Miten nopeasti aika voikaan mennä? Vuodet ovat hetkiä, jotka vain näemme, kuukausia, joista emme saa kiinni, päiviä joihin hukkaamme isoimman osan itsestämme.

Tänään kun katson itseäni peilistä, tai vain pääni sisältä, tunnen eräänlaisen paradoksin. Minä en ole koskaan tarvinnut kipeästi vierelleni ketään naista, mutta silti, tänäänkin, kaipaisin sellaista. Olen jo pitkään kaivannut. Päiväni oikeastaan määrittyvät tuon kaipauksen ympärille. Välillä kestän tuon tunteen paremmin, välillä huonommin.

Sydämeni on kuin ranta, johon aallot lyövät. Nuo aallot kuvastavat tunteitani. Välillä niiden hento kosketus muovaa minua täydellisemmäksi, välillä myrskyn tuomana ne rikkovat pintaani, tekevät minusta rikkonaisen, ja tuovat luokseni epätoivottuja asioita.

Kaikki nämä kuluneet vuodet ovat välillä liikaa. Tunnen ne hartijoillani, tunnen ne taakkana selässäni. Joudun istumaan hetken, ja vasta sen jälkeen olen valmis jatkamaan. Jatkamaan suuntaan jota kukaan, edes itse en aina tiedä. Jollekkin tällainen vapaus olisi siunaus, ja niin se oli minullekkin joskus, aikana joka on kaukainen, kuin muistijälki jostain sieltä missä joskus olen ollut. Tuo muisto vie minua hetkiin jolloin minua on rakastettu, mutta en sitä kyennyt ottamaan vastaan. Kuinka naurettavalta se voikaan nyt tuntua. Oikeastaan, se ei tunnu lainkaan naurettatavalta. Se saa minut jälleen kyyneliin, sillä juuri nuo hetket ovat olleet niitä onnellisimpia. Ja niitä kaipaan nyt.

Jokainen meistä kai tuntee vierivät vuodet, niiden nopeuden. Nuorempana mietin että hyvä kun aika kuluu, toivoin sen tuovan uusia asioita, ja niin se toikin. Mutta noiden asioiden sisään rakentui paljon muutakin kuin vain hyviä kokemuksia. Ne vuodet opettivat minua, ne opettivat tuntemaan rakkautta, mutta myös vihaa.

Olen pyrkinyt elämässäni aina kohti hyvää, jopa silloin kun vastassani on ollut pahuutta. Minä, kuten kaikki meistä, on joskus epäonnistunut. Kaikista tekemistäni asioista en voi olla ylpeä, en niistä ole rotsi auki ja rinta rottingilla. Mut hei, se on vaan elämää.

Vain elämää, niin, voisimpa noin oikeasti ajatella. Eihän meillä ole muuta kuin tämä yksi elämä. Tai ainakaan ei kukaan ole tullut rajan takaa kertomaan että niitä olisi enemmän. Jo nuoresta lähtien olen rakentanut tämän maailmani rakkaudelle, joskus ehdottomallekkin sellaiselle, mutta sitä kunnioittaen, siihen luottaen. Ja ehkä juuri tuon ajatusmaailmani takia olen tänäänkin yksin.

Sydämeni oli parantunut Janikan jälkeen, ainakin isoimmilta osilta, koska eihän minunlaiseni mies voi koskaan täysin unohtaa. Unissani hänkin on välillä luonani, ja pyörii edessäni vain pyyhe suojanaan kuin tuolloin tuomarilassa aikanaan. Janikan jälkeen päätin että kenenkään en anna itseäni enää rikkoa sillä tavalla. Mutta eihän se ollut minun päätettävissäni, se vain tapahtui. Tänään on päivälleen 5 vuotta siitä kun elämääni astui nainen, josta oletin paljon, toivoin paljon. Ehkä liikaakin. Oliko oikeasti kyse vain siitä että hän hieman huomioi minua, ja minä heti ihastuin? Tuskin. Oliko kyse siitä että hän hyväksikäytti minua asemani vuoksi? Ehkä.

Oli se miten vain, itseänihän minä saatoin vain syyttää ihastumisesta. Rakastumisesta, joka välillä on ollut mieltä vailla. Välillä minun tekoni ovat olleet järjen vastaisia, vailla sitä rakkautta jota olen koittanut huutaa, mutta siltikään en voi vastuutani kiistää. Ne ovat olleet minusta lähtöisin, minun ”kynästäni” lähtöisin, ja niillä kai kaiken rikoin. Myös itseni.

Hän, kuten Janikakin aikanaan, kovasti kehui kirjoituksiani tässä blogissa. Osasin kuulemma tuoda tunteitani esiin sanoin johon kaikki miehet eivät pysty. Ehkä niin on. Kaikki miehet eivät kykene kirjoittamaan, tai puhumaan. Minä kykenen kirjoittamaan, mutta en aina puhumaan. Jos osaisin tilanteessa kuin tilanteessa aina puhua, elämäni voisi olla nyt paljolti toisenlaista.

Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, mutta minä tiedän sen, että 20.1.2016 on piirtynyt mieleeni ikuisesti. Haluan miettiä asian siten, että tunteistani puuttuisi jotain jos en olisi häntä koskaan tuntenut, jos en olisi häneen tuolloin tutustunut. Varmaa on se, että elämäni olisi toisenlaista, asuisin jossain muualla, ajattelisin tulevaisuudesta toisella tavalla, mutta en kadu. En kadu sitä että avasin hänelle oveni, ja sydämeni, vaikka sainkin lunta tupaan ja jäitä porstuaan.

Yhtälailla kuin tänään on viisi vuotta hänen kohtaamisestaan, on neljä vuotta ehkä elämäni parhaasta päivästä. Forssan reissusta hänen kanssaan, josta olen aikaisemminkin maininnut. Sai olla tienpäällä naisen kanssa jota rakasti, sai nauraa, sai haaveilla. Ja minä haaveilin liikaa, ja sitä hintaa maksan tänäänkin. Muistan kuinka hänen kanssaan kuuntelin Suvia luonani espoossa, ja ”Piirongin” soidessa olisin halunnut häntä tanssittaa, mutta prkl kun en osaa tanssia, tyydyin pitämään kädestä.

Tuona keväänä 2016 kävin treffeillä erään toisen naisen kanssa, ja siitä kerroi hänelle ennakkoon, halusin kai hänessä herättää mustasukkaisuutta, kuinka naurettavalta tuo nyt tuntuukaan. Kuitenkin, seuraavana aamuna pöydällä odotti paperilappu, johon oli kirjoitettu muunmuassa ”Hyviä treffejä”. Ja tuo viesti oli käsittääkseni kirjoitettu hyvällä, lämpimin ajatuksin. Noita lappuja, hänen kirjoittamiaan on minulla tallessa muitakin. Olen säästänyt niistä kaiken. Onhan niissä konkreettisesti kaikki mitä minulla on hänestä. Loput on vain muistoja, jotka hän ehkä haluaa unohtaa, mutta minä muistaa, vaalia, koska niissä on minun sydän, minun rakkaus, minun kaikkeni. Niitä katsoessa tunnen sen lämmön, joka nyt on jo kaukana, mutta sydämessäni se yhä lämmittää.

Mietin miksi sanat, miksi teot. Mietin mikä olin silloin, mutta lopulta, olinhan minä se sama ihminen. Minä rakastin, minä rikoin. Ei ole ketään siinä välissä, korkeintaan maailma, ja tämä aika. Hänellä oikeus minua vihata, mutta yhtälailla minulla kaikki oikeus häntä rakastaa. Meistä kaikki muuttuu näissä elämän tuulissa, kukaan ei pysy paikallaan tai samanlaisena, mutta niin on tarkoitettu.

Olenko minä huonompi ihminen sen takia että tunnen niin kuin tunnen? Olenko minä vähempi koska olen tunteiden vietävissä? Ehkä, mutta kuinka paljon sinä jättäisit tekemättä, jos ennalta tietäisit mihin polku voi johtaa? Kuinka paljon harkitsisit, vai luottaisitko heti tunteisiin ja sydämen johdatukseen, murehtimatta sitä, kuinka kipeä retki voi edessä olla? Minä luotin siihen, että sydämeni tuntee oikein, minä rakastuin, ja sitä en koskaan pyydä anteeksi.

5 vuoden päästä mietin että aikaa on kulunut 10 vuotta. Ehkä olen silloin viisaampi. Ehkä olen silloin harmaampi. Ehkä osaan hymyillä tunteilleni, tai jopa nauraa näille ajoille. En tiedä, kukaan ei meistä tiedä tulevaisuutta.

Minä ajattelen kuitenkin asian niin, että jos tuolloin olen menettänyt kykyni rakastaa, toivon, että en ole enää olemassa muutoinkaan.

-Hannu 20/1/2021