Aihearkisto: Rakkaudesta

Lukoton vankila…

Tämä vuosi vetelee viimeisiään, ei ole enää kuin yksi ehjä kuukausi jäljellä. Kun ajattelee, tämä vuosi on ollut yksi parhaista. Ei se suruton ole, tai täydellisyyttä hipova muutoinkaan, mutta hyvä, ja se on aika paljon, kun miettii millaisia vuosia on takana. Joulu on alle kuukauden päästä, ja siitä viikko, kun raketit valaisevat taivaan, luvataan yhtä ja toista, ja alkavan vuoden aikana murretaan niistä suurin osa.

Jos olen aikaisemminkin, niin tänä vuonna erityisesti olen miettinyt mihin kuulun, ja mihin menen. On tapahtunut paljon, vaikka arki onkin mennyt futurin ääressä ahertaessa. Vapaa-ajalla olen koittanut oppia tästä maailmasta, oppia, jotta oppisin lukemaan itseäni. Oppia irti kaunasta, siitä vihasta joka aikanaan sisälläni asui. Se viha, se joka teksteistäni aikanaan näkyi, sen haluan sammuttaa.

Joka päivä, johon saamme herätä, opettaa meille jotain uutta. Se tuo maailmalta uutisia, mutta se tuo eteemme tunteita, jotka voivat meille olla täysin uusia, vieraita. Oli ne sitten pettymyksiä elämän poluilla, ilon pirskahduksia, hymyä, jopa naurua, ne kaikki tuovat jotain uutta ja odottamatonta. Tänä vuonna olen itse pyrkinyt siihen, että olen kiitollinen päivästä johon herään, kiitollinen siitä, mitä minulla on, sillä niin paljon voisi olla toisin. Tummasta tummimpanakin päivänä moni asia ja tunne voisi olla huonommin. Eihän kenenkään elämä koskaan ole yhtä riemun juhlakulkuetta koskaan, sielläkin, jokaisen maailmassa, elää varjot. Sillä missä on aurinko, siellä on myös varjot, ne pettymykset, ja harharetket, toiveiden syvin kaivo, jonka jokainen meistä haluaisi kiertää kaukaa.

Viime viikonloppuna sain kävellä muistojen ”bulevardilla” itselleni tärkeän Ystävän kanssa, ainakin itse hänet miellän lähelleni, lyhyehköstä tuntemisen ajasta huolimatta. Tuo päivä, ne kadut, ne maisemat vanhan Masalan sulautuessa uuteen, saivat itseni miettimään, että siitähän on vain hetki kun tuolla kasvoin siihen, jota nyt olen. Käytiin kalliolla, joka näkyi aikanaan entisen huoneeni ikkunasta, tuo oli paikka johon monet murheeni hautasin. Se oli myös paikka jossa nuorena riemuitsin onnistumisista, joskin ne olivat rajallisessa roolissa. Kuin pistona sydämessä tunsin sen kaiken kun kävelimme sinne mäelle. Ja senkin tunteen, kävelyn hänen kanssaan suljin syvälle, johonkin jonka ääreen voin joskus muistoissani palata. Jos sydämeni läikkyi tuona päivänä, niin sama tapahtui järjelleni. Takaisin ”pohjoiseen” ajaessa mietin kaikkia niitä solmukohtia jossa Ystäväni kanssa elämämme on risteytynyt, uskoni siihen, että kaikki olisi sattumaa, horjuu. Sattuman määrä on rajallinen, kun se ylittyy, monesti mietitään että kaikki on kohtaloa. Mihin sen ylittyessä siirrytään? Minä siirryin Espoon hautausmaalle, kaiken aloittajan, kaiken yhdistäjän haudalle. Sytytin kynttilän, ja kiitin niin kauniisti kuin vain voin. Menneistä vuosista, ja siitä mihin hän minut on tutustuttanut, johdattanut. Kyllä, uskon vahvasti että hän on kaiken takana. Jos ei takana, niin ainakin yhdistäjänä. En voi uskoa muuta, vaikka en järjellisesti voi uskoa tuota.

Voi, tuo kylä oli muuttunut niin paljon, paljon vanhaa elää enää muistoissani, uutta, itselleni kovin vierasta rakennettu tilalle. Fiilis oli kuitenkin jotenkin sama, se sai ajatuksen heräämään siitä, että ehkä joskus vielä…tänne asumaan. Tuo kylä sisältää paljon hyviä muistoja, ja huonojakin, silloin en vielä tiennyt, että maailmaan kompastuu, mutta sieltä opitut taidot ovat myös pystyyn tämän miehen nostaneet, kasvaminen tuolla ei siis ole mennyt hukkaan.

Tämä vuosi, vaikkakin elämä muutoin on soljunut omissa uomissaan, kuten viime vuonnakin, on tuonut jollain tapaa rauhaa mieleeni. Vaikka muistan paljon, olen oppinut unohtamaan. Tai jos en unohtamaan, niin antamaan anteeksi. Ja siitä, siitä olen syvästi kiitollinen. Masala vuodet, ja pitkät vuodet sen jälkeen sisälsivät tunteen että Minä VS. Muu maailma. Kukaan ei ollut minun puolella, vaan kaikki oli vastaan. Se viha oli aikas syvä, voin kertoa. Hyvin suuri osa siitä kohdistui itseeni. Se anteeksiantamattomuus, se pettymys jota koin itseäni kohtaan oli jotain mitä en voi sanoin kuvailla. Tuosta kaikesta olen viime aikoina pystynyt onnekseni luopumaan.

Kaunasta tulee lopulta kauha, väline, joka syö sinua sisältä. Se viha jota tunnet toista kohtaan, saattaakin, lopulta, johtua paljosta siitä, minkä itse olet tehnyt. Toiselle ei voi antaa anteeksi, ennen kuin on antanut anteeksi itselleen, hyväksynyt sen että täydellisyyteen voit pyrkiä, mutta sitä et saavuta. Toinen ihminen, nainen, ei ole myöskään täydellinen, ja hänen virheensä johtuu samanlaisesta vajavaisuudesta kuin omanikin, ei virheiltä voi välttyä, ei sydämen polkuja voi valita. Ne kaikki tuodaan meidän eteemme, ja niistä päivien kartoista ei ole valitusoikeutta.

Yhtä vähän kuin minä, myös vastakkainen sukupuoli voi valita risteyksissä teitä sydämensä kulkea. Se kulkee joskus vasten järkeä, mutta välillä, joskus, nuo kaksi tietä päätyvät samalle kadulle, täydentäen sen paikaksi johon tuntee kuuluvansa.

Joskus aamuisin herätessäni mietin, miksi olen yksin. Miksi olen ollut yksin kohta 10 vuotta. Ei peilistä katso lopulta hassumman näköinen mies, aika on toki tehnyt tehtävänsä pari kk vajaan 40 vuoden aikana, psoriasis vaivaa, ja hiusraja on kirimässä ylöspäin, mutta silti. Saisinhan minä baarista seuraa yöksi sänkyä lämmittämään, mutta minkä varaan silloin rakennat? Luot perustuksen haihtuvan humalan varaan, joka on sama kuin valaisit betonin juoksuhiekkaan. Maailmassa on oltava enemmän.

Vaatiiko tämä maailma lopulta liikaa? Vaatiiko parisuhteen saavuttaminen sen, että jokaisen miehen on ajettava mersulla? Asuttava asunnossa jonka neliöitä ei tarvitse? Onko kaikesta ulkoisesta tullut mitta sille, mitä lopulta on sisältä? Eihän se voi niin olla. En suostu uskomaan siihen. Eihän ihastumista, rakkautta mitata omaisuudella. Siinä suureessa ei ole loppumerkkeinä eurot, metrit, neliöt, tai edes pituus. Siinä on jotain isompaa, jotain sanatonta. Tunne, jolle ei ole sanoja.

Miehisyys ehkä lopulta mitataan väärällä tavalla. Parisuhdekelpoisuus. Pystyvyys. Mihin sinä perustat sen kuka kelpaa, kuka ei? Herkkyys ei ole heikkous, ja voima punttisalilla ei ole lopulta voimavara elämän poluilla. Joskus onni löytyy vähemmästä kuin yltäkylläisyydestä. Tässä maailmassa on niin paljon muutakin kuin menestyksen ulkoiset tunnusmerkit.

Rohkeutta, eikä luonteenlujuutta osoiteta sillä että seistään joukossa, eikä sitä sillä myöskään mitata. Luonteen kestävyyden mitta on se, että rohkenet erottua joukosta, olla itsesi näköinen ja kaltainen. Toimintasi täyttää lain ja asetuksen, mutta niiden antamissa raameissa olet hiukan kekkeruusi.

Rakkaus ei ole enää muodissa. Ainakaan sen kertominen sanoin, elein. Se kai pitää kertoa makkarissa lakanoiden välissä. Seksi on tärkeää, ja kivaa, muistaakseni, mutta eikö parisuhteessa olisi avoimuus ja elämän jakaminen tärkeämpää? Tuo kaikki kuitenkin tapahtuu ympärillämme kokoajan, ei pelkästään makkarissa tai keittiönpöytää vasten.

Sinkkuna oleminen on lopulta ihan ok, ja tuo johtunee siitä että olen siihen niin syvästi juurtunut. Olenhan minä ajansaatossa saanut tutustua naisiin joiden juurien kanssa olisin omani monesti mieluusti yhteen liittänyt, mutta lopulta palaan aina tutkimaan sydäntäni. Se on kuin lukoton vankila. Siellä on ovi, josta voisi kävellä ulos valoon, kohti kirkkautta, ja sitä unelmien tulevaisuutta. Siellä kuitenkin, sen oven saranapuolella on vartioina menneisyyden haamut, ja heidän apunaan sokkeloiksi rakennetut käytävät, jotka saavat minut pelkäämään eksymistä. Eksymistä sinne, mistä olen lähtenyt, paikkaan jonka olen kerran, toisenkin, taakseni jättänyt.

Siihen synkkyyteen en halua palata, en halua. Haluan hymyillä ja nauraa kuten tänä vuonna olen saanut. Haluan pitää sen tunteen. En takerru siihen, mutta suuntaan silti katseeni sitä kohti.

Sillä se…se on stimuloinut lihaksia, joita tarvitaan hymyilyyn. Siitä olen ikuisesti kiitollinen.

-Hannu 25/11/2022

En missä piti, mutta JUST siellä missä pitääkin!

Jaksoin kaiken ja lisää
Vaikka niin moni nääntyi
Olin varma: ”Mä hallitsen virtaa”
Kunnes kohti se kääntyi
Olin kestänyt kaiken
Häpeää kestänyt en
Jätin taakseni kaupungin valot
Ja voittamisen,

-Juha Tapio / Rakastettu

5 vuotta tullut täyteen täällä kanta-hämeessä. Jos joku olisi minulta kysynyt 10 vuotta sitten missä olen vuonna 2022, en olisi ehkä osannut edes kartalle tätä kovin tarkasti sijoittaa. Olisin kysyjälle vastannut, että luultavasti pohjoisessa, Inarin ja Nuorgamin välillä, taikka käsivarren Lapissa. Mutta en totisesti täällä.

Se miten päädyin juuri tänne, on pitkä, kivinen ja kipeä tarina. Se on tarina siitä, mitä miehelle tapahtuu kun hän uskoo, kun hän rakastaa, ja hän luottaa lopulta siihen, että aamu on iltaa viisaampi. Tuo viimeinen oli monesti totta, sillä usein aamulla pääni tosiaan kirjaimellisesti oli selvempi. Se ei paljoa pelastanut, itseasiassa se ei pelastanut mitään. Muistan yhä, ja ikuisesti ne vihaiset silmät, sen äänen. Se on kai se taakkani. Hyvää tarkoittaen, väärin väylin, ja tulos ei ole halutun kaltainen.

Siltikin, ilman tuota tapaamista, tuota retkeä, en olisi varmasti koskaan tavannut nykyisiä työkavereita, ja sillon, sillon prkl sentään olisin jäänyt jostain todella makeesta paitsi!!!

Nykyisyys on vienyt paljon pois siitä katkeruudesta jota tunsin vielä pari vuotta sitten. Olen hyväksynyt historian, ja eihän ihminen voi muuta kuin hyväksyä tapahtuneen, ja menneen. Toki välillä mietin että onko se oikein mitä minulle tapahtui. Onko oikein se, että 13 vuoden työuran jälkeen näytetään kylmästi ovea ilman irtisanomisaikaa. Onko oikein se, että tuossa samassa hetkessä tuhotaan sosiaalinen elämä, erotetaan käytännössä ystäväpiiristä. Onko oikein se, että tuossa hetkessä tuhotaan ihmisen toimeentulo. En tiedä. Nuo kaikki kysymykset ovat sellaisia, että niihin ei pysty vastaamaan se, joka on noiden kysymysten alle alistettu. Niihin vastauksen tietää aina vain ympäröivä maailma, yksittäisen ihmisen mielipiteestä riippumatta.

Tämän kuun alussa kun kävin stadissa kääntymässä, tunsin oloni aika vieraaksi. Ihmisiä juoksi jokapuolella, siellä oli niin paljon porukkaa että meinasi itselläni silmät kääntyä väärinpäin, ja lippis pyöriä päässä. Paljon on kulunut aikaa siitä kun asuin tuossa sykkeessä, ja tunsin sen normaaliksi. Nyt, vuosien jälkeen en löytänyt siitä mitään normaalia. Se oli minulle täysin vierasta. Tiedän että se johtuu siitä, että olen tottunut tähän pienempään ”kylään”, rauhallisempaan elämänmenoon, pienempiin ympyröihin. Mutta hyvä niin, täällä on jotenkin…helpompaa. Muistan ne omat juoksuni kiireessä läpi aseman, läpi metrojen liukuportaiden, muistan ne vaellukset ilman määränpäätä. Toki niissäkin piilee joitain hyviä muistoja, mutta en näe tällä hetkellä enää koskaan itseäni asumassa siellä. Suljen sen elämäni muistoihin, ja siellä ne kujanjuoksut elävät, löytäen joskus, hetkittäin, niistä hyvääkin.

Tässä on vain muutama kuukausi siihen kun täytän neljäkymmentä. Tuntuu että viimeinen vuosikymmen on mennyt kuin salama. Näit sen, mutta se oli ohi niin nopeasti että et enää tiedä tapahtuiko sitä. Mutta kyllä se oli, kyllä sekin elettiin. Niin täysillä kai, että siksi se tuntuu epätodellisen nopealta. Viime vuosikymmenen loppupuolella sentään alkoi rauhoittua kohti nykyisyyttä, ja pikkuhiljaa oppinut hyväksymään sen, että täydellisyyteen on turha pyrkiä. Se on sen tason maraton, että sitä et koskaan voita. Minä tiedän mistä puhun, sillä elämässäni koskaan, ikinä..en töissä tai siviilissä ole pyrkinyt muuhun kuin täydellisyyteen, pyrkinyt siihen niin että tekemiseni tarkastan, että koskaan ei pääse kukaan sanomaan jälkikäteen. Ei se ole aina onnistunut, mutta niin vimmatusti olen siihen pyrkinyt että olen saanut itselleni kehitettyä OCD:n oireet.

Elämää kun kelaa taaksepäin, viime vuosikymmenelle, ja pidemmällekkin, niin onhan se melkoinen tilkkutäkki. Siellä on paloja sieltä täältä, erivärisiä, ja erikokoisia. Niitä on tarttunut mukaan eripuolilta, ja ompeleet on välillä vähän sinnepäin. Totta kai siitä haluaisi täydellisen, haluaisi nähdä sen siten että mikään lanka ei törröttäisi, mutta purkaminen, taaksepäin meneminen ei ole vaihtoehto. Sinä voisit purkaa joitain kohtia, sinä voisit joitain tekemiäsi asioita korjata, pyytää anteeksi, mutta kokonaisuus ei muuttuisi siitä paljoakaan. Ja omalta kohdaltani olen kai anteeksi pyytänyt niin paljon, että enempään en pystyisi. Siksi, kaikkien noiden vuosien jälkeenkin, kuljen pää pystyssä, historian tuntien, itseeni, ja tulevaan luottaen.

Niin paljossa olisin voinut toimia toisin, tehdä paremmin. Olla ehkä jopa parempi ihminen. Mutta toisaalta, niin paljon olisi voinut mennä omassa historiassa huonommin. Olisin voinut jäädä niihin porukoihin joiden tie on vienyt hautaan tai vankilaan. Olisin voinut helposti lipsua tieltä, mutta valitsin risteyksissä toisin. Olen saanut rakastaa, olen tuntenut tuota jopa enemmän, paljon enemmän kuin mihin minulla on ollut lupa, mutta en kadu. Se on asia jota en kadu nyt, enkä koskaan. Olen rakastanut paljon enemmän kuin mitä minua on rakastettu takaisin, mutta tuo on asia, josta en tunne olevani mitenkään miinuksella. Vaikka sydämenasioissa tuleekin lunta tupaan ja jäitä porstuaan, ei se lannista. Kesällä sain tuntea hetken sen, että vielä se lämpö miehestä irtoaa! :)

Tuleva, niin…vaikea kai meidän kenenkään on nähdä sinne tässä ajassa jossa elämme. Huominen vielä voidaan jotenkin arvata, mutta mites…näemmekö kuukauden päähän? Tai ensi vuoteen. Itselläni ensi kuussa alkaa taas opiskelu, puoltoistavuotta lisää varaosa-alaa, en osannut sanoa ei kun kutsuttiin. Ja enpä kyllä tiedä miksi olisin ei sanonutkaan, oppii kai siinä aina jotain uutta. Aivan kuin tästä elämästä oppii toivottavasti uutta joka päivä, kun itsensä vaan sängystä nostaa.

Talvi on tulossa, pakkasetkin, mutta meistä jokainen on kahlannut niin monen talven läpi, että kyllä me tämäkin voitetaan, ja sitten…meille kaikille, palkintona koittaa jälleen kevään aurinko, kuivat kadut, lämpimät vedet, mimmit pienissä vaatteissa, ja terassit, eikö siinä ole jo muutamakin syy painaa läpi tämän kaamoksen?

Kyllä minusta.

Pimeyttä valolla raottaen,

-Hannu 24/10/2022

P.S. Vielä ehkä joskus kompassista pohjoinen…

Syksyä vastaanottamaan…

Tuo vuodenaika on ehkä lähimpänä itseäni. Se on vuodenaika, joka kuvastaa myös koko tätä kansakuntaa ehkä parhaiten. Siihen liittyy sitä melankoliaa, joka on tämän väestön DNA:ssa. Se sisältää surumielisyyttä, tuskaa, siellä on tummuutta, ja myös värejä joita emme muina aikoina välttämättä näe. Sitä ei tule vihata, siitäkin, on löydettävä hyvää. Jos minun pitäisi valita jokin vuodenaika joka kuvastaa omaa mielenmaisemaani, se olisi ehdottomasti syksy.

Syksy on luopumisen aikaa. Luovutaan menneestä, liian nopeasti huvenneesta kesästä, ehkä jostain ihmisistä. Ihminen itsessään on tehty luopumaan, jopa siinä määrin, että lopussa ihminen luopuu omasta itsestään. Näin on tarkoitettu, näin on määrätty, näin on meidät tehty.

Historiaan luovutettu kesä sisältää paljon. Uusia ihmisiä syntyy, vanhoja haudataan, uusia ihmisiä tavataan, ja heränneitä tunteita painetaan unholaan. Se mikä syntyy, on saanut ristikseen, kannettavakseen, sen että lopulta lähtee. Se koskee meitä. Se koskee parisuhteita, se koskee kaikkea meille rakasta.

Mennyt kesä herätti minussa jotain, minkä luulin vaipuneen manojen maille. Se sytytti minussa toivon, ja sen liekin, minkä viimeksi näin vuosia sitten. Turhaan. En kadu, en sekunttiakaan, sillä se kertoi minulle sen, että osaa edelleen tuntea sen lämmön, sen jonkin minkä uskoin minulta kielletyn. En sano, etteikö noiden parin kuukauden menetys sattuisi. Tai enhän minä niitä menettänyt, ne säilyy muistoissa, menetin sen mitä uskoin siitä ehkä rakentuvan ajan myötä.

Olen jo tottunut siihen. Olen tottunut johonkin johon ihmisen ei olisi hyvä tottua. Ehkä vain ylipäätään olen lopulta hyvä tottumaan. Elämä sinkkuna on ihan ok, se on välillä jopa todella jees. Silti, pakko myöntää, että toinen, siinä vieressä, huulet huulia vasten, tuntui vtun hyvältä. Eikä vain se, vaan se kun tunnet toisen siinä vieressä, kainalossa. Sama aaltopituus. Siinä oikeastaan maailma pysähtyy, ja on vain se tunne. Te jotka seurustelette, älkää hitossa antako sen tunteen arkipäiväistyä. Sen täytyy läikyttää sydäntä, sen täytyy tuntua magialta, siinä on oltava SE tunne, että tää on hyvää!

Ihminen ei koskaan pääse karkuun itseään. Siksi on tärkeää rakentaa elämä sellaiseksi, jossa on hyvä olla. Ei pidä katua asioita, jotka on joskus sinut saaneet hymyilemään. Pitää pysyä rehtinä itselleen, muuten alat vihaamaan peilikuvaasi. Vaikka minä täällä pallon päällä vaellan etsien, ihmetellen rakkautta, niin koskaan en ole valmis tinkimään rehellisyydestä. Se on se kaiken kivijalka. Se on tehty betonista, ja teräksestä. Siitä en ole valmis luopumaan, en kauppaa käymään. Jos minä rakastan, niin sen sanon. Jos tunnen lämpimästi jotain naista kohtaan, sanon senkin. En kuuntele muita niissä asioissa, vaan kartan ja kompassin sijaan luotan sydämeen.

Kaikki ei ehkä niin elä. Kaikki ei niin ajattele. On sääli jos kuuntelee muita. Antaa muiden vaikuttaa siihen, miten maailman näet. Silloin maailmasta jää pimentoon se puoli jonka itse haluat nähdä, vaikka se puoli olisi juuri se mitä haet, ja se mikä saisi sinun maailman loistamaan.

Ihminen ei ole koskaan sama, joka oli vuosia sitten. Vuosikymmeniä sitten. Se muuttuu, ja on toki ihmisestä itsestään kiinni, onko muutos plus- vai miinusmerkkistä. Olen kaukana siitä pojasta, siitä alkavasta miehestä joka olin aikanaan Masalassa. Usko on säilynyt, moni muu on muuttunut.

Itse osaan hymyillä syksyn sateessa kävellessä, ja itkemään silloin kun syvälle mieheen sattuu. Ei kaikki kyyneleet ole perkeleestä, niissä voi olla myös juuri se voima, joka purkaa tuskan pois. Ne voivat tehdä sisääsi tilaa jollekkin muulle. Silti, sydän on loputon kiintolevy. Siitä ei tila lopu. Se muista viillot, se muistaa huiput. Se muistaa ne hetket, ne ihmiset jotka ovat merkinneet. Hyvässä ja pahassa. Me voimme olla ajattelematta asioita jotka eivät ole meille mieluisia, mutta illan himmetessä, varjojen käydessä pitkiksi, me löydämme edestämme muistot, ja ne…kaikki niistä..ovat lähtöisin sydämestä. Se on ihmisen syvin muisti.

Se on se, joka määrittää, keitä me todella olemme…

Usko siihen, luota siihen. Se lopulta kertoo oikean tien…

-Hannu 2/9/2022

Muutoksen nostalginen vastarinta

Muutos, se on väistämätön. Monen asian toivoisi ja soisi olla kuten ennen, kuin se on aina ollut. Kuten se on ollut meidän muistoissa. Muistot pysyy, mutta ympärillämme oleva todellisuus muuttuu. Se muuttuu rakennuksissa, se muuttuu ihmisissä ja niiden tavoissa toimia ympärillämme olevassa maailmassa.

Tänään kun kävelin kylpylältä Ikaalisiin, mietin siinä kulkiessani että niin, tämä oli se matka jonka kävelin kouluun, tuon puoli vuotta jotka asuin kylpylän luona. Reipas 6km suuntaansa, ja ei se nyt niin paha ollut auringon kuumottaessa päälakea. Kuitenkin se matka oli enemmän, se oli matka muistoihin, siihen jota nytkin mietin.

On luonnollista että asiat muuttuvat 20 vuodessa, mutta pitääkö tuo luonnollisuus hyväksyä? Ei välttämättä. Elää pitää nykyisyydessä mutta mielessään voi hymyillä sille mitä oli, ja niille ajatuksille jotka silloin joskus koki.

Itse olen elämää kelannut takaisinpäin kuin lankakerää, etsien tiettyä kohtaa. Sitä kohtaa jossa olin viimeksi oikeasti onnellinen elämään, ja odotin mitä kaikkea sillä olisikaan annettavana. Se on tämä paikka. Tunnen niin. Se oli vuosi 2004.

Valmistuminen kauppiksesta, muutto takaisin Kirkkonummelle. Se tuntui silloin jotenkin helpottavalta kun reissaaminen kahden asunnon välillä loppui. En osannut odottaa sitä, että jo pian lähdön jälkeen kaipaisin paikkaan, jota en muutama vuosi takaperin osannut edes asettaa kartalle, ja jonka postinumeron veikkaaminen olisi ollut täyttä lottoa. Niin kai se monesti menee, että ihminen kaipaa aina jotain. Oli se sitten paikkakuntaa, naista, elämänvaihetta tai nuoruutta. Minä kaipaan noita kaikkia.

Täällä lomaillessani olen miettinyt paljon menneitä, ehkä enemmän kuin olisi edes tervettä. Katson katuja miettien mikä rakennus tuossa ennen oli tai mikä liike tuossa kivijalassa ennen oli. Mietin miten koulukaverien kanssa tuolla naurettiin, ja kuinka tuon talon alakerrassa olevassa asunnossa Annen kanssa saunottiin. Ihminen rakentaa elämänsä menneestä. Se rakentaa itseään kohti tulevaisuutta niistä palikoista jotka historia on hänelle antanut. Oli ne sitten hyviä, tai huonoja. Elämän anteliaisuus kai hyvien palikoiden kohdalla loppui itselläni vuoteen 2004.

No joo, otetaan sen verran bäckiä että ei kaikki noin surullista ole. Olenhan saanut tuonkin jälkeen monet naurut ja monet hyvät muistot. Mutta samaan hengenvetoon pakko sanoa että myös huonon avioliiton ja rikkinäisen sydämen. Olen suhtautunut rakkauteen eri tavalla. Ihminen oppii näkemään tuon tunteen erilailla kun sille näytetään sen kaksi puolta. Se ei ole aina sitä ruusunpunaista, hellyyttä, kauniita sanoja, helliä kosketuksia, nautinnon huutoja makkarissa. Sillä on se katkerampi puolensa, jos sen antaa nousta valtaan. Sielläkin on paljon punaista, mutta se kuvastaa sitä raivoa, ja vihaa jonka tuntee toista kohtaan. Se on inhottavaa. Se on kaikkea muuta kuin mitä siltä alkuperäiseltä tunteelta toivoi. Se on pettymystä molempia kohtaan, sekä puolisoa, että itseään, se on epätoivoa, se on kaikkia niitä tunteita joita voi kuvitella löytyvän elämänkirjon varjoiselta puolelta. Se on synkkä paikka, siellä on tummat seinät. Ja monesti tuntuu että niitä seiniä on neljä, ja yhdessäkään ei ole ovea tai ikkunaa. Usko minua, olen ollut tuossa tilassa, ja kenenkään, en yhdenkään sinne toivo päätyvän.

Rakkauden, ja suhteen toivoisi kestävän. Kaukana on ne ajat kuin Suomi eli sotavuosia, ja naimisiin anottiin lupa. Sillä pääsi hetkeksi pois rintamalta, mutta noilla liitoilla oli tapana kestää. Osin toki siksi, että ero olisi ollut iso häpeä, mutta ehkä siinä oli muutakin. Rakastettiinko silloin syvemmin, isommin? Oliko syynä yhteinen talous, joka silloin vuosikymmeniä sitten oli maatila, ja nykyään kaupunkiboksi? Mahdoton arvailla, mutta kuitenkin silloin suhteet kesti eri tavalla. Mieleen piirtyy Tauno Palon tapainen ensirakastaja, joka vaan nappaa talon kauniin tyttären ja elää elämänsä onnellisena loppuun. Ehkä niin monesti tapahtuikin.

Mutta takaisin asiaan. Minä kaipaan monia asioita. Minä kaipaan ihmisiä jotka ovat olleet elämässäni. Minä kaipaan aikoja kun Masalan jätkien kanssa ajeltiin, ja poimittiin Kari Tapio kyytiin liftaamasta, minä kaipaan sitä nuoruuden paloa joka silloin oli rinnassa. Tiedän että se aika on tullut, ja mennyt. Vain ikävä jäi.

Kaipaan vuosia Janikan kanssa, kaipaan häntä edessäni katsomassa minuun, hyväksyen, vaikka olinkin tuolloin välillä kaikkea muuta kuin nainen saattaa mieheltään odottaa. Kohta tulee 10 vuotta täyteen siitä kun pyysin häntä puolisokseni, ja silti…silti sain vain vastaukseksi ”ehkä”. Olisi toki minun pitänyt yrittää enemmän, mutta mitä voi yrittää mies joka oli tuolloinkin vain puolikas hajottaneen avioliiton jälkeen? Tuo taakka seuraa edelleen eräänlaisena ristinä. Tiedän, että kaikki naiset eivät ole kuin Jenni, mutta miten helvetin vaikeeta sitä onkaan luottaa yhteenkään naiseen. Luotanko koskaan?

9 vuotta yksin. Se alkaa olemaan prosenttuaalisesti aika iso siivu elämästäni. Ei rakkaus tai suhteet mitata matematiikassa, mutta vuodet ovat tosiasia. Kuusi vuotta sitten elin kesän, jonka toivoin jatkuvan aina, mutta syksy vei kaiken sen, jättäen taas kaihon, ja jonkunlaisen lukoin vangitun tunteen sydämeen. Lopulta se lukko otti haltuunsa koko sydämen, ilman että se olisi nähnyt niiden kalterien takaa ulos. Vettä on virrannut vantaa, ja ehkä minunkin on pakko murtaa tuo lukko, sillä avaimia minulla ei siihen ole. Moni mies hakee sängynlämmikettä ja lohtua baarista, niin minäkin, mutta vain nestemäisessä muodossa.

Tämä elämä, joka meille on suotu, pitää koittaa ymmärtää oikein, elää oikein. Elämään on rakennettu se, että mikään ei lopulta ole kestävää, eli luopuminen on osa sitä, se on hyväksyttävä, vaikka välillä se sattuu niin että kyyneliä on turha pidättää.

Muistot silti jää, oli kyse sitten nuoruudesta, menetetystä rakkaudesta, tai puretusta talosta. Yhdestäkään meistä ei tule koskaan valmista, kenenkään arkkitehdin mukaan. Suunnitelmat muuttuu lennosta, ja huominen on tuntematon. Toiveita voi esittää, mutta elämä itsessään punnitsee sen, että kunnioittaako noita toiveita vai ei.

Me voimme vain laittaa kädet ristiin, ja toivoa.

Jos meiltä vietäisiin tuo toivo, mitä meille enää jäisi?

-Hannu 18/6/2022

Onks aikaa näkynyt?

Otsikko lienee mukaelma 80-luvulta, ja sketsistä / elokuvasta ”Onks Viljoo näkyny”. Ei kai ollu, mutta ei oo aikaakaan juurikaan näkynyt. Se on joukossamme, se on aamuissa, se on päivissä, ja se on jokaisessa illassamme. Yötkin se on vallannut. Mutta koskaan emme ole sitä nähneet. Me koitamme saada siitä otteen, siitä kiinni, koitamme hyödyntää sen ja käyttää sen järkevästi. Mutta…olemmeko onnistuneet siinä? Nyt, tai kertaakaan? Carpe Diem sanoo fransmanni, ja toki juurikin niin, pitäisi tarttua, mutta hitto soikoon, mihin?

Nykyisyyteen? Tulevaan? Menneeseen? Viimeksi mainitussa elämisestä on minulle huomautettu, asiattomasti, sillä minä olen sen rinnastanut muistamiseen. Eläminen on hiukan eri juttu. Toki jos muistamisen, muistojen, antaa rajata elämää, siitä tulee menneessä elämistä. Se ei ole hyvästä, mutta hyvästä ei ole myöskään unohtaa. Itse, henkilökohtaisesti mieluummin kai muistan, kuin unohdan. Jos unohdan, unohdan pian elää, ja mitä muistamista on enää sen jälkeen mielen muuttuessa?

Miksi tästä tänään kirjoitan? Kävin Lohjalla veljeni perheen luona, ja veljen yhden pojan kanssa tutkimme laatikkoa, tai laari lienee oikea kuvaus noin 60 x 170 cm ”astialle”, jossa oli legoja. Muistoja siitä, kun itse olin tuon pojan ikäinen, viisivuotias. Samalla innolla, samalla mielikuvituksella, samalla palolla rakensin ja touhotin legojen kanssa. Ja nuo palikat, monet niistä, olivat juurikin niitä samoja joita itse rakentelin 35 vuotta sitten, ne ovat säästyneet, ja siirtyneet veljen lapsille. Hyvä niin, ne toivat mieleeni muistoja siitä, kuinka itse niitä rakensin, ja loin mielikuvitusmaailmoita.

Siinä niitä katsellessa, legoja…mietin että mihin se aika on mennyt. Minä olin tuo pieni, leikkivä lapsi 35 vuotta sitten. Nyt minun pitäisi olla mies, ja olenkin. Minun pitäisi olla isä, ja en ole. Onko aika ajanut sen idean ohi? Onko se edes haave? Kuinka turhauttavalta se tuntuukaan miettiä tilanteessa jossa ei ole edes parisuhdetta. Miten siis miettisin sitä, onko minusta isäksi? Viime ”romanssikin” vuonna 2016. Noh, olenhan minä prkl naisen sentään nähnyt alasti 2018. Elänkö sittenkin viime vuosikymmenellä, tai jopa viime vuosituhannella kun en osaa yhdenillanjuttuja?

Liika ajattelu saa aivot solmuun. Yksin eläminen on ihan jees. Tietysti kun 40v alkaa olemaan ovella on pakko miettiä että onko muutakin. Kyllä minä rakkautta kaipaan. En sitä niinkään että rakastan. Minä rakastan nytkin, ilman lupaa, ilman vastakaikua. Tukahdutan sitä kenties liialliseen alkoholinkäyttöön, tukahdutan tunteita kiroten ne yöt, joissa hän on. Se ei ole kuitenkaan valinta jonka voisin tehdä. Jos voisin valita, antaisin itselleni rauhan, ja hänelle toivoisin mahdollisimman hyvän elämän.

Minä kaipaan rakkautta jonka saisin tuntea takaisin. En sellaista liiallista ruusunpunaista, vaan sellaista jossa joku kysyisi miten työpäivä meni, onko tupakkalakko pysynyt, mitä tänään syötäs. Ihan perus arkea. Sitä minä kaipaan. Oishan se tietty upeeta nukahtaa jonkun viereen ja siitä herätäkkin, vaikka se toinen vttuilis että pitääkö aina torkuttaa. Vttuilukin lienee välittämistä, ainakin nuorempipolvi sen kai kokee niin.

Aika muovaa meitä, se muuttaa kasvoja, se muuttaa kroppaa, se muuttaa mieltä. Niin se on tehnyt toki mullekkin. Jotenkin, ihmeellisesti se on muuttanut myös sitä, miten näen vastakkaisen sukupuolen. Kauneusihanne on muuttunut. Sen kanssa kipuillut tässä jonkun vuoden. Tykkään edelleen tytöistä isoilla rinnoilla & muodokkaalla pepulla, mutta viehätyn nykyään myös hoikemmista, mikä on vaatinut prosessointia, ja mietintää, mistä tämä muutos johtuu. Toki jokseenkin siihen vastauksen tiedän.

Aika kuluu niin hlvetin nopeesti. Just äsken vaihtelin renkaita A Corsaan masalassa, ja nyt myyn suodattimia -21 mersuun. Välissä on 20 vuotta. Missä sinä olit 20v sitten? Haaveilitko jostain? Toteutuiko ne? Vai saitko tilalle jotain parempaa? Minä en noihin osaa vastata. En koskaan ole juurikaan haaveillut perheestä, mutta sen paremmin en ole miettinyt mihin elämä vie. Naisen, ehkä, olisin voinut rinnalle miettiä, se ei ole toteutunut, mutta onhan tässä aikaa.

Vai onko?
Onko huominen? Ensi vuosi? Vuosikymmen?

Minkä näet peilistä, mutta et pääse karkuun?

Aika.

-Hannu 23/04/2022

Vuosi 2021…vuoden päätös.

Viimeinen päivä kuluvaa vuotta, vuotta 2021. Mitä tämä vuosi on ollut? Mitä siitä jää muistoihin, arpina, onnistumisina jopa? Blogin olen pitänyt pimennossa tämän vuoden, keskittyen rakentamaan jotain positiivisempaa, jotain parempaa. Tokikaan harrastusta en ole lopettanut, se vaan on ruutuvihkossa musteena.

Eihän yksi vuosi mahdu yhteen lauseeseen. Ei edes yhteen lukuun, mutta päällimmäinen ajatus on..että…viimein! JES!

Niin, viimein hyvä vuosi! Viimein hyvä niiden kaikkien huonojen jälkeen. Tai eihän mikään vuosi ole pelkästään huono, mutta mitä olen laskenut loppusummaa kunkin vuoden jälkeen, niin hyvin moni edellinen on ollut miinusmerkkinen. Tappiota, mielipahaa, sydänsärkyä, mustia ajatuksia.

Vaikka korona pauhaa keskuudessamme, niin silti osaan nauttia omista pienistä onnistumisista kaiken tämän keskellä. Töitä on riittänyt, sydämen huudot ovat hieman laantuneet, joskaan ei kokonaan, edelleen se kaikuluotaa rakkautta luokseen. Se janoaa sitä, se kaipaa sitä, mutta se on oppinut elämään ilman sitä. Minä olen oppinut elämään ilman sitä. Minä olen oppinut elämään yksin. Olen löytänyt hyviä hetkiä yksinäisyydestä, joskin myös havahtunut hetkiin joissa olen elänyt toisenlaisessa todellisuudessa, miettinyt millaista elämäni olisi nyt, jos aikanaan olisin saanut perheen, lapsen tai kaksi, kestävän parisuhteen? Elämä olisi toisenlaista, ehkä parempaakin, mutta ei kokemusta, ei tietoa.

Kello tikittää kohta neljääkymmentä. En pelkää sitä, en koe kriisiä. Olen tyytyväinen nykyisyyteen, ja se on minulle paljon. Aikaisemmin olin sellainen että janosin aina vain lisää, aina vain enemmän. En enää, onneksi. Päinvastoin, nykyään ajattelen että vähemmän on enemmän, jonkinlainen minimalismi on vallannut mieleni, ja se tuo minulle rauhaa.

Ennen minun oli hyvin vaikea hyväksyä yksipuolinen rakkaus, tunsin aivan saatanan suurta kipua siitä että minä rakastan maasta taivaaseen, mutta vastaan saan hiljaisuutta tai vittuilua. Ei tuo tyhjäksi tehty rakkaus edelleenkään hyvältä tunnu, mutta se on vain yksi lokero sydämessäni. En katso sinne joka päivä. Uskon että elämällä on antaa minullekkin joku, joskus. Jos ei tänään, niin ehkä huomenna, ensikuussa, tai ensi vuonna. Kestän kyllä odottaa. Kuten Metsolan Erkki sanoo, ”hyvää en saa, ja huonoa en huoli”. Mutta tuolla jossain on joku…on oltava. En ole niin huono ihminen että minut olisi tuomittu yksinäisyyteen lopuksi iäkseni.

Omien tavoitteidemme ja saavutetun ero on siellä jossakin, osin meidän käsiemme ulottumattomissa, mutta silti niiden ohjattavissa, ainakin osittain.

Paljon jää sanomatta. Siihen emme voi vaikuttaa. Sinä haluat sanoa niin paljon, toinen ei halua kuulla. Ei edes puolia. Se on osa sitä tietä, pettymyksillä kivettyä, joka meidän kaikkien on joskus kuljettava.

Oikeastaan, kun miettii mihin rakkaus, tai elämä itsessään on minua ohjannut, olen juuri siellä missä minun kuuluukin olla. Riksuun lähdin rakkauden perässä, sitä en saanut, mutta sain uuden suunnan elämälle, löysin jotain todella hienoa, mistä muuten olisin jäänyt paitsi. Voinee siis sanoa että vaikka jäin paitsi siitä rakkaudesta jota hain, löysin tilalle kenties jotain kestävempää, hiton hienot jätkät uudesta työpaikasta. Ja niiden yhteisten naurujen keskeltä olen löytänyt sen tunteen, että nuo viimeisen päälle olevat hyvät Ystävät tuntevat samoin. Tässä on jotain kestävää jonka varaan pystyy luottaa ja rakentaa.

Tämä vuosi antoi paljon, ehkä enemmän kuin odotinkaan, mutta rakkaus…se antaa odottaa itseään. Sinkkuna on ihan jees, mutta silti jotain puuttuu.

Universumin suurin mysteeri, nainen…ehkä se löytyy ensi vuonna.

Ehkä, ja se on se mysteeri..

Saija Tuupanen – Kuurasydän:

”Ikkunassaan seisoo poika yksin vaan,
menetyksen suruviitta harteillaan,
niin petollisen liukas tie vei pimeyteen,
hämmästyen nostaa katseen aamun kirkkauteen!”

-Hannu 31/12/2021

Tarinatuvan juttutuokion päätepiste.

Lähes 7 vuotta, yli 120 kirjoitettua tekstiä. Muistoja tuotakin pidemmältäkin ajalta. Hyviä muistoja, huonoja muistoja, kunnioitusta Suomen Sankareille, pohjanoteerauksia oman harkintakykyni pettämisen kynnykseltä. Ei se maailman mittakaavassa ole paljon, mutta itselleni se on paljon. Onhan kyse minun muistoista, minun historiasta, ja siitä, kuinka tämän maailman näen ja koen.

On tullut aika laittaa tämä pinnanalta.net -blogi määrittelemättömän pituiselle taolle. Se on toki eriasia kuin lopetus, mutta toistaiseksi nakkaan sen naftaliiniin.

Tietenkään se ei tarkoita myöskään sitä, että repisin elämäni taustapeilin irti, tai lopettaisin kirjoittamisen kokonaan. Jatkossa kynä vain kaunoilee ehkä privaatimmin päiväkirjan perinteisessä muodossa.

Otan matkaan hippuja hyvistä hetkistä, ja koitan saada harteiltani pois sitä huonoa. Jokainen meistä kuitenkin ymmärtänee, että emme tästä enää nuorru. Kiikkustuoli kaatuu, jos vanhoillapäivillämme on lastina enemmän huonoja hetkiä kuin niitä, missä nauramme, hymyilemme edes. Tavoite asetettu.

Menneisyytemme valot, ja varjot myös, määrittää meitä, se on polku jonka olemme kulkeneet, ja siinä kasvaneet. Eilistä, eikä pidempääkään aikaa voi poistaa, ja jos poistaisimme, olisimme toisenlaisia kuin tänään olemme. Oman historiamme maistereita meistä kenestäkään ei tule, ja niin monta elämäntarinaa ei koskaan kirjoiteta. Ne jäävät syntymätodistuksen ja hautakiven välille. Jotkut muistetaan, vielä useammat unohdetaan.

Menneisyys määrittää meitä, mutta en halua sen luovan liian tiukkoja raameja ympärilleni. Jokainen meistä on lopulta enemmän kuin historiansa yhteenlaskettu summa.

Haluan lähteä uutta kohti. Kohti tulevaisuutta. En ehkä enää sillä nuoruuden innolla, vaan enemmänkin vuosien tuomalla kokemuksella, uteliaisuudella jopa.

Tulevaa ei meistä kukaan tiedä. Huominen on arvoitus kuin ärrältä ostettu ässäarpa. Jotkut ovat toivoneet minun kirjoittavan kirjan, mistä senkään tietää, ehkä joskus kirjoitankin, mutta toivottavasti aiheista, jotka tänään ovat minulle vielä tulevaisuutta.

Tänään, kuitenkin, päätän tähän. Kiittäen, virheitäni anteeksipyytäen, tulevaan luottaen. Toivon, että tulevaisuuden tie näyttää minulle kodin. Oli se sitten yksin, jonkun vieressä, täällä, Lohjalla, Kirkkonumella, tai…kenties…viimein siellä pohjoisessa, johon niin kaipaan.

Tapion sanoin, päivääkään en vaihtaisi pois…

Tapio Rautavaara – Päivääkään en vaihtaisi pois:

En päivääkään vaihtaisi pois
Ei olla tään kauniinpaa vois
Sain lahjaksi elämän yhden vaan
Sen elää voin päivän vain kerrallaan

En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik’ tuskaakin menneessä ois
Sen kautta oon kasvanut ymmärtämään
Vihdoinkin kaiken tään

Saan olla niin paljosta kiitollinen
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain

En päivääkään vaihtaisi pois
Ei toisin mun lauluni sois
Sen tiedän oon luotu mä näin elämään
Uneen kun painan pään

En päivääkään vaihtaisi pois
Kun muutos ei parempaa tois
On elämä kaunista ollut niin
Kuin kudottu lankoihin kultaisiin

En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik luoja mun uudelleen lois
Ja jotain jos toimissain väärin mä tein
Suon senkin itsellein

Saan olla niin paljosta kiitollinen
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain

En päivääkään vaihtaisi pois
Ei toisin mun lauluni sois
Sen tiedän oon luotu mä näin elämään
Uneen kun painan pään…

-Hannu 3/3/2021

5 vuotta huutoa särkyneestä sydämestä…

Miten nopeasti aika voikaan mennä? Vuodet ovat hetkiä, jotka vain näemme, kuukausia, joista emme saa kiinni, päiviä joihin hukkaamme isoimman osan itsestämme.

Tänään kun katson itseäni peilistä, tai vain pääni sisältä, tunnen eräänlaisen paradoksin. Minä en ole koskaan tarvinnut kipeästi vierelleni ketään naista, mutta silti, tänäänkin, kaipaisin sellaista. Olen jo pitkään kaivannut. Päiväni oikeastaan määrittyvät tuon kaipauksen ympärille. Välillä kestän tuon tunteen paremmin, välillä huonommin.

Sydämeni on kuin ranta, johon aallot lyövät. Nuo aallot kuvastavat tunteitani. Välillä niiden hento kosketus muovaa minua täydellisemmäksi, välillä myrskyn tuomana ne rikkovat pintaani, tekevät minusta rikkonaisen, ja tuovat luokseni epätoivottuja asioita.

Kaikki nämä kuluneet vuodet ovat välillä liikaa. Tunnen ne hartijoillani, tunnen ne taakkana selässäni. Joudun istumaan hetken, ja vasta sen jälkeen olen valmis jatkamaan. Jatkamaan suuntaan jota kukaan, edes itse en aina tiedä. Jollekkin tällainen vapaus olisi siunaus, ja niin se oli minullekkin joskus, aikana joka on kaukainen, kuin muistijälki jostain sieltä missä joskus olen ollut. Tuo muisto vie minua hetkiin jolloin minua on rakastettu, mutta en sitä kyennyt ottamaan vastaan. Kuinka naurettavalta se voikaan nyt tuntua. Oikeastaan, se ei tunnu lainkaan naurettatavalta. Se saa minut jälleen kyyneliin, sillä juuri nuo hetket ovat olleet niitä onnellisimpia. Ja niitä kaipaan nyt.

Jokainen meistä kai tuntee vierivät vuodet, niiden nopeuden. Nuorempana mietin että hyvä kun aika kuluu, toivoin sen tuovan uusia asioita, ja niin se toikin. Mutta noiden asioiden sisään rakentui paljon muutakin kuin vain hyviä kokemuksia. Ne vuodet opettivat minua, ne opettivat tuntemaan rakkautta, mutta myös vihaa.

Olen pyrkinyt elämässäni aina kohti hyvää, jopa silloin kun vastassani on ollut pahuutta. Minä, kuten kaikki meistä, on joskus epäonnistunut. Kaikista tekemistäni asioista en voi olla ylpeä, en niistä ole rotsi auki ja rinta rottingilla. Mut hei, se on vaan elämää.

Vain elämää, niin, voisimpa noin oikeasti ajatella. Eihän meillä ole muuta kuin tämä yksi elämä. Tai ainakaan ei kukaan ole tullut rajan takaa kertomaan että niitä olisi enemmän. Jo nuoresta lähtien olen rakentanut tämän maailmani rakkaudelle, joskus ehdottomallekkin sellaiselle, mutta sitä kunnioittaen, siihen luottaen. Ja ehkä juuri tuon ajatusmaailmani takia olen tänäänkin yksin.

Sydämeni oli parantunut Janikan jälkeen, ainakin isoimmilta osilta, koska eihän minunlaiseni mies voi koskaan täysin unohtaa. Unissani hänkin on välillä luonani, ja pyörii edessäni vain pyyhe suojanaan kuin tuolloin tuomarilassa aikanaan. Janikan jälkeen päätin että kenenkään en anna itseäni enää rikkoa sillä tavalla. Mutta eihän se ollut minun päätettävissäni, se vain tapahtui. Tänään on päivälleen 5 vuotta siitä kun elämääni astui nainen, josta oletin paljon, toivoin paljon. Ehkä liikaakin. Oliko oikeasti kyse vain siitä että hän hieman huomioi minua, ja minä heti ihastuin? Tuskin. Oliko kyse siitä että hän hyväksikäytti minua asemani vuoksi? Ehkä.

Oli se miten vain, itseänihän minä saatoin vain syyttää ihastumisesta. Rakastumisesta, joka välillä on ollut mieltä vailla. Välillä minun tekoni ovat olleet järjen vastaisia, vailla sitä rakkautta jota olen koittanut huutaa, mutta siltikään en voi vastuutani kiistää. Ne ovat olleet minusta lähtöisin, minun ”kynästäni” lähtöisin, ja niillä kai kaiken rikoin. Myös itseni.

Hän, kuten Janikakin aikanaan, kovasti kehui kirjoituksiani tässä blogissa. Osasin kuulemma tuoda tunteitani esiin sanoin johon kaikki miehet eivät pysty. Ehkä niin on. Kaikki miehet eivät kykene kirjoittamaan, tai puhumaan. Minä kykenen kirjoittamaan, mutta en aina puhumaan. Jos osaisin tilanteessa kuin tilanteessa aina puhua, elämäni voisi olla nyt paljolti toisenlaista.

Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, mutta minä tiedän sen, että 20.1.2016 on piirtynyt mieleeni ikuisesti. Haluan miettiä asian siten, että tunteistani puuttuisi jotain jos en olisi häntä koskaan tuntenut, jos en olisi häneen tuolloin tutustunut. Varmaa on se, että elämäni olisi toisenlaista, asuisin jossain muualla, ajattelisin tulevaisuudesta toisella tavalla, mutta en kadu. En kadu sitä että avasin hänelle oveni, ja sydämeni, vaikka sainkin lunta tupaan ja jäitä porstuaan.

Yhtälailla kuin tänään on viisi vuotta hänen kohtaamisestaan, on neljä vuotta ehkä elämäni parhaasta päivästä. Forssan reissusta hänen kanssaan, josta olen aikaisemminkin maininnut. Sai olla tienpäällä naisen kanssa jota rakasti, sai nauraa, sai haaveilla. Ja minä haaveilin liikaa, ja sitä hintaa maksan tänäänkin. Muistan kuinka hänen kanssaan kuuntelin Suvia luonani espoossa, ja ”Piirongin” soidessa olisin halunnut häntä tanssittaa, mutta prkl kun en osaa tanssia, tyydyin pitämään kädestä.

Tuona keväänä 2016 kävin treffeillä erään toisen naisen kanssa, ja siitä kerroi hänelle ennakkoon, halusin kai hänessä herättää mustasukkaisuutta, kuinka naurettavalta tuo nyt tuntuukaan. Kuitenkin, seuraavana aamuna pöydällä odotti paperilappu, johon oli kirjoitettu muunmuassa ”Hyviä treffejä”. Ja tuo viesti oli käsittääkseni kirjoitettu hyvällä, lämpimin ajatuksin. Noita lappuja, hänen kirjoittamiaan on minulla tallessa muitakin. Olen säästänyt niistä kaiken. Onhan niissä konkreettisesti kaikki mitä minulla on hänestä. Loput on vain muistoja, jotka hän ehkä haluaa unohtaa, mutta minä muistaa, vaalia, koska niissä on minun sydän, minun rakkaus, minun kaikkeni. Niitä katsoessa tunnen sen lämmön, joka nyt on jo kaukana, mutta sydämessäni se yhä lämmittää.

Mietin miksi sanat, miksi teot. Mietin mikä olin silloin, mutta lopulta, olinhan minä se sama ihminen. Minä rakastin, minä rikoin. Ei ole ketään siinä välissä, korkeintaan maailma, ja tämä aika. Hänellä oikeus minua vihata, mutta yhtälailla minulla kaikki oikeus häntä rakastaa. Meistä kaikki muuttuu näissä elämän tuulissa, kukaan ei pysy paikallaan tai samanlaisena, mutta niin on tarkoitettu.

Olenko minä huonompi ihminen sen takia että tunnen niin kuin tunnen? Olenko minä vähempi koska olen tunteiden vietävissä? Ehkä, mutta kuinka paljon sinä jättäisit tekemättä, jos ennalta tietäisit mihin polku voi johtaa? Kuinka paljon harkitsisit, vai luottaisitko heti tunteisiin ja sydämen johdatukseen, murehtimatta sitä, kuinka kipeä retki voi edessä olla? Minä luotin siihen, että sydämeni tuntee oikein, minä rakastuin, ja sitä en koskaan pyydä anteeksi.

5 vuoden päästä mietin että aikaa on kulunut 10 vuotta. Ehkä olen silloin viisaampi. Ehkä olen silloin harmaampi. Ehkä osaan hymyillä tunteilleni, tai jopa nauraa näille ajoille. En tiedä, kukaan ei meistä tiedä tulevaisuutta.

Minä ajattelen kuitenkin asian niin, että jos tuolloin olen menettänyt kykyni rakastaa, toivon, että en ole enää olemassa muutoinkaan.

-Hannu 20/1/2021

Vapaus käteen jää…

Tummuvat illat, ne mustenevat aina vain aikaisemmin, kaduilla kaiken valon syö itseensä sateen kastelemat kadut. Säästösyistä katuvalotkaan eivät vielä valaise, ja lumi antaa odottaa itseään. Kuin kutistettuna, tuo kaikki kertoo erään Hannun mielenmaisemasta tänä syksynä, joka jo aika piankin taittuu talveen.

En väitä pitäväni lumesta, mutta se kirkastaa maisemaa kuitenkin aika paljon. Se toimii jokavuotisena merkkinä siitä, että vuosi hupenee, päättyäkseen, ja alkaakseen jälleen alusta. Aika kuluu, ja kulutettua ei saa takaisin. Tuo ehdottomuus koskee niitä hyviä hetkiä, ja toki myös niitäkin hetkiä ja retkiä joita emme halua, tai uskalla edes muistella.

Ajan pitäisi olla meille kaikille rakas, mutta välillä se on vain raskas. Hiljaisina iltoina, juuri tällaisina, se laittaa ihmismielen muistelemaan. Aika haluaa kehystää, kuin korostaakseen, niitä kaikkia hyviä asioita. Aika kultaa muistot, kuuluu vanha fraasi. Tuo fraasi kertoo ehkä siitä, että mieli haluaa syleillä kaikkea sitä kaunista, ja muistamisen arvoista, mutta sulkee raamien ulkopuolelle kaiken sen ruman, pahan, joka voisi saastuttaa nuo hyvät hetket. Ehkä niin on hyväkin, mutta tuolloin asiaa muistelee ja miettii vähemmän objektiivisesti kuin silloin kun tilanne oli päällä, silloin kun tuo muistijälki piirtyi mieliimme, siirtyäkseen muistojen lokeroon, kenties jopa sydämeen.

Aika kuitenkin lopulta haluaa kai meitä armahtaa. Eilinen paha sana ei tunnu tänään enää niin kipeältä kuin silloin kun sen kuulit, haavat eivät kirvele enää huomenna siten kuin tänään, rakkaus ei ole niin ehdoton kuin se oli vuosia sitten.

Aika muuttaa luonnon lisäksi meitä, kaikkia meistä. Mikään ei ole pysyvää, kaikki lähtee aikanaan, kuin lehdet puista kohti maata syksyisin. Puut luopuvat lehdistään, ja ihminen luopuu milloin mistäkin, materiasta, tunteista, ihmisistä lähellään. Kuka ihmisistä suuntaa kohti tonttimaata, kuka muuttaa uudelle paikkakunnalle, kuka jopa ulkoimaillekin. Mihinkään ei saisi tottua, sillä mitä lähempänä pidät sitä itseäsi, mitä tärkempänä vaalit sitä, ja vaikka kuinka se olisi SE asia, josta viimeiseksi luopuisit, se viedään sinulta kuitenkin. Taistelut voit valita, osan jopa voittaa, mutta aikaa vastaan…sen häviät aina.

En sano, etteikö olisi ihanaa kuluvaa aikaa viettää jonkun kanssa, jonka mieluusti pitää lähellään, päästää sydämeen. Sellaista, jonka lauseen arvaat jo ennen kuin hän on suustaan päästänyt puolta sanaa enempää. Voi kyllä, minä muistan miltä se tuntuu, vaikka siitä on jo kauan. Siitä on jo yli kuusi vuotta kun ”virallisesti” statukseni oli jotain muuta kuin sinkku. Kyynisesti voisin todeta ajan vieneen minulta parisuhteeni, kaikki niistä, mutta vaikka siinä onkin puolet totta, niin on siinä ne loput 50% ihmisissä. Omissa teoissani, sanoissa, kuten myös vastapuolen tekemisissä, sanomisissa, päätöksissä.

Ajan määräämä vapaus, jota yhdeltä kantilta katsoen myös sinkkuudeksi kutsutaan, on näinä vuosina rakastuttanut minut itseensä. Haluan olla vapaa, haluan hallita omia päiviäni, ja menemisiäni. Haluan hallita haaveitani, suunnata katseitani kohti niitä unelmia jotka ovat itseni näköisiä, ilman että joutuisin miettimään mahtuuko haaveiden rattaille myös se toinen osapuoli. Tavallaan se on lohdullista, mutta toisaalta, jos tapaisin jonkun joka sytyttäisi minut taas elämään, opettaisi hymyilemään enemmän, niin ehkä nuo haaveet korvautuisivat, niiden tilalle tulisi uusia, sellaisia unelmia joiden kyytiin mahtuisi vaikka 2+1, 2+2. Oli miten oli, niin aika on armahtanut tuossakin suhteessa, on tuonut tilalle jotain uutta kun luopumisen hetki on ollut edessä.

Vaikka tiedän ajan vievän lopulta kaiken koetun, haalitun, rakkaan, niin haluan kokea, haalia ja rakastaa lisää. Ajan ehdottomuus ei saa kahlita ihmistä, mutta tuon ehdottomuuden kaverina tulee rajallisuus. Kaiken kokemiseen on vain rajallinen aika, mutta on meidän käsissämme kuinka tuon ajan käytämme.

Ihmisen elämä koostuu kaikesta siitä mitä koemme, rakennamme, joskus ehkä tahtomattamme myös poltamme, mutta lopulta kuljemme kohti hyvää. Ei vanhuus itsessään välttämättä ole kaikille hyvää aikaa, mutta sekin kestää vain rajallisesti. Konkreettinen esimerkki on oma mummini, joka loppuvuodet sairasti Alzheimeriä, ja oli taantunut elämään nuoruuttaan, aikaan jolloin oli sota, tai paremminkin aikaan nuorena tyttönä karjalassa, sillä hän halusi vanhoilla päivillään jatkuvasti tanssia, ja kuten kaikki tiedämme, sota-aikaan tanssiminen oli kiellettyä. Hän ei surrut enää edes mennyttä miestään, tai muutoinkaan vaikuttanut kärsivän kun hänet viimeisen kerran näin. Aika armahti, ja jätti hänelle jäljelle ilmeisesti sen ajan, jolloin hän oli onnellisimmillaan.

Kun muistamme tämän, aika ei ole enää vihollinen, se on ystävä, joka lopulta ei jätä meille vaihtoehtoja joiden välillä arpoa. Se näyttää meille sen tien jolle on astuttava. Kukin ajallaan, kerrallaan, kohti tuntematonta.

Se ei kuitenkaan välttämättä ole loppu, se voi olla uusi alku. Sitä meistä kukaan ei vielä tiedä, mutta jonain päivänä, kukin meistä, tietää.

-Hannu 26/10/2019

Minun Uskoni…

Jokunen kaverini on kysynyt kirjoitusteni lomassa juoksevista viitteistä uskooni, sitä että mitä tarkoitan sillä? Uskonko? Yksi tai kenties toinenkin on ottanut muutaman maljan ennen kuin on rohjennut kysyä, mutta minulta voi kuka tahansa kysyä ihan selvinpäinkin mitä tarkoitan tekstilläni, mutta kerrottakoon näin auki kirjoittaen että kyllä minä uskon siihen, että kaikki ei tässä maailmassa ole meidän, ihmisten, käsissä.

Aihetta avatakseni pitää siirtää kelloja taakse päin, pitkälle nuoruuteen. Moni joka minut on tuntenut lapsuudesta, ala-asteelta asti muistaa sen pojan joka koulunkirjastosta nappasi luokkaan luettavakseen raamatun, kun moni muu poimi jotain viisikon ja susikoiraroin väliltä. Erotuin siis jo silloin, joko hyvällä tai pahalla tavalla. Se miksi näin toimin johtui kiinnostuksestani siihen pohjattomaan rakkauteen, ei niinkään hengellisiin asioihin. Tahdoin kai löytää tuon kirjan sivuilta viitteitä siitä mitä rakkaus todella on, itse kun en sitä konkreettisesti silloin koskaan kokenut. Ehkä jopa haaveilin siitä, että tulevaisuudessa siintäisi teologian opinnot, sitten minulle tapahtui jotain, heräsin kai maailman raadollisuuteen ja jätin tuon asian ajattelun. Keskityin olemaan kova, jotta pääsisin karkuun lapsuudessani ollutta häpeää, jotta olisin koskematon, niin että kukaan ei mulle uskaltaisi sanoa edes huomenta koulussa. Lapsuuden sinisilmäisyyttä, sillä juuri sillä suljin ulos sen mitä etsin, rakkauden. Ilmeisesti olen samaan ansaan kompastunut yhä uudelleen aikuisena, sillä etsin sitä edelleen. Mutta tuolloin opin sen että ikinä en suostu häpeämään sitä mikä minä olen, I am what I am, take it or leave it.

Omia lapsia minulle ei ole siunaantunut, mutta toivon sydämestäni että veljeni pojat valitsevat koulutiellään helpomman reitin kuin mitä minä aikoinaan valitsin. Maailma on muuttunut, lapset ovat yhä raaempia toisilleen, mutta hyvä olisi, että he eivät kovettaisi itseään niin kuin minä tein. Eikä heillä toki ole siihen varmasti syytä, kotiolot kun ovat paremmat. Sen tosin toivon, että suvussa kulkeneen isänmaallisuuden sisällyttäisivät elämäänsä.

Ala-aste jäi taakse, ja ylä-asteen koittaessa minut melko pian siirrettiin tarkkailuluokalle, johtuen osaltaan kai välinpitämättömästä käytöksestäni, jolla edelleen koitin kätkeä kaiken sen tuskan jota kannoin sisälläni. Tehostin kovaa egoani ryhtymällä polttamaan röökiä niin kuin muutkin ”kovat” jätkät tarkkiksella. Jotta saisin nostettua itseni vielä korkeammalle, join kirkasta viinaa tuolloin, kun muut vetivät olutta tai siideriä, saavutin eräänlaisen legendan maineen kirkkonummella ennen kuin täytin edes 15 vuotta.

Uskon asioiden ääreen palatiin jälleen vuonna -98 kun koitti aika lähteä rippikouluun. Pari kaveria oli ilmottautumassa ”purjehdusriparille” ja pyysin äidiltäni lupaa päästää sinne myös, ja lupa heltisi. Olihan se melkoinen kokemus. Ei yhtä leirikeskusta, vaan pari päivää saaressa ja loput noin 7vrk purjelaivalla pitkin aavaa. Käytiin tallinnassa, paldiskissa, turun saaristossa. Upea reissu kaikenkaikkiaan. Olihan siellä aina agendalla se, miksi siellä oltiin, ja miksei olisi ollut? Olihan se rippikoulu vaikka puitteet olivat hiukan toista kuin mitä yleensä. Edelleen, teininä, uskoni oli kuin telakalla, en halunnut uskoa rakkauteen, eihän minulla ollut kokemusta minkään sortin naisen ja miehen välisestä parisuhteesta, tai tuolloin tietysti pitäisi käyttää termiä ”teiniromanssista”.

Seuraavaksi meistä ”vanhoista” riparilaisista aletiin kouluttaa isosia, ja lähdin kelkkaan mukaan niin kuin moni muukin kundi samalta pitäjältä. Uskoni oli tuolloin jo melko flexiibeliä, ei niinkään fundamentaalista kiihkoa tai paatosta. Vuonna -99 olin isosena eräällä riparilla, ja lopputulema oli kiva leiri, joskin leirin johtajilta sain pahaa sanaa julkisesti siitä että olin antautunut eräänlaiseen suusta suuhun tekohengitykseen toisen isosen kanssa. En antanut tuon lannistaa, vaan koin eräällä tapaa onnistuneeni hyvin, tosin mieltäni kaihersi kysymys olinko osannut olla raamattupiireissä riittävän hillitty sillä omaan raamattuuni sain loppukommentiksi erään tytön kirjoitaman kommentin ”Ei noin seksikkäitä isosia saisi olla”. Oih ja voih noita aikoja :)

Muistan hyvin kuinka olin kiinnostunut eräästä samassa iskossa olleesta tytöstä, ja hyvä ystäväni sanoi minulle: ”Sä oot perkele Elvis jos sen saat!!”. Meni pari päivää ja sanoin frendille takas, että taidan olla sitten se ”Elvis”? Hämmennyksen laannuttua sai kaverikin kiinni että kyse oli ”Annasta”. Noh, se ei kauaa kestänyt mutta muistiini on hänkin piirtänyt kuvan noista Veikkolan ajoista, ja ensisuudelmasta kirkkonummella, miljoonien tarinoiden biobooliksen edustalla.

Myöhemmillä vuosilla sitten aloin minäkin seurustella, enemmän ja vähemmän. Haaveilin tapaamistani, ja tutuista tytöistä, mutta ehkä en ollut riittävän raamikas, heidät veivät toiset. Jonkinlainen turhautuminen kiiri mieleeni.

Vuosia pidin uskomistani ”vakan alla” kunnes se nousi esiin jälleen tällä vuosi tuhannella. Papin aamenen jälkeen, tai pikemminkin sen lupauksen rikkomisen jälkeen mietin onko tässä maailmassa mitään pysyvää? Kaikki katoaa. Silloin tajusin että kaikki meistä on yksin. Aina. Lopulta uskossaan, elämässään ja kuolemassaan jokainen on yksin, riippumatta siitä onko muita ihmisiä ympärillä. Tuon tosiasian kun ihminen sisäistää, ei tarvitse enää koskaan pelätä muiden mielipiteitä. Ei ikinä. Vaikka mahdollinen parisuhde vaatii solidaarisuutta, jakamista, eräänlaista symbioosia, on kyse kuitenkin vain suullisesta sopimuksesta joka voidaan purkaa silmänräpäyksessä.

Olen oppinut paljon, kokenut paljon, kärsinyt paljon. Tiivistäen voisi sanoa että olen oppinut kokemaan kärsimystä. Se on tehnyt minusta sitkeän kuin paju, kovan kuin tammi, mutta tunteiltani olen edelleen hauras kuin lasi.

Nuolin haavojani vuoden, vuosia. Kun taas uskalsin luottaa, antaa kaikkeni ja hengittää, vedettiin matto jalkojen alta niin lujaa että löin pääni kivetykseen. Tuon seurauksena vaivuin tuon viime syksyisen viikon aikana sellaiseen psykoosiin, että en enää tiennyt missä olen, kuka olen. Suljin mieleni täysin. Elin vain sydämellä joka vuosi verta, tunsin että siinä on puukko pystyssä. Maisemat vaihtelivat kaupungista kyliin, välillä havahduin seisovani keskellä kampin toria pysähdyksissä, ihmiset kulkivat ohitseni, joku kysyen että onko kaikki hyvin? Silloin tajusin silmieni vuotavan, kroppani tärisevän. Olin vieras itselleni, vieras aikani ja paikkani silmissä. Kuljen väen paljoudessa ilman määränpäätä kadehtien vastaantulevia joilla on opas mukanaan, pitäen kädestä, luotsaten oikeaan suuntaan. Katson tuttuja maisemia kuin vierain silmin, silmäni peittää kyynelten kalvo, muuttaen valkoisen mustaksi, mustan valkoiseksi. Pakenin paikkaan jossa olen saanut olla aina yksin, pakenin metsään, pakenin kalliolle jossa saatoin olla lähempänä taivasta, ehkä minua sieltä kuultaisiin! Polvistuin, ja laitoin käteni ristiin tuolla espoossa, ja sanoin Jumalalle, että nyt on kaksi vaihtoehtoa, joko annat minulle sen mitä olen jo pitkään rukoillut, tai otat mut pois täältä, en kestä enää. Vaikka olin noussut tuolle vuorelle, hän ei kuullut, tai ainakaan vastannut. Kumpaakaan hän ei minulle suonut.

Seuraavana päivänä vihasin maailmaa entistä enemmän. Olin aina ajatellut että jokaiselle lyödään harteille vain sen verran kun harteet kestää, ei kellekkään mittaansa enempää. Tuo ajatus mureni kun löysin itseni jälleen lattialta, miettien mitä sellaista olen tehnyt että onni minulta kielletään? Miksi minut on sijoitettu pimeimpään korpeen jossa ainoa valopilkku, tai keltaiseen viittaava sävy on se kun tyhjennän rakkoni lumiseen maahan.

Kirosin kaiken. Koko maailman, itseni, tunteeni. Otin pullon, join. Otin toisen, join. Syke tasaantui, kyneleet kuivuivat. Tiesin tuon kaiken olevan vain hetkellistä, mutta hain juuri sitä hetkellistä humalan tuomaa unohdusta tästä kaikesta. Halusin unohtaa, halusin lopettaa kaiken. Halusin pimeyteen jossa voin kulkea tuulten viemänä, tuulten kuljettavan paikkaan josta minulla ei ennalta ollut karttaa, paikkaan jonka koordinantteja ei kellään elävällä ole.

Kului kuukausia, en nukkunut, en syönyt, aloin olemaan vain varjo. Monotoninen ääni, kuin 80-luvun telkkarissa tai vaarin vanhassa perityssä grammarissa. Nakkasin paskat kaikesta työn ulkopuolella. Työni halusin hoitaa, mutta voimat olivat lopussa. Tuolloiset työkaverit olivat se liima ja se syy, miksi matkustin junan kyydissä enkä sen alla.

Sitten tapahtui se silmien aukeaminen. Mietin että itsessäni on jokin vialla, mutta eih, se oli kerrankin väärä harha. Se olikin toinen ihminen joka vei minulta kaiken energian, jotta hän saisi omia pattereitaan ladattua. Jumala ei antanut minulle sitä mitä suoraan häneltä pyysin, vaan hän antoi minulle kultaisen keskitien, antoi minulle jälleen uskon siihen, että minussa itsessäni ei ole mitään vikaa, vaan jotta maailma olisi vivahteikkaampi, on hän luonut tänne maan päälle enemmän ja vähemmän itsekkäitä yksilöitä. Hän antoi minulle jälleen polun josta voisin vähä vähältä nousta kohti valoa ja hymyä. Toisen hän tuomitsi varjojen valtakuntaan johon vapautui paikka minun lähtöni jälkeen.

Mieleni on kristallin kirkas, mutta sydämeni on kuin yön pimeydessä harhaileva laiva, etsien majakkaa, valon pilkahdusta joka voisi ohjata satamaan hetkeksi, tai sitten laituriin johon en sitoisi köysiä, vaan ketjut, siteet jotka kestävät loppuun asti, viimeisen päivän koittoon. Välillä nuo kaksi vääntävät kättä, mutta elävät rinta rinnan, rakentaen toinen toisistaan vahvempaa. Aikuisena olen kyllä löytänyt itseni itkemästä useammin kuin nuoruudessani mutta olkoon sekin eräänlainen merkki oppimisesta, on ihan okei itkeä silloin kun siltä tuntuu, ja luottaa siihen, että seuraavasta päivästä löytyy ne auringon säteet jotka kuivaavat posket jälleen.

Jos ihminen ei tunne armoa, eikä anteeksiantoa sitä pyytävälle, on määränpää ennalta valittu. Jopa ennen kuin se viimeinen naula lyödään arkkuun kiinni.

En tule koskaan unohtamaan, en olemaan itkemättä. Toivon että jokainen noista vuodattamistani kyyneleistä on pois niistä veripisaroista jotka vuotavat sisääni sydämestäni, sillä jos en saa niitä siirrettyä kivun ulkoiseksi tunnusmerkiksi, tulen kuolemaan särkyneeseen sydämeen. Ehkä lopulta, kaiken päätteeksi, olen hyvä Ihminen, tai edes..paras olemaan juuri minä…

-Hannu 30/5/2017