Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2019

Matalapainetta ja tummia pilviä…

Syksyn pimentäessä illat tunteiden kirjo kuitenkin moninkertaistuu. En tiedä tarkalleen mistä se johtuu. Onko kyse vain ja ainoastaan siitä että pelkään lokakuuta, tuota lokakuun kirousta, vai onko syynä muutakin. Päivät kulkevat samaa tasaista rataa kuin ennenkin, mutta huomaan olevani kokoajan hermostunut. Suomeksi sanottuna minua vituttaa jokainen pienikin asia, vaikka siihen ei toisaalta olisikaan välttämättä mitään järjellistä syytä.

Monella ihmisellä on asiat huonommin kuin minulla, ja silti olen tyytymätön. Itse olen nykyään hyvinkin vähään tyytyväinen ihminen, ja olen tuosta eräänlaisesta minimalismista löytänyt hyvää oloa, ilman kateutta niitä ihmisiä kohtaan joilla on enemmän, uskon että hekin samojen asioiden kanssa lopulta painivat. Eihän hieno auto tuo onnea, se helpottaa elämää, nostaa egoa, mutta en jaksa uskoa sillä onnea saavutettavan. Vaikka alla olisi ferrari tai lamborghini, et sillä koskaan pystyisi ajamaa niin lujaa, että saavuttaisit sateenkaarenpään. Se karkaisi sinulta kuitenkin, et saisi siitä otetta, et saisi sitä säilöttyä purkkiin laittaaksesi sen olohuoneen hyllyyn. Onni pitää löytää muualta, muista asioista. Arjesta, ja omasta hyvästä olosta.

Vaikka nykyään tunnen oloni paljon paremmaksi kuin joskus aikoinaan, pari vuotta sitten esimerkiksi, jolloin itkin päivittäin, itkin elämän epäoikeudenmukaisuutta, ja tunsin pahaa oloa sydämenasioista. En kai koskaan voi olla ja nauraa kuten joku ”naapuripöydän” vähä-älyinen hippi, joka polttaa sätkässään muitakin aineita kun mitä ärrän täti tiskille voi latoa. Perus-Hannu on kuitenkin koottu melankolisista elementeistä, ja se on minun luontoni, ja olen sen jo aikaa sitten hyväksynyt, mutta ehkä juuri siksi rakastan syksyä, sen pimeyttä, mutta silti pelkään sen ottavan minut taas synkkään syleilyynsä…

En jaksa uskoa että se on kohtaloni tänä syksynä, mutta silti se takaraivossa jyskyttää. Minulla on paljon suunnitelmia loppuvuodelle, ja tulevallekkin, aukeavalle vuosikymmenelle mutta jos ote herpaantuu muistojen, ja pelkojen takia, moni asia menee vikaan, ja se ei ole suotavaa.

Peilistä minua katsoo tänäpäivänä ulkomuodoltaan se hahmo, joka haluankin olla, mutta silmissä näkyy elämän kuluttamat kilometrit. Ne harharetket, elämään kuuluvat pettymykset ovat syöneet palan pois sieltä sielusta jonka kuvastimeksi silmiä sanotaan. Nuo pettymykset, hukkaan, kuin ilmaan heitetty rakkaus on saanut minut eristymään kuoreeni, erakoitumaankin jollain tapaa, vaikka enpä voi myöntää koskaan olleenikaan mikään laumaeläin. Ja minä rakastan. Rakastan vuosienkin jälkeenkin. Se ei ole ehkä enää samanlaista, samannäköistä rakkautta, mutta onhan niiden tunteiden kohteetkin vuosien varrella muuttuneet kasvoiltaan, heillekin on ikää tullut lisää. Silti muistan heidät sydämessäni kuin silloin, kun heidät ensikertaa kohtasin, halasin, suutelin….kannan nuo sisälläni, tuntien niistä johtuvaa ikävää, mutta toisaalta ne myös muistuttavat minua hyvistäkin hetkistä.

Kyllä silti kaipaan aika-ajoin iltamia vanhojen Masalan jätkien kanssa kun ajeltiin päättömästi nuorina kloppeina pitkin kirkkonummea ja espootakin…se oli silloin joskus puolielämää taaksepäin, mutta silloin tie oli meille kaikille auki kuin aamun sarastus, kaikkea ei tarvinnut ottaa niin vakavasti. Sen olen itsessäni huomannut muuttuneen. Minusta on tullut vakava asioiden ja elämän äärellä, en tosiaankaan osaa nauraa, muuta kun itselleni, joskus, ja se on ollut paljon pelastava voima, kyky ja tapa. Siihen sisältyy anteeksiantamisen taito, ymmärrys siitä, että en ole täydellinen, eikä minun tarvitsekkaan olla. Joidenkin silmissä minusta on tullut kova, ajattelematon, ja ehkä sydämetönkin, mutta se ei pidä paikkaansa, olen vain oppinut elämään tätä elämää enemmän samalla tavalla kuin muutkin.

Jokainen meistä kantaa omat ristinsä, ja omassa mielessä ne ovat aina vähintään yhtä raskaita kun vastaan tulijalla, jonka taakkaa ei voi lukea repun koosta, tai eleistä, eikä sitä siinä ohikiitävässä hetkessä ehdi lukea myöskään silmistä. Elämä repii meitä jokaista, se raapii, riipii ja lopulta se saa meidät, se vie meidät, mutta niin on tarkoitettu. Emme ole koneita, olemme yksilöllisiä kertakäyttöisiä olentoja joille ei ole alunperinkään myönnetty takuuta, ei valmistusvirhe vastuuta ole kenelläkään, ei mitään tahoa minne valittaa. Jokainen meistä voi kuitenkin tehdä valinnan siitä, uskooko vaiko eikö. Minä haluan uskoa, ja luotan siihen että kaikkien, hyvinkin moniristeyksisien polkujemme päässä odottaa jokin, joka saa meidät viimein hymyilemään helpotuksesta, ja siitä, että kaikki ei välttämättä olekaan tässä ja nyt, vaan on olemassa jotain meitä isompaa. Sitä ei meistä kukaan tiedä ennen viimeistä päivää.

Iäisyys on pitkän kuuloinen aika, vaikkakin vuosien kuluminen on nykyään niin nopeaa että ei meinaa pysyä perässä, meistä 90-luvun teineistä on tulossa nelikymppisiä. En sure vanhenemista, suren ehkä hukkaan heitettyjä tilaisuuksia, joitain vääriä tekoja, mutta iloitsen siitä kuinka olen voinut niistä kaikista oppia jonkun murusen, ja siksi kai tunnepuolella kuuluukin tulla turpaan, jotta sydän ja tunnepuoli kehittyisi. Ei sitä tarvitse muurata umpeen, tai edes ostaa sydämelle kypärää, mutta pitää vaan osata katsoa huomiseen, ja mieluusti vieläkin pidemmälle, säilyttäen kuitenkin se herkkyys joka vaaditaan päivien läpiviennissä. Melkonen labyrintti eikö vain? Mutta eihän mikään aapinen koulussa luvannut meille helppoa elämää, tai kaiken kestävää, ruusun punaista rakkautta?

Niin paljon tässä maailmassa on itsestä kiinni. Kaikki ei tietenkään ole omissa käsissä, mutta hyvin paljon on. Sängyn pohjalle olisi helppo jäädä makaamaan, repiä peittoa pään yli ja todeta että ”ei tänään”, ja huomenna se olisi muotoa ”ei tänäänkään”. Helppoa olisi nukkua elämänsä ohi, liian myöhään herätä huomaamaan että siinä se kaikki oli, ja nyt ei ole enää mitään jäljellä. Sen haluan välttää. En tykkää tästä pahasta olosta joka välillä sielustani kumpuaa, mutta ainakin olen elänyt, taistellut sen läpi, ja löytänyt päivistä sitä aurinkoakin, välittämättä siitä mitä muut ovat, tai sanovat, osaan suodattaa sen paskan pois, ja seison selkä suorana.

Ja sen taidon soisin yleistyvän tämän päivän Suomessa.

Timo Rautiainen – Vastavirtaan
”Hän huutaa vastatuuleen vaikka
myötätuuleen pystyisi kuiskaamaan,
soutaa vastavirtaan veneensä vieden
koskeen kuohuvaan…”

-Hannu 28/09/2019

Syksyn sateet, ja hyvät fiilikset!

Viime kirjoituksen jälkeen fiilistellyt paljon vanhoja tekstejä tässä blogissa, päiväkirjoja, ja jopa viestejä vanhoista puhelimista, saaden vahvistuksen sille, että syksy on tällä vuosikymmenellä ollut itselle rankkaa aikaa. Tuntuu kuin lokakuu olisi kirottu joka vuosi ennalta. Viime lokakuusta ei nyt sen enempää pahoja muistoja ole, mutta kuitenkin semi tuoreessa muistissa on lokakuut 2014 ja 2016. Muistan kuinka iltojen pimetessä pimeni myös mieli. Muistan ne ajatukset, muistan paljon, muistan liikaa niistä ajoista.

Mutta miksi mietin lokakuuta kun elämme vielä syyskuuta? Se johtuu ihan puhtaasti siitä kuinka tuo ”kymppi” pisti silmään hakiessani lottolappua kioskilta tänään. Olen kai opettanut itselleni jonkinlaisen alitajuntaisen pelon lokakuuta koskien, vaikka muutama vaikea kuukausi historiassa sattuen samaan kalenterin kohtaan voinee olla sattumaa. En halua että jokainen syksy muovautuisi raskaaksi, sillä vuoden aikana ajatellen, nautin syksystä isosti.

Nautin kävellä pimenevillä kaduilla, saaden päälleni kenties hennon sateen, katsoa kuinka lehdet tippuvat puista, ja sitten syksyn ja talven paiskatessa kättä katson ikkunasta kuinka ensi lumi tippuu mustaan maahan, kirkastaen maisemaa. Syksy on luopumisen aikaa, se pakottaa meidät kääntämään katseen pois menneestä kesästä, kohti loppuvuotta. Se pakottaa ihmisen pukemaan päälleen enemmän kuin vain t-paidan astuessa ulko-ovesta pihalle. Se kuvastaa paikkaa jossa elämme, jossa saamme elää. Pohjola on omanlaisensa paikka maailmassa, ja siitä tulee olla kiitollinen, vaikka välillä pakkanen talvisin kurittaa ihmistä, autoa, hermoja, mutta onhan kuitenkin siunaus saada asua näin kauniissa maassa, jossa vuoden aikojen vaihtelut tuntuvat, ja näkyvät, muutenkin kuin vain kalenterissa.

En halua sanoa että omat päiväni olisivat samanlaisia vuodenajasta riippumatta, sillä eiväthän ne ole. Ei tuo koulunkäynti, ja siihen liittyvä työharjoittelu mitään leikkiä ole, kyllä siinä joutuu hiki otsalla välillä sorvaamaan. Toki helpottaa paljon kun porukka on hyvää, ja ei tarvitse heidän kanssaan jänittää. Aika kuluu nopeasti edelleen, vuosikymmenen vaihdos siintää kiikarissa ja ennen sitä kaiken järjen mukaan pitäisi olla tuo koulu plakkarissa, jos ei mutkia tule matkaan.

En tiedä johtuuko vanhenemisesta, vai mistä, mutta jotenkin on huomattavasti helpompi hengittää nykyään. Ehkä tuo johtuu myös siitä että ajatuksistani olen paljon jättänyt taakse, keskittynyt enemmän tähän päivään, mutta se on ehkä lisännyt pikkasen itsekkyyttä maailmaani. Ennen laitoin paljon vastapuolen etusijalle, mutta olen päiviini kopioinut sen saman jota muut käyttää, oma napa on lähimpänä.

Itsekkyys on ansa jota tulisi välttää, mutta jos haluaa tässä maailmassa pärjätä, on sitäkin puolta ajateltava, ja käytettävä. Minä viisveisaan siitä edelleenkin mitä muut minusta ajattelevat, ja täten jätän itselleni myös vapauden välittää v*tut muiden tunteista. Yksinkertaista, eikö? 😊

Palaten edelliseen kirjoitukseen, niin ex-firman yyteistä tulokset tulleet, ja jälleen, vittu jälleen, ihan väärää porukkaa pois. Varastosta laitetaan pois ihmisiä, miehiä, jotka eivät ole mitenkään olleet osallisia firman taloudelliseen kurimukseen. Ja ilmeisesti jälleen he, joiden vastuulla on ollut talouden ylläpito, saivat paikkansa säilyttää. Log.johtaja, ja varastopäällikkö..heille se olisi pitänyt ovi näyttää, puhumattakaan hooärrää pyörittävästä ihmisestä jolla ei ole tuon taivaallista käsitystä siitä mikä on oikein, ja mikä väärin. Seistään niiden mielipiteiden takana vaikka katujyrän alle, ja siitä vaan. Kyllä sekin päivä varmasti vielä tulee.

Niin kuin monesti tämänpäivän Suomessa, ja paljon varmaan muuallakin, yt-neuvotteluissa kun herrat istuvat niin inhimillisyys kävelee pihalle kun tilikirja saapuu sisään. Oikeastaan tuosta inhimillisyydestä on luovuttu jo ennen sitä, se on heitetty ulos ikkunasta, potkittu pellolle jo siinä vaiheessa kun on tyhmät päät lyöneet yhteen ajatuksen yyteiden järjestämisestä. Tuossa firmassa ne lähtevät aina väärät asiat edellä, ei ymmärretä mikä on pielessä, ja mikä tulee korjata. Sen jokainen pystynee jo lukemaan siitä kuin usein noita yyteitä siellä pidetään. Jos ne saataisiin kerralla hoidettua oikein, niin ei niitä tarttisi joka vuosi pitää. Mutta eipä kai voi johdolta kauhalla vaatia jos on lusikalla annettu. Niiden joille on annettu valta, tulee kantaa myös vastuu, ja jos siihen ei pysty, niin voi mennä vaikka prisman kassalle liukuhihnaa rasvaamaan, sillä sellaisista ihmisistä, joita tuolla on, jotka eivät pysty vastuutaan kantamaan, ei ole nykyiseen toimenkuvaansa. Ei koskaan.

Varastoduunaria on aina helppo polkea, milloin milläkin syyllä, mutta sen vuoksi heillä tulisi olla puskuri välissä, puolustaja peltioven karmeissa kiinni. Nyt sitä ei tainnut olla, tai ehkäpä sekin on myyty, mene ja tiedä.

Uppoava laiva, tai kuten olen monesti sanonut, sukellusvene, tuo firma on. Ja kyllä toivonkin tilannetta jolloin se menee konkurssiin, silloin viimein saavat lähteä ne, joiden olisi kuulunut lähteä jo vuosia sitten. Myös kuljetuksista olisi voitu miinustaa yksi. Helposti. Viisaudella on rajansa, tyhmyydellä ei.

Tuossa firmassa on tarkoituksena kyykyttää loppuun asti ihmisiä, jotka eivät ole syyllisiä ahdinkoon, myynnin sakkaamiseen tai kulujen suuruuteen. Siitä ovat vastuussa yläkerrassa istuvat, ja heidän olisi aika tehdä valintansa, jos selkärankaa yhtään omaavat!

No mutta se tuosta aiheesta, ainakin hetkeksi.

Ehkä tämä koko vuosi on ollut eräänlaista irtipäästämisen aikaa, koska tunnen itseni, tai paremminkin oloni melko hyväksi tänään. Mustia pilviä työntänyt taka-alalle, ja päättänyt katsoa sitä sinistä taivasta niistä pilven raoista, ja ne se on omaan silmään aikas jees 😊

Ihminen on omanlaisensa, ja fiilikset kumpuaa syvältä sisimmästään. Jotkut sanoo että luonnettaan tai toimintatapojaan ei voi muuttaa, ja ehkä se on niin, ja ehkä olen lopun ikääni melankoliaan taipuvainen, mutta entäs sitten? Eiköhän tuollainen tummuus ole itsestään selvyys Suomalaiselle miehelle ja hänen sielunmaisemalleen. Itse iloitsen, ja hymyilen sille, että aamuisin ei vituta. Iltaisin saatan jopa pääni tyynyyn painaessa todeta että ”tänään oli hyvä päivä”. Minun historian tietäen, sitä katsoen, se on jo aika paljon se.

Se on tänä syksynä kaikki mikä merkitsee.

-Hannu 22/09/2019