Niin saapui lumi myös Helsingin kaduille, ja sen myötä myös joulu ja sen hiljaisuus.
Väki karkasi kaupungin kaduilta, kuka maalle, kuka vain lukkiutui kotinsa suojiin joulun tunnelmiin. Jouluaattona ilma oli kyllä aamupäivällä sellainen että oli hullua edes ulos lähteä, ajattelin että iltaa kohti helpottaa, ja pääsee kävelylenkille taas kaivarin maisemiin, rantaan jonka maisemista on tullut minulle rakas. Se että aaton viettää yksin, voi kuulostaa oudolta, yksinäiseltä, ja toki se yksinäisyys kiteytyy juuri tuollaisina päivinä. Mutta kaikki ei kuitenkaan ole koskaan musta valkoista, joukkoon mahtuu niitä harmaan eri sävyjä. Ei ole muiden mukaan aikataulutettuja asioita, saa nukkua niin pitkään kuin haluaa, saa syödä juuri sitä mitä haluaa, kuunnella sellaista musiikkia kun haluaa, ja juuri niin lujaa kun haluaa. Plussa puolia on monia. Joulupäivänä kuitenkin jälleen äidin luokse käymään veljeni Jounin, hänen tyttöystävänsä ja Jounin poikien kanssa. Olihan se kivaa, en kuitenkaan vielä niin paatunut erakko ole ettenkö nauttisi noista hetkistä, kun saa veljen pojatkin nähdä, aina yhtä tohkeissaan joulusta 😀 Niin olin minäkin heidän ikäisenä, se kuuluu lapsella jouluun kuin aikuiselle kinkku joulupöytään.
Tänään on Tapaninpäivä. Kymmenen vuotta tsunamista, moni yhdistää tämän päivän vuosittain juuri tuohon katastrofiin. Minä olen palannut muistelemaan millainen päivä minulla oli tasan kymmen vuotta sitten. Sen päivän aamuna en tiennyt että illan tapahtuma tulisi käsikirjoittamaan elämäni viideksi vuodeksi eteenpäin, traumatisoimaan minut ja samalla viemään minut heijastevaikutuksellaan avioeroon. Kipeä retki, josta ehkä joskus lisää.
Takaisin tähän päivään tai itseasiassa palataan pari päivää taaksepäin, päivään ennen aattoa..
Muistoissa palaaminen on niin helppoa, tosi elämässä kun se ei ole mahdollista, minä jos kuka olen sen saanut karvaasti kokea.
Tiistaina päättyi kolmen kuukauden odotus, sain viimein taas nähdä Janikan. Asia jota olin odottanut niin että se monena yönä vei minulta unet, ja toi tullessaan kyynelillä kostuneet tyynyt. Odotuksen arvoistahan se olikin, vaikka tapaaminen vain pari tuntia kestikin. Kaupoissa pyörimistä, yleistä höpöttelyä, syömässä käymistä, ei siis mitään erikoista, mutta minulle se oli kaikki. Minulle se oli kuin jouluaatto lapselle, minulle se oli kuin niihin pariin tuntiin olisi kiteytetty kaikki vuoden juhlapäivät; synttärit, pääsiäinen, vappu, juhannus, itsenäisyyspäivä, joulu, kaikki samassa paketissa. Joutui työtä tekemään että ei olisi purskahtanut itkuun kun hänet taas sain nähdä, niin paljon se minulle merkitsi. Ja miltä hän näyttikään! Ei sitä voi kuvailla kirjaimin, ei sanoin. Olisipa minulla tuolloin ollut valta pysäyttää kellot, aika, ja se näky joka edessäni oli.
Kätken nuo hetket sisimpääni ja toivon niiden tuovan valoa niihin hetkiin kun kaikki muu valo on kadonnut. Ja niin syvästi toivon noita hetkiä hänen seurassaan lisää.
KLS, lyhenne eräästä bändistä jonka musiikkia kuuntelen paljon nykyään.
Auki kirjoitettuna tuo lyhenne tarkoittaa Kiitän Luojaani Sinusta.
Ja niin minä Luojaani kiitän Janikasta.
-Hannu 26/12/2014
Aamulla en ”ihan” herännyt aamupalalle joka tuon luokan hyttiin olisi kuulunut ilmaiseksi, mutta tulipahan ladattua akkua kotiin paluuta varten. Iltapäivällä vielä Suvin ja Ollin yhteis-esiintyminen laivan ravintolassa, ja homma alkoi olla karaoken katsomista vaille paketissa. Taas ihmiset sen verran ilolintä nauttineet aamun ja iltapäivän aikana että sai Kalle Palanderin tavoin pujotella tanssiin pyytävien Rouvien välistä, yhteenkään tanssiin lähteneenä, ei mun juttu, kun en ole parkettien partahöylä, vaan ehkä paremminkin parkettien partavaahto 😀 Ulos paatista ja pohtimaan että milläs kotiin..hmm..sataman kiinalaiseen yhdelle tuopille, jos reitti kartasta sillä välin vaikka selviäisi. Naapuripöydässä oli iloinen neljän rouvashenkilön ryhmä tulossa samalta risteilyltä ja kutsu kävi heidän pöytään; ”Hei, mitä sä siel yksin istut, tule tänne vaan”! Siinä sitten selvisi että ovat junalla Helsinkiin menossa, ja että se lähtisi aikas passelisti parin tuopin jälkeen. Mitäs sitä enempää miettimään, samaan kyytiin, turha lähteä keskustaan bussia etsimään. Parin tunnin junamatka meni leppoisasti ”levyraatia” pitäen, joskin rouville konduktööri joutui kertaalleen musiikin volyymistä huomauttamaan. Eipähän tarvinnut yksin matkustaa, hilpeä junamatka päättyen Helsingin aseman minuuttibaariin sillä seurauksella että Lahteen menevien rouvien juna ehti lähteä asemalta ennen kuin tuopit oli huuhdottu ääntä kohti. Seuraavaan oli aikaa, joten ottivat junan Riihimäkeä kohti, toivottavasti pääsivät lopulta Lahteen koko ryhmä, itse otin laukun kantoon ja kohti kamppia, ja kotia.