Näin laulaa Joel Hallikainen laulussaan Soittajan Muisto. Sisältää aikas vahvan sanoman. Elämä on luopumista, joskus isommista asioista, joskus pienemmistä. Mutta joskus, tuo luopuminen tarkoittaa myös taakan laskemista harteiltaan. Siihen voi oppia, se on hyväksi oppia. Jokaisella meillä on oma ristimme kannettavanaan, mutta ehkä, ainakin toivon niin, sen kokoa voi itse säädellä.
Ajattelin vielä joku hetki takaperin, että taakka ei koskaan helpota, muistot tulvivat päivin, öin. Muistot siitä, mitä oli, mitä kaipasin. Mietin että sanomatta jäi niin paljon. Mielessä päällimmäisenä kysymys Miksi? Ajan mittaan, vuosien varrella tuokin kysymys on haihtunut. Kyllä minä tiedän Miksi, lopulta. Tuolle kysymykselle ei ole enää tarvetta.
Jäljelle on jäänyt, tai paremminkin tilalle on tullut kaksi sanaa, Kiitos, ja Anteeksi. Muuta ei ole jäljellä.
Tuo sana, toinen noista. Mitäpä se korjaisi. Yksi sana, niin monen pahan rinnalla. Mitäpä se korjaisi kun kuulija on menettänyt uskonsa sanojan edellisten sanojen kohdalla. Puhuja puhuu puhumasta päästyään, mutta ei tuota puhetta kuule kukaan, korkeintaan humisevat puut, metsät oksineen, tuuli, mutta ei hän. Siksi se on tuloksetonta. Silti, se sana on, vaikka se jäisi huulien väliin.
Minä olen niin paljon eri mies kuin 7 vuotta sitten. Tuosta elämäni parhaasta keväästä on jäljellä muistot, ja niiden väliin jääneet 15 kiloa, verenpainelääkkeet. Kaikki ne valvotut yöt välillä muistuvat mieleen, ne kyyneleet, se kaipuu, mutta aika parantaa, sanoo vanha kansa. Niin se tekee. Toiveilla ei ole painoarvoa silloin kun kohtalo siirtää pelipöydällä merkkejään.
Kahta asiaa ei saa takaisin, eilistä päivää, ja sanottua sanaa. Sen olen viimein oppinut. Se mikä on mennyt, ei palaa. Eilinen ei palaa koskaan.
Se historiasta.
Tuleva. Tuleva kesä. Eikö sanota että kesä avaa mahdollisuuksia. Siihen kai rohkea voisi tarttua. Itse olen miettinyt että mihin olen valmis, lopulta? Sinkku aikaa niin pitkästi takana että maailman pitäisi olla auki, mutta se on helpompi kirjoittaa kuin elää.
Paljon olen miettinyt että mihin olen valmis. Tiiviiseen parisuhteeseen? Tuskin. Rakastumaan? Ehkä. Ihastumaan? Luultavasti. Onnistuinhan siinä viime kesänäkin. Ihastumaan niin että sydäntä pakotti.
Tämä pitkä ja kivinen, yksinäinen tie on kovettanut jotain minusta, ja kuitenkin pehmittänyt. Pitäisikö minun olla kuin muut? Tarttua hanurista merkiksi siitä että tykkään? Vai mennä kuten nyt ja puhua, toimia hieman rauhallisemmin? En tiedä, riippuu kai ihmisestä, tunteista, niiden levelistä ja voimasta, naisesta.
Tätä miettiessä on hyvä askeltaa kesää kohti. Maailma on lopulta enemmän auki kuin kiinni, ja sulut, portit, on vain sun omassa mielessä, ja oman mielen taivuttamalla taivutat myös esteet auki.
Joskus ihmisen tulee olla tiukka, toimissaan jämpti, mutta se mikä asuu sydämessä, sen edessä tulee nöyrtyä, polvistua vaikka.
Loppuun vielä ajatus toisesta Joel Hallikaisen kappaleesta:
”Turhaa, aivan turhaa
On katkeruutta kantaa sisällään
Turhaa, aivan turhaa
Kun muuta muuttaa ei voi kuin itseään…”
-Hannu 17/05/23