2023, kuinka lujaa se menikään. Mikä, tai mitkä on kohokohdat tässä vuodessa? On kai niitä paljonkin mutta mun sydämessä niitä on vähemmän, ne ei liity työhön, ne ei liity painonhallintaan, ne ei liity siihen että koulu on edistynyt, niihin kuuluu päivät ja illat jotka ovat sisältäneet sitä kauneutta jota olen oppinut arvostamaan, olen oppinut rakastamaan.

Vaikka ne ovat olleet kuukausienkin mittapuulla ohikiitäviä hetkiä, muistan ne kaikki. Minä muistan ne aina. Toki minulla on pitkä muisti, mutta parhaiten, pisimpään muistan kaiken sen minkä kirjoitan sydämeen, siellä on ne merkitykselliset hetket. Nippelitieto tai kirjaviisaus on ihan jotain muuta, ne ei ole tärkeää silloin kun kaikki muu maailmassa menettää merkityksensä niinä hetkinä kun saat vaan olla, hymyillä, jutella ja nauraa, katsella edessäsi olevaa ihmistä joka on aina raikas, virkistävä kuin puuteriluminen tunturi, lapin erämaa, ja yhtä helppo kuin on tuohon lumen äärettömyyteen eksyä, on hänen silmiinsä eksyä, sillä niistä..niistä ei saa mies katsettaan irti ja niin minäkin olen niihin eksynyt, mutta onnekseni, kuitenkin!

Yhä monesti katselen tuonne ylös, ja olen niin paljosta kiitollinen. En pelkästään siitä, että olen saanut tähän ikään elää, terveys on pysynyt, vaan siitä, että minun polkuni ovat ristenneet niiden ihmisten kanssa jotka ovat elämässäni yhä.

Veke hoitanut osan, ja hän ohjaa, ja kulkee rinnallani yhä tuolla ylhäällä, siihen luotan.

Joidenkin kanssa tiet ovat päätyneet T-risteykseen, toinen valinnut vasemman, toinen oikean, mutta elämän valtatiellä lyhytkin kohtaaminen voi olla merkityksellinen, se jättää jäljen, hyvässä ja pahassa.

Tämä vuosikymmen ollut tosi poikkeuksellinen maailmassa, on ollut koronaa, on sotia siellä täällä, jopa sen uhkaa omilla rajoillamme. Vaikea edes miettiä mihin tämä vuosikymmen vielä yltää, mihin se meitä vie.

Tämä vuosi on kuitenkin vienyt minua lopulta parempaa kohti. Tietynlainen ehdottomuus on sorvautunut pienemmäksi, ymmärrän enemmän ja isomman kuvan. Olen ehkä armollisempi maailmalle, ja ennen kaikkea itselleni. Yhä ruoskin itseäni kohti piirun tarkkaa virheettömyyttä, täydellisyyttä, töissä ja siviilissä, mutta silti peilistä katsoen hyväksyn vuosien jäljet, tajuten minkä viisauden ne ovat tuoneet mukanaan.

Täydellisyys on utopia, mutta ihmisenä voi kasvaa, rakkaudessa voi kasvaa, vaikka joskus uskoin että tämä mies ei voisi enää enempää rakastaa, niin kyllä voi.

Vaikka se on niin suurta että se välillä sattuu, niin se tuo silti lämpöä talveen, se auttaa kenkää kantamaan lumessa, elämässä. Se antaa uskon huomiseen, se vie murheet takas eiliseen, auttaa unohtamaan kaiken historian ruman.

Tulevaan vuoteen haluan hymyä, halia, läheisyyttä, kaikkea sitä mitä parisuhteessa elävät pitävät itsestäänselvyytenä. Haluan voimaa selättää monta ongelmaa, vahvuutta pysyä sinä ihmisenä joka olen ollutkin, jotta en taivu samaan muottiin mitä liian monet miehet ovat. Haluan säilyttää herkkyyden, haluan elää yhä sillä sydämellä, heittäytyä tunteisiin, välittäen vähemmän viisaudesta tuolloin.

Ehkä viisainta olisi järjelläkin välillä ajatella, mutta mitä sijaa on järjellä silloin kun rakastaa? Miten sitä voisi järjellä ajatella, järjestää? Ei mitenkään. Se täyttää mielen, se täyttää unet, se vie miestä. Jokainen haluaa sen tuntea, ja pitää siitä kiinni, ja jotkut onnekkaat siinä onnistuvatkin.

Rakkaus on suurin, elämässä muutakin, pienempää, mutta ei yhtä tärkeää.

Tulipas taas rakkauden täyteinen kirjoitus, mutta eikö se ole jokaisen meistä polttoaine, energia ja voima jolla jaksamme luottaa huomiseen?

Ajattelen erilailla kuin muut, olen erilainen kuin muut, sen tiedän, mutta lopulta…olenko kuitenkaan väärässä?

-Hannu 30/12/23