ulkopuolelle. 40-luvun Suomessa laadittiin ns. taannehtivasti lakeja, tarkoittaen sitä, että asioista voitiin tuomita, vaikka tekoaikaan ne eivät olleet rangaistavuuden piirissä. Nykypolvet tuntevat, muistavat konkreettisimpana esimerkkinä noista sotasyyllisyysoikeudenkäynnit, sisältäen myös ne Isänmaan Sankarit jotka tuomittiin asekätkennästä, joka oli kuitenkin suunnattu tämän maan pelastamiseen. Tai tarkennettakoon sen verran että kuka muistaa, ja kuka ei. Isänmaalliset muistavat kyllä. Omasta mielestäni olisi hyvinkin oikein, ja jopa korrektia sovittaa Sipilän ylle viittaa jossa lukisi selässä pääministerin sijasta maanpetturi. Wikipediasta jokainen voi tarkistaa mitä kyseinen termi tarkoittaa lain silmissä, mutta kansan syvät rivit ovat hänelle jo tuon tuomion antaneet, joten oikein olisi käräjillä hänelle antaa samalla mitalla. Hänet palkattiin 2015 Suomen pelastajaksi, mutta hän myi tuon kaiken, pettäen äänestäjien lisäksi sen maan, jonka päällä hän on saanut olla ja elää.

Lupausten ja realiteettien välimaastosta löytynee se kompromissi. On vaikea toimia lupaamallaan tavalla, jos on seinä vastassa, toki silloin olisi pitänyt miettiä hiukan aikaisemmin mitä lupaa, ja mitä ei. Lupaukset on kuitenkin se, jolla äänet eduskuntaan ostetaan, tai saadaan, miten vain sen haluaa miettiä. Paljon on ehdokkaita näissäkin vaaleissa jotka hakevat tuota pestiä silkasta tunteenpalosta, he ovat patriootteja jotka haluavat rakentaa paremman huomisen, paremmassa Suomessa, meille kaikille, mutta sekaan mahtuu kyllä myös sitten näitä vitsejä, esimerkkinä mainittakoon kommarit, jotka haluaisivat lakkauttaa Suomen armeijan, ja jättää vain rajavartiolaitoksen, jos sitäkään. No joo, eihän tollanen porukka ole edes vitsi, se on jotain niin kuvottavaa että tekisi mieli käydä heittää laatat pönttöön…ja kuitenkin nuo kehtaavat kutsua itseään Suomalaisiksi, se jos joku, on VITSI!

Vasemmistolaiset nostavat voimansa entisajoista, vuosista jolloin kartalta löytyi vielä valtio nimeltän neuvostoliitto. Asein ja vaatimuksin tuota ajatusmaailmaa tänne yritettiin tuoda viime vuosisadalla, liiankin moneen otteeseen, mutta se ei onnistunut. Vasemmistolaisuuden nousu tulee torpata myös tänäpäivänä. Sillä ei ole asiaa tähän maahan. En halua toimia myöskään toisen ääripään, kapitalismin torvena, siinä on paljon huonoa myös, mutta se on kuitenkin ollut se kantava voima, jolla tämä maa on rakennettu, maa jonka edessä voimme olla ylpeitä, ja tuntea kunniaa kun Maamme -laulu jossain raikaa, oli se sitten urheilukisoissa, tai vaikka turuilla taikka toreilla. Tuo laulu saa meidät nousemaan seisomaan, ja ottamaan lakin pois päästämme. Se on ulkoinen tunnusmerkki sisulle, ylpeydelle, periksiantamattomuudelle, sille kaikelle jonka me tunnemme termillä Suomalaisuus. Siitä ei tule antaa tuumaakaan periksi.

Te vihervasemmistossa haluatte myydä Suomalaisuuden maailman edessä. Te haluatte myydä kaiken meille pyhän maailman kansalaisina. Te haluatte että isovanhempiemme veri valui turhaan siihen maahan, jota minä pidän kalliina, ja kuitenkin te kehtaatte huutaa minulle ja kaltaisilleni ”hävetkää”. Se on te, joiden tulisi hävetä.

Teidän tulisi hävetä sitä, että pidätte itseänne Suomalaisina, teidän pitäisi hävetä aina kun esitätte Suomen passia. Te ette ole sitä ansainneet. Häpeä on teidän yllänne!

Niin kauan kun isänmaallisuus asuu tuhansien järvien maassa, niissä kummuissa joista tunturimme kohoaa, tiettömät taipaleet aukeaa, Suomalainen syvin sisu syntyy, niin kauan tämä maa on meidän. Se ei ole vasemmiston tai vihreiden myytävissä, se ei ole vieraan kansalaisuuden asutettavissa, se ei ole EU:n omaisuutta. Sen jokainen neliömetri kuuluu kansalle joka on valmis puolustamaan sitä, vaikka sen vehreys, jokainen puu, olisi kasvanut veren päällä. Tärkeintä on se, että jokainen puu, kitukasvuisinkin vaivaiskoivu, kasvaa maalla, joka kuuluu kansalle nimeltään Suomi! Suomalaisuuden yksilöllisyys tulee vallita myös tulevaisuudessa, ja sen puhtaus on jokaisen meidän käsissä, se on kiinni meidän valinnoistamme.

Tämä on ollut meidän maamme, ja se tulee sitä myös olemaan meidän kaikkien jälkeen. Ja se…se on meidän vastuumme, meidän velvollisuutemme. Uhraukset eivät ole saaneet valua hukkaan. Eivät ennen meitä, eikä meidän jälkeenkään. Tämä kallis maamme ei pyydä tai anele, se vaatii. Se vaatii sen jonka se historiansa tuntien tarvitsee, se vaatii sen, jota tulevaisuus rakennuspalikoikseen asettelee. Suomen historiaa ajatellen, emme saa asettaa tavotteitamme siten, että joutuisimme häpeään, tie on asetettu, ja sitä pitkin tulee kulkea ylöspäin. Siinä eivät onnistuneet edelliset eduskuntaan valitut, tai ainakaan osa heistä. Yksittäinen ääni on pieni, mutta yhdessä huutaen nousee meteli.

Meidän tulee muistaa…sen meistä jokainen on velkaa. Ja muistaminen luo meille vastuun. Ja se…
Se on vapautemme hinta. Se on kallis. Se on kaikkemme, se on huomisemme. Se on meidän Suomemme!

J. Hirvisaaren sanoja lainatakseni, ”Miten halpa…tämä maa…Teille on”?

-Hannu 7/4/2019