Tiedättekös ystäväni, sen pitkän, pimeän putken? Et näe siellä tunnelissa seiniä, et valoisaa päätyä. Se saa askeleen hidastumaan, keskittymään vain siihen pimeään. Se ympäröi sut, ja lopulta se tuntuu halaukselta, olet turvassa siellä mihin olet tottunut.
Mutta siellä pimeydessä ei asu onni. Siellä asuu menneisyys, sen virheet, siihen rusetoitu epätoivo. Siellä tulevaisuudella ei ole sijaa. Se ei kasva, ei kuki pimeydessä. Se vaatii valoa. Se vaatii tilaa hengittää, kasvaa, vapautua siitä mitä joskus oli. Se ei halua kantaa taakkaa harteillaan, se rimpuilee eroon vanhasta, se haluaa menettää historian, mutta sisältää harharetkien luomat opetukset. Tuleva, parempi sellainen, kumpuaa historiasta. Ihminen haluaa rakentaa sen päälle parempaa. Perustuksia ei voi muuttaa, mutta niiden valuvirheet voi oikaista tulevassa rakennelmassa, jos antaa sille mahdollisuuden. Niin haluan uskoa.
Minä olen virheitä tehnyt. Jokainen meistä on. Olen elänyt, tehnyt vastoin kaikkea sitä mihin olen nuoruudesta asti uskonut. Ja kukaan teistä…ei yksikään, usko kuinka sitä pimeyttä kadun. Kuitenkin, se kasvatti minusta sen mikä tänään olen. Ja yhtä uskomatonta kuin se pimeys on teistä uskoa, niin yhtä uskomatonta on se hymy, se iloisuus joka minut on viime viikkoina vallannut. Tunnellissa onkin ollut se valo. Vuosien tunteiden kahlitseminen voisi olla ohi. Jopa minä, saattaisin uskaltaa elää, tuntea uutta. Ilman pelkoja, ilman jarruja. Hymyillä silmin, suin, ja vaikka korvin.
Olen saanut tuntea sen tunteen kuinka ihminen nousee siiville. Ei jännitä, saa olla mitä on. Saa nauraa, vakavoitua samanlaisten kokemusten edessä. Pyyhkiä kyyneliä yhteisen tutun mentyä ajasta ikuisuuteen. Ottaa haliin, ja mikään…ei mikään ole prkl vuosiin, vuosikausiin tuntunut niin oikealta. Se on kuin palapelin palanen. Se loksahtaa just siihen, kuin se olisi niin tarkoitettu. Voinen kertoa että tunne on uskomaton. Siinä ei ole järkeä, ja järjellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Se on sydän, se on sielu. Siinä on just niissä hetkissä kaikki mitä maailma tarvii, ja mitä sillä on antaa. Siitä ei puutu mitään, siihen ei tarvita mitään lisää. Hän passelisti kainalossa, ja saan silittää hiuksia. En löydä sanoja, vain sen hetken, ja sen hetken hiljaisuuden.
Kymmenen vuoden sinkkuuden jälkeen haluan kaiken menevän hitaasti, oikeilla raiteillaan. En ole halunnut hakea hetken onnea ravintoloista, en kaduilta, en niiltä synkiltä kujilta. Ne eivät merkitsisi mitään. Ne olisivat huomenna ohi. Ja sydän olisi tyhjä. Ei. Ne eivät ole koskaan olleet minua varten. Haluan enemmän. Vaadin jopa. Vaikka en tiedä onko minulla lupa tai mahdollisuuksia mitään vaatia. Rakkauden etsinnässä olen kuitenkin tinkimätön.
Kaikkien vuosien jälkeen saatan löytää sen mikä merkitsee syntymästä tähän päivään eniten. En tiedä, kukaan ei tiedä toisesta. On vain toivo ja uskomus. Se on ihastuksen kautta rakkaus. Se odottaa, piilottelee, näyttäytyy jos niin päättää. Mutta nyt, oikeasti vuosien jälkeen saatan sen nähdä ilman kiikareita. Selvänä edessäni.
Ja samalla ristin käteni, kiitän tästä mahdollisuudesta, yhteydestä, jonka tietämättään Ystävä loi edesmennessään.
Veke, lupaan. Teen parhaani. Voit luottaa siihen sanattomaan sopimukseen, siihen mahdollisuuteen jonka toit hyvyydessäsi eteemme.
Kiitos valosta, jonka toit mulle, en osaa paremmin kiittää, olet yhä tänäänkin kanssani.
-Hannu 13/08/2022