Aihearkisto: Rakkaudesta

Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 8.

Viime osasta taas parisen kuukautta vierähtänyt, aika siis uudelle tekstille. Miettinyt miten tämän kirjoitan, miten kerron tapahtumista. Turhaa pohtimista, kerron kuten muissakin osissa, ja kirjoituksissani yleensäkkin, rehellisesti, ja siten miten asiat tapahtuivat, päivät vierivät minun mielestäni, minun näkemyksen mukaan.

Palataan helmikuuhun 2018. Kuljetuspuolella tiesimme että miehistä parhaan viimeinen työpäivä lähestyy, se olisi kuun lopussa. Väistämättömän edessä pohdin mitä legendalle voisi ostaa lähtiäislahjaksi, muistoksi. Tiesin muiden miettivän samaa, asiaa sivuttiin jossain viikkopaltsussa seiskahallissa pöydän ääressä, mutta ei perinpohjin. Siksi päätin WhatsAppiin perustaa kuskien ryhmän alustaksi tälle, mielestäni tärkeälle asialle, siis että mitä muut olivat hankkimassa ”laatikkoon”. Tässä kohtaa kannattaa olla tarkkana, sillä tämä kyseinen ryhmä, käytetään siitä jatkossa vaikka nimeä ”kuskien ryhmä”, tulisi määrittämään kevättä, ja kesääkin ratkaisevalla tavalla.

Kuskit lähes poikkeuksetta liittyivät ryhmään, ja ideat saatiin kasaan. Tuli tuo helmikuun loppu, ja kirveli, kirveli isosti. Itse olisin nähnyt työvoimapoliittisia ratkaisuja tehtäväksi hiukan toisiin suuntiin, mutta firma halusi pelata rumasti, ja samaa linjaa se jatkaa edelleen. Eikä se tule siitä muuksi muuttumaankaan ennen kuin HR:ssä ja johdossa muutenkin ihmiset vaihtuvat. Voi toki olla niinkin että ihmiset vaihtuvat, juurtuneet mekanismit pysyvät, mene ja tiedä.

Jari iloisena otti vastaan laatikon johon olimme lahjoja ja muistoja keränneet. Muistoista tärkeimpänä itse näen sen valokuvan joka otettiin seiskan päädyssä ulkona pari päivää ennen helmikuun loppua. Firmassa oli pihassa vielä pari autoa joilla hän oli ajanut vuosien mittaan, ja ajatin ne takapihalle, ja pyysin kaikkia kuskeja kerääntymään autojen ympärille yhteiskuvaan. Vttu…*kyyneleiden kuivausta*. En voinut aavistaa, ei kai kukaan meistä voinut, että tuohon päättyi niin paljon. Se kiteytti monet vuodet. Ja itselleni se tarkoitti alamäen kiihtymistä. Minulla on tuo kuva puhelimessa, siitähän sen aikanaan teetin tauluksikin, mutta edelleen minun on pirun vaikea sitä katsoa. Se edustaa periaatteessa hyvää, se edustaa tiimihenkeä, mutta silti, kuitenkin, se muistuttaa menneistä ajoista. Siitä tuntuu olevan vain hetki, mutta silti siitä on jo reilut 2,5 vuotta. Uskon, että vaikka siitä olisi joskus kulunut 30 vuotta, se tulee olemaan muistoissani kuin eilinen.

On toisaalta erittäin hyvä että tuo kuva otettiin, sillä se on muistona itsellänikin, ihan niin kuin Jarille, jota varten kuvaan keräännyttiin. Tuossa kuvassa on hyviä tyyppejä, ja sitten niitä vähemmän hyviä. Kimmo K oli jo siirtynyt noihin aikoihin muihin hommiin ”yläkertaan”, joten paletin pyöritys oli vain ainoastaan mun harteilla. Muut esimiehet minua muistuttivat että ”muista tulla pyytää jeesiä jos tarviit”. Noh, eihän Suomalainen mies apua pyydä, en varsinkaan siinä vaiheessa kun tiesin kuinka vastenmielistä se oli esimiehille ja koordinaattoreille toimia kuljetusten parissa. Joo, kyllä, oma maailmansa, ja hektistä, mutta lopulta kun tutustu siihen porukkaan ni ei ollut mitään parempaa. Yksin, hammasta purren.

Talven selkä alkoi taittumaan, ja myös minun. Aamut olivat yhtä puurtamista jotta pääsin edes työpöydän ääreen puurtamaan. Pitkät työmatkat alkoivat ottaa voittoa minusta. Aamuisin pyörittelin päätä tontilla kahvia hörppien, ja spaddua imien kun laiskat kuskit eivät jaksaneet skrapata laseja, vaan laittoivat auton tulille ja pyyhkijät päälle, toivoen että sulat hoitavat osan työstä. En voinut kun ihmetellä. Mikä ei ole omaa = ei väliä. Tämä ei toki koskenut kuin osaa kuljetuspuolesta.

Ylitöitä tuli haalittua, ja niihin pääseminen viikonloppuisin julkisilla oli sen verran työlästä että heräsi viimein ajatus taas auton ostosta, olisihan se nopeampi tapa päästä töihin ja takaisin, ja ehkä märkääkin tulisi otettua iltaisin ohkasemmin siivuin tuolla tavoin. Niin sitä ihminen erehtyy.

Firman henkilökunta sai ostaa lähes sisäänostohinnalla eräästä lafkasta vaihtoautoja, ja sieltä itsekkin kävin dieselpakun poistamassa. Miksikö paku? Työkavereille kuittasin asian niin että ”meni kuljetushommat veriin”. Kyllä totuus oli se että yksin kun ajaa, niin ei penkkejä tarvitse kovin montaa, ja pakuissa dieselvero on vain noin puolet henkilöautosta, ja miksi diesel? Noh, sitä tuskin tarvii selittää. Budjettiratkaisu siis. Tuolloin elettiin maalis-huhtikuun vaihdetta.

Maaliskuun lopussa alkoi umpeutua 5kk määräaikaisuus kuljetusten esimiehenä. Umpeutuminen oli tiedossa myös minun esimiehelläni. Aikaisemmin olin jo kysynyt että mites tehdään? Ei vastausta, tai oli vastaus, se oli että ”katsotaan”. Sopparin vikana iltapäivänä eräs kuski minulta kysyi, oli perjantai, että mitä jos hän sairastuu viikonloppuna, kenelle hän ilmoittaa? Minä sanoin että en tiedä. Minä en todellakaan tiedä. Kuski sai melkeen hepulin ja huusi että ”eihän tämä nyt saatana näin voi mennä! Hänen pitää tietää kuka hänen lähiesimiehensä on!” Olin samaa mieltä. Sopparia oli jäljellä kirjaimellisesti 5min, ja totesin että eipä siinä sitten. Olkoon, ja lähdin vaihtaa siviilejä päälle, ja ulosleimaamisen jälkeen esimies päättää soittaa ja kysyä missä olen? Vedin snadisti happea etten sano sille että no vittu kohta kännissä! Totesin kuitenkin että olen juuri lähdössä kotiin. Pyysi puheilleen, ja sanoi että 6kk tulisi määräaikaisuutta lisää, jos otan sen vastaan. Ei varmaan tarvii verbaalisesti isostikkaan avata mitä mielessä liikkui tuolloin? Jos ei olisi ollut hyvää porukkaa maanantaina odottamassa, ni olisin sanonut että vedäppä varastopäällikkö tuollainen paperi vaikka rullalle, ja perseeseen. Saatana almuja miehelle joka on ittensä repiny hajalle uusien lenkkien suunnittelussa ja pakan pitämisessä kasassa muutoinkin. Puolivuotta jatkoa, voihan nyt vittu, oikeesti. Eipä siinä sit voinu ku suostua, ja lähtee vetää pää täyteen. Kyllä otti päähän tollainen, piheys, epäluottamus, mikä se sitten olikaan. Määräaikaisuuden jatkon syyksi oli merkitty syksyllä mahdollisesti tulevat kuljetusten uudelleen organisoinnit, eli toisinsanoen katsovat tarvitaanko siellä esimiestä ollenkaan, vai riittääkö ajojärjestelijä.

Niin vähän he tiesivät. He eivät tienneet mitään. He olettivat, vasemman käden haroessa hiuksia ja oikeassa kädessä oli taskulaskin. Päätöksien tekeminen olettamuksilla, vajailla sellaisilla, on turmion tie.

Kevään pitäisi olla ihmiselle hyvää aikaa, ihan niin kuin luonnollekkin. Kasvaa uutta, ja pimeyden jälkeen valon määrä kasvaa. Ei kasvanut mielessäni. Synkkyys kasvoi, vitutus laajeni. Töissä olin arvostettu työkaveri mutta illat oli tyhjiä. Ne oli tyhjiä kuin tuopit illan lähestyessä valomerkkiä. En nyt sentään joka ilta baarissa istunut, eihän sellaiseen olisi kukkaro venynyt, kun eipä tuo firma juurikaan maksanut tehtyihin työtunteihin nähden, ja juuri siksi piti ylitöitä painaa, jäi sekin lepo sitten saamatta, omaa tyhmyyttä kai, taas.

Vanhat frendit olivat jääneet, uusia ei ollut voimia hankkia, tai edes tarvetta. Viihdyin hyvin yksin, vaikka se pistää lopulta mietteet aika synkiksi. Se laittaa vihaamaan. Se pistää katkeroitumaan. Kaikkia noita sudenkuoppia olin yrittänyt välttää syksyn 2016 totaalisen romahduksen jälkeen, mutta eipä kai sitä mies melankolialleen minkään voi.

Ihmiset uuden kevään kelmeässä valossa kävelevät käsi kädessä kumppaninsa kanssa, ja ainoa joka minulla on kädessä on puolityhjä olut tölkki. Potkin jokaisen irtokiven tieltäni, keräsin vihaani. Mielessäni huusin vittua koko maailmalle!

Ainoa joka piti minut järjissäni oli säännöllinen päivärytmi, huomenna olisi taas töihin mentävä. Iltapäivälle oli kai joku palaverikin merkitty. Taas kai jotain samaa paskaa, paltsua siksi että voidaan merkata kalenteriin paltsu. Paljon puhetta, vähän tekoja, eihän niistä kuraperseistä ollut muuta ku nyökkäilemään, mitään eivät voineet toteuttaa. Aina löyty jotain ”muka” tärkeempää joka ajaa edelle.
Päivät pyöri firman ympärillä niin tiiviisti että en jaksanut edes tehdä mitään muuta. Painoa kertyi, ja en jaksanut miettiä mitään harrastuksia. Saihan sitä vapaaehtoistyönä tehdä hommia vielä iltaisinkin, ajattelin. Tuo ajatus ei suoraansanottuna liiemmälti laskenut vitutuskäyrää.

Kuten ennenkin, olen sanut veekäyrät laskemaan sukaltamalla sydämeeni, ja siihen rakkauteen. Ei se sinkkumiehelle tietty iisi tie ole, kun ei ole ketään ketä saisi rakastaa. Ei ketään joka minua ottaisi kädestä, ja halaisi sanoen että se on vaan työtä, ei se ole koko maailma. Noh, eipä minulla ollut enää ystävääkään joka niin sanoisi. Olin 35 vuotias, lapseton sinkku, kai sitä minullekkin vielä joku tässä maailmassa olisi, näin monen yksinäisen vuoden jälkeen, ajattelin. Tapasin naisen, naisen nuoruudestani, ajoistani Kirkkonummella. Kaunis, ja ehdottomasti muodollisesti pätevä, mutta enpä osannut taas mitään. Rikkinäinen sydän, rikkinäinen mies. Ulospäin ehkä annoin sellaisen kuvan että kaikki on ”ihan jees jees”, mutta sisällä velloi, ja en nyt tarkoita niitä perhosia joita oli vatsanpohjalla ku nähtiin stadissa niin monen vuoden jälkeen. Mun ois pitäny osata tehdä jotain, sanoa jotain, mut menin taas ihan vaikeeksi tuon naisen seurassa. Tsäänssi oli ja meni, ja minä jäin rakkauteni labyrinttiin.

Pienessä mielessäni mietin, että en saatana sentään olisi näin rikki, jos kaikki olisi saatu ”kuski B:n” kanssa selvitettyä aikanaan. Näin asian rehellisesti mietin. Näin luulin asian olevan. Otin yhteyttä, ja hän suostui näkemään. Se oli se käännekohta, se oli se toukokuinen lauantai aamu. Olen siitä ennenkin kirjoittanut, mutta nyt alkaa olemaan tarinan ympärillä jo isommin kontekstia, niin kerron siitä tässäkin.

Aamu, hetki, muutama minuutti leikkipuistossa hänen lapsien leikkiessä kiipeilytelineissä, keinuissa. Ja minulle täysi henkinen vuoristorata. Mitään sanomatta kuuntelin sitä vuodatusta siitä, kuinka paska ihminen olen. Olen sanonut sitä ja tota, miksi siitäkin sanoit, mitä ajattelit, ajattelitko mitään. Vittu! Ajattelin. Ajattelin meitä saatana!

Paljon niistä syytöksistä oli oikeutettuja, en osannut oikein toimia silloin, kun yritin kivettää sydäntäni. Sanoin väärin, tein väärin, mutta samoin myös hän. Valehtelua, oman edun tavoittelua. Haluisin selvittää asiat, mutta ei siitä mitään tullut. Tajusin että ei ole kyse pelkästään siitä, että haluisin jutella asioita selväksi hänen kanssaan, vaan enemmänkin siitä että jotain kosmisesta syystä olin edelleen rakastunut häneen. Ja hän vihasi minua. Sama jana, eri ääripäät. Ja minulla tuli kiire päästä vetämään tuo oma pääni täyteen.

Mietin kaikkia niitä hetkiä jotka olin hänen kanssaan missannut. Hän oli monesti pyytänyt minua töiden jälkeen kanssaan riksuun, hän oli pyytänyt minua lähtemään eläinpuistoon tyttöjen kanssa. Mietin mielessäni miksi olin kieltäytynyt? Mitä pelkäsin? Sitä että mun sydän särkyy taas? Särkyihän se, vaikka toisin tein noissa tilanteissa. Näin jälkeenpäin miettien, ehkä hänkin hiukan piti minusta, tuolloin.

Yhtäkaikki, tuon lauantai aamun jälkeen olin niin täynnä vihaa, että mä en kykene sitä koskaan kirjoittamaan tai kenellekkään kertomaan. Se oli sekoitus itseinhoa, niitä syytöksiä joita olin äsken kuullut, niitä valheita joita mun suuhun oli työnnetty, se oli katkeruutta yksinäisyydestäni, pettymystä naisia kohtaan, se oli halua päästä rakkaudesta irti.

Se on aamu, jota en unohda, ikinä.

Ja siihen tunteen paloon, siihen pettymykseen, tulisi päättymään vähän vajaa 13 vuotinen työurani tuossa firmassa.
Palataan taas siihen seuraavassa osassa.

———

En ole koskaan nähnyt enkeleitä, mutta olen nähnyt sinut, ja se on enemmän.
-H.S.

-Hannu 9/9/2020

Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 7.

Loppuvuosi 2017. Lokakuu, esimiestyö aloitus, orientoituminen takaisin kuljetuksiin. Vastuunkannon opettelu. Jälkimmäinen oikeastaan väärä sanavalinta. Totuttelu siihen, että vastuullasi on suurempi taakka kuin mistä sinulle maksetaan, ja työpäiväsi eivät TODELLAKAAN jatkossa tulisi olemaan 8 tuntia per arkipäivä. Sen sain karvaasti oppia.

Tosiaan valinta siitä, että minut nimitetään esimieheksi Etelä-Suomen kuljetuksiin tuli 20.10.2017. Mutta…se nimitys tehtiin määräaikaisena, vaikka pestiin alunperin haettiin vakituista. Jokainen tervejärkinen ymmärsi, näki, mistä tuo muutos johtui. Se johtui siitä ainoasta syystä, että heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kun valita pätevin henkilö tehtävään, ja kun se satuin olemaan minä, ne halusivat jättää itselleen takaportin auki asiaan. Ehkä ymmärrettävä ratkaisu, vaikka eivät minun sanomisiani ymmärtäneet oikein aikanaan, kun tarkoitin hyvää, vaikka sanavalintani välillä olivatkin sieltä kriittisemmästä ja raskaammasta päästä. 5 kuukauden määräaikaisuus kyllä sapetti, tuntui aluksi että he eivät uskoneet minun osaavan hommia, tai eivät luottaneet minuun ihmisenä, en tiedä kumpi vitutti enemmän. Halusin näyttää niille että ovat väärässä, ja niin näytinkin. Pestin alku tosin ei ollut helppo. Ensimmäisten viikkojen aikana se muuttui pahimmaksi mahdolliseksi aloitusjaksoksi.

YT. Kyllä, yytee -neuvottelut alkoivat marraskuussa. Ennen noiden alkamista minulta pyydettiin arviontia kustakin kuskista, heidän työpanoksestaan ja osaamisestaa. Minun olisi pitänyt ymmärtää tuolloin mitä se tarkoittaa. Sama kaava on toistunut tuossa yrityksessä vuosi vuoden perään. YT:t pidetään siellä vähintään kahden vuoden välein ja aina ennen niiden aloituksen julkistamista esimiehiltä pyydetään arviot alaisista. Pidän tuota hyvin, hyvin epäkorrektina tapana toimia. Ja vielä kun niitä pyydetään ns. turhaan, koska arviointeja ei ilmeisesti edes lueta!! Siitä seuraavaksi lisää.

Pyynnön mukaisesti arvostelin kunkin työntekijän osaamisen ja huolellisuuden, ja lähetin ne yläkertaan HR-ihmisoletetulle. Pari viikkoa tuon jälkeen tuli ilmoitus spostiin yyteiden aloittamisesta, ja samana iltapäivänä ilmoitin kuskeille, että nyt ne alkavat taas, ja tällä kertaa on vakavapaikka, tulee osumaan varastoonkin, kuljetuksia poislukematta. Jokainen tiesi, että tuolloin käytössä oleva vuokratyövoima tulee poistumaan kuljetuksista, ja ensimmäisenä. Tuohon aikaan vuokrakuskeja oli neljällä lenkillä. Niiden tippuminen pois laittoi jo pinnaa kiristymään sillä se tiesi lenkkien tiivistymistä, pakostikkin. Eihän jakelu-alueesta haluttaisi noin kevyesti tinkiä. Se taas tarkoitti kiristyviä työ-oloja niille kuskeille jotka tuonne jäisivät. Ja se taas oli sitä vastaan miksi tuota pestiä hain. Olin alunperin pyrkinyt siihen, että kiristykset loppuvat ja kuskit saavat äänensä kuuluviin kokouksissa, palavereissa joissa heidän asioistaan päätetään. Ja nyt näytti heikolta heidän tonttinsa, ja minä olin vasta aloittanut. En koskaan ole juurikaan miettinyt mitä minusta ajatellaan, mutta nyt oli niitä harvoja kertoja kun jouduin miettimään että mietitäänkö ”alaisten” keskuudessa asia niin, että kun pakosti tulee aikataulukiristyksiä, että minä olen työssäni epäonnistunut? Minä en saatana sentään työssäni epäonnistu. Elämässäni voin epäonnistua, mutta työssäni en. Olkoon siitä todisteena niiden virheraporttien vähyys joita syntyi niiden vuosien aikana jolloin olin kerääjänä tuolla. Tarkkuuteni herätti huomiota esimiehissä tuolloin, ja minua ohjattiin keräämään ja tarkastamaan tuotteita joiden oikeellisuus oli äärimmäisen tärkeää.

Olen aina miettinyt asiat jotenkin niin, että siinä mistä minulle maksetaan, en säästele voimiani. Vaatimukset ja yksilön voimat eivät vain aina kohtaa, kuten tulin huomaamaan. Moni olisi sortunut sairaslomiin, mutta niitäkin on hyvin vähän. Esimies -aikana muistaakseni yksi päivä. Työnkuva oli vaativa, ja sen alusta alkaen tiesin, mutta en pakoillut asiaa sairaslomille, kuten jotkut muut. Olin paikalla, olin läsnä, en aina aurinkoisena, mutta työni tein. Paremmin kuin hyvin, ja siitä eräässä palaverissa, jossa en ollut paikalla minua kutsuttiin nimellä ”kuljetuspäällikkö”, johon varastopäällikkö joutui puuttumaan toteamalla että sellaista nimikettä ei ole talossa, ja että kuljetusesimies on kontaktoinut Kahaa, ja järjestänyt tuotteiden kuljetuksen, ja se on sitä myöten kunnossa.

Jos työelämässä olen itselleni vaativa, niin olen sitä myös siviilissä. Mutta joskus, jopa pakon edessä annan itselleni löysiä tuossa asiassa. Aina ei voi onnistua, aina ei täydy onnistua. Ihminen ei ole täydellinen, erehtyä voi, ja jokainen niin tekee. Voin kertoa että siviilipuoleen aika haitallisesti vaikutti tuo esimieshommien aloittaminen. Heti alusta alkaen oli selvää tosiaan että työ ei ole 8 tuntia päivässä. Työt alkoivat klo 7 aamulla, ja lopetin puhelimeen vastaamisen klo 22 illalla. Tuota samaa jatkui maanantaista perjantaihin. Lisäksi sunnuntaina olin tavoitettavissa jos kuskit ilmoittivat olevansa sairaana ja tuolloin aloin soittamaan vuokrafirmoja läpi jotta saataisiin paikkaus. Ja tietenkin omalla puhelimella. Työnantajalta työsuhdepuhelinta kysyttäessä vastaus oli kieltävä, ”ei voida myöntää”. Jotenkin en ollut taaskaan yllättynyt. En yllättynyt myöskään siitä että tuosta iltapäivystyksestä ei koskaan korvattu mitään rahallisesti, eikä vapaana. Ei ollut todellakaan enää erikseen työ- tai vapaa-aikaa. Itse päätin kuitenkin sen, että aika josta minulle ei makseta (8 tunnin ulkopuolinen aika), niin en ole vastuussa työnantajalle. Koskaan. Teen työni, mutta muu on minun. Ja jos hoidan työasioita työajan ulkopuolella, teen sen hyvää hyvyyttäni firmaa ajatellen. Minun olisi pitänyt alunalkaen kieltäytyä työstä josta ei makseta, kaikesta siitä mitä tein vapaa-ajallani, sillä varjolla että en halunnut työnkuvassani epäonnistua. Sitäkin, lopulta, käytettiin minua vastaan.

Nyt kun ajattelen noita kuukausia silloin parin vuoden takaa, näen kuinka sekaisin kalenterini oli. Olin kokoajan tavoitettavissa, kokoajan ratkaisemassa seuraavan päivän tai viikon ongelmia, vaikka minun ei olisi ollut pakko. Tuntuu jotenkin jopa koomiselta, kun yritän löytää ajatusta siitä, miksi niin tein. Selkäranka kai pakotti. Enää koskaan en moiseen ryhtyisi, ja minun olisi kai pitänyt asiasta raportoida aikaisemmin liittoon, tai edes luottamusmiehelle, enpä tosin välttämättä usko että tuo olisi häntä kiinnostanut.

Ajoin aika nopeasti itseni piippuun, loppuun, mutta silti päivä toisensa jälkeen raahustin juvanmalmille, tuohon valkoiseen koppiin seiskahallissa, tietokoneen eteen. Miettien, mitä päivä toisi tullessaan, ja samalla muistaen eilisen, muistaen viikon takaisen, vuosien takaisen. Taakkaa lisäsi kaikki ne muistot, ja se kuinka viimeinen ystävällinen sana ”kuski B:n” kanssa sanottiin tuossa hallissa, tuossa kopissa. Minun ristini, ja virheeni on se, että en kykene unohtamaan. Muistan liikaa. Muistot piirtyvät kuviksi, hetkiksi tilanteissa, joihin palaan. Olenko tunnevammainen? Ehkä, mutta en osaa, enkä toisaalta haluakkaan olla muuta kuin olen. Pyrin hyvään, joskus kiertotietä, mutta parasta aina hakien, vaikka se ei olisikaan itselle se paras, vaan toiselle.

Takaisin yyteihin. Annoin parhaat arvosanat kahdelle kuskille. Kokonaisuus toki koostuu monesta osatekijästä, muistaakseni säntillisyydestä, motivaatiosta, yms. Nuo kaksi parasta oli selkeästi Mäntsälän reittiä ajava Kimmo, ja PKS-reiteillä sukkuloiva Jari. Heidän ns. pisteyttäminen oli helppo homma. Joskaan ihmistä ei pitäisi koskaan pisteyttää, mutta jos suoritukset pitää paremmuusjärjestykseen laittaa, niin kyllä se jotenkin on tehtävissä. Kyseisten työntekijöiden, Miesten, miesten ISOLLA M-kirjaimella toiminta oli sen verran jämptiä että toivomisen varaa ei jäänyt. Jos jotain pyysit, se toteutettiin, ja välillä toteutettiin pyytämättäkin. Vitunmoisen kiireen keskellä oli meinaan melkonen helpotus kun tiesit että oli joku kenelle soittaa, ja sanoa että Kahalta, tai jostain jäi tämä ja tämä rivi tulematta, voitko ajaa sen kautta. Vaustaus oli poikkeuksetta, ”Tottakai, tottahan toki, tuossahan tuo on matkan varrella”! Apu, joka oli päivän seivaaja moneen kertaan.

Nämä avut, ja tämä toiminta heijastui niihin arvioihin joita lähetin HR:ää kohti pyydettynä ennen yyteitä. Ja miten kävi? Juuri nämä kaksi parasta arviota saanutta saivat lähteä. En voi ymmärtää. En silloin. En tänään. Lukivatko he listaa väärinpäin? Tuskin. Muistan hetken kun esimieheni, vellihousu varastopäällikkö soitti minulle aamulla ratkaisun tultua ja kertoi nimet. En saatana unohda sitä hetkeä koskaan. Perjantai arpajaispulloa hakemassa stadin alkossa työmatkalla, ja sitten tuo pommi puhelimessa. Jouduin kysymään tolta vässykältä että onko se nyt oikeesti tosissaan!! Valitettavasti totuus tulevana oli se että hän tosissaan oli. Tuo oli ehkä se hetki, kun lopetin uskon koko firmaan, ja siihen että se ei todellakaan halua kannattavasti toimia, ja nyt jos katsoo sen tilinpäätöstietoja, niin yli neljän MILJOONAN tappiota nakuttaa vuosi vuoden perään! Tuolloin vielä apunani oli työnohjaaja, jolle asiasta kerroin, ja en kuivin silmin, en voinut uskoa nimiä, sillä se oli järjen vastaista. Esimiehen tulisi olla firman puolella, yrityksen edustaja, mutta totuuden nimissä, enhän minä siihen enää tuon jälkeen pystynyt. Olinko pystynyt enää sen jälkeen ylipäätään kun näin kuinka kuljetuspuolta hoidettiin?

Enkä ihmettele sitä laisinkaan, nyt kun näen kokonaiskuvaa toisenkin yrityksen kantilta, toisesta ketjusta. Mutta ei siitä enempää.

Yytee neuvotteluiden loputtua piti 13 lenkkiä järjestää uudestaan, typistää ne 7 lenkkiin. Savotta. Vittu. Yläkerta ja kuljetuspuoli oli välillä täysin erimieltä siitä miten asiat on tehtävissä. Mitä vaaditaan ja mikä on toteutettavissa oli ”hippasen” epäbalanssissa. Kuskien jouston ja yläkerran vaaditun vastaantulon kanssa kompromissi löytyi. Onneksi molemmilla puolilla oli tutut miehet, varastossa tutut kuskit ja ylhäällä Juha yhdyshenkilönä tämän asian tiimoilta. Keskitie löytyi, ja arki palautui, siinä määrin kuin se saattoi yyteiden jäljiltä.

Olen miettinyt monesti että miten tilanne yyteissä olisi mennyt silloin jos ”kuski B” olisi ollut töissä tuolla vielä. Lopputili olisi hänellekkin toki tullut yyteissä, mutta jos hän olisi ollut silloin vielä siellä hommissa, minua tuskin olisi valittu sinne esimieheksi, hän olisi onnistunut sen jotenkin kieroilemaan, ja estämään. Olisiko hän onnistunut entisen esimiehen kautta estämään koko vuokrakuskien irtisanomisen? Tuskin, siihen paine oli niin kova. Eikä näillä spekulaatioilla ole mitään merkitystäkään.

Uudet lenkit nakattiin tuotantoon, ja yläkerta, jopa logistiikkajohtaja oli tulokseen melko tyytyväinen, mikä oli hämmästyttävää. Epäilen isosti että myyntijohtaja ei ollut, mutta se tehtiin mitä oli käytettävissä olevilla käsillä tehtävissä tulevaisuutta ajatellen.

Päivittäisen kuormituksen lisäksi kun sysättiin vastuuta vielä tuosta lenkkien tiivistyksestä, ja supistuksesta niin yhtäsuuruusmerkki on se, että siviilissä ei asiat kehittyneet kovinkaan suotuisasti. En kaikesta syytä firmaa, mutta isosti kuitenkin. Kaikki tuo paine, suunnittelu, vastuu…eihän sitä selvinpäin kestänyt. Varsinkaan kun olit yksin. Töiden jälkeen olit yksin, työmatkat olit yksin, kotona olit yksin, heräsit yksin. Kyllä muutama ”märkä” helpottaa sosiaalisella puolella, ja ehdottomasti myös stressipuolella. Aikasemminkin oli helppo ottaa pari unohdukseen, mutta nyt sitten vielä taakka töiden puolesta päälle niin aikapommi oli viritetty.

Ja ne kaikki kysymykset ”kuski B:lle” ilman vastausta. Kevät 2018 eteni, se eteni kohti 5kk määräaikaisuuden loppumista.

Mutta siitä seuraavassa osassa lisää.
—–
Mä en ole koskaan pyytänyt mun muistoja, mä en ole koskaan pyytänyt hyvää muistia. Mutta mä en kykene unohtamaan. Rakkaus ja siihen liittyvä kipu haalistuu, mutta ei koskaan katoa. Eikä sen pidäkkään, sillä se on merkkinä siitä että olen tuntenut jotain minkä laitan itseni edelle…
—–
5FDP – My Nemesis:
”Don’t need the memory,
Already wear the scars…”

-Hannu 10/07/2020

Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 6.

Viime kirjoituksesta onkin vierähtänyt jo yli kaksi kuukautta. Tuossa ajassa on paljon tapahtunut, mutta pysytellään tässä sarjassa vain menneissä tapahtumissa, kuten tähänkin asti.

Viime kirjoitukseni päättyi kesän korvilla 2017. Minut oli valittu työsuojeluvaltuutetuksi (TSV) ja siinä ominaisuudessa aloin kriittisesti tarkastelemaan kuljetustoimintaa yhdessä luottamusmiehen kanssa. Siihen oli syytä tietäen epäkohdat kuljetuksissa, mutta kyllä siinä oli mukana myös katkeruutta siitä, kuinka minut oli potkittu pois tutusta porukasta, toisiin tehtäviin. TSV kuvio antoi minulle hyvän sauman olla yhteydessä kuskeihin, ilman että kukaan siihen oikeastaan pystyi puuttumaan.

Tarkastelun alle joutui jakeluaikataulut, kuskien tauot, lenkkien kierrätys, ja myös vuokratyövoiman käyttö. Viimeiseksi mainitussa olin hiukan tiukassa tilanteessa. Viitaten edellisiin kirjoituksiin.

Vuokratyövoiman käyttäminen vakiintuneissa toiminnoissa on kiistatta väärin. Se on fakta, jonka varmasti jokainen hyväksyy ja ymmärtää. Se on myös hyväksi firman taloudelle. Vuokrafirman työntekijä maksaa yritykselle, sopimuksesta, tessistä, ja muista seikoista riippuen noin 25 euroa tunnilta. Eikö se ole aika paljon? Kerro se jakajalla jota käytetään kuukausipalkan yhteydessä, eli 160.

Jokainen voi miettiä mikä on kannattava ja mikä ei. Mutta jos valitaan hinnaltaan kannattamaton vaihtoehto, niin siihen pitää olla jokin syy? Ja sehän on työvoiman helppo liikuteltavuus, toisin sanoen se, että voidaan sanoa ”sinua ei huomenna enää tarvita”. Raaka peli, mutta todellisuutta, johon palaan myöhemmin.

Kuski B oli tosiaan vuokrakuski, jonka työsopimus, tai työsuorite oli riippuvainen ainoastaan siitä, kuinka tyytyväinen silloinen esimies oli työhön. Toki niin tulee ollakkin. Hyvin työnsä tekevän tulee saada paikkansa pitää, mutta siihen sisältyy myös tilanteet yrityksen sisällä, ei ainoastaan asiakasrajapinnassa. Sain kuulla monesti hänen lieroilleen kuskien parissa, siis sen jälkeenkin kun olin saanut lähtöpassit työnohjaajan / ajojärjestelijän pestistä. Silloin hänen pitämisensä kannattavuus asettuu erikoiseen valoon.

Mutta kesän kynnyksellä hän päätti itse lähteä, hakeutui muihin töihin. Toiseen yritykseen. Tiesin että en tule häntä näkemään enää päivittäin, näkisinkö enää koskaan, se jäi tuolloin arvoitukseksi.

Hänen välinpitämättömyytensä minua kohtaan keväällä 2017 ärsytti minua, se vitutti. Se oli jotain sellaista mitä en ymmärtänyt. Haluttomuutta selvittää asioita, ingnooraamista kaikelle sille mikä oli ollut. Hän tiesi mitä oli, minä tiesin mitä oli, mutta hän käänsi selän. Ja sen selän minä näen tänäänkin, vaikka molemmille olisi ollut helpompaa selvittää asiat kerrasta. Se ei sopinut hänelle, koska hän uskoi ne kaikki skeidat mitä minusta puhuttiin. Ehkä hän luotti Adeccon esimiehiinsä, ehkä Jariin, en tiedä. Mua kuitenkin ottaa päähän että asioita jäi selvittämättä. Joskin hänellä syytäkin oli tuolloin vihaankin, sitä en kiellä. En kaikkea tuolloin osannut ajatella rakkauden kautta, mutta kuitenkaan en kaikkea sitä myönnä, niissä syytöksissä oli paljon sitä ruskeeta!

Elettiin kesää 2017 eteenpäin, asuin hyvinkäällä, aloin tapailla erästä Kaijaa Helsingistä. Välimatkaa oli jonkin verran ja työt molemmilla joten tapailu ei ollut mitenkään jokapäiväistä, mutta kivaa silti. Aloin heräilemään ns. uuteen elämään, viettämään aikaa naisen kanssa joka ei ollut ”kuski B”. Fiksu, nuorempi nainen, mutta silti…en vaan pystynyt avaamaan itseäni. En pystynyt vittu sentään suhteeseen, koska mun sydän oli muualla. Se oli sen luona joka vihaa minua. Sen luona joka vihaa minua niiden syiden takia jotka muut ovat sanoneet. Perseestä, mutta jos se tulee niin olemaan, niin olkoon. Minä en sille mitään voi. Olen halunnut asiat selvittää mutta eipä ole onnistunut. Siitä myöhemmin kenties lisää.

Heinäkuussa sanoin Kaijalle että en pysty, en kykene, koska ajatukseni on muualla. Se ei olisi reilua ketään kohtaan. Kaunis nainen, ja fiksu, kuten sanottu, mutta en voi lähteä vedättää ketään. Minä jos kuka tiedän miten paljon sattuu kun lopulta vedetään matto jalkojen alta. Minä en siihen ala, en rupea. Asiat on sanottava suoraan.

Kuski B pyöri mielessä. Se pyöri unissa, se pyöri päivin mielessä. Mihinkään en saanut keskittymään itseäni. Muutin kesän lopussa Riihimäelle. Siihen liittyi muitakin seikkoja kyllä kuin se että ”kuski B” asui tuolloin riksussa. Kun muutin hyvinkäälle, siihen asuntoon oli vain 6kk:n sopimus tehtävissä, eli syksyllä 2017 oli muutettava pois putkiremontin alta, ja riksu olisi vain snadisti pidemmällä. Myönnän suoraan että myös sydämeni ohjasi asuinpaikanvalinnassa, mutta siihen miksi ja milloin näin tapahtui kuului muutakin.

Syksyä 2017 kohti. Töissä asiat oli murroksessa. Liikkui huhuja siitä, että kuljetuspuolen esimies oli lähdössä. Syytä ei tiedetty, oliko loppuun palamista, vai oliko ajolähtö. Eipä sillä ollut väliäkään…lopulta.

Syyskuussa viimein tuli spostiin sisäinen haku tehtävästä: Kuljetusesimies.

Lähes poikkeuksetta porukka firmassa, varsinkin kuljetuspuolella sanoi, että hae, se on sun homma. Ja myönnetään, en kovinkaan paljon miettinyt ennen kuin hakemuksen laitoin sisään. Oliko kyseessä kunnianhimo, vai halu palata vanhaan porukkaan jossa olin itseni tuntenut hyväksytyksi kaksi vuotta, en tiedä. Aavistin kuitekin työn vaativuuden, koska olin nähnyt edellisen esimiehen hajoavan henkisesti ja fyysisesti homman alle. Hain, laitoin hakemuksen eteenpäin kyseiseen hommaan.

Valintaprosessi kesti kauan, jouduin varastopäälliköltä ja logistiikkapäälliköltä kysymään että mikä tässä kestää, kuskit kyselee, ja huutaa uutta esimiestä. Eihän tuo olisi minulle muutoin kuulunut, mutta olin TSV ja esimiehen puute kuljetuksissa alkoi olla sitä luokkaa että auktoriteetti puuttui sieltä, sillä minun korvaajaksi oli aikanaan ajojärjestelijäksi otettu Kimmo, jolla ei ollut mitään halukkuutta kantaa vastuuta, homma oli aivan levällään ilman esimiestä. Kimmon tarmoa en ihmettele, enkä moiti, sillä esimies vastuu ei hänelle kuulunutkaan, vaan se oli sysätty hänelle, samalla tavalla, kuin se minulle oli ollut laitettuna kymmeniä viikkoja kuljetusesimiehen vuosilomien ja sairaslomien kanssa.

Kevät 2017 oli hyvin pitkälti minun kontolla tuo kuljetuspuoli. Esimies oli saikulla, muilla esimiehillä ja koordinaattoreilla oli omat hommansa, ja minä pyöritin jakelua. Pyöritin päivittäistä toimintaa ennen maaliskuuta jolloin tuli lähtö siitä hommasta.

Ehkä tuohon vaikutti se, kun luottamusmies, ilman minun valtuutusta kävi selittämässä yläkerrassa että olen ”palamassa loppuun”! Mitä paskaa! Tai noh, oli siinä se totuuden jyvä, että palaa sitä loppuun jos joutuu hoitaa isompia asioita pienemmällä liksalla. Pelleilyä koko homma.

No niin, sitten takaisin syksyyn 2017, eli uuden kuljetusesimiehen valintaan. PKS-kuljetustiimin mielestä valinta oli selvä, ja niin toki minukin. Tunsin kuskit, tunsit reitit, tunsin koko paletin paremmin kuin kukaan muu taloon jäävä. Paikka tuli hakuun syyskuun lopussa, mutta silti, ja ehkä juurikin siksi, että minä hain paikkaa, valinta kesti lokakuun loppuun 2017.

20.10.2017 tuli itselleni tieto että minut on kuljetusesimieheksi valittu, ja kävin ilmoittamassa kuskeille että astun remmiin takaisin seuraavana maanantaina, eli 23.10.2017. Silminnähden porukka oli tyytyväinen…paitsi yksi. Hänen reaktionsa on jäänyt mieleen. Sanoin asiasta, ja hän sanomatta asiaan mitään kääntyi, ja lähti pois, melkonen steitmentti tuokin, mutta jokaisella on vapaus mielipiteeseensä. Tuo oli kuski A.

Ehkä tämä kirjoitus on hyvä rajata juurikin tähän , eli pisteeseen jolloin minusta tuli kuljetusesimies. Minä halusin rakentaa kuskeille paremmat olosuhteet, ja taistella yläkerran vaatimuksia vastaan, ja niin teinkin, mutta silti lopulta kannettavaa oli liikaa, ja kesällä 2018 minut jätettiin yksin. Mutta siitä lisää seuraavassa osassa.

”Tunnetko minut, näetkö minut,
minut, samoin kuin minä sinut,
vuosien takaa, kuin edestä,
sylissäni pitäen, suudellen,
antaen kaikkensa,
sanoen,
Minä Rakastan Sinua,
Aina, ikuisuuksiin, ikävöiden, taivaasta maahan.
Vuorokauden sisään taivaalla aurinko ja kuu,
Maan päällä päivä ja yö,
Tähtien peitto, jonka sinäkin näet,
ja jonka alla ei ole sinä, minä,
vain me.
Yksi uni, yöstä toiseen.”
-H.S.

-Hannu 13/6/2020

Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 5.

No niin, mihinkäs jäimmekään…!? Aivan, vuodenvaihteeseen 2016 – 2017. Ennen vuodenvaihdetta, tarkemmin marraskuussa kuljetustoiminnot oli siirretty toiseen paikkaan, toiseen halliin juvanmalmilla. Alkuun tuo muutos aiheutti kuskeissa reiluakin vastarintaa, ymmärrettävistä syistä. Lastauslaituri puuttui, nostoja oli siitä syystä enemmän, mutta pitkässä juoksussa alkoi plussapuoliakin löytymään. Aikaisemmin ollessamme kutoshallissa olimme kaiken hälinän keskellä, ilman omaa rauhaa, ilman omaa paikkaa jossa kokoontua ja jutella. Seiskaan siirtyminen toi meille tuohon mahdollisuuden. Saimme olla omassa porukassa, ja viljellä omaa, joskus melko reipastakin huumoria, Jutunjuurta, joka ei olisi ehkä kaikkien korville sopinut, mutta kuljetusporukassa jokainen ymmärsi tuon huumorin, ainakin osa, ja kukin omalla tavallaan. Ongelmia se ei kuitenkaan koskaan aiheuttanut, päin vastoin, se nosti ilmapiiriä, yhteenkuuluvuutta ja sitä että ei yksilötasolla ketään vituttanut niin paljon. Näin ainakin itse tuon ajan näin työnohjaajan silmin.

Silloinen kuljetusten esimies, ja firman logistiikkapäällikkö olivat yhdessä suunnitelleet uudet hyllyt jakelulaatikoille kuormalavahyllyihin, ja niiden toimivuus oli hiukan kyseenalainen. Ei sinällään suunnitteluvirhe, vaan toteutuksen vaatima rajallisuus. Toisaalta tuolla systeemillä saatiin aikaan se, että samalle alueelle, samaan tilaan saatiin mahtumaan enemmän asiakkaita, enemmän jakelupaikkoja, ei pelkkää huonoa siis tuossa. Siirtyminen kutosesta seiskaan suoritettiin yhden viikonlopun aikana ylitöissä, muistan tuon ajan hyvin. Mietin pitkään että osallistunko moiseen savottaan laisinkaan, etenkään jos kuljettaja B kutsutaan ”övereihin”. Noh, häntä ei kutsuttu, tai ainakaan hän ei osallistunut joten päätin kantaa korteni kekoon uuden ympäristön luomisessa, trukinajotaitoisia kun ei ollut liikaa tarjolla kuljetuspuolella. Hyllyt saatiin kasaan, ja ajan mittaan myös oma jääkaappi, mikro, kahvinkeitin (props. Antti!). Näin ollen olot oli huomattavasti paremmat kuin aikaisemmin, ja itselleni sekä esimiehelle oli passelinkokoinen työhuone myös tarjolla kyseisessä hallissa, joskin muutto vaati sen, että omaa työpöytää tuli pienentää noin 30cm (KÄSISAHALLA), ja taas firma säästi!

No mutta sitten siihen vuoteen 2017. Vuosi joka tulisi työn puolesta muuttamaan kaiken omalla kohdallani. Sisältyy tuohon vuoteen myös siviilipuolen muutoksia, joita elän vielä tänäänkin.

Sitten tuleekin kuvioihin kuski A, joka oli äitiyslomalta palannut jo viime vuonna, muistelisin että tarkemmin toukokuun tietämillä. Hänen käytössään ollut Jumper alkoi olemaan käyttöikänsä päässä, ja kipeästi tarvitsi toisen auton alleen. Sopiva ehdokas löytyi Forssan toimipisteestä joka oltiin ajamassa alas. Tuo auto siis piti jotenkin saada Espooseen.

Muistan tuon päivän lopun ikääni. Perjantai, 20 tammikuuta, 2017. Yksi parhaista päivistä ikinä. Ehkä jopa paras.

Kysyin kuski B:ltä josko hän suostuisi ajamaan oman järvenpää / mäntsälä lenkkinsä jälkeen vielä forssaan ja sieltä takasin espooseen siten, että minä sitten ajaisin toisen pakun forssasta espooseen, ja hän hyvää hyvyyttään tuohon suostui, oli perjantai päivä. Monenlaista roadtrippiä on tullut elämässä koettua, ajettua, mutta jokin tossa oli erilaista. En osaa sanoa mikä siitä teki erikoista, erilaista. Koko matka. Siihen ehkä tiivistyi, ja kiteytyi se kaikki miksi häneen kiinnyin. Rakastuin. Koko matka meni nauraessa vedet silmissä. Mäntsälän suunnan varttipillu, ja ja kuinka mietittiin sopivaa mainoslausetta edellä ajavan ruumisauton takaluukkuun. Voi helvetti sentään mikä matka. Olen aikaisemminkin tuosta matkasta kertonut, mutta se on sellainen joka ansaitsee tulla uudestaankin mainituksi.

Takaisin espooseen kun päästiin niin pyysin häntä vielä tuopille paikalliseen ravitsemusliikkeeseen ja hän lähti. Vaikka kyseessä tosiaan oli perjantai, ja ilta alkoi olla jo pitkällä. Tuon päivän suljen syvälle sydämeeni ja muistan sitä lämmöllä, vaikka kipeästi tiedostan että se olikin sitten viimeinen varsinainen naurun aihe hänen kohdallaan.

Ehkä siinä on paljon itseäni mukana. Siinä on sitä että ajattelin liikaa häntä. En enää osannut olla yksikössä, halusin hänet, halusin meidät. Etääntyminen oli vääjäämätöntä, jopa helmikuisena iltana jolloin hän kutsui minut helsinkiin käymään. Hän oli siellä ollut iltaa viettämässä, ja halusi minut nähdä ja jutella. Itse en tietenkään taas osannut suhtautua tuohon sillä mielellä kuin olisi pitänyt. Katsoin vain häntä…ja join. Hain baaritiskiltä viinipullon, ja join, vaikka tiesin että huomenna olisi työpäivä. En välittänyt. Olimme ravintolassa, mutta en välittänyt mistään ympärillä tapahtuvasta. Katsoin vain häntä, ja humalluin molemmista. Hänestä, ja viinistä. Tuo olisi ollut hyvä ilta, jos lähtökohta olisi illalle ollut toisenlainen, ja jos loppu ilta olisi ollut toisenlainen. Hänen terveytensä oli ailahtelevaa sorttia ollut koko sen ajan kun hän töissä oli firmassa ollut, mutta tuona iltana saattaessani häntä juna-asemalle hänen tajuntansa himmeni ja jouduin häntä taluttamaan pitkin noita aseman käytäviä. Jotain sydämeen liittyviä probleemia kai, näin ymmärsin asian. Elämän kujeita, vittuilujakin ehkä, omassa tapauksessani sydänmurheista oli myöskin kyse, eritavalla toki. Rakkaus sattuu, ja se sattuu sydämeen.

Vuoden vaihteen jälkeen olin päättänyt irtisanoa taas silloisen aso-asuntoni espoossa. Tarkoituksenani muuttaa jonnekkin kehä kolmosen ulkopuolelle, ja niin teinkin lopulta. Kuski B asui riihimäellä, ja olin toki hänen kanssaan siellä käynyt aikaisemminkin, mutta nyt tein tutkimusmatkaa paremmin kyseiseen pitäjään. Ilman muuta on selvää, että vaikuttimena oli hän, enhän minä ehkä muutoin olisi katsonut karttaa niin kauas.

Maaliskuussa kuitenkin tapahtui jotain. En tiedä mitä. Olen miettinyt, pohtinut, raapinut päätäni, käsittämättä. Sen tiedän että olin hyvin kyllästynyt kaikkeen omassa elämässäni, ja töissäkin, enkä ollut nukkunut kovin hyvin, ja kiukuspäissäni sitten aamulla ärtymystäni purin kuski B:lle töissä tiuskimalla. Sattumukset ajoivat sitten tilanteen siihen pisteeseen että hän kävi minusta valittamassa esimiehelleni, jonka tiesin olevan jo ennestään kuski B:n puolella. Se oli selvää kaikille kuljetustiimissä. Ehkä liiankin läheinen suhde miettien esimies-alainen tilannetta, joskaan itse en ole sen parempi, joten tuosta asiasta sen enempää. Tilanne oli kuitenkin se että esimies ilmoitti minulle että tulen saamaan tuon aamun tapahtumista varoituksen, jota pidin naurettavana. Toki myönsin että ei ollut kaikkein paras aamu, mutta minun niskaani oli keksitty sen sortin sanoituksia että en voinut kuin olla erimieltä, en voinut kuin ihmetellä! Paskaa olen ennenkin kuullut, mutta tuollaista en koskaan. Uskon että matkanvarrella oli keksitty hiukan lisää sheebaa, ja kaikki ei ollut edes lähtöisin kuski B:ltä, vaan taakkaa niskaani oli yritetty vartavasten kasvattaa, esimiehen, tai jonkun muun toimesta.

Henkinen stressi alkoi kumuloitua uskomattomiin sfääreihin. Töissä riita tilanne, ja vielä muuttokin olisi edessä. Esimieheni päätti tylysti tekstarilla nakata minulle tiedon perjantai iltana, että maanantaina olisin toisissa tehtävissä, minun tulisi ilmottautua palautuspuolella. Työnkuva muutos toi mukanaan myös palkanalennuksen, eli mistään pienestä asiasta ei ollut kysymys. Olin tuhannen käärmeissäni. Minun sanani vastaan vuokrakuskin sana. Minun sanani vastaan lavallinen paskaa. Minä olen aina pystynyt selkäsuorana myöntämään tekemäni virheet, ja teen niin yhä, mutta koskaan, en ikinä tule myöntämään asioita joita en ole tehnyt, asioita jotka eivät ole minun vikaani. Nyt minua syytettiin sellaisista asioista että en voinut kuin nousta vastaan. Kirjelmöin logistiikkajohtajalle, ja kun hän oli haluton asioihin puuttumaan, kirjoitin toimitusjohtajalle, samoin hän oli haluton asiaan puuttumaan. Lopulta asiaa puitiin kokouksessa jossa oli paikalla firman johdon lisäksi luottamushenkilöstö varastosta ja vuokrafirman edustaja. Ja sepä vasta olikin paskahousu. Yritti kumota minun sanomani vedoten asioihin joita ei ollut edes olemassa. En jaksanut toisaalta niistä välittää, ainoa mistä välitin oli se että minua ei tuollainen paskapuntti valehtelijaksi syytä. Jokainen tiimissä tiesi että puhun totta. Henkinen tuki oli minun puolella, mutta firma halusi säilyttää suhteet vuokrafirmaan, ja ennen kaikkea HR-johtaja hyökkäsi sanallisesti kimppuuni, nainen kun oli. Väritteli kaikenlaista, olisi pitänyt kai sille kokouksessa antaa vesivärit ja vittu vaikka tarrakirja ja sanoa että unelmoi sinne. Niin sekasin se oli. Huhhuh. Ikinä ole sellaista skeidaa kuullut, ja enkä todellakaan sietänyt.

Riitely jatkui ja otin paikkani palautuksissa. Tuttu rooli, olinhan tuota hommaa painanut ennenkin. Omaan pirtaan liian monotonista hommaa, toistuu samat rutiinit toinen toisensa jälkeen, päivästä toiseen. Ja ilman että nostan itseäni korokkeelle sanottakoon että hiukan meni osaamiseni hukkaan tuossa hommassa. Jos apina osaisi katsoa että onko palautettu osa puhdas, osaisi sekin tuon työn tehdä.

Muutto tuli eteen maalis-huhtikuun vaihteessa ja pitkällisen mietinnän tuloksena paikaksi valikoitui hyvinkää. Miksi? Noh, riksu olisi lähellä, ja junamatkan päässä olisi kulkuyhteys myös juvanmalmille. Toki tuo pendelöinti (vihaan tota vtun sanaa) veisi aikaa paljon, eli asumiseni siellä pitkittyessä tulisi ajankohtaiseksi auton hankkiminen. Aika nopeasti kuitenkin mukauduin tuohon uudenmaan äärilaidalla asumiseen, ja pitkiin työmatkoihin. Aamuisin nappasin asemalta kahvin, ja ehdin luurista lukea iltalehden ja iltasanomat, facen lisäksi. Hyötykäyttöä tuolle ajalle, jolle vielä tulevaisuudessa muutakin sisältöä tulisi.

Mentiin kohti kesää, ja silloinen työsuojeluvaltuutettu, TSV, ilmoitti ryhtyvänsä varastopäälliköksi, joka oli aika iso vitsi, niin aukesi TSV:n paikka hakuun. tai siis tuo pesti perustuu vaaleihin, ja kun muita ehdokkaita ei ollut, minut siihen valittiin. Epäilin, epäilen, että tuo ei ollut kovinkaan mieluinen homma yläkerran puolesta, olinhan kysymyksineni ja kyseenalaistamiseni asettunut hiukan huonoon valoon yläkerran mielessä, vaikkakin yrityksen hyvää ajanut lähes kaikissa käänteissä. Voi olla että joidenkin työtaakkaa kasvatin kyseenalaistamalla joitakin kaavamaisuuksia, joita ei olisi pitänyt firmaan koskaan rakenteelliseksi tehdä, mutta niiden purku on ollut vain hyväksi.

TSV:ksi valinnan jälkeen minulle ehdotettiin että siirtyisin palautuksista takuukäsittelijäksi. Houkutteleva tarjous, palkka varmaan nousisi, ja työpari olisi loistosälli, mutta aistin tässä jotain hämärää. Ehkä tarjous oli vilpitön, sillä kuulemma firman hallituksessa oli minun nimeni noussut esiin tätä tehtävänkuvaa mietittäessä, mutta kuitenkin minun mielessäni heräsi epäilys, joka ei aivan väärä lopulta ollut. Siitä myöhemmin lisää. Minun kieltäydyttyä tehtävään valittiin palautuspuolelta toinen henkilö, nuorehko muija, jonka pesti jäi hyvinkin lyhyeksi. Tuo nainen on tullut tutuksi aikaisempina vuosina saunoessa, ja noh…muutoinkin.

Näin päästiin kesän kynnykselle 2017, ja jatketaan seuraavassa osassa lisää, jottei tämäkään kirjoitus venyisi liian pitkäksi.

-Hannu 2/4/2020

Lamautuminen Koronaan

Historiallisia aikoja, historiallisia hetkiä. Melko vakavana aukesi meille kaikille tämä uusi vuosikymmen. Vaikka se hiukan jo väsyttikin, niin se oli totta, kun yksi toisensa jälkeen eilen eduskunnan täysistunnossa mainitsi puheensa aluksi sen faktan, että Suomi ei ole tällaiseen tilanteeseen joutunut sitten toisen maailman sodan. Eduskunta antoi siunauksensa valmiuslain käyttöönottoon, lähes siinä mittakaavassa ja sillä muotoilulla kuin hallitus, eli valtioneuvosto oli asetuksensa antanut. Oma mieleni on sellainen että välillä näen tilanteiden perkelöitymistä monissa asioissa, mutta silti minäkään en olisi osannut aavistaa tällaisen tuloa, en ainakaan omana elinaikanani.

Se johtuu ehkä osaltaan, ja isosti, siitä, että lähihistoria ei sisällä sellaisia lukuja, jotka olisivat saaneet tällaiset mittasuhteet valtakunnan tasolla. Tämä on jotain poikkeuksellista, tämä on outoa, meille hyvin vierasta. Päättäjät Arkadianmäellä puhuvat poikkeusolojen vallitsevan Suomessa. Omaan korvaan särähtää tuokin termi isosti. Se voi olla että juridisessa mielessä tuo termi on korrekti, mutta omaan suuhun sopii paremmin termi poikkeustila, ja otan itselleni valtuuden käyttää sitä sanamuotoa.

Suomi on suunnattomien, järkyttävien haasteiden edessä. Me kaikki olemme. Iltapäivälehdet kylvävät toinen toistaan apokalyptisempia arvioita sairastuneiden määrästä, ja siitä juontavat lukuja mahdollisista multiin menijöistä. Vaikka tällä hetkellä ollaankin siinä tilanteessa, että Suomi on välttynyt kuolleilta tämän koronan edessä, niin niitäkin tulee. Siltä ei vältytä. Yksikään maa tuskin tulee siltä välttymään.

Pääministerimme murisee ja tarjoaa keppiään kansalaistottelemattomuudesta vanhemmalle ikäpolvelle, ehkä osaltaan aiheestakin. Toki tajuan että sosiaalinen ympyrä saattaa olla lähes elintärkeä eläkeläisille, heille, joiden iltarusko jo kajastaa. Se missä kunnossa yli 70 -vuotias on, ei olekaan niin selvää. Osa voi olla lähes vuoteen oma, ja toinen saattaa juosta maratonin. Ikä on lopulta vain numero, eikä kerro ihmisestä juurikaan enempää kuin sen, milloin on syntynyt, On kuitenkin meille kaikille selvää että varttuneemmat ottavat iskun kovemmin tämän epidemian myötä, sille kukaan ei voi mitään, se on luonnonfakta, jonka edessä on oltava nöyrä. Sen edessä tulee olla nöyrä myös niiden, jotka tuon edellä mainitun merkkipaalun ovat ylittäneet. Vuoteen omaksi joutuu myös moni nuorempi. Moni meidän ikäinen. Riskiryhmään on lueteltu moni riippumatta iästä. Itsekin lukeudun heihin. Verenpaine on hallinnassa kiitos painonpudotuksen, ja lääkkeiden, mutta en tunne oloani aina kovinkaan hyväksi kuitenkaan, pumpun ajoitus ei ole ihan hampaalleen oikein, niin sanotusti.

Viime torstaina, eli viikko sitten väläyteltiin valmiuslain käyttöönoton mahdollisuutta, ja siitä johtuen tutustuin hiukan sen sisältöön. Se jaoteltiin 5 kohtaan, sen mukaisesti mikä uhka on ilmassa. Osa pykälistä voidaan ottaa käyttöön vain aseellisen uhan edessä, ja osa nyt sitten tässä vallitsevassa ajassa. Laki on luotu hyvin pitkälle aseellisen selkkauksen ympärille, tai tilanteeseen, jossa esimerkiksi venäjällä olisi sattunut ydinonnettomuus. Korona rinnastetaan nyt viimeksi mainittuun.

Viikko sitten mietin, että jos valmiuslaki otetaan käyttöön, kaikessa mahdissaan, niin ajankohta on kohtalon ivaa, tulihan viime perjantaina kuluneeksi 80 vuotta talvisodan päättymisestä, eli erään poikkeustilan päättymisestä käytännön tasolla. Toki Suomen silloinen valtiojohto suuressa viisaudessaan tiesi, että poikkeustila, poikkeus olot eivät päättyneet, ja tuo rauha olisi vain tilapäinen, eli välirauha jollaisena sen tänään tunnemme. Kuitenkin, yksilönvapautta rajoittava laki mielletään helposti sotaan. Niin minä sen miellän. Poikkeustila on tilanne jossa meitä uhkaa jokin meidän rajojemme takaa, rajojemme yli, joukkoomme. Nyt vihollinen ei ole pommikonelaivueet, panssarikolonnat, tai rynnäkkökiväärein aseistautuneet miehet. Nyt vihollinen on jotain jonka vain mikroskoopilla voimme nähdä. Valitettavasti se ei tee asiaa yhtään helpommaksi, tai vaarattomammaksi.

Kuten sanottu, valmiuslaista otettiin käyttöön vain pari pykälää, tiedottaen että muitakin otetaan käyttöön tarvittaessa. Suurelle osalle meistä vaikutukset olisivat suuria otettaessa käyttöön pykälä 118. Tuolloin oltaisiin käytännössä velvoitettu pysymään kotipaikkakunnalla, ja voitaisiin asettaa myös ulkonaliikkumiskieltoja. Tuolloin ollaan jo enemmän kuin anarkian kynnyksellä, silloin ollaan jo eteisessä, porstuassa. Siitä seuraava askel on ulko-ovesta ulos astuessa M05 + RK62 & ”Pasit” partioimassa kaduilla. Ei kovin toivottava tilanne tolkun ihmisen päivärytmissä.

Nuoremmat väestöstä eivät välttämättä pelkää itse virusta niin paljon, kuin sitä mitä tämä tilanne tekee, aiheuttaa yhteiskunnalle. Se aiheuttaa taloudellista kurimusta, kärsimystä, epätietoisuutta ja surua. Yksikään meistä ei vielä tiedä kuinka monta yritystä tämä vie konkurssiin, kuinka moni joutuu kortistoon, työttömäksi vailla tukevaa sijaa niille ajatuksille jotka oli tulevaisuuteensa luonut. Tragedia, joka väkisin siintää katseemme 90 -luvun lamaan. Sen toisinto saattaa olla edessämme.

Laaja työttömyyden kasvu, kautta linjan, aloihin katsomatta aiheuttaa lumipalloefektin, jonka pysäyttäminen ei ole enää ainoastaan Suomen päättäjien käsissä, siitä päättää paljolti maailman talous, ja tuossa kyydissä me olemme enemmänkin vain kuunteluoppilaan roolissa.

Lomautuksia on tulossa, niitä on jo laajasti tullut. Myös rankempaa kättä on tarjolla duunareille, eli irtisanomisia kannattavuuden sakatessa, varsinkin pienissä yrityksissä. Kaupan-alalla ollaan nyt sovittu ehdoista jotka voivat tuoda palkkaleikkurin, palkka-stopin eteen jo kolmen päivän siirtymäajalla.

I can feel the pain and anger. Lomautus on toimi, jolla pyritään työsuhteen jatkamiseen hetken päästä, toimi jolla pyritään välttämään irtisanomiset. Minä tiedän tämän, minä muistan tämän. Itse en ole koskaan lomautusten piirissä ollut, mutta kokemukseni pohjaa suurempaan kokonaisuuteen. Minulle ei annettu kolmea päivää, minulle annettiin 5 sekuntia. Yksi lause. 12 vuodella pyyhittiin pöytää, ja kiitokseksi yritettiin antaa häpeä päälle. Sitä en koskaan ottanut vastaan. Vain loputon uskoni hyvään esti minua laittamasta tuota kabinettia lopullista purkutuomiota edeltäneeseen tilaan.

Minä siis tosiaan tiedän mitä se tarkoittaa kun työnantaja vie leivän suusta, ja ilman vastuuta lopettaa palkanmaksun kuin seinään.

Taloudellinen huoli oli siis toinen niistä kohdista valmiuslakia, jolla annetut pykälät saatettiin voimaan. Ei niitä ole missään määrin syytä väheksyä. Kaikilla ei ole mahdollisuutta etätyöhön, varsinkaan matalapalkka-aloilla. Se ei ole tilastotiedettä, se on todellista, se on todellisen olemassa olevan ihmisen kurjuutta, hätää, näköalattomuutta yli tämän päivän kohti huomista, koska vitutus.

Minä en koronaa(kaan) pelkää. Minä pelkään sitä, mihin se meidät ajaa. Jotkut sisäistävät pelon itseensä poikkeustilanteiden ulkopuolellakin. Käydään kauppaa, hyväksytään pelko kun siitä maksetaan palkkaa. Merkillistä.

Ennusteet puhuvat puolen vuoden kestosta, 1,9 miljoonan sairastumisesta, tuhansista kuolleista. Face ja muut tuutit toitottavat naapuriavusta, ja milloin mistäkin. Minä kannan huolta vain niistä muutamista tuntemistani, jotka kroonisesti sairastavat tauteja, jotka saattavat altistaa heidät isompiin komplikaatioihin tämän kiinanpojan taudin kanssa.

Toivon että läheiseni, ja he joiden nimi löytyy sydämestäni ovat tämän epidemian yli turvassa.

Eilen kuulin että vuoden sisään on kolmannet hautajaiset tulossa.

Neljänsiä en kestä.

-Hannu 19/3/2020

Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 4.

Vuosikalenterin numeroksi oli vaihtunut 2016 hetki takaperin, talviloma oli eilinen, muisto vain, mutta tuorettakin tuoreemmassa muistissa oli se kaikki mitä tuo työ vaati, kaikki se stressi mikä edelsi talvilomaa.

Ei siinä, todellakin tarpeeseen tuli tuo loma, muuten olisin kai hajonnut…jo aikaisemmin.

Palasin ns. ”kustannuspaikalle” uusin voimin ja siellä oli väki vaihtunut, tai oikeammin lisääntynyt. Paikalliselta vuokrafirmalta oli otettu lisää porukkaa, mikä tietysti lisäsi kustannuksia, mutta paskat siitä välitin, ei kuulut mun tontille, pääasia että homma toimi, ja pyöri päivittäin.

Näin jälkikäteen voisi tietysti toivoa että kuljetuspuolella ei olisi yhtäkään naista, vain miehiä, mutta ”areenalle” oli astunut lomani aikana henkilö, joka tulisi määrittämään aikoja eteenpäin, pitkäksi aikaa, vaikka luonnollisesti en sitä tuolloin tiennyt. Vaikka minun ei tulisi todellakaan miettiä sitä, että välttelisin kenellekkään tulemasta pahaa mieltä kirjoituksesta, kirjoituksistani, niin kutsuttakoon häntä tässä samalla nimellä jolla hän esiintyi kuljetusaikatauluissa, eli kuski C.

Edellä mainittu ei tosiaankaan ollut ainoa nainen kuljetuksissa, vaan siellä oli myös nuorempi neitokainen, olkoon hän tässä nyt nimellä kuski B. Välillä nuo kaksi kuskia ajoivat samaa lenkkiä, paikkasivat toinen toisiaan. Tai ei niinkään, jos B oli saikulla tai muutoin poissa, ajoi C kyseisen hyvinkään suunnan lenkin, mutta ei toisin päin, sillä C oli tosiaan vuokrakuski, toisin kuin B, joka oli firman ”omilla kirjoilla”. Täten C meni sinne minne hänet osoitettiin, ja autolla joka hänelle osoitettiin. Viimeinen virke tulee olemaan tärkeä tarinan kannalta, eräällä tapaa, eli lue se ymmärtäen. Ja mihin jäi kuski A? Ei huolta, hän sisältyy kyllä myös tarinaan, aikanaan.

Työt soljuivat eteenpäin, kuten elämä muutoinkin. Espoon asunto alkoi tuolloin taas pitkästä aikaa tuntua kodilta, joskin elämä muutoin tuntui ontolta, yksinäiseltä, ja edelleen jatkoin sisällön hakemista ohraisen täyttämistä tuopeista. Mikäs kiire minulla olisi ollut tyhjään kotiin, asuntoon, jossa tiesin ajatusten vain harhailevan, muistojen palaavan entisiin aikoihin, kykenemättä luomaan seinien sisään mitään uusia muistoja. Vielä tulisi aika, jolloin nuo seinät täyttyisivät muistoilla, nyt ne olivat vielä blankot, tyhjät, valkoiset. Illat kuluivat paljolti pohtien työjuttuja, ja työkaverit olivat ainoita joiden kanssa kommunikoin päivittäin, iltaisin puhelin oli vaiti, hiljaa, se ja sama oliko siinä virtoja päällä vai ei.

Tammikuu vaihtui helmikuuhun, päivät pysyivät harmaina, vaikka maa olikin valkoinen. Jotenkin tuo(kin) ajanjakso mielessä yhtenä puurona, tappavana tylsyytenä, tyhjänä elämänä. Tuli syntymäpäivä, 33 mittariin, ei mitään uutta, koulujuttuja ei jaksanu edes miettiä juurikaan, työ täytti mieltä liikaakin.

Kuskien ohjailussa meni vaihtelevasti, välillä hyvin, välillä huonommin, mutta se ei johtunut niinkään siitä, että joku kuski ei olisi hommiaan osannut, ammattilaisia koko porukka, tuohon aikaan oli hienoa sorvata porukalla päivät läpi. Enemmänkin huolta ja murhetta aiheutti kaluston kehno kunto. Eräänä päivänä helmikuun loppupuoliskolla jonkun juttelun päätteeksi kuskit C ja B pyysivät lärvikirjassa kavereiksi, ja mikäs siinä, olinhan miespuolistenkin kuskien kaverina kyseisessä ”somessa”.

C otti puheeksi paskan auton jolla joutui ajamaan. En enää muista tarkalleen mikä autossa oli vikana, tai paremminkin pitäisi niitä autoja miettiessä funtsia mikä niissä nyt oikeesti toimi? Bensamittari? Ehkä sekin on optimistisesti ajateltu, ei nekään aina toimineet. Citikka on citikka, ja voi veljet kuinka paskoja ne osasivatkaan olla. Noh, mutta asiaan. Eli C tosiaan kertoi jakeluautonsa kurjasta kunnosta, ja tiesin että vara-autona oleva on jonkin verran paremmassa kunnossa ja kehotin häntä seuraavana päivänä ottamaan sen ajoon. Tästä kiitollisena(?) hän kutsui minut juvanmalmin paikalliseen oluselle työpäivän jälkeen, ja enempää asiaa miettimättä otin tarjouksen vastaan. Sen jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan. Ei mikään.

Kanssakäyminen muuttui päivittäiseksi työmaan ulkopuolella. Hänen hankalasta tilanteestaan johtuen tuli luokseni espooseen usein, ja kuin varkain rakastuin. Ehkä hänkin minuun, mutta todellisuus on näyttänyt että ainakin vähemmän, kuin mitä minä häneen. Miksi näin kävi? En tiedä. Sitä olen miettinyt kaikki nämä vuodet. Rakastuinko siihen miten oltiin ns. samalla aaltopituudella? Rakastuinko siihen että joku nainen oikeasti halusi viettää minun kanssa aikaa? Makkarissa ja muutoinkin. Vai tiivistyykö tuohon koko kysymys? Halusiko hän todella olla kanssani siksi että tykkäsi seurastani, vai oliko hän vain majapaikkaa vailla? Kysymys johon tuskin saan koskaan vastausta.

Kuten edellä mainitsin vapaa-ajalla tapahtuneesta ”ensikohtaamisesta”, niin mahdolliset puheet siitä, että minä olisin iskenyt hänet, voidaan unohtaa. Totta on se, että olin tuurausten vuoksi aikanaan hänen esimiehensä, ja minun olisi tullut tarkemmin harkita toimiani. Siihen en pystynyt. Yhtälailla minun olisi pitänyt hillitä sydämeni, mutta en pystynyt siihenkään. Silloin kun ihminen ihastuu, ja tuntee kokevansa vastakaikua, niin miten helvetissä sitä voi olla rakastumatta? Järjelläkö? Se on kuulkaas niin että järki loppuu siinä kun rakkaus alkaa, ja sitä mielettömyyttä ei voi selittää sanoin, ei kirjaimin tai lausein.

Ehkä olen sellainen ihminen että kun rakastun, menen ”satalasissa”. Silloin kun kolahtaa niin se on menoa. Antaudun sydäntäni myöden, ja uskon siihen että se tunne kantaa huomiseen, ja tulevaisuuteen. Toki historia on näyttänyt minulle että siihen ei pitäisi uskoa, eikä toiseen luottaa, mutta tuolloin naivisti vielä halusin uskoa että saisin hänestä elämääni enemmän kuin vain….noh, vain sen minkä lopulta sain.

Loppukevät meni kivasti, kesäkin. Taas oli hetkiä kun minua ei vituttanut päivittäin niin raskaasti, vaikka töissä haasteita riittikin. Työperäinen stressi ei kuitenkaan ahdistanut kun sisältöä oli siviilissä. Toki sinällään kirkkaampia ajatuksia iltaisin ei helpottanut se, että hänkin aika huolella osasi kuppia kallistaa, ja mikäs siinä, tunnetusti tuo taittuu myös minulta.

Illat menivät hänen kanssaan jutellessa, juodessa, saunoessa..ja noh, aikuisten jutuissa makkarissa. En ymmärrä miksi se kaikki päättyi. Tai väärin muotoiltu, ymmärrän toisaalta, onhan siihen syitä nähtävissä nyt kun aikaa on jo kulunut. Aikaa on kulunut kuitenkin liian vähän unohtaakseni. Universumi on mystinen paikka, ja yhtälailla mysteeri on minulle se, miksi kaipaan niitä iltoja hänen kanssaan. Miksi kaipaan vaikka tiedän sen kaiken jonka tänään tiedän? Tämänpäiväinenkin soittolista sisältää kappaleita jotka muistuttavat hänestä, yhdistän ne tiettyihin hetkiin, tilanteisiin. Niitä kai kutsutaan muistoiksi? Ja niin, muutahan minulla ei enää olekkaan.

No niin, ryhdistäydytään ja palataan asiaan. Kröhöm.

Kesä kääntyi loppuaan kohti, niin kuin illatkin hänen kanssaan. Tähän osaltaan oli syynä hänen muutto riksuun, mutta ei se minun päässäni saanut harhoja haihtumaan. Edelleen jaksoi uskoa siihen että en ole tunteideni kanssa yksin. Kaikki ne illat, kesäretket, yhteiset hetket, ne haalistuivat, lokeroituivat mieleeni, ja nyt, muutaman vuoden jälkeen välillä epäilen ovatko ne totta ensinkään. Mutta kyllä ne ovat, ne ovat totta kuin tämä päivä, totta kuin tämä hetki.

Rohkenin avata suutani syksyllä siitä, että haluisin enemmän, halusin paljon enemmän. Halusin enemmän kuin mitä minulla oli lupa tältä maailmalta ja elämältä odottaa. Nuo haaveet pettivät minut jälleen. En tiedä oliko ne varsinaisesti pilvilinnoja, tai saippuakuplia jotka lopulta rikottiin silmieni edessä, mutta voin kertoa että sattui. Miksi lankesin taas siihen kuvitelmaan että olisin saanut jotain pysyvää? Ehkä siksi että se oli se mitä eniten kaipasin, naista rinnalleni. Ja puolustuksekseni on sanottava että vastapuolikin asian aloitti viestein, jotka sisälsivät mm. ”osaatko lukea rivienvälistä?”.

Kyllä minä osasin, mutta liikaa luotin siihen, taas kerran. Jos kertoisin kuinka olen itseäni soimannut sydämeni heikkoudesta, kurittanut, niin ette koskaan uskoisi. Suurin osa teistä on varmasti sellaisia ihmisiä, että rakkaus ei teitä voisi radaltanne suistaa, ei saisi teitä ryhtymään mihinkään tyhmään, asioihin joista ette aikaisemmin voinut edes ymmärtää. Jos voisin, antaisin teille mahdollisuuden tuntea miltä tuntuu kulkea minun kengissä päivä. Sen jälkeen teidän elämä voisi olla toisenlainen, ymmärtäväisempi.

Vaikka tiemme hänen kanssaan kohtasivat, kohtalot ristesivät, haaveet ja halut eivät sitten yhteiset olleetkaan. Ja mitä tein minä? Mietippä hetki? Kyllä, juuri sen mitä parhaiten osasin. Sukelsin lasiin, ja murheeseen. Tuo syksy karisti puista lehdet, ja minulta yöunet.

Työt halusin hoitaa, vaikka olin muutoin henkisesti täysin ”valmis”. Illat ja yöt itkin, aamuisin istuin pimeässä kopissa juvanmalmilla, jatkaen itkemistä. Kyllä minua hävetti, mutta en halunnut saikulle jäädä. En ennen kuin on pakko. Ja sitten se pakko tuli.

Ei ihminen elä nukkumatta, ja syömättä. Meni useampi viikko jolloin saatoin päivässä syödä yhden sämpylän, ja loput kalorit tulivat nestemäisenä. Ei kovin tervettä elämää, joka johtaa epäterveisiin ratkaisuihin. Ne ajavat ihmisen tilaan, jossa järki unohdetaan, unohdetaan kuin laadittu ostoslista kodin pöydälle. Mielessä on vain se tärkein, bisseä ainakin ostettava. Olin katkera, olin loukattu, olin onneton ja ahdistunut. Halusin oloni paremmaksi.

Syksyn taittuessa, antaessa tilaa talvelle kiteytyi asiat sitten siihenkin episodiin että heräsin kilon putkasta. Siitäkin voisi vaikka kokonaisen tarinan kertoa, mutta se olisi pitkä, liian pitkä. Mainitaan siitä vain se että kun heräsin, ja pääsin ulos, kävelin nesteelle, ja kylmäkaapille. Lasinen olutpullo kouraan, ja taas kengät kantoi. Korkkaus, huikka, ja vttu, päiväyksen ohittanutta olvia! Just my luck! En välittänyt, vaan hörpin huiviin matkatessani rotsi auki juna-asemalle. Ja tiedättekö mitä? Vitutti niin maan perusteellisesti!

Purin tuntojani tänne blogiin noina aikoina liian kirjavissa mielentiloissa. Olen kai ennenkin, ja sen jälkeenkin välillä promilleissa näitä kirjoittanut, mutta tuona syksynä en enää välittänyt antamistani lupauksista. Ja satutin, ja rikoin lupauksia, yksi toisensa jälkeen. En ole kaikista kirjoituksistani ylpeä, mutta sitä yhtä, kaiken pahan alottanutta, häpeän.

En saanut tehtyä tekemättömäksi, en sanojani pois. Mietin päivisin kulkiessani metsässä, rannoilla, kallioilla, miten helvetissä ihminen joka rakastaa tekee niin? En sitä vieläkään tiedä. Olen syvällisessä analyysissä tullut vain siihen tulokseen että rakkaus ja viha ovat kainulaudan vastakkaisissa päissä, ja päivän alussa olotilan ratkaisee sen, kumpi pää silloin painaa enemmän, se painuu alas, ja sen mukaan toimitaan. Tosi pitkäjänteistä toimintaa ihmiseltä, joka halusi rakentaa tulevaisuutta? Ei. Ei todellakaan. Ehkä Hannu oli matkustajana kun sydän luki karttaa ja järki oli vaimennettu alkoholin voimin. Helvetti sentään kuinka se oli vaikea syksy, ja talven alku.

Marraskuussa päätettiin pitää kuljetuspuolen pikkujoulut vantaan jumbossa, keilaten, ja…juoden. Itse olin tuota tilaisuutta järjestämässä isolta osin, ja isolta osin olin myös se joka siellä joi eniten. Firman kemut on aina olleet itselleni vähän niin ja näin, suurimmasta osasta niistä on tullut epäonnistuneita iltoja, ja niin oli tuolloinkin. Mutta mitäpä tuotakaan iltaa puolustelemaan, vaikka se nyt onneksi ei mikään täysi katastrofi ollutkaan, niin silti sanojani olisin voinut tarkemmin valita, tulistuessani mm. niin pienestä, kuin siitä kuinka vessassa / baaritiskillä käynnin aikana tuolini oli viety. Ei parhaita hetkiäni, mutta osoitus ehkä siitä kuinka kyvytön tuolloin olin käsittelemään tunneskaalaani humalassa. Ja ehkä olen sitä yhä. En tiedä.

Rakkaus on aina ohjannut minua, ei sen vähempää kuin pullo. Kumpaakaan en ole oppinut käsittelemään, niille ei kummallekkaan saisi antaa yliotetta elämässä. Mutta kuitenkin niihin suhtaudun kovalla ehdottomuudella.

Kuten aikaisemminkin olen maininnut, mietin helvetin pitkään uskallanko, voinko, tuolle tunteideni kohteelle joululahjaa ostaa joulukuun astuessa päivyriin, merkiten tuon jouluaaton lähestyvän. Koruliikkeen ruuhkassa jonottaessa meinasin monesti kääntyä ympäri, mutta maltoin mieleni loppuun asti, tein ostokseni, ja sain selkärankaa sen verran että sen lahjan hänelle annoin vikana työpäivänä ennen joulua.

En kuvitellutkaan sen mitään korjaavan, mitään paikkaavan, se ei ollut se tarkoitus. Vaan tarkoitus oli näyttää ajatuksia, tunteitani, sillä tunsin verbaliikkani muutoin vajavaiseksi aiheen tiimoilta. No joo, olihan siinä varmasti mukana myös fiilistä anteeksipyynnöstä, mutta primäärein tarkoitus oli muualla.
En saanut aiheesta vihaa onneksi päälleni, vaan kiitoksen, joka tuntui hyvältä. Paremmalta kuin mikään muu pitkään aikaan.

Vuosi alkoi olla taputeltu, sekä siviilin että töiden osalta. Ihmiset valmistautuivat odottamaan uuttavuotta, ja niin minäkin. Tulisiko siitä viimein se ”hyvä” vuosi? Vuosi joka parantaisi haavat ja muuttaisi meidät kaikki kohti hyvää, tai ainakin kohti parempaa?

Ei, sitä ei siitä koskaan tullut. 2017 sisältää paljon kipeitä hetkiä, onnistumisiakin, mutta palataan niihin seuraavassa osassa.

Tähän vielä lainaus Jannan kappaleesta:

”Sama se vaikka sinä rakastuisit johonkin väärään,
sama se jos et sinä opi vielä siitäkään,
tärkeintä on ettet sinä koveta sun sydäntä koskaan,
jonkunhan on uskottava että vielä rakkaus voittaa…”

-Hannu 27/02/2020

Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 3.

Opintovapaalta töihin paluu huhtikuun ensimmäinen 2015. Työnkuvan muuttuminen varastotyöntekijästä työnohjaajaksi. Paperilla tuo muutos oli pienempi, kuin myös palkan suhteen, mutta työpäivät muuttuivat kertaheitolla hyvinkin erilaisiksi. Kokonaan uusi porukka kenen kanssa töitä tehtiin. Olihan tuo kuljetuspuoli ollut jo vuosia olemassa, mutta työnkuvamme eivät juurikaan koskaan kohdanneet, risteytyneet keskenään.

Ryhmä koostui suurimmalta osin kundeista jotka suhasivat pitkin pääkaupunkiseutua, ja siellä sijaitsevia korjaamoita, lisäksi mukaan mahtui pari maakuntalenkkiä jotka ulottuivat Riihimäelle ja lähes Lahteen asti. Pääpaino oli kuitenkin pääkaupunkiseudun jakelussa, tuolloin.

Alkuun kaikki oli uutta, kuten odottaa saattaa, aikataulutettua, joka minulle oli vierasta aikaisemman työnkuvani puolesta. Vierasta oli myös se eräänlainen vihamielinenkin suhtautuminen myynnistä joka kohdistui kuljetuksiin, ja siellä välillä ilmenneisiin inhimillisiin erehdyksiin. Linjoja pitkin tultiin haukkuen osaamattomuudesta, typeryydestä, piittaamattomuudesta, vaikka kaikki tuo ns. epäonnistuminen oli hyvinkin marginaalista. Mietin, että tätäkö tämä on ollut koko ajan, vuosien ajan? Onko kuljetusten arvostus ollut tätä luokkaa taholta, jonka kanssa pitäisi puhaltaa yhteen hiileen, olihan asia kuitenkin lopulta yhteinen?

Ajanmittaan yhteinen sävel löydettiin myyjien kanssa, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Entistä enemmän ystävystyin Juhan kanssa joka aikaisemmin oli ollut palautuksissa, mutta siirtynyt myyjäksi aikanaan. Juha oli linkki ”yläkertaan” joka parhaiten toimi, ja jolta löytyi entisenä kuskina myös tietoa siitä tuskasta jota tuo päivittäinen operointi välillä oli. Hän on ainoa yläkerran tyypeistä joka ei minun silmissäni ole kaikkea arvostusta kadottanut.

Kesän korvilla 2015, tarkemmin toukokuussa muutin takaisin Espooseen, tällä kertaa lähes Espoon keskukseen. Lyhyempi työmatka, ja halvempi asunto. Koulunkäynti jatkui vielä iltaisin, mutta alkoi jo olla selviä merkkejä siitä että jaksaminen ei riitä iltakouluun uusien työkuvien myötä. Työ vaati liikaa ajatuskapasiteettia, koska halusin sen hoitaa täydellisesti. Niin täydellisesti kuin suinkaan voisin, ja se tulisikin olemaan yksi kompastuksistani, mutta palataan siihen myöhemmin.

Kuormittava työ, ja siviilin sinkkuus, yksinäisyys, minun menttaliteetti? Aivan, baarit tulivat tutuiksi vapaalla. Etsin itseäni ja omaa kohtaloani niistä pitkistä tiskeistä, jukeboxien väreistä ja biljardipöydistä. Jo aikaisemmin alkanut vieraantuminen ”Masalan jätkistä” vain jatkui, vaikka olinkin muuttanut takaisin Espooseen. Osaltaan siinä oli paljon omaa syytäkin, halusin sulkeutua omaan maailmaani, johon kaipasin vain rakkautta murtamaan miehisen yksinäisyyteni. Janika asui lähellä, tuon välimatkan olisi kävellyt alle viidessä minuutissa, mutta silti se oli liikaa. Välimatkaa oli aikanaan kertynyt välillemme liikaa, siihen välille oli kertynyt liikaa aikaa, liikaa elämää. Ymmärsin että siitä ei mitään enää tulisi, joten jätin sen asian ajattelun, tai ainakaan en sitä enää niin aktiivisesti miettinyt. Toki säilytin mielessäni mahdollisuuden että häneen spontaanisti törmäisin kaupassa, junassa, joskus, ja pari kertaa näin kävikin. Mutta mitäpä minä osasin sanoa? En juuri mitään. Katselin vain. Katselin häntä ja muistelin. Sehän se minun tuomio oli aina, iltaisinkin, ja edes isompi lasti ”evästä” ei sitä minun mielestä vienyt. Yksinäinen pitkä tie. Minun taakkani on se että osaan sanoa asioita tilanteissa, joissa niitä ei pitäisi sanoa, ja oikean paikan tullen en osaa puhua.

Töissä sukelsin hommiin entistä ahnaammin, halusin kai siitä sisältöä elämään, ja sitä sitten tulikin, enemmän kuin osasin odottaa.

Aika nopeasti otin kopin jakelukaluston ylläpidosta, ja huomasin että niiden hoito on laiminlyöty aika isosti. Ei välttämättä siksi että kuskit eivät välittäisi työkaluistaan, vaan siksi että aikaa ei ole ollut esimiehellä niiden hoitamiseen, ja työnohjaajana minulla nyt oli aikaa asiaan paneutua, mielenkiinnonkin vuoksi. Ei ollut hymyä nostattava kokemus huomata että siellä ajettiin katsastamattomilla pakuilla, ja nopeusrajoituksista ei piitattu. Tämä piittaamattomuus oli onneksi marginaalista, ja koski vain paria kuljettajaa. Työnantajan vastuulla on kuitenkin varmistaa kaluston lainmukainen kunto, ja esimerkiksi se että ne eivät muutoinkaan ole henkilökunnalle vaarallisessa kunnossa.

Toinen asia mikä minua ihmetytti oli se, kuinka paljon kuljetuksissa, vakiintuneilla lenkeillä käytettiin vuokratyöntekijöitä. Eihän tuo asia sinällään minulle kuulunut, mutta näin, ja tiesin niiden aiheuttamat kustannukset ja jos hiukseni eivät olisi olleet lähes mallia ”kekkonen” olisi tukkani ollut pystyssä nähdessäni ne euro määrät, parin kolmen viikon välein 5 numeroisia laskuja. Asiaa ei parantanut se että vuokrakuskeja otettiin lisää lenkkien lukumäärien noustessa kulkiessamme kohti vuoden 2015 loppua. Näin jälkikäteen miettien, jos silloinen esimies olisi ottanut puheeksi kalliin, kestämättömän henkilöstörakenteen, olisi voitu monta euroa säästää, mutta hän ilmeisesti koki että ei väliä, ei oo omat fyrkat. Varsinkin, kun tiedetään että kuljetuksista ei kovan kilpailutilanteen vuoksi voitu asiakkailta mitään laskuttaa. Kestämätön yhtälö, pidemmän päälle, kuten tulimme huomaamaan myöhemmin.

Tilanteessa, jossa siitä vastuussa olevat olivat haluttomia asiaan puuttumaan. Kun tähän vielä lisätään piittaamattomuus kaluston kunnosta (osaltaan kustannus syistä), niin ihmetyttää kuinka on firmalla varaa tilata utopistinen excel-taulukko ulkopuoliselta konsulttiyritykseltä, koskien jakeluaikatauluja (hinta jonkun verran yli 20 000 euroa), jonka hyödyllisyys oli samaa luokkaa kuin käyttää henkseleitä ja vyötä samaan aikaan. Jarin luomaa aikataulutusta ei haluttu uskoa, eikä minunkaan tarpeellisuuttani tontilla, koska se toi vuositasolla kustannuksia noin 3000 euroa (työnantajakustannuksineen), tästäkin joutui vääntämään isosti, kunnes taipui.

Asioista päättävä logistiikkajohtaja oli aloittanut työssään toukokuussa 2015, ja ohkainen kosketuspinta kyseiseen yritykseen, mutta se ei poista sitä vastuuta että alku meni päin persettä, ja sama meno jatkui ja jatkui. Vielä nykyäänkin, otaksun.

Vuoden vaihteessa 2015 – 2016 kuljetuksiin kuului jo 12 kuskia, ja samalla 12 autoa siis. Paletti alkoi kasvaa liian suureksi johdon hakiessa tehostuksia vääristä paikoista. Ammattikuskien johdosta päivät pysyivät jotenkin ”kuljetuskopin” näpeissä, mutta joskus tuntui että ei kaksi käsiparia riitä ohjailemaan niin laajaa jakelua. Etelässä se rajoittui Etelä-Helsinkiin, pohjoisessa Riihimäkeen / Lahteen, lännessä Kirkkonummeen, ja idässä Porvooseen, ja pahimmillaan 4 kertaa päivässä. Ja jokaisella tilatulla osalla kiire. Ja paskat niillä oli, kuhan asiakkaat vaativat, ja myyjät taas vaativat meiltä. Pinnaa kiristi, ja sitä piti loiventaa. Osaltaan oli vtun kiittämätön tunne siitä, että minun työpanosta ei ylhäällä arvostettu, mutta en minä sitä toisaalta kaivannutkaan. Työkavereiden, kuljettajien arvostus oli enemmän kuin tarvitsin. Oli kuitenkin pöyristyttävää että yläkerran johtajilla ei ole mitään kiinnostusta laittomuuksiin, jotka kohdistuvat suoraan heidän vastuualueeseen.

Tuohon aikaan ei siviilissä tarvinnut autolla ajaa. Bussimatka Espoon keskuksen ja Juvanmalmin välillä oli lyhyt, mutta silti niin pitkä että ennen bussiin nousua oli pakko hakea huikat paikallisesta S-marketista, tai kuten monesti tapana oli, työpaikan portista ulos käveltyäni kaivoin repusta jo päivän ekan tölkin / pullon. Laitoin kuulokkeet korviin ja kävelin, sain olla omassa maailmassani taas illan, ennen huomista työpäivää, sain hetken olla kuten halusin.

Koitti ensimmäiset päivät vuonna 2016, ja esimies oli lomalla, ja koko paletti lepäsi minun harteilla. Ja kuinka ”sopivasti” koittikaan pitkästä aikaa kovimmat pakkaset. Monta päivää mittari hakkasi Espoossakin yli -20 astetta, ja se tarkoitti sitä että akkuja hajoaa autoilijoilla, ja jokainen korjaamo tilasi niitä. Ne tilasivat niitä sellaisia määriä että ei mikään ymmärrys riitä. Omat varastot hupenivat nopeasti, sitten tilattiin Kahalta, sitten HL:ltä, sen jälkeen Atoylta, ja kaikkialta ne loppuivat. Ja mikä pahinta, monet korjaamot tilasivat juurikin yhtä ja samaa mallia, ja kun muilta tukkureilta tuli vajaita määriä niin oli työ & tuska setviä, miettiä, arpoa ja heittää lanttia että kuka on jo yhden tuollaisen saanut, ja kuka nyt jätetään ilman. Tuon viikon jälkeen olin henkisesti aivan finito, mutta onneksi siitä alkoi minun talviloma.

Takaisin kun lomalta palasin, töihin oli tullut uusia vuokrakuskeja, ja silloin lopullisesti sekoittui minun pakka työn ja vapaa-ajan välillä.

Sitä rajaa ei enää ollut. Ne olivat yksi ja sama asia.

Mutta siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa…

-Hannu 28/1/2020

Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 2.

Minä olen miettinyt useasti, että sen jälkeen kun 2013 helmikuussa täytin kolmekymmentä, lähes tulkoon kaikki on mennyt päin helvettiä. Osaksi omasta syystäni, tekemieni valintojen takia, mutta osaltaan myös ”ulkoa” tulleiden odotusten, vaatimusten, pakotteiden vuoksi. En ole koskaan alistunut kenenkään tahtoon, olen aina taistellut pakottamista vastaan, ja se on tuonut eteeni kivisemmän tien. Onko kaikki ollut sen arvoista?

On. Periaatteitani en kadu, en koskaan. Jos luovut niistä, et ole enää mitään, et oma itsesi, etkä taatusti oman itsesi herra. Joissain asioissa voi taipua, mutta ei koskaan kaatua ja katketa lopullisesti, sen jälkeen en meinaan ainakaan itse voisi itseäni peilistä katsoa.

Vuosien mittaan tuo mies peilissä on muuttunut. Kuljetut kilometrit, kuukaudet ja vuodet ovat kaikki jättäneet jälkensä minuun. Silmäni ovat muuttuneet surullisemmiksi niistä ajoista kun olin vielä teini. Niistä näkee kaikki nuo retket, joiden aikana olen saanut itkeä naurusta, mutta niiden päättyessä käteen ei ole jäänyt kuin tuhkaa, ja ilon vuoksi vuodatetut kyyneleet ovat muuttuneet surusta tiputetuiksi.

Maailma muovaa meitä kaikkia. Se muokkaa meidän ympäristöä, arkea, se pistää meidät olemaan jotain mieltä asioista. Se vaatii meitä muodostamaan mielipiteen. Helpolla tässä maailmassa ei saa mitään, eikä pidäkään saada. Juuri tuo päivittäinen taistelu luo mielessämme asioita jotka nostamme jalustalle niin sanotusti. Ne ovat asioita joita pidämme itselle tärkeinä. Kaikkein tärkeimpänä.

Nuo asiat painavat Suomalaisen miehen, ja miksei naisenkin läpi harmaan kiven, tai ainakin läpi harmaan talvisen päivän, päivän, josta joku on auringon säteet varastanut. Itselleni kaksi asiaa on tärkeimpiä tässä universumissa. Tämä maa, isänmaamme, ja toinen on rakkaus. Noista molemmat näen ehkä eritavalla kuin moni muu, katson niitä tietyllä ehdottomuudella, mutta vain siksi, koska ne ovat minulle pyhiä ja kalliita. Niistä en ole valmis tinkimään, en vaikka se tietäisi sitä, että lopunelämää kuljen yksin tätä varjoisaa polkua. Pidän myös ehdotonta rehellisyyttä niin suuressa arvossa, josta en suostu siitä kauppaa käymään. Joidenkin mielestä menen tuossa äärimmäisyyksiin, mutta onko se todella niin negatiivinen puoli miehessä, tai ihmisessä ylipäätään? Onko kaikki, lähes kaikki, jo niin piintyneet tähän vallitsevaan menoon jossa tartutaan ”muunneltuun totuuteen” jos se on itselle edullisinta? Rehellisyys oli ainakin muistaakseni joskus ”suure” jolla voitiin mitata esimerkiksi jonkin suhteen pituus ja kestävyys. Parisuhde + ”muunneltu totuus” = muuttuva parisuhdestatus. Paikkansapitävä kaava, eikö vain?

Ehkä on olemassa nainen, tuolla jossain, joka asioista ajattelee samoin tavoin kuin minä. Ajattelee Suomen olevan puolustamisen arvoinen, pyhä paikka, johon ei tulla isänniksi ulkoa, vaan korkeintaan vieraaksi. Se on meidän koti, jossa me olemme säännöt luoneet, ja jos ne eivät kelpaa, saa lähteä sinne mistä on tullutkin. Ja mitä rakkauteen tulee, yhtä pyhä on tuokin minulle, kuten ehkä, arvoisat lukijat, olettekin jo saaneet lukea. Kirjoittaisin tähän auki sen tunteen palon, jos osaisin. Mutta en keksi sille sanoja. Se ohjaa minun elämääni, jokaista päivääni täällä, ja välillä kiroan sen miksi en osaa samalla hurmoksella rakastaa itseäni, miksi suuntaan kaikki tunteeni ulospäin, jääden siitä itse kokonaan paitsi.

Olen minä saanut tuntea senkin kun minusta tykätään, on minua ehkä rakastettukin, mutta siitä on jo aikaa, enkä enää tiedä mikä niistä vastakaiuista on ollut rakkautta, ja mikä vain hyväksikäyttöä. Kaikki olisi liian raadollista, jos linjanveto olisi noin suoraviivaista. Olen varmasti itse onnistunut liiankin usein saamaan naisen itseeni pettymään. Olen pettänyt lupauksia, joista olisin halunnut pitää kiinni, mutta jotka vihassani olen sitten rikkonut. Asia, josta kukaan tuskin osaa ylpeä olla, en myöskään itse. Olen yrittänyt kasvaa niistä virheistä, kasvaa kaikista tunteista, mutta eihän meistä kukaan koskaan valmis ole, elämä itsessään ei myönnä päästötodistusta tai lakkia päähän, kukaan ei suoriudu kaikista kursseista. Ihan niin kuin tämä elämä on laittanut minut itkemään ja nauramaan, niin olen minäkin saanut naiset nauramaan ja itkemään, tuossa järjestyksessä, monesti. En liene siis kovinkaan hyvä mies, mutta kyllin hyvä kuitenkin, omasta mielestäni.

Otan itselleni hieman vapauksia poiketa näiden kirjoitusten kanssa kronologiselta aikajanalta, mutta koittakaa pysyä perässä 😊

2013 siis pääsin opiskelemaan Metropoliaan autoinsinööriksi, koulu alkoi elokuussa, eli niihin aikoihin kun Janika viimeisen kerran sulki oveni Tuomarilassa. Mielessäni alkoi kypsyä ajatus opintovapaasta, ja muutosta lähemmäs koulua, arvaamatta silloin vielä että muutto veisi minut aivan koulun naapuriin, Helsingin ydinkeskustaan, kamppiin.

ASO-kämpän irtisanominen vuoden vaihteen jälkeen konkretisoi sen, että uutta asuntoa pitäisi alkaa katsella stadista. Hinnan kiroista johtuen nopeasti selvisi se että siellä ”kohtuu” vuokralla olevat on pieniä kuin kenkälaatikko, joka ei sinällään itseäni haitannut, olinhan muuttamassa yksin ja asunut aikaisemminkin pienessä asunnossa, ja tässä tapauksessa oli vielä huomioitava se seikka, että en todellisuudessa ehtisi kuin nukkua siellä, sillä päivisin olen töissä ja iltaisin koulussa, ainakin siihen asti kunnes opintovapaa koittaa. Asunnon pienuus tuntui kaveripiirissä herättävän komiikkaa, mutta stadissa on olemassa vieläkin pienempiä ”luukkuja”.

Muutto Kalevankadulle tapahtui toukokuussa 2014, merellinen ympäristö, kaikki palvelut lähellä. Tunsin viihtyväni siellä. Yhteenkuuluvuutta loi sekin, että nurkan takana oli ravintola, jossa välillä kävin syömässä, siinä samaisessa ravintolassa oli istunut isänikin aikanaan, ja hänen isänsä, ja hänen isänsä Niilo, levymoguli. Eräällä tapaa tuttuja nurkkia nuo olivat myös sen takia että olin ollut vuosituhannen alussa raksalla töissä ihan tuossa naapurissa.

Muutaman kuukauden kävin tuolta töissä Pohjois-Espoossa ennen kuin päätin tosiaan jäädä opintovapaalle, ja tuon ajankohta oli lokakuu 2014. Suunnitelmissa oli olla vapailla 8 kuukautta, mutta tuo aika typistyi lopulta kuudeksi kuukaudeksi, siitä myöhemmin lisää.

Upposin hyvin stadin väkimassaan, niihin kaduille vaeltamaan olut kädessä, ja ilmankin sitä olutta. Viehätyin niistä maisemista ja vanhoista rakennuksista. Otin nopeasti rakkaaksi harrastuksekseni kävellä iltaisin kaivarin rannassa katsoen merta, puikkelehtien kuntoaan kohottavien muiden ihmisten seassa, kuunnellen välillä merta, välillä fiilikseen sopivaa melodiaa kuulokkeista. Täytyy sanoa että loppuvuodesta 2014 olin aika rikki henkisesti, ja fyysinen puoli tuli siinä sitten kaverina, joten soittolista edusti musiikkigenreä sieltä melankolisemmasta päästä.

En kykene laskemaan iltoja, tunteja, hetkiä joita vietin tuon Itämeren äärellä itkien, istuen, miettien, että kyllä tuohon mereen kyyneleitä mahtuu. Koulussa jaksoin käydä juuri ja juuri, lopun ajan olin enemmän ja vähemmän jurrissa. Kaipasin rakkautta jonka kadotin, kaipasin samalla myös historiaan havinaan kadonnutta Hannua, samalla vihaten silloista muotokuvaani. Silloin kun rahaa oli kiersin baareja, ajatellen että luen kokeisiin siinä samassa, koulukirjat kulkivat repussa, siellä kymppisäkin kaverina. Eihän niistä ollut kuin taakkaa, paskat minä mitään luin siellä hämyisissä nurkkapöydissä. Katselin tuoppiin, ja join. Hain uuden, katselin lyhyemmän aikaa, kiskoin sen nopeammin kuin edellisen. Niinhän se meillä Suomalaisilla miehillä menee, kun pää on täynnä niin sydän ei tunnu niin tyhjältä.

Hyvänä muistona, kahden välisenä huumorina jatkui pitkään silloisen VP:n (asui sattumalta viereisessä talossa) kanssa tilanteet, joissa hän ulkoilutti aikaisin aamulla koiraansa, ja minä vaapuin yön tilanteista, milloin 24h Alepan ilta(yö)palat mukanani, milloin tulin suoraan kebabin kautta, ja silmin nähden seipäässä, kuinkas muutenkaan tuolloin. Jälkeenpäin olemme hyvät naurut noista saaneet, ja toivottavasti saamme vielä jatkossakin yhdessä niille joskus nauraa 😊

On suoranainen ihme, että kursseja sain AMK:ssa silti läpäistyä vaikka muutoin elämä oli sivuraiteella, ja sielun syviä, tummia sävyjä piirsin tänne blogiinkin noina kuukausina.

Päätin opintovapaata typistää kahdella kuukaudella, ja palata töihin huhtikuussa 2015 suorittamaan AMK:n työharjoittelua siinä samassa, ja VP ehdotti että menisin PKS-kuljetuksiin työnohjaajaksi / ajojärjestelijäksi. Näin sovimme tapahtuvan.

Ja millainen retki siitä tulisikaan…!

Mutta siitä seuraavassa osassa.

-Hannu 6/1/2020

Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 1.

Vuoden viimeiset päivät ovat käsillä tätä kirjoittaessani. Samalla nuo päivät sulkevat sisäänsä vuosikymmenen päättymisen. Ne määrittävät askelmerkit astuessamme uuteen aikaan, 2020 vuoteen. Eihän mikään muutu tuossa yhdessä yössä, mutta kai meillä kaikilla on ladattu odotuksia ja haaveita tuohon aikaan, joka meille on vasta avautumassa. Hämärän tummat sävyt estävät meitä näkemästä mitä siellä odottaa, mutta niin sen kuuluukin olla. Näin se on aina ollut. Me tiedämme vain menneen. Menneen vuosikymmenen.

Mikä vuosikymmen tämä onkaan ollut! Kumpa voisin sen sanoa siten, että tuo lause tarkottaisi hyvää. Niin se ei ole kuitenkaan tarkoitettu luettavaksi.

Olenko koko vuosikymmenen ollut oikea mies väärässä paikassa? Vai väärä mies oikeassa paikassa? En halua uskoa että tunteeni olisivat olleet väärät, tai väärin, koskaan. Olen tehnyt paljon väärin, vaikka aina olen pyrkinyt hyvään, parempaa huomista kohti. Aina, vaikka olen lopulta onnistunutkin satuttamaan. Ja kaiken jälkeen, eniten itseäni.

Muistan kuinka tämä vuosikymmen alkoi. 2009 sisälsi avioeron, ja ne fiilikset jotka siitä reppuuni laitoin. Asunnon myynti kesällä, tuon Myyrmäen kämpän, joka joskus oli koti meille kahdelle, minulle ja Jennille. Muutto Espoon puolelle takaisin vuosien jälkeen. Elämä jonkunlaiseen lähtöruutuun taas kai, kunnes koitti syksy.

Rakkaus kai tulee elämään silloin kun sitä vähiten odottaa, tai vähiten etsii. Entisen työkaverin vaimon järkkäämät ”sokkotreffit” alkutalvesta Janikan kanssa, ja Hannua vietiin, sydäntä nyt ainakin! Pitkästä aikaa löytyi sellainen nainen jonka kanssa voisi katsoa maailmaa uudesta näkökulmasta, nainen, jonka kanssa historia vitutti päivä päivältä vähemmän. Hyvyydellään nosti miehen jaloilleen vuosikymmenen vaihtumisen portailla, aikaan, josta on nyt tasan 10 vuotta. Noita ns. sokkotreffejä oli itselleni evästetty sanomalla että olen hänet (Janikan) aikaisemminkin kyllä nähnyt leppävaarassa, mutta olin silloin niin ”hilpeällä” päällä että en välttämättä muistaisi häntä, ja en täysin muistanutkaan, mutta voin kertoa, että nykyään muistan. Haluan muistaa hänet suurimmaksi osaksi hyvällä, vaikka hänen selänkääntönsä itselleni ei tuolloin tuntunut hyvältä, oikeutetulta, ansaitulta millään tapaa. Ehkä maailma muokkasi hänestä sellaisen, joka hän ei todellakaan ollut tavatessamme joulukuisessa Helsingissä.

Moni muistaa viime vuosikymmenen vaihtumisen leppävaaran prisman tapahtumista. Muistan itsekkin tuon hyvin, sillä olin tuona aamuna lähdössä Janikalta toiselle puolelle Espoota sijaitsevaan kotiini kun kuulin että junaliikenne oli täysin katkaistu poliisin toimesta heidän etsiessään tekijää prismaan liittyen. Järkyttävä tapahtuma, jossa eräs nuorimies sai surmansa muiden mukana. Tuosta miehestä vain teki muista poikkeavan omissa silmissäni se fakta että hänen kanssaan olimme jokusenkin kerran olleet ottamassa kuppia, joskaan ei viime vuosina. Historiassa, nuorempina. Synkkänä oli vuoden lehti kääntymässä.

Kevät 2010 toi jälleen eteeni muuton, tällä kertaa Espoon sisällä, ja kuin kohtalon ohjaamana lähemmäs Janikaa, hyvin lähelle. Tuo muutto oli jo päätetty ennen kuin Janikan tapasin (uudestaan), ajankohdan määritti talojen valmistuminen Tuomarilaan. Tuosta sattumasta olen ennenkin kirjoittanut. Oliko se sattumaa, kohtaloa, vai meille kahdelle ennalta suunniteltua. Vieläkään en ole päässyt ratkaisuun tuon kysymyksen kanssa. Onnekasta aikaa se oli yhtä kaikki.

Arki iskee aina, se iskee lujaa, se ei säästele ketään. Jokainen parisuhteessa joskus ollut tietää sen, ja on sitä vastaan taistellut. Joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Eikä arkea pidä nähdä kirosanana, se on synonyymi sille, että joku asia mitä elät on osa jokapäiväisyyttä, ja jokapäiväisyyteen sisällytät luonnollisesti vain sen, jota pidät itsellesi hyvänä. Ethän sinä jokapäiväisyyteen halua paskaa, jos voit valita toisin?

Janikan kanssa ns. arjen eläminen oli kivaa, ihanaa jopa, siinä oli nainen johon saatoin 110% luottaa ajansaatossa, ja se jos jokin oli tervetullutta miehelle joka oli saanut kärsiä petollisesta vaimosta edellisinä vuosina. Saatoin taas alkaa luottaa siihen että kaikki naiset eivät ole haarat auki heti sellaisen edessä joka puolituiskeessa ja tuhannen puutteessa ovat ”kulli tanassa” joka naista iskemässä.

Rakastin, luoja tietää kuinka rakastinkaan häntä. Eihän tietenkään ollut toisinto minusta, naispuolinen vastine, vaan huonojakin puolia oli, mutta niitä oli hyväksyttävän vähän. Ja ulkonäöstä diggasin, paljon! Siitä en olisi muuttanut mitään. Mikä sitten oli ongelma? Minä.

Jo nuoruudessani päänsisäisesti olen juossut metsään, karannut pusikkoon, tarvinnut aikaa itselle. Ja eipä siinä mitään, niin varmasti meistä jokainen, mutta itsessäni on se, että välillä palattuani noista ajatuksistani fyysisesti sosiaalisen elämän pariin, henkinen minäni on jäänyt sinne jonnekkin, tuhansiin tunterureihin, satojen rantojen maisemiin, ja silloin oma taitoni huomioida toista on kortilla. En koe olevani itsekäs ihminen, tuskin koskaan olen ollut, mutta jälkeenpäin miettien noita vuosia, ehkä jopa sitä onnistuin olemaan. Tuohon aikaan, jolloin minun olisi pitänyt osata jakaa niitä haavoja joita sieluuni olin Jennin takia saanut. En osannut, en kai osaa vieläkään. En osaa puhua, osaan vain kirjoittaa, mutta se ei riitä tässä elämässä ja ajassa jossa ihmisillä ei aina ole aikaa lukea.

Aika erottaa, se kasvattaa välimatkaa. Se kasvattaa sitä ihmisten välillä, ja myös tunteissa. Läheltä et näe lähelle, tilanteessa et välttämättä näe sitä mikä on kaiken tärkeintä, näet sen vasta ajan päästä, näet sen vasta matkan päästä. Jotkut muotoilevat tuon faktan nimellä ”ikävä”. Kaipaat jotain joka sulla oli, mutta tyhmyyksissäsi menetit. Voinen kertoa, tiedän tuon sanan, tunnen sen niin hyvin että olisin voinut vaikka keksiä koko tuon sanan Suomen kieleen.

Nuo kaikki vuodet, vaikka kuinka rajalliset ne lopulta olivatkaan, sain kokea paljon. Jälkikäteen kaipauksissani, ja ehkä vain nostalgiaa hamuten olen aukonut vanhoja puhelimia, joissa on viestejä Janikalta, saaden siitä vain kyyneleitä poskilleni. En silti halua noita viestejä poistaa, tai puhelimia itkuraivareissani tuhota, ne sisältävät onnen hetkiä, ne sisältävät sydämeni noilta vuosilta. Niissä on ilot, niissä on surut, ja niistä paistaa läpi se nuori rakkaus, se kuinka joku kaunis ihminen on kaivannut minua vierelleen…ja ennen kaikkea, ihan vain minun itseni takia. Olen kai osannut olla ihana, joskus. Ja ehkä joskus osaan jälleen, huomenna jo, ehkä. Huominen itsessään vain sen näyttää.

En elä menneessä, en muistoissa, katson eteenpäin, mutta silti muistan kaiken. Janikan kanssa meni kuitenkin muutama vuosi, muutama kesä, sadat illat, yhtä monet yöt. Muistan sen kuinka hän minut saatteli vuosikymmenen ekoina vuosina lentokoneeseen, vaikka jännitin niin että meinasi tulla ”huonot housuun”. En koskaan ollut aikaisemmin lentokoneessa ollut kun suuntasimme kohti Prahaa. Ei sillä että olisin hinkunut mihinkään matkalle, mutta tiesin sen olevan Janikalle tärkeä juttu, eräänlainen harrastus kai, harrastus siinä missä minulle tämä kirjoittelu tänne. Oli kyllä upea reissu, hienoine hotelleineen, mutta tuo matka jää kyllä kakkoseksi vuoden 2013 matkalle jolloin suuntasimme lentäen Ouluun, ja sieltä autolla läpi lapin mittaamattomien teiden kohti Suomineidon päälakea, ja aina pidemmälle. Mitä enemmän kilometrejä tuli, sitä upeammalta maisemat näytti, ei yksikään ihminen, tai muukaan elävä olento voi sanoihin pukea niitä maisemia kun auto lipuu kohti jylhää pohjoista. Silloin, niinä päivinä minuun kai iski se ”lapin hulluus”. Niitä maisemia ei voita mikään. Silmänkantamattomiin riittävät tunturit, vuoret jopa, jatkuivat korkeampina Nuorgamin jälkeen matkan jatkuessa kohti jäämerta, ja pohjoisinta määränpäätämme Nuorgamia. Ja mikäpä olisikaan ollut ajaessa niissä maisemissa rakkaan istuessa kartturina. Mutta…elämä.

Lukijan mielestä ehkä määritän mennyttä vuosikymmentä parisuhteen kautta, ja niin paljon onkin, sillä vuosikymmenen alku oli parisuhdetta, ja siihen liittyviä tunteita. Ja tämän blogin tarkoitus onkin viestiä ulospäin juurikin tunteita joita tunnen, tunteita jotka määrittävät minuutta, ja sitä kuinka tämän maailman koen sekä näen.

Ennen tuota pohjoisen matkaa olin hakenut Metropoliaan opiskelemaan autoalaa, insinööriksi. Näyttääkseni hänelle että minusta on muuhunkin kuin varastohommiin, varastomieheksi. Hänen silmissään kai tuossa nimikkeessä oli jotain vikaa, sillä hän joskus sanoi jutelleensa kaverinsa kanssa että ei alkaisi koskaan seurustella varastomiehen kanssa, noh, kuinkas sitten kävikään. Kuitenkin, tuo lause, eih, se ei saanut itseäni tuntemaan mitenkään alemmuutta, mutta se jäi mieleeni elämään haluna näyttää että minusta on muuhunkin, ja hain ammattikorkeaan, ja pääsinkin, mutta kai liian myöhään.

En ehtinyt edes aloittaa opintoja kunnolla kun hän jo lähti. Muistan sen miehen joka seisoi Tuomarilan asunnon olohuoneen ikkunasta uloskatsoen hänen loittonevaa selkäänsä, tietäen että hän ei koskaan palaisi.

En tiedä miten kuvaisin tuota tunnetta. Se on täynnä toivottomuutta, surun sekaista itkua, sitä kuinka en saanut häntä pysäytettyä, ja yhtä asiaa. Yhtä vtun merkittävää asiaa.

Samaan aikaan kun hän keräsi tavaroitaan asunnostani, ilman että tajusin täysin mitä hän on tekemässä, juttelin isäni kanssa puhelimessa, en mistään tärkeästä, mutta en hennonnut lopettaa puhelua, olinhan ennenkin hetken hänen kanssaan jutellut samalla kun Janika on kylässä. Mutta vierailun viimeisen luonteen tajusin liian myöhään. Vihasin koko hetkeä, ja pahoitin mieleni siitä miksi faijan piti juuri silloin soittaa, mutta itseäni vihasin kun en voinut lopettaa nähdessäni viimein mitä on tapahtumassa.

Elettiin loppukesää 2013, tarkan päivän olen jo unohtanut, tunteita en. Nuo vuodet olivat siinä mielessä onnekkaita, että ne tulivat oikeaan aikaan. Tarvitsin, kaipasin, juuri hänenlaistaan naista, kaipaan toki häntä vielä tänäänkin. Naisia olen nähnyt hänen jälkeenkin, mutta en mitään samanlaista. Minusta tuntuu että hän osasi rakastaa yhtä ehdottomasti kuin minäkin. Hänen mielessään rakkaus on kuin kasvava pallo, joka sulkee ja syrjäyttää ympäriltään kaiken muun. Se kasvaa kunnes jokin ulkoinen terävä kulma puhkaisee tuon pallon. Ehkä tuo terävä kulma oli minun käytös, osaamattomuus lopulta jakaa ne tunteet jotka olen viimein oppinut täällä blogissa jakamaan. Tyhmä minä, osaamaton minä, ehkä hän oli oikeassa että korkeammin koulutetulle ihmiselle varastomies ei ole oikea. Joskaan en millään usko että ammattikorkea opettaa ihmiselle mitään tunteista, tai jos opettaa, niin opettaa olemaan kylmä.

Vuoden 2013 kesällä hyvä ystäväni Oskari muutti samaan taloon jossa asuin, viereiseen rappuun ja hänen kanssaan olin entistä enemmän tekemisissä, ja se piristi, varsinkin aikaan jolloin ero oli tapahtunut, ja sen lopullisuus sai muotonsa. Minun oli kuitenkin hankala katsoa niitä seiniä yksin, saunoa yksin, yksinäisyyden kasvanut ajallinen määrä muutoinkin ajoi minut notkumaan baareissa enemmän, kuin takoen päähäni kämpän ulkopuolisen maailman, en ole yksin Espoossa.

Siltä minusta kuitenkin tuntui. Yritin panostaa kouluun, vaikka poissa oli se kaikki miksi sinne hain, Janika oli poissa. Duunia 8 tuntia päivässä, ja sen jälkeen illalla stadiin kouluun istumaan, ja huomenna sama uusiksi, välissä pari kaljaa, ja yksinäisyyttä.

Tuo sinkkuus, yksinäisyys, joka alkoi 2013 loppukesästä, jatkuu tänäkin päivänä.

Mitä mahtuu syksyn 2013 ja tämän päivän välille, se on oma tarinansa, seuraavassa osassa siitä lisää.

-Hannu 31/12/2019

Vapaus käteen jää…

Tummuvat illat, ne mustenevat aina vain aikaisemmin, kaduilla kaiken valon syö itseensä sateen kastelemat kadut. Säästösyistä katuvalotkaan eivät vielä valaise, ja lumi antaa odottaa itseään. Kuin kutistettuna, tuo kaikki kertoo erään Hannun mielenmaisemasta tänä syksynä, joka jo aika piankin taittuu talveen.

En väitä pitäväni lumesta, mutta se kirkastaa maisemaa kuitenkin aika paljon. Se toimii jokavuotisena merkkinä siitä, että vuosi hupenee, päättyäkseen, ja alkaakseen jälleen alusta. Aika kuluu, ja kulutettua ei saa takaisin. Tuo ehdottomuus koskee niitä hyviä hetkiä, ja toki myös niitäkin hetkiä ja retkiä joita emme halua, tai uskalla edes muistella.

Ajan pitäisi olla meille kaikille rakas, mutta välillä se on vain raskas. Hiljaisina iltoina, juuri tällaisina, se laittaa ihmismielen muistelemaan. Aika haluaa kehystää, kuin korostaakseen, niitä kaikkia hyviä asioita. Aika kultaa muistot, kuuluu vanha fraasi. Tuo fraasi kertoo ehkä siitä, että mieli haluaa syleillä kaikkea sitä kaunista, ja muistamisen arvoista, mutta sulkee raamien ulkopuolelle kaiken sen ruman, pahan, joka voisi saastuttaa nuo hyvät hetket. Ehkä niin on hyväkin, mutta tuolloin asiaa muistelee ja miettii vähemmän objektiivisesti kuin silloin kun tilanne oli päällä, silloin kun tuo muistijälki piirtyi mieliimme, siirtyäkseen muistojen lokeroon, kenties jopa sydämeen.

Aika kuitenkin lopulta haluaa kai meitä armahtaa. Eilinen paha sana ei tunnu tänään enää niin kipeältä kuin silloin kun sen kuulit, haavat eivät kirvele enää huomenna siten kuin tänään, rakkaus ei ole niin ehdoton kuin se oli vuosia sitten.

Aika muuttaa luonnon lisäksi meitä, kaikkia meistä. Mikään ei ole pysyvää, kaikki lähtee aikanaan, kuin lehdet puista kohti maata syksyisin. Puut luopuvat lehdistään, ja ihminen luopuu milloin mistäkin, materiasta, tunteista, ihmisistä lähellään. Kuka ihmisistä suuntaa kohti tonttimaata, kuka muuttaa uudelle paikkakunnalle, kuka jopa ulkoimaillekin. Mihinkään ei saisi tottua, sillä mitä lähempänä pidät sitä itseäsi, mitä tärkempänä vaalit sitä, ja vaikka kuinka se olisi SE asia, josta viimeiseksi luopuisit, se viedään sinulta kuitenkin. Taistelut voit valita, osan jopa voittaa, mutta aikaa vastaan…sen häviät aina.

En sano, etteikö olisi ihanaa kuluvaa aikaa viettää jonkun kanssa, jonka mieluusti pitää lähellään, päästää sydämeen. Sellaista, jonka lauseen arvaat jo ennen kuin hän on suustaan päästänyt puolta sanaa enempää. Voi kyllä, minä muistan miltä se tuntuu, vaikka siitä on jo kauan. Siitä on jo yli kuusi vuotta kun ”virallisesti” statukseni oli jotain muuta kuin sinkku. Kyynisesti voisin todeta ajan vieneen minulta parisuhteeni, kaikki niistä, mutta vaikka siinä onkin puolet totta, niin on siinä ne loput 50% ihmisissä. Omissa teoissani, sanoissa, kuten myös vastapuolen tekemisissä, sanomisissa, päätöksissä.

Ajan määräämä vapaus, jota yhdeltä kantilta katsoen myös sinkkuudeksi kutsutaan, on näinä vuosina rakastuttanut minut itseensä. Haluan olla vapaa, haluan hallita omia päiviäni, ja menemisiäni. Haluan hallita haaveitani, suunnata katseitani kohti niitä unelmia jotka ovat itseni näköisiä, ilman että joutuisin miettimään mahtuuko haaveiden rattaille myös se toinen osapuoli. Tavallaan se on lohdullista, mutta toisaalta, jos tapaisin jonkun joka sytyttäisi minut taas elämään, opettaisi hymyilemään enemmän, niin ehkä nuo haaveet korvautuisivat, niiden tilalle tulisi uusia, sellaisia unelmia joiden kyytiin mahtuisi vaikka 2+1, 2+2. Oli miten oli, niin aika on armahtanut tuossakin suhteessa, on tuonut tilalle jotain uutta kun luopumisen hetki on ollut edessä.

Vaikka tiedän ajan vievän lopulta kaiken koetun, haalitun, rakkaan, niin haluan kokea, haalia ja rakastaa lisää. Ajan ehdottomuus ei saa kahlita ihmistä, mutta tuon ehdottomuuden kaverina tulee rajallisuus. Kaiken kokemiseen on vain rajallinen aika, mutta on meidän käsissämme kuinka tuon ajan käytämme.

Ihmisen elämä koostuu kaikesta siitä mitä koemme, rakennamme, joskus ehkä tahtomattamme myös poltamme, mutta lopulta kuljemme kohti hyvää. Ei vanhuus itsessään välttämättä ole kaikille hyvää aikaa, mutta sekin kestää vain rajallisesti. Konkreettinen esimerkki on oma mummini, joka loppuvuodet sairasti Alzheimeriä, ja oli taantunut elämään nuoruuttaan, aikaan jolloin oli sota, tai paremminkin aikaan nuorena tyttönä karjalassa, sillä hän halusi vanhoilla päivillään jatkuvasti tanssia, ja kuten kaikki tiedämme, sota-aikaan tanssiminen oli kiellettyä. Hän ei surrut enää edes mennyttä miestään, tai muutoinkaan vaikuttanut kärsivän kun hänet viimeisen kerran näin. Aika armahti, ja jätti hänelle jäljelle ilmeisesti sen ajan, jolloin hän oli onnellisimmillaan.

Kun muistamme tämän, aika ei ole enää vihollinen, se on ystävä, joka lopulta ei jätä meille vaihtoehtoja joiden välillä arpoa. Se näyttää meille sen tien jolle on astuttava. Kukin ajallaan, kerrallaan, kohti tuntematonta.

Se ei kuitenkaan välttämättä ole loppu, se voi olla uusi alku. Sitä meistä kukaan ei vielä tiedä, mutta jonain päivänä, kukin meistä, tietää.

-Hannu 26/10/2019