Jos tuo ei ole maailman vaikein asia, se on toiseksi vaikein. Jokainen meistä pyrkii olemaan hyvä ihminen. Jotkut ensin toiselle, ja sitten vasta itselle. Minä kuulun tuohon luokkaan. Olen antanut anteeksi niin paljon ympärilläni, että tuota anteeksiantoa ei ole jäänyt itselleni lainkaan. Minut pitkään tunteneet tietävät, kuinka olen itseäni ruoskinut kohti täydellisyyttä, antamatta milliäkään periksi. Mitä siitä sain? OCD:n.
Tuo vaatii minua takaraivosta, selkärangasta lähtien varmistamaan, tarkistamaan asioita. Esimerkiksi töissä se näkyy siten että minun pitää monesti kahdesta lähteestä, joskus useammastakin, varmistaa että myymäni osa on oikea. Se on välillä raskasta. Siviilissä se merkitsee samoin sitä, että en anna itselleni erehtymisen mahdollisuutta, vaikka niitä väkisin tulee. Niiden kohdalla tuomitsen itseni, ankarammin kuin mitä normaalisti pitäisi. Meistä jokainen tekee virheitä, sitä ei pääse karkuun, mutta miten saisit oman mielesi asemoitua siten, että antaisit itsellesi siimaa sen verran että et vaadi täydellisyyttä?
Siitä on 10 vuotta kun Janika sanoi minulle, että ”sinun pitää eka opetella rakastamaan itseäsi, ja sitten vasta minua”. En ole mielestäni normaalia tyhmempi ihminen, mutta silti…vasta nyt näen mitä hän tarkoitti. Hän näki miten elän tuskassa menneistä vuosista, teoista, jotka eivät olleet minun vikani. Se esti avaamasta sydäntäni, ja oli kai osaltaan syynä tämän blogin avaamiseen. Jotta osaisin avata sitä mitä tunnen, jotta osaisin avata sydäntäni. Paljon, hyvin paljon olen siitä apua ja lohtua saanut, joskin, se on paljon myös tuhonnut. Aiheuttanut kyyneleitä, joita en olisi koskaan halunnut tuottaa. Nämä hetket, teot, kuuluvat niihin joita ristinäni kannan, aina, niistä en ole valmis anteeksiantamaan itselleni. Ainakaan vielä. Ehkä vuodet ne antavat minulle anteeksi, jos itse olen siihen kykenemätön. Maailma muistaa, maailma unohtaa, mutta historia korostaa hetket jotka muistamisen arvoiseksi katsoo.
Nämä muutamat päivät täällä Ikaalisissa ovat muistuttaneet minua kovalla kädellä siitä, että eilinen ei palaa. Olkoon kyse tilanteista ja ihmisistä 20 vuoden takaa, täältä Ikaalisista, tai sitten lähempää Kirkkonummea. Mennyt on mennyt, sitä voi muistella, sitä voi kaivata, mutta ei liikaa. En sano että olisin elänyt menneessä, tai kaivannutkaan sitä liikaa, enhän minä kaipaa 2016 vuoden unettomia öitä, niitä kyyneliä, mutta kaipaan osaa siitä vuodesta. Kaipaan viime kesää, niitä tunteita, joita en luullut olevan enää olemassakaan. Niitä tunteja, jotka olivat kuin sekunteja, jotka kiisi niin nopeaan, jättäen miettimään, oliko sitä edes koskaan tapahtunut. En kaipaa teinivuosia kokonaisuudessaan, kaipaan paloja sieltä, paloja täältä. Jokainen meistä kai tekee niin. Kuka kyyneliä kaipaisi, kuka pahoja fiiliksiä, toki jokainen haluaa muistaa tähtihetket, ja sen ilon, naurun…sen sydäntä lämmittävän rakkauden.
Minä en ole oikein osannut noita erottaa toisistaan. Ilon kainolokynkässä tulee mieleen ne pahat asiat. Ne pitäisi pyrkiä erottamaan toisistaan. Muistamaan hyvät, poistamaan mielestä pahat. Muistaminen kuitenkin itsessään on hyvästä, mutta valikoiden, kuten sanoin.
Katsoessani Kyrösjärveä parvekkeelta joka on valettu 20 vuotta ennen minua, mietin kuinka nopeasti vuodet vieriikään. Ensi vuonna tulee täyteen ne samat 20 vuotta siitä kun muutin pois tältä kylältä, ja silti muistan sen melkein kuin eilisen. Muistan ne ihmiset, ne opettajat, muistan sen fiiliksen, joka ei koskaan palaa. Se saa mieleni toisinaan murheelliseksi. Kuitenkin, koitan muistaa sen hyvän mitä nuo 20 vuotta ovat tuoneet, kääntää kortit niin päin, että ikävät asiat ovat poispäin, kohti sitä mennyttä.
Meistä jokainen kasvaa ihmisenä jokainen vuosi. Vaikka jokainen vuosi vie meiltä pois yhden vuoden, niin siihen ei pidä keskittyä. Kun katselin tätä kylää tällä viikolla, näin paljon tuttua. Uutta paljon, uudempaa tulossa, mutta se on asia joka on hyväksyttävä. Mikään, eikä kukaan jää paikoilleen. Kaikki kehittyy, kaikki muuttuu vuosien saatossa.
Myös sinä, ihan yhtälailla kuin minäkin.
-Hannu 15/06/2023