Se olisi jälleen huomenna…

Meillä kaikilla on Isä, se on joko elämässämme, tai se on tuntematon, se saattaa olla jo edesmennyt, kuten omanikin on. Moni miehistä on ollut isä, mutta lapsi on menehtynyt, he ovat siinä välissä, ovatko enää isiä vai eivätkö ole? Mielestäni ovat, vaikka siitä muistutuksena olisikin enää vain hautakivi. Liian monet, liian pienet, menehtyvät ennen kuin oppivat edes elämään. Elämän joskus liiankin rankka realiteetti.

Sitten on heitä, joille Isänpäivä nostaa murheita pintaan. He, jotka haluisivat olla isä, mutta eivät voi sitä olla, joko fyysisistä tai sosiaalisista syistä. Heille päivä on muuta kuin liputuksen aihe.

He, jotka saavat olla Isiä, heille päivä on vuoden suurin juhla, ja syystä, tuodaan kenties kahvi sänkyyn, kortteja satelee, muksut halivat. Muille tuo päivä on syy olla avaamatta Facebookia.

Itse kuulun tuohon välimaastoon. Olen 40, lapsia tietääkseni ei ole, kun ollut elämäni aikana melko tarkka kumin kanssa, jopa niin tarkka että ystäväni joskus ovat naureskelleet, kun olen laivalta preservatiiveja ostanut. Mutta nauravatko enää, en tiedä?

Haluaisinko olla Isä? Osaisinko? Ei sitä kukaan tietenkään faktisesti tiedä, ennen kuin se tilanne tulee eteen. Itse ollut lähimpänä sitä hetkeä -04 kun ajattelin että tyttöystäväni olisi minulle raskaana, mutta kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, näin ei ollutkaan, ja siinä haihtuivat nekin mietteet. Sen jälkeen, tai silloinkin aika syvästi mietin mitä kaikkea se vaatii. Vieläkään en sitä tiedä, kun en ole seukannut edes kenenkään mimmin kanssa, jolla lapsia olisi, eli en ole ollut edes Isäpuoli.

Niin, olen 40, monesti leikittelen ajatuksella, että jos minusta tulisi nyt isä, lapseni olisi 18 silloin kun itse olen lähellä kuuttakymmentä. Milloin on liian myöhäistä? Missä menee raja? Toki miehillä se raja on häilyvämpi kuin naisilla, monilla heistä se kello tikittää, ja soi, ennen kuin oikea osuu kohdalle. Se on myöskin surullista. Se on asia josta ei paljon puhuta medioissa, nykyään tietty nostettu pintaan puhumalla kaikenlaisista kumppanuusvanhemmuudesta tms. Joillekin kai ihan käypänen ratkaisu.

Jos ihminen elää koko elämänsä yksin, perheettömänä, mitä meistä jää? Nimi kiveen? Tontti hautuumaalla? Kukaan ei huolehdi siitä, tai tuo kukkia. Aika lohduton ajatelma. Miksi näitä siis ajattelen?

Koska en ole isä.

En tiedä osainko edes, en ole saanut lapsuudesta kovin hyvää isän mallia, sain vain sen veren perinnön, joka ei ole kummoinen. Haluaisinko ottaa riskiä siitä, että välittäisin saman jälkeeni, omille lapsilleni? Haluaisinko että he sortuvat mukiin yhtä helposti kuin minä olen sortunut vastoinkäymisten edessä? Ei, en halua.

Mitä vanhemmaksi mies elää, sitä nopeammin vuodet menevät. Niin sanoi entinen opettajani Markku ”Äijä” Laine aikanaan Kirkkonummen tarkkiksella ollessani. Hän oli oikeassa, hän ei olisi voinut olla oikeammassa. Vuodet eivät merkitse enää mitään.

Jos mietin kauanko olen elänyt tunteiden, ikävän parissa, vuodet ovat tosiaan menettäneet merkityksensä, vuodet eivät ole mitään, kun niitä vertaa ikuisuuteen. Kuukaudet katoavat verratessa vuosikymmeniin, päivät verraten kalenterien satoihin sivuihin.

Jos mietin että siitä on 5 vuotta kun olen nähnyt jonkun tärkeän, jopa yli, ei se merkitse mitään. Ei se haalenna mitään. Jotkut eivät edes muista aikoja niin kauas, mutta minä muistan. Eikä toki niistä hetkistä muuta olekaan kuin muistot. Ne säilön, niihin palaan, niistä joskus ehkä opin.

Isänpäivää juhlikaa te kaikki, joilla siihen on mahdollisuus, mutta muistakaa, että se on lahja, joka teille on annettu.

Muistaen, niin kuin se lahja on teille aikanaan annettu, elämä, se voidaan ottaa liian aikaisin pois.

Tehkää siis ajasta hyvä, merkityksellinen, ja osatkaa toimia siten, että mitään kaduttavaa ei jää.

Ja lapsenne aikanaan muistaa kiven luona teitä hyvällä.

-Hannu 11/11/2023