”Eikö se riitä?
Vielä pakahtuvat tunteesi
Monta kertaa rikkinäisen kauneuden edessä
Eikö se riitä?
Aina kohoavat
Hohtavat uudet reitit aamupäivään matkasi tiellä…”
-CMX – Kuolemaantuomitut
Niin tuli 40 mittariin, ei tarvitse enää soitella Frederikin kolmekymppistä. Tukevasti kohti keski-ikää ollaan matkalla. Ei tuo matka toki poikkea suuresti siitä, mitä tähän asti on kuljettu, mutta joskus ajatuksiin kulkeutuu se, kuinka vääjäämättömästi tässä askelletaan kohti sitä vääjäämätöntä. Taakse on jäänyt ne nuoruuden päivät jolloin ajatteli, että nuoruus on yhtä kuin kuolemattomuus. Mikään ei voi satuttaa. Tai tunteet voi, mutta ei mikään muu.
Näin vanhempana näkee asioita toisin. Se on itseasiassa ihan terveellistäkin tietää, että huominen on arvoitus, ja siitä ei kukaan voi pitäviä lupauksia luoda. Se laittaa harkitsemaan, ohjaa valintojakin tiettyyn suuntaan. Itse näitä kelailen ehkä nyt johtuen siitä että sain lääkäriltä viestiä edellisen luomileikkauksen jäljiltä, ja niistä ei löytynyt mitään..hmm…ikävää. En toki osannut muuta odottaakkaan, mutta aina tuollaiset hieman takaraivossa ja selkärangassa kolottelee, kun odottelee.
Kun miettii sitä, mikä meitä kaikkia jokin päivä odottaa, niin itselläni se saa muistikapasiteetin aivan jumiin. On tämä aamu, tämä päivä johon heräämme, ja jokin kerta, jollain kellonlyömällä niin ei enää ole. Uskon vahvasti että matkan puoliväli on ylitetty, kenties jo aikaa sitten.
Yksikään meistä jotka olemme tämän matkan aloittaneet, ei ole menossa kohti alkua. Ei edes he, joilla alkuun olisi lyhyempi matka kuin loppuun. Loppua kohti vie päivät, meillä kaikilla. Meidän päivät on kirjattu, vaan ei vielä täysin luettu. Ei vielä.
Eilen illalla kun kävelin jo tutuksi tulleita katuja, mietin, että niin paljon on tapahtunut just oikeeseen aikaan. Niin pirun paljon olisi voinut mennä huonommin. Jos olisin Ö:n jälkeen katkeroittanut itseni tyystin, olisin varmasti jäänyt niille sijoilleni. Selvisin läpi niiden aikojen, työttömyyden, alakulon, ja nyt seison tässä. Terveenä, mitä nyt hieman sielu kolhiintuneena, rakkautta vailla. Mutta kuitenkin, niin paljosta saa tämä mies olla kiitollinen!
Tänään näen peilistä miehen, joka on maailmaa nähnyt. Nähnyt maailman monet puolet, tuhansia kilsoja katuja. Tehnyt virheitä, tehnyt vääriä valintoja. Antanut monille syitä hymyyn, aiheuttanut liian monille kyyneleitä. Kuitenkin, kun katson itseäni nyt, olen iloinen, tyytyväinenkin, sillä niin moni asia olisi voinut mennä perseelleen. Vaikka historiassa on töyssyjä, asioita joita jopa kadun, niin peilistä katsoo minua takaisin mies, joka on valmiina huomiseen, ymmärtäen sen että virheetöntä elämää ei ole olemassakaan. Virheetön on vain elämätön elämä., ja sellaista tämä maa, tämä maailma, ei ole nähnytkään. Armo, itselle annettuna, siihen minä pyrin, sen tahdon itselleni antaa. Ja hyväksyä sen, että tämä maailma ei aina itselle kovin armollisena näyttäydy.
Silti, take the smile with you, every single day! It brings more than it takes!
Huhtikuu, kevät siis jo pitkällä. Kesää odotellen, ja kesälomia, kahteen vuoteen olen lomaillut tasan kaksi viikkoa, eli tulee tarpeeseen. Ikaalinen kutsuu taas kesäkuussa, ja Kyrösjärven rannat. Sitä ennen pari kuukautta pitäisi punnertaa. Aika kuluu niin nopeesti että eipä tuo pari kk ole kuin silmänräpäys.
Ajatukset muutenkin jo paljon kesässä, oiskohan aika viimeinkin ottaa joku kesäkissa? Sinkkuna kun menty jo 10v
Ajatuksissa yksi, joka lämmittää sydäntä läikyttäen, mutta se on vain ajatus, vain haave, kenties se…uneni ihanin.
-Hannu 2/4/2023