Istuin äsken saunan lauteilla, niin kuin moni muukin Suomalainen lauantaisin. Siinä samassa mietin elämää, onhan sauna hyvä paikka siihen, ja rentoutumiseen muutoinkin. Onko liika ajattelu rentoutumista, se on eri kysymys.

Mietin että eletään heinäkuun puoltaväliä, vuonna -24. Mitä menneet vuodet ovatkaan vieneet, ja mitä tuoneet. Mieleeni jostain syystä tuli heinäkuu -18. Uskoisin, että silloin viha, josta onneksi olen pystynyt luopumaan, oli vahvimmillaan. Olin katkera koko maailmalle, kaikelle kauniille, rumalle, kaikelle hyvälle jopa. Vihasin kaikkea. Vihasin aamuja, iltoja, valvoin öitä, koska vtutti. Muistan tuon ajan hyvin. Muistan sen niin hyvin että en halua siihen enää koskaan palata, ja jos luoja suo, minun ei tarvitsekkaan.

Tuona heinäkuuna mies oli vailla näköalaa, vailla tulevaisuutta, historia vietynä. Tai olihan se historia siellä, mutta siitä ei ollut mitään jäljellä, mitään minkä varaan rakentaa, kaikki pirstaleina lattialla, kuin palapeli jota kukaan ei kykenisi koskaan kokoamaan. Tänään mietin, oliko tuo oikein, oliko oikein mitä sain kannettavaksi. Ja lopulta, miten pienestä syystä.

Tämän vuoden 8. kesäkuuta olin Ikaalisissa nauttimassa päivästä, ja tiedostin sen olevan ”vuosipäivä”. Vuosipäivä sille, että kaikki tulisi murenemaan. Tapahtuneista vastuuni tunnen, ja sen olen kantanut, mutta oliko seuraukset kuitenkin liikaa yhdelle miehelle, jonka pontimena kaikkeen tähän maailmaan oli silloinkin rakkaus?

Yhtähyvin kuin muistan tuon kahdeksannen päivän pirskeet Juvanmalmilla, muistan myös sitä edeltäneen toukokuun. Se oli jokin saranakohta kaikessa. Sain verbaalisen ryöpytyksen niskaan läheisessä puistossa (artikkelikuva), ja aloin vihaamaan. En kaikkea, en kaikkia, mutta naisia. Ne eivät tajunneet mitään, tienneet mitään, mitään mitä miehen päähän ja sydämeen voi mahtua. Tuo toki oli virhe. Se oli vain yksi nainen joka ei tajunnut mitä tunnen, ja häneltä ei inhimillisyyttä virheiden ymmärtämiseen löytynyt silloin, eikä toki myöhemminkään.

En häntä siitä syytä, en enää. Olen pystynyt luopumaan katkeruudesta ja siitä kaikesta vihasta. Kaikesta siitä punaisesta, joka maalasi päiviäni. Silti muistan mitä mulla joskus oli.

Otsikon mukaan, oliko oikein että kaiken menetin? Samalla kun menetin työpaikan, menetin kaverit, menetin toimeentulon, menetin päivien sisällön. Menetin kaiken mitä elämässäni oli silloin. Onko se oikein? Minä olen väärä mies arvioimaan tuloksen oikeellisuutta, mutta mielestäni lopputulos oli kohtuuton tehtyyn virheeseen nähden. Joku muu voi olla erimieltä, ja sen hänelle suon.

”Tiedän kuinka voi maailma noin vain hajota,
Todellisuus hetkessä kadota,
Väärä lause voi paljastaa haurauden,
Yksi sana voi rikkoa kaiken..”

-Timo Rautiainen – Loputon suo.

Aika osuva lainaus, mielestäni. Yksi sana voi rikkoa kaiken, yksi lause, yksi teko väärässä paikassa, väärään aikaan. Ymmärtämättömyys molemmin puolin, anteeksiantamattomuus molemmin puolin. Siinä on myrskyn ainekset, siitä ei kokkailla mitään hyvää.

Vaikka minulta kaikki vietiin, vaikka viha oli tuolloin jotain, mitä en voi sanoin kuvailla, vaikka se täytti sen kaiken tyhjiön mitä päiviini jäi töiden jälkeen, selvisin. Minä selvisin.

En ole ylpeä siitä mitä tein. Siitä mitä onnistuin monilla baarien siivittämillä, alkoholin kyllästämillä illoilla tekemään. En ole siitä rinta rottingilla. En ollut ylpeä silloin, enkä nyt. Minä olen pyytänyt anteeksi, ja vaikka minä en ole anteeksi saanut, olen sen muille anteeksi antanut.

Minä todella selvisin siitä ajasta, vaikka se ei helppoa ollut. Joitakin arpia edelleen siitä ajasta kannan, mutta näin kuuden vuoden jälkeen uskallan sanoa että elämä kantaa taas. Se on ehkä parempaa kuin koskaan. Luulin aikanaan kun 2010 -luku koitti, ja suhde Janikan kanssa, että siitä tulee elämäni paras vuosikymmen, olihan edelliselle vuosikymmenelle jäänyt avioero, ja kaikki siihen liittyvä paska. Olin väärässä. Kyllä se oli 2010 -luku josta tuli raskain risti kantaa.

Hyvin tiedän että en ole kuten muut, olen moninpaikoin tosi erilainen kuin muut, mutta minä olen sen itsessäni hyväksynyt. Enkä minä tänäänkään sydäntäni pyydä anteeksi. Mieltäni olen joskus pahoitellut, aiheestakin, mutta sydäntä, en koskaan. Kukaan ei voi lopulta tuntea mitä toinen kantaa harteillaan, sydämellään. En minäkään.
Koitan tuntea, mutta lopulta, silloinkin 2018, olin vain mies, jota viina vei, niin kuin se vei vihaan myös 2016.

Se on osani, se on arpani.

Kesä on yli puolenvälin, aurinkoa on riittänyt, ja lomaakin olisi tulossa vielä yli puolet, on siis jotain mitä odottaa, ja odotanhan minä. Kuitenkin, entiseen verraten, olen kokoajan lomalla. Se kaikki aika Ö:llä 2016 jälkeen oli hevii, niin kuormittavaa. Siinä sekoittui vapaa-aika ja työaika, ja varsinkin esimiesaikana ei ollut enää eroa noilla. Ei ollut vapaa-aikaa, tai työaikaa, oli vain aika, sen firma vaati, vaikka varmasti päälliköt tiesi sen olevan väärin.

Ajoin itseni loppuun, ja lopputulos oli muuta kuin lasten iltasatu. En koskaan enää rahan takia aja itseäni sellaiseen pisteeseen. Mikään palkka ei ole sen arvoista.

Eipä siinä ole ketään enää ketä syyttää, vain itseäni kun suostuin sellaiseen työhön, ja päivystämiseen. Ja onhan niin, että silloin ainakaan, en ollut valmis esimieheksi. En todella. Olin liikaa kuskien puolella, vaikka minun olisi pitänyt olla yläkerran edustaja. Ei minusta ollut yhdellä allekirjoituksella kääntämään selkääni ystäville, loppuunasti ajoin heidän parastaan, omista puutteista tai vajavuuksistani huolimatta. Lopulta toki moni niistä jotka koin ystävikseni, joiden etuja ajoin väsymättä vuosia, käänsi minulle selän.

Onnekseni sentään, Ö:n ajoilta jäi elämäni joitain ystäviä joiden kanssa vuodet eivät merkitse mitään, tai se, miksi tiemme erosivat, he eivät siitä tuomitse. Ymmärtävät että minäkin olen ihminen, ja jokainen meistä horjuu oikean ja väärän teon rajoilla. Jokainen voi valita väärin. Eräs, hyvin minua ymmärtänyt ystävä on siirtynyt jo ajasta ikuisuuteen, mutta tunnen jollain tavalla hänen olemassaolon yhä, hän tuo mulle hyviä juttuja eteen. En osaa selittää, eikä osaa myöskään K, mut jotain tosi maagista päivissä on. Siitä olen tosi kiitollinen…! Kumpa olisin saanut K:n kanssa käydä kylässä hänen luonaan, jotenkin ehkä saanut hyväksynnän, vaikka toki ystäviä vain olemme. Aika siihen ei riittänyt, ja se kulki takaperin. Tutustuin häneen vasta siunauksen jälkeen. Kohtalo, sen ohjaus, se on armoton, ja sen kanssa ei voi neuvotella. Se sanelee, ihminen on tuolloin vain kuunteluoppilaana.

Tänään, kun katson ilta-aurinkoon, olen kuitenkin verrattain onnellinen mies. Menneisyydessä on varjoja, haamuja, mutta ne ovat selän takana, en useinkaan enää katso sinne, katson mieluiten eteenpäin. Olen onnistunut rakentamaan uuden elämän Ö:n jälkeen. Olen käynyt kaksi koulua, kolmas menossa, elämän koulun kursseista puhumattakaan. Olen saanut loistavan työyhteisön, porukan jossa olen oppinut taas nauramaan vedet silmissä. Aikaisemmin vedet oli silmissä muista syistä.

Osa uudesta on vahvuutta, kykyä nousta alhosta, mutta ennen kaikkea olen onnekas. Moni joka olisi saman tien käynyt kuin mitä minä olen käynyt, olisi päätynyt todella epätoivoisiin ratkaisuihin. Joskus minäkin niitä vuosia aikaisemmin mietin. Sen tuottaa näköalattomuus, tilanteet joista ei näe ulospääsyä, rakkaudettomuus. Tilanteet, päivät ja elämän täyttää tuska ja viha, mutta mikään tila ei ole niin tiivis, etteikö jostain nurkasta löytäisi tietä ulos. Minä löysin. Ja minulla onnekseni oli tukena äiti, ja veli. Yksin jos olisin yrittänyt, tuskin olisin selvinnyt.

”Elämä, totuus ja tie…”

Moni välttelee historiaansa, haluaa olla katsomatta sinne, mutta silti siellä on ne perustukset minkä johdosta olet jotain tänään. Ei sinne pidä tuijottaa, mutta vilkaista voi, ja jopa minä, kaiken jälkeen, sen tuntien, hymyilen, koska tänään…kaikki on paremmin

-Hannu 13/07/24

Oikeastaan tuo otsikko pitäisi kirjoittaa lainausmerkeissä, tai vähintäänkin suluissa, selityksen sille annan myöhemmin.

Ajatus siitä, että lähtisin laineille juhannuksena tuli mieleen ykskaks, osaltaan ehkä hinnan ohjaamana. Ihmettelin Tukholman risteilyn suhteellisen edullista hintaa, mutta ajattelin sen johtuvan siitä, että kukaan ei lähde laivalle juhannuksena. Olihan minulla kokemustakin juhannusristeilystä lähes 20 vuoden takaa, ja silloin laiva oli tyhjä. Siis oikeasti tyhjä. Nyt oli hieman toisin.

Viikko ennen lähtöä katsoin piruuttain että olisiko matkan saanut halvemmalla, jos olisi varannut lähempänä lähtöpäivää, niin ei ollut, ja hyttejäkin oli valittavana vain C-kannelta. Itse olen jo sen verran maailmaa nähnyt, ja niitä hyttibileitä myös, että sinne en olisi kyllä lähtenyt, oli hinta mikä vaan, mutta eipä ollut halventunut. Tuo C-hytti oli kalliimpi kuin se minkä olin ostanut kuunvaihteessa, ja se sentään onneksi oli 10 kannella, ei siis missään autokannen alla tai moottorin vieressä. Sen verran mukavuudenhaluiseksikin olen vanhemmiten tullut, että parisänky, vaikkakin siinä nukkuisi yksin, on kiva. Päädyin siis siihen.

Vaikka tiesin että kesälomani ensimmäinen osuus päättyy juhannukseen, ja siihen kun palaan laivalta takaisin, eipä se siellä ahistanut. Eikä latistanut fiilistä edes perjantaina kun junaan hyppäsin kohti Helsinkiä, ja Katajanokkaa. Mielessä risteili risteilyn tulevat tapahtumat. Ei se mikään ylionnistumisen ilotulitus ollut, mutta meni itseasiassa juri suunnitelmien mukaan.

Jo terminaalissa pisti silmään että hemmetti, onpa täällä paljon muun maalaisia, ja niitä totisesti oli, varmaan 60 – 70%. Samassa hiffasin miksi laiva oli loppuunmyyty. Sehän sen selitti, vaan mitäpä tuosta, laivaan ja kohti hyttiä.

Laiva itsessään oli tuttu vuosikymmenten takaa, joskus samaisella laivalla oltiin perheen kanssa kun olin nuori. Sittemmin se on liikkunut muualla, ei niinkään Helsingin – Tukholman välillä. Vanha kippo, sokkeloiset käytävät, hieman nuhjuinen ilmapiiri, ehtaa laivailua siis, hytit onneksi olivat uudistuneet, tai ainakin minun.

Minun ajatusmaailmalla varustettu mies, suunnittelee jonkin verran etukäteen, ja niin teinkin. Päätin, jos ei jotain superhypermegalomaanista tule eteen, niin herään yksin. En lähde, enkä ole siellä minkään hoidon perässä. En ole maissa sitä, joten en ole sielläkään, vaikka hieman sellainen kyseenalainen maine noilla risteilyillä tapaa olla. Jännä kyllä, kaikki siellä oli semitolpillaan, kukaan ei oksentanut käytävillä, tai kaatunut / nukkunut baaripöydillä. Posia kaikki tuo.

Toki laivan keinutus toi omaan askellukseen loppuillasta perjantaina tiettyä valinnaisuutta, askel oli joustavampi, reitti ei viivasuora, mutta väitän vahvasti että monta kertaa tiukemmassakin kunnossa on tullut laivailtua.

Jotkut ovat ihmetelleet miksi reissaan yksin. Oli kyse tuosta laivasta, tai risteilyistä ylipäätään, tai Ikaalisista. Vastaus on itselleni selkeä, joskin sen muotoilu toiselle on monisäikeisempi. Tykkään mennä yksin, saa itse päättää aikataulut, ravintolat, ja kaikki menemiset. On toki niinkin että ei hirmuisesti ole vaihtoehtoja. Kaveripiirini on niukka, ja naispuolisesta seurasta reissuille nyt ei tarvitsekkaan enempää sanoa, sitä ei ole.

Kovasti tuli mieleen siellä laivalla vuoden -14 SuviYö risteily, laiva, jossa näin Yön Ollin vikaa kertaa, ja toki samalla Suvin ja Ollin yhdessä viimeistä kertaa, sielläkin reissulla olin yksin, ja hyvin meni, kivaa oli, ja en todellisuudessa yksin ollut, ,olihan siellä pöydässä muitakin.

Niin oli nytkin, baari täyteen pakattu, niin kyllähän siellä pöydässä muitakin oli itseni lisäksi. Nuorempaa, vanhempaa, taisi olla vähän molempia samaan aikaan, jos oikein muistan niin äitiä ja tytärtä. Juttu kulki, metelistä huolimatta.

Sitten päästään tuohon alussa sanomaani asiaan että sinkkuristeilyn pitäisi olla lainausmerkeissä. Siinä parin neitokaisen kanssa jutellessa, koin jotenkin helpommaksi heittää valkoisen valheen, sanoin että olen varattu.

Miksikö? No ihan vaan sen vuoksi, että säästän kaikilta sen morkkiksen mikä aamulla voisi olla. En tarvitse, en hae mitään yhdenillan juttua, niin tuollatapaa säästyin siltä että oltaisiin menty mun hyttiin jatkoille tms. Ehkä vähän rumaa, mutta koen että toimin oikein. Sain nukkua yksin, herätä yksin, ja kuten sanottua, ilman morkkista.

Oman lisänsä iltoihin toi baareissa istuvat, iskevät tummemmat naiset. Hipiästä, muodoista päätellen Karibialta. Ei jäänyt epäselväksi millä mielellä risteilivät, eivät olleet menossa katsomaan Wasa laivaa, vaan asiakkaan lompakon paksuutta. Olivat siis tietyn alan ammattilaisia. Onneksi englantia ymmärsivät, ja ei tarvinnut rumasti sanoa että en ole heidän seuraa tahi palveluksia vailla. Jännä tuo ilmiö sinänsä, niitä oli Tallinnan laivallakin pääsiäisenä, mutta en muista että olisi joskus vuosia takaperin ollut niin silmiinpistävästi. Maailma muuttuu, vaikka meri pysyy samana.

Meri, niin, sitä tuli tuijotettua oikein antaumuksella. En tiedä, joku siinä kauas näkemisessä kiehtoo, haaveileeko sitä jostain mitä ei ole vielä koskaan nähnyt, vai kaipaako johonkin jonka on jo nähnyt, johon on rakastunut. En tiedä. ei kai kukaan sinne tuijottava tiedä. Se vaan hypnotisoi ihmisen, ja siitä ei saa katsetta irti. Tunsin saman tunteen aikanaan kun päivittäin kaivarin rannassa kävelin kun Helsingissä asuin. Joskus kävelin saman rannan kaksikin kertaa päivässä, kyllästymättä. Ehkä meressä on jotain sellaista, joka vetoaa sisimpään, että vaikka mikä tahansa täällä muuttuisi, se on, se pysyy. Rannat voivat muuttua, mutta horisontti pysyy aavana, kaukaisena ja kauniina.

Toisena päivänä himmailin hieman tahtia paatilla, samaa eivät tehneet kaikki, joten ei pystynyt ihan tappiin olla baareilemassa, mutta eipä toki tarvinnutkaan, kun tiesi että laiva on satamassa seuraavana aamuna klo 9:15, ja pitäisi siirtyä askelin kohti rautatieasemaa.

Sunnuntai aamuisen stadin keskustan läpi kun käveli niin olin tyytyväinen siihen että se oli melkoisen autio, oikeastaan kaikki ketkä näin oli palaamassa juurikin samalta laivalta. Joillain askel oli hitaampi, ehkä jopa horjuvampi, mutta itsellä määrätietoisen vakaa, tiesin mitä kohti kävelen, tiedän mihin olen menossa.

Aikataulullisesti meni kyllä kivasti, kun pääsin asemalle pikajuna odotti jo laiturissa. Olo oli sen verran ohkainen että aamulla laivalla ei malttanut ottaa loivaria yhtään, otin sen sitten ravintolavaunussa.

Siinä istuessa, palatessa kotiin, mietin että hyvä reissu, ei harmituksia, ei lipsahduksia, eipä olisi muuttanut mitään siitä.

Junasta pihalle, ja kun saavuin kotipitäjään, piti oikeen istua hetkeksi asemalle, ottaa repusta olut, ja sit se jotenki iski…

En osaa sitä selittää, vaikka reissu oli hyvä, iloinen, onnistunut, niin kyynel vieri poskelleni siitä että olen kotona. Tämä pienehkö kaupunki, on koti. Täällä ei ole liikaa ihmisiä, eikä liian vähän.

Olin kotona. Moista tunnetta ei ole minkään reissun jälkeen tullut missään asuessani. Se loi vahvan uskon siihen, että nyt on hyvä. Lopullinen asuinpaikka tämä ei ehkä ole, mutta just nyt, juuri tällä hetkellä, mulle paras.

Olin valmis palaamaan töihin, arkeen.

No en ollut, mutta oli pakko

Syyskuun lomaa suunnitellessa / odottaessa. Sinne on matkaa, mutta kenties, ehkä kesäkin vielä ennen sitä jotain tarjoaa.

Mulla on rotsi ja paita niin auki et rintakarvat vilkkuu…

-Hannu 5/7/24

Laulaa Joel, jonka säveliä kuunnellut pitkin viikkoa…

Viime kirjoituksesta taas vierähtänyt aikaa, koitetaan kiriä aikaa, tapahtumia, ja ennen kaikkea ajatuksia kiinni.

Kesä saapui viimein, toki kevät oli jo melkeen täyttä kesää keleiltään, mutta kyllä sitä varsinaista lukkoon lyötyä lomaa odotti, ja sekin varmistui niin myöhään että vaikutti plääneihin, mut yhtä kaikki, tällä viikolla palasin taas Ikaalisista, siel hieman vajaan viikon, ja olihan se taas täyttä muistojen ilotulitusta suoraan verkkokalvoille. Nyt kolmena kesäkuuna siellä ollut, ja varmaan taas ensi kesänä sinne uusiksi, jos luoja suo.

Siellä rantsulla istues mietin että niin, siitä on tasan 20 vuotta kun valmistuin Ikaalisten kauppiksesta merkonomiksi, ja samaan hengenvetoon mietin mihin ne vuodet on menneet, mies kun on sama.

Ei aivan noin, mieskin on muuttunut. Vuodet jättää jäljet, ja kun vanhan koulukaverin kanssa perjantaina tsekattiin kylpyläl vanhoi koulukuvii, mietittiin mikä ton ja ton nimi olikaan, ni samal kyl iskostu tajuntaan et hei, en mäkään enää ihan parikymppinen ole, vaik monesti ajattelenkin et ei täs mikään ikä paina. Mut painaa se. Se tuntuu harteilla, se painaa jalois, se hakkaa sydämes, se on kaikkialla. Se on jopa siinä muuttunees ympäristös minkä taas siel näin. Aika voi olla jollekkin meistä armollinen, mut ketään se ei unohda, se lyö leiman kaikkeen, kaikkiin. Jokaiseen tän maanpäällä, tuulia ja myrskyjä voi koittaa mennä piiloon, niin kuin oma Mummini aikanaan meni ukkosta piiloon vaatekaappiin, mut kello tavoittaa meistä jokaisen. Raadollista, mut elämän realiteeteista ehkä se määrittävin.

Siinä ku istuin penkillä, katsellen sitä järveä, ja mietin kaikkia vuosia, ni mieleen tuli ku salamanlailla yks kaava. Se ei jättänyt rauhaan, mietin et eihän se voi olla näin, mut niin se vaan oli. 6 vuotta. Se on se sykli mun sydämessä. Mietin ja mietin, otin ehkä purkin, toisenkin, kertasin vuosilukuja, niin kuin minulla on pahatapa tehdä. Olen päivämäärien orja, muistan ne liian hyvin, ja niihin sidon tapahtumat, jäljet ja muistot.

Ikaalisista valmistuin 2004, palasin pk-seudulle ja tuli elämään Jenni, 2010 Janika, 2016 M, ja 2022 K. Yläkerta yksin tietää miten heistä kaikkia aikanaan rakastin. Voi että…ei sitä edes voi kirjoittaa. Ehkä joskus siihen sanat löydän, mutta en nyt. Yhtäkaikki, tuo väli on tasan 6 vuotta!!

Sattumaa? Joidenkin mielestä voi olla, mutta K:n kohdalla totesin, kuten hänelle olen sanonutkin, et elämässämme on niin monta yhteistä risteystä ollut, että siihen ei ole enää sattumalla mitään sijaa. Korkeintaan kohtalolla. Joskin uskon, niin erikoista kuin se ehkä monesta onkin, niin siihen vaikutti kyllä tuolla pilvissä joku. Ei sellaista, joka kohtalolta niin syvästi tuntuu, voisi täällä muutoin tapahtua.

Tossa yksi päivä todella kyllästyneenä selasin tinderiäkin, todeten että ompa turha äppi. Pelkkää kiiltokuvaa kiiltokuvan perään. On salikuvaa edestä, on takaa, ollaan vuorenhuipulla, veneilemässä tai jotain rehuja syömäs fiinisti. Ei helv..mitä hittoo mun kaltanen tekee siel? Kyllä mä tajuun, että kuvat, silotellutkin, on se mihin ihastutaan ja sisimpään rakastutaan, melkonen fraasi, joka toki monesti pitää paikkaansa, mut silti. Mä oon yli 10v ollut sinkkuna, en enää edes osaisi olla 24/7 suhteessa. Enkä täl hetkel haluukkaan.

Nakkaan helvettiin kaikki poly yms jutut, mut joku kiintee, vähän vähemmän intensiivinen homma ois varmaan mua varten just nyt. Pitääkö mun odottaa viel 4 vuotta et taas tulee 6 vuoden sykli täyteen? En tiedä. En ainakaan kiirehdi.

Miettinyt sitäkin, et miks näin pitkään yksin. Mikä siin on, enkö oo tavannu sopivaa, vältteleekö sopiva mua? Enkö ole sopivan mielestä pätevä? Onko niin että oon liian avoin, vai oonko vaan liian erilainen ku muut? En tarpeeks lihaksikas tai rikas? Loputon suo, niin kuin Timo aikanaan lauloi.

Siitä on 10 vuotta kun muutin stadiin, kamppiin, ja perustin tän blogin. Tarkotus oli kertoa itsestäni, siitä mitä tunnen, mitä koen, miten maailman näen mun silmin, mun sydämellä. Olen siinä onnistunut, ja samalla, epäonnistunut niin että en voi sitä koskaan hyvittää. Minun mietteet, tunteet ovat paljon erilaisia kuin muiden, tai ei ehkä niinkään, kirjoitan vaan ne auki, mutta silti, tarkoitus oli mennä kohti hyvää, kertoa miten täällä voi kolmekymppinen ihminen, mies, tuntea, avata rakkautta, avata sydäntä. Tuo kolmekymppinen on jo vaihtunut hyvän matkaa yli neljäänkymmeneen, mutta silti, jokainen meistä pyrkii hyvään, vaikka tunteet, joskus viinakin, vie tunteiden tummille erämaille. Se on elämää.

Itselleni ehkä anteeksi joskus annan, mutta sitä ennen, muille matkallain.

Olen erilainen, ehkä oon aina ollut vähän sellanen, jo masalan aikoina, et ”se nyt vaan on Hannu”. Jos oisin syntynyt 20v myöhemmin, varmaan minunlaisellekkin olisi ollut jo joku diagnoosi olemassa, olisinko ollut ”kirjolla”, en tiedä. Koen asiat isosti, tunnen vahvasti, pirun vaikee päästää joistain asioista irti, kaipa se johonkin viittaa, mut silti, sydän edellä eteenpäin. Sen jälkeen kun onnistuin vihasta päästää irti vuosia sitten, ni en ole pahaa tahtonut kellekkään, ja se on vapauttavaa ollut. Pystynyt heräämään uuteen aamuun luottaen et jotain hyvää, hymyilyn aihetta tulee tänäänkin. Ei, kaikki päivät eivät ole olleet varjoja vailla, mutta silti ilman vihaa voinut mennä nukkumaan.

Olen joskus niin monta yötä valvonut rakkauden tähden. Tai paremminkin sen tähden että minulla sitä on, toisella ei. Ne tunnit on niin pitkiä, niiden ajatukset on synkempiä kuin keskitalven tähdetön yö, sinne en toivo kenenkään päätyvän. Itse ne tuolloin ansaitsin, ne kärsin, ja ne muistan, aina.

Se että elää yksin niinkin pitkään kuin mitä minä olen elänyt, rakastaen hiljaa, joskus huutaen, mutta yksipuoleisesti tekee minusta tuon alan mestarin. Tiedän kaikki puolet siitä, se on kuin rubiikinkuutio jonka joka syrjän tunnen. Onhan se pirun surullista, onhan se sääli, mutta vuodet ne vaan vierii, ja en mä itteeni oo säälinyt enää pitkään aikaan. Elämä heittää mäkiä meidän eteen, ne noustaan, tai niistä mennään läpi, ei jäädä alhoon. Jos olis aina tasasta, ni mitä sillon enää ees tuntis?

En toki kellekkään pelkkää vastamäkee toivo, pitää olla hyvääkin, ja kaikil on sitä, jos vaan oikeesta kulmasta kattoo. Ikaalisis taas senkin hiffas, aamul aurinko paisto kasvoihin niin et heräs ilman kelloo, avas oven, astu partsille, ja järvi kimmelsi. Siihen ku istu, ni siit ei puuttunut mitään. Paitsi käsi johon tarttua. Mut silloinkin, katse kääntyi pilviin järven päällä, ja sanoin jälleen, niin kuin viimeiset kaksi vuotta olen sanonut…

Kiitos.

-Hannu / 14.6.2024

-KLS

Talvi tuli, selvisin jopa aika pienin henkisin naarmuin vaikeimmasta, eli lokakuusta. Toki se tulvi muistoja, fiiliksiä, toi mieleeni ajatuksia joita kävin läpi viime vuosikymmenellä samoihin vuodenaikoihin. Muistoilla onneksi tapana parantaa itse itseään, jotkut niistä saavat kultareunukset, jotkut himmenevät, joihinkin saa suurempaa perspektiiviä vuosien jälkeen. Niitä yhdistää se, että ne ovat tosia, ne ovat sinulle tapahtuneet, ne ovat sinun elämää. Ei sen enempää, mutta ei yhtään myöskään vähempää. Ne ovat osa sinua, ne ovat sinä. Tänään.

Saatan olla väärässä, mutta jotenkin tuntuu siltä että talvi tuli tänä vuonna aikaiseen. Viime vuonna piti talvirenkaatkin vaihtaa myöhemmin, ei -22 pitänyt skrapaa laseja vielä. Saatan muistaa väärin, mutta tuskin. Pysyvämpää lunta tänne ei sentään vielä ole tullut, mutta kyllä eräällä tapaa mieltä kirkasti nähdä ensilumi maassa. Pimein vuodenaika on pahin, ja se on juurikin loppusyksy, just ennen talven voittoa. Ajovalot hukkuvat märkään asfalttiin, et meinaa nähdä mitään, kieli keskellä suuta saat ajella että ei aja kenenkään päälle.

Joskus nuorena oikein tykkäsin ajamisesta, mutta niin ne ajat vaihtuu, nykyään koen sen jotenkin pakollisena pahana, oli kyse sitten vapaa-ajan ajamisesta tai työnpuolesta. On siinä tietty fiilistä ajella kesäkuumalla ikkunat auki ja luukuttaa iskelmää, mutta kumpikaan noista ei iskostu kovin hyvin tähän aikaan, kun pakkanen puree otsaan ja varpaisiin. Hyvä musa toki auttaa kestämään siirtymät, ei siinä mitään.

Tää vuosi mennyt taas niin nopeasti, oisin halunnut saada enemmän aikaan, oisin halunnut nähdä useammin tiettyjä ihmisiä, mutta ei toi kalenteri anna armoa, vuodenajat tulee ajallaan, haluttiin tai ei. Ja jouluunkin enää silmänräpäys, pikkujouluista puhumattakaan. Sitten koittaa uusivuosi ja tämä syksy, koko vuosi jää unholaan, sinne muistoihin, joiden kansien välissä on tilaa.

Joskus miettinyt, tällei nykyisellään pikkasen minimalismiin taipuvaisena kaverina, että kuinka paljon konkreettisia muistoja, siis esineitä, printtikuvia, yms. kannattaa säilyttää. Yli 40v mittarissa ni niitä alkanu kertyy, mut ei niitä henno poiskaan heittää. Niiden taltioimiseen on joku syy ollut, ja onko se syy poistunut? Ei, mutta lisää neliöitä en halua siksi että muistojen mausoleumia niihin perustaisin. Sinkkumiehelle poikamiesboxi on just eikä melkeen passeli, ja just passelin kokoisessa kylässä. Sikäli olen menneisiin valintoihin hyvinkin tyytyväinen, en kadu sitä. Paljon muuta kylläkin.

Jutun kuvaan tiivistyy todella hyvin olot, tunnelmat, ajatukset lokakuulta 2016. Tuona iltana en tiennyt kumpaa vihaan enemmän, maailmaa vai itseäni. Aika synkkä aika, aika jonka teoistakaan ei voi olla ylpeä. Jokin suurempi niistä kuitenkin johdatti läpi, ja osaan olla tänään siitä kiitollinen.

Eikö vihallakin pitäisi olla eräpäivä? Viimeinen käyttöpäivä? Rakkaudella sitä tosin ei ole, se elää, ja kulkee mukanamme kivikoissa, karikoissa ja sumuisillakin teillä. Se pitää meidät lämpimänä pakkasien laskeutuessa ja on kuin extrapeitto käydessämme nukkumaan. Jopa silloin, kun rakkaus on traagisen yksipuolista.

Kuka meistä on syytön? Synnitön? Se heittäköön sen kuuluisan ensimmäisen kiven. Jos emme synny synnistä, teemme sen viimeistään itse elämän polulla. Onko olemassa parempaa ja huonompaa ihmistä? Mitä jos onkin vain Ihminen, virheineen, hyvyyksineen, lahjoineen viritettynä taidolla herkkyyteen, ja anteeksiantoon? Voisiko se olla kaiken avain?

Nähdä toisessa se sama, sama epätäydellisyys, jonka me niin monesti kykenemme itsessämme näkemään? Jos niin on, miksi anteeksiantaminen on niin hiton tiukassa? Jopa vaikeinta tässä maailmassa, Anteeksi on vaikeaa pyytää, mutta sen anto toiselle, se on vielä lujemmassa, se on rankkaa ja vaatii itseltä paljon ymmärrystä, tiedän sen itse, todella, mutta itse olen esimerkki siitä, että se on mahdollista. Meille kaikille.

”Vihan vanki tuomion
Vain itselleen sanelee…”
-The Rain

Silti, tänäänkin,

Kiitän Luojaani Sinusta.

-Hannu 3/11/2023

Vihaa katkeruutta et tuntis joutavaa… / Yö

Niinpä, siinä elämänohjetta. Valitettavasti törmännyt molempiin. Sekä antajana, että saavana osapuolena.

Katkeruuden kivistä piennarta ympäröi viha. Tuo piennar, tie on ansoitettu muistoilla. Jokainen meistä astuu välillä noihin miinoihin ja vaipuu muistoihin. Vaikka itse olisit jo katkeruudesta luopunut. En minä ole poikkeus, välillä vajoan noihin muistoihin, historian vuosiin ja tapahtumiin.

Miten paljon iisimpi olisikaan elämän tie ilman noita? Tunteet ovat se mikä erottaa ihmisen eläimistä, ja samalla se voi erottaa ihmisen toisesta ihmisestä.

Tunteet on välillä yksi perkele. Kyllä minäkin muistan sen, kuinka velloin hyvässä fiiliksessä, tunteiden purppuraisessa aallokossa, kun kaikki meni sävelien mukaan. Vaan aallotkin seuraavat hurrikaanin tahtoa, ne nousevat, lyövät yli ihmisen, yli kaiken maallisen. Lopulta seisot paljaana, alasti, sydän sylissä, ja mietit miksi kaikki, jos mitään ei jää jäljelle.

Jos kaiken tässä maailmassa miettisi aina järjellä, meitä uhkaisi sukupuutto. Me emme rakastuisi kehenkään, koska aina on se mahdollisuus, että käy huonosti. Me näkisimme vain sen, me sulkisimme silmämme siltä mahdollisuudelta, että elämän läpi kestävä rakkaus voisi tänäkin päivänä olla todellisuutta.

Ihmisen on helpompi uskoa itseensä, kuin toiseen, vaikka ihmisen usko toiseen voisi pelastaa niin paljolta. Mies voisi uskoa, että lapsia kannattaa hankkia, kannattaa rakentaa tätä maata. Nainen voisi uskoa, että mies seisoo selkäsuorana hänen rinnallaan, vaikka aika loisi ryppyjä, vaikka kauneus hiukan hiipuisi. Hän voisi uskoa ja luottaa siihen, että tilannetta korjaisi kaikki yhteiset muistot, kaikki se, mitä kutsumme historiaksi.

Nykyäänkin monesti havahdun unissani yhteen kohtaan. Se kai tarkoittaa sen olevan elämässä jotenkin merkityksellinen.

Sen lavasteet on seiskahallista, siitä valkoisesta kopista. Hän seisoo ovella silmät julmaa vihaa hehkuen, korvien kykenemättä kuulemaan oikein sitä, kun pyydän hänet istumaan. Hän luulee minun käskevän, äänessäni oli mielestäni kaikkea muuta. Se oli pyyntö, rauhan ele. Mutta tuohon väärinkäsitykseen päättyi kaikki. Näin sen muistan, toki siihen kuuluu paljon muutakin. Yhtä kaikki, muistot noista eivät anna rauhaa.

Keskiössä omat teot, omat muistot. Tiedätkös, jos sinun on vaikea antaa itsellesi anteeksi, niin onko se toiselle silkka mahdottomuus? Vai onko itselle anteeksiantaminen se vaikein risti?

Kaikki se minkä olisin uskonut olevan vielä pelastettavissa, oli vain harhaa. Tuo juna oli jo mennyt. Toiveunta, yhtä lailla kuin se mihin niin monesti nykyään herään. Voin kertoa että sydän on monesti raskas tuon muiston äärellä, muistaen sen kaiken naurun ja ilon, ja myös sen mitä tein. Mitä ei saa tekemättömäksi. Jokainen meistä kompastuu joskus, ja suurin osa nousee ylös. Mutta voidaanko kaikille antaa anteeksianto? Se kai ei ole toivojan kädessä. Sen päättää aina toinen, ja se ei ole riippuvainen meidän haluistamme tai toiveista.

Itsekin olen vihan tuntenut silmissäni, jopa sydämessä, johon olen halunnut kutsua vain rakkauden. Pettymys, kadotettu rakkaus, saavat joskus blenderin nuo sotkemaan.

Voi luoja, kuinka välillä sattuukaan muistot, ajatukset, unet.

Hammasta purren eteen ja ylös! Ehkä joskus vielä minäkin saan sen anteeksiannon, sen armahduksen, jonka olen jo aikaa sitten toisille antanut.

Elämä antaa uusia mahdollisuuksia, tuo eteen uusia kasvoja, mutta historia joskus toistaa itseään. Nykyään sentään itse olen parempi ihminen, kärsivällisempi kuin olin tuolloin, noina loppuun ajettuina vuosina.

Voin kertoa, että kun henkinen jaksaminen on ajettu loppuun, ja paristo on loppumassa, jatkoaikaa siihen ei saa pullosta. Se ei lataa muuta, kun historian projektorin silmiesi taakse.

Näihin kaikkiin syksyn merkkeihin sekoittuu ajatukset ajan nopeasta kulusta. Jokainen meistä tuntee sen, näkee sen. Siitä on kymmenen vuotta, kun olen viimeksi parisuhteessa ollut, siitä on nuo samat vuodet, kun viimeksi saatoin haaveilla jostain yksilöä suuremmasta, perheestä.

Siitä on 6 vuotta kun muutin tänne Hämeeseen, suurin toivein, mutta yhä yksin. Elämä jakaa kortteja välillä erikoisesti, ja sitten sinä vielä sotket pakkaa, ja pelaat ne omalla tavallasi. Lopputulos on kaiken noiden yhteenlaskettu tulos.

Tuleva lokakuu hieman pelottaa. Se on vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä ollut vaikein kuukausi. Jo ennen vuotta 2016. Syytä en tiedä, se ei liity saapuvaan talveen, tai pimeisiin iltoihin, se liittyy jotenkin itseeni, ja se saa minut murheelliseksi. Ehkä parempi olla muistelematta liikaa, ja olla katselematta vanhoja valokuvia, niin ajasta tulee tänä vuonna iisimpi.

Muistoja voidaan nykyäänkin taltioida albumeihin kuvina, mutta ei ole albumia muistoista mielessäsi. Ei ainakaan sellaista minkä voisit jakaa instassa tai facessa. Muistojen albumiin liittyy kuvien lisäksi muutakin. Kaikki ne äänet, puheet, ja kaikki ne tuoksut, jotka yhdistät tilanteisiin kuvien lisäksi. Mikä tahansa edellä mainituista tuo mieleesi kuvan, ja toisinpäin. Ehkä juuri kaikkia noita muistoja yritän täällä jakaa, vaikka eihän teistä kukaan saa tarkkaa otetta siitä, mutta silti, jokaisen on jotenkin koitettava selviytyä itsensä ja muistojen kanssa. Vaikka se joskus…olisikin niin…s**tanan vaikeata.

Se, kaikki tuo…se on muistamisen arvoista. Jopa moni negatiivinen, jotta tietäisit, että parempaakin on.

Jos emme niin uskoisi, mitä meille alakulossa jäisi?

Jos menetämme uskon hyvään, parempaan, ei ole jäljellä enää mitään mihin uskoa, tai mitä odottaa.

Vaikka mun historialla pitäisi viisaammankin miehen lakata odottamasta, ja toivomasta, en lakkaa. Ehkä sokeana luotan siihen, että seinä murtuu, häkin kalterit antavat periksi. En lakkaa uskomasta, sillä muuten olisin antanut periksi.

Ja periksi en anna. Uskon hyvään, uskon parempaan.

Uskon Rakkauden lopulta voittavan. Sen täytyy olla niin.

Kaikki muu olisi kohtuutonta.

”Ei ole aamutonta yötä vielä tämä maailma nähnyt”.

-Hannu 16/09/23