Aihearkisto: Rakkaudesta

Vuoden viimeisiä viedään, päivissä sekä kirjoituksissa…

2023, kuinka lujaa se menikään. Mikä, tai mitkä on kohokohdat tässä vuodessa? On kai niitä paljonkin mutta mun sydämessä niitä on vähemmän, ne ei liity työhön, ne ei liity painonhallintaan, ne ei liity siihen että koulu on edistynyt, niihin kuuluu päivät ja illat jotka ovat sisältäneet sitä kauneutta jota olen oppinut arvostamaan, olen oppinut rakastamaan.

Vaikka ne ovat olleet kuukausienkin mittapuulla ohikiitäviä hetkiä, muistan ne kaikki. Minä muistan ne aina. Toki minulla on pitkä muisti, mutta parhaiten, pisimpään muistan kaiken sen minkä kirjoitan sydämeen, siellä on ne merkitykselliset hetket. Nippelitieto tai kirjaviisaus on ihan jotain muuta, ne ei ole tärkeää silloin kun kaikki muu maailmassa menettää merkityksensä niinä hetkinä kun saat vaan olla, hymyillä, jutella ja nauraa, katsella edessäsi olevaa ihmistä joka on aina raikas, virkistävä kuin puuteriluminen tunturi, lapin erämaa, ja yhtä helppo kuin on tuohon lumen äärettömyyteen eksyä, on hänen silmiinsä eksyä, sillä niistä..niistä ei saa mies katsettaan irti ja niin minäkin olen niihin eksynyt, mutta onnekseni, kuitenkin!

Yhä monesti katselen tuonne ylös, ja olen niin paljosta kiitollinen. En pelkästään siitä, että olen saanut tähän ikään elää, terveys on pysynyt, vaan siitä, että minun polkuni ovat ristenneet niiden ihmisten kanssa jotka ovat elämässäni yhä.

Veke hoitanut osan, ja hän ohjaa, ja kulkee rinnallani yhä tuolla ylhäällä, siihen luotan.

Joidenkin kanssa tiet ovat päätyneet T-risteykseen, toinen valinnut vasemman, toinen oikean, mutta elämän valtatiellä lyhytkin kohtaaminen voi olla merkityksellinen, se jättää jäljen, hyvässä ja pahassa.

Tämä vuosikymmen ollut tosi poikkeuksellinen maailmassa, on ollut koronaa, on sotia siellä täällä, jopa sen uhkaa omilla rajoillamme. Vaikea edes miettiä mihin tämä vuosikymmen vielä yltää, mihin se meitä vie.

Tämä vuosi on kuitenkin vienyt minua lopulta parempaa kohti. Tietynlainen ehdottomuus on sorvautunut pienemmäksi, ymmärrän enemmän ja isomman kuvan. Olen ehkä armollisempi maailmalle, ja ennen kaikkea itselleni. Yhä ruoskin itseäni kohti piirun tarkkaa virheettömyyttä, täydellisyyttä, töissä ja siviilissä, mutta silti peilistä katsoen hyväksyn vuosien jäljet, tajuten minkä viisauden ne ovat tuoneet mukanaan.

Täydellisyys on utopia, mutta ihmisenä voi kasvaa, rakkaudessa voi kasvaa, vaikka joskus uskoin että tämä mies ei voisi enää enempää rakastaa, niin kyllä voi.

Vaikka se on niin suurta että se välillä sattuu, niin se tuo silti lämpöä talveen, se auttaa kenkää kantamaan lumessa, elämässä. Se antaa uskon huomiseen, se vie murheet takas eiliseen, auttaa unohtamaan kaiken historian ruman.

Tulevaan vuoteen haluan hymyä, halia, läheisyyttä, kaikkea sitä mitä parisuhteessa elävät pitävät itsestäänselvyytenä. Haluan voimaa selättää monta ongelmaa, vahvuutta pysyä sinä ihmisenä joka olen ollutkin, jotta en taivu samaan muottiin mitä liian monet miehet ovat. Haluan säilyttää herkkyyden, haluan elää yhä sillä sydämellä, heittäytyä tunteisiin, välittäen vähemmän viisaudesta tuolloin.

Ehkä viisainta olisi järjelläkin välillä ajatella, mutta mitä sijaa on järjellä silloin kun rakastaa? Miten sitä voisi järjellä ajatella, järjestää? Ei mitenkään. Se täyttää mielen, se täyttää unet, se vie miestä. Jokainen haluaa sen tuntea, ja pitää siitä kiinni, ja jotkut onnekkaat siinä onnistuvatkin.

Rakkaus on suurin, elämässä muutakin, pienempää, mutta ei yhtä tärkeää.

Tulipas taas rakkauden täyteinen kirjoitus, mutta eikö se ole jokaisen meistä polttoaine, energia ja voima jolla jaksamme luottaa huomiseen?

Ajattelen erilailla kuin muut, olen erilainen kuin muut, sen tiedän, mutta lopulta…olenko kuitenkaan väärässä?

-Hannu 30/12/23

Isänpäivä, mitä se merkitsee…?

Se olisi jälleen huomenna…

Meillä kaikilla on Isä, se on joko elämässämme, tai se on tuntematon, se saattaa olla jo edesmennyt, kuten omanikin on. Moni miehistä on ollut isä, mutta lapsi on menehtynyt, he ovat siinä välissä, ovatko enää isiä vai eivätkö ole? Mielestäni ovat, vaikka siitä muistutuksena olisikin enää vain hautakivi. Liian monet, liian pienet, menehtyvät ennen kuin oppivat edes elämään. Elämän joskus liiankin rankka realiteetti.

Sitten on heitä, joille Isänpäivä nostaa murheita pintaan. He, jotka haluisivat olla isä, mutta eivät voi sitä olla, joko fyysisistä tai sosiaalisista syistä. Heille päivä on muuta kuin liputuksen aihe.

He, jotka saavat olla Isiä, heille päivä on vuoden suurin juhla, ja syystä, tuodaan kenties kahvi sänkyyn, kortteja satelee, muksut halivat. Muille tuo päivä on syy olla avaamatta Facebookia.

Itse kuulun tuohon välimaastoon. Olen 40, lapsia tietääkseni ei ole, kun ollut elämäni aikana melko tarkka kumin kanssa, jopa niin tarkka että ystäväni joskus ovat naureskelleet, kun olen laivalta preservatiiveja ostanut. Mutta nauravatko enää, en tiedä?

Haluaisinko olla Isä? Osaisinko? Ei sitä kukaan tietenkään faktisesti tiedä, ennen kuin se tilanne tulee eteen. Itse ollut lähimpänä sitä hetkeä -04 kun ajattelin että tyttöystäväni olisi minulle raskaana, mutta kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, näin ei ollutkaan, ja siinä haihtuivat nekin mietteet. Sen jälkeen, tai silloinkin aika syvästi mietin mitä kaikkea se vaatii. Vieläkään en sitä tiedä, kun en ole seukannut edes kenenkään mimmin kanssa, jolla lapsia olisi, eli en ole ollut edes Isäpuoli.

Niin, olen 40, monesti leikittelen ajatuksella, että jos minusta tulisi nyt isä, lapseni olisi 18 silloin kun itse olen lähellä kuuttakymmentä. Milloin on liian myöhäistä? Missä menee raja? Toki miehillä se raja on häilyvämpi kuin naisilla, monilla heistä se kello tikittää, ja soi, ennen kuin oikea osuu kohdalle. Se on myöskin surullista. Se on asia josta ei paljon puhuta medioissa, nykyään tietty nostettu pintaan puhumalla kaikenlaisista kumppanuusvanhemmuudesta tms. Joillekin kai ihan käypänen ratkaisu.

Jos ihminen elää koko elämänsä yksin, perheettömänä, mitä meistä jää? Nimi kiveen? Tontti hautuumaalla? Kukaan ei huolehdi siitä, tai tuo kukkia. Aika lohduton ajatelma. Miksi näitä siis ajattelen?

Koska en ole isä.

En tiedä osainko edes, en ole saanut lapsuudesta kovin hyvää isän mallia, sain vain sen veren perinnön, joka ei ole kummoinen. Haluaisinko ottaa riskiä siitä, että välittäisin saman jälkeeni, omille lapsilleni? Haluaisinko että he sortuvat mukiin yhtä helposti kuin minä olen sortunut vastoinkäymisten edessä? Ei, en halua.

Mitä vanhemmaksi mies elää, sitä nopeammin vuodet menevät. Niin sanoi entinen opettajani Markku ”Äijä” Laine aikanaan Kirkkonummen tarkkiksella ollessani. Hän oli oikeassa, hän ei olisi voinut olla oikeammassa. Vuodet eivät merkitse enää mitään.

Jos mietin kauanko olen elänyt tunteiden, ikävän parissa, vuodet ovat tosiaan menettäneet merkityksensä, vuodet eivät ole mitään, kun niitä vertaa ikuisuuteen. Kuukaudet katoavat verratessa vuosikymmeniin, päivät verraten kalenterien satoihin sivuihin.

Jos mietin että siitä on 5 vuotta kun olen nähnyt jonkun tärkeän, jopa yli, ei se merkitse mitään. Ei se haalenna mitään. Jotkut eivät edes muista aikoja niin kauas, mutta minä muistan. Eikä toki niistä hetkistä muuta olekaan kuin muistot. Ne säilön, niihin palaan, niistä joskus ehkä opin.

Isänpäivää juhlikaa te kaikki, joilla siihen on mahdollisuus, mutta muistakaa, että se on lahja, joka teille on annettu.

Muistaen, niin kuin se lahja on teille aikanaan annettu, elämä, se voidaan ottaa liian aikaisin pois.

Tehkää siis ajasta hyvä, merkityksellinen, ja osatkaa toimia siten, että mitään kaduttavaa ei jää.

Ja lapsenne aikanaan muistaa kiven luona teitä hyvällä.

-Hannu 11/11/2023

LOKAKUU16

”Ei sellaista humalaa olekaan, joka saisi sielun nauramaan…”

-KLS

Talvi tuli, selvisin jopa aika pienin henkisin naarmuin vaikeimmasta, eli lokakuusta. Toki se tulvi muistoja, fiiliksiä, toi mieleeni ajatuksia joita kävin läpi viime vuosikymmenellä samoihin vuodenaikoihin. Muistoilla onneksi tapana parantaa itse itseään, jotkut niistä saavat kultareunukset, jotkut himmenevät, joihinkin saa suurempaa perspektiiviä vuosien jälkeen. Niitä yhdistää se, että ne ovat tosia, ne ovat sinulle tapahtuneet, ne ovat sinun elämää. Ei sen enempää, mutta ei yhtään myöskään vähempää. Ne ovat osa sinua, ne ovat sinä. Tänään.

Saatan olla väärässä, mutta jotenkin tuntuu siltä että talvi tuli tänä vuonna aikaiseen. Viime vuonna piti talvirenkaatkin vaihtaa myöhemmin, ei -22 pitänyt skrapaa laseja vielä. Saatan muistaa väärin, mutta tuskin. Pysyvämpää lunta tänne ei sentään vielä ole tullut, mutta kyllä eräällä tapaa mieltä kirkasti nähdä ensilumi maassa. Pimein vuodenaika on pahin, ja se on juurikin loppusyksy, just ennen talven voittoa. Ajovalot hukkuvat märkään asfalttiin, et meinaa nähdä mitään, kieli keskellä suuta saat ajella että ei aja kenenkään päälle.

Joskus nuorena oikein tykkäsin ajamisesta, mutta niin ne ajat vaihtuu, nykyään koen sen jotenkin pakollisena pahana, oli kyse sitten vapaa-ajan ajamisesta tai työnpuolesta. On siinä tietty fiilistä ajella kesäkuumalla ikkunat auki ja luukuttaa iskelmää, mutta kumpikaan noista ei iskostu kovin hyvin tähän aikaan, kun pakkanen puree otsaan ja varpaisiin. Hyvä musa toki auttaa kestämään siirtymät, ei siinä mitään.

Tää vuosi mennyt taas niin nopeasti, oisin halunnut saada enemmän aikaan, oisin halunnut nähdä useammin tiettyjä ihmisiä, mutta ei toi kalenteri anna armoa, vuodenajat tulee ajallaan, haluttiin tai ei. Ja jouluunkin enää silmänräpäys, pikkujouluista puhumattakaan. Sitten koittaa uusivuosi ja tämä syksy, koko vuosi jää unholaan, sinne muistoihin, joiden kansien välissä on tilaa.

Joskus miettinyt, tällei nykyisellään pikkasen minimalismiin taipuvaisena kaverina, että kuinka paljon konkreettisia muistoja, siis esineitä, printtikuvia, yms. kannattaa säilyttää. Yli 40v mittarissa ni niitä alkanu kertyy, mut ei niitä henno poiskaan heittää. Niiden taltioimiseen on joku syy ollut, ja onko se syy poistunut? Ei, mutta lisää neliöitä en halua siksi että muistojen mausoleumia niihin perustaisin. Sinkkumiehelle poikamiesboxi on just eikä melkeen passeli, ja just passelin kokoisessa kylässä. Sikäli olen menneisiin valintoihin hyvinkin tyytyväinen, en kadu sitä. Paljon muuta kylläkin.

Jutun kuvaan tiivistyy todella hyvin olot, tunnelmat, ajatukset lokakuulta 2016. Tuona iltana en tiennyt kumpaa vihaan enemmän, maailmaa vai itseäni. Aika synkkä aika, aika jonka teoistakaan ei voi olla ylpeä. Jokin suurempi niistä kuitenkin johdatti läpi, ja osaan olla tänään siitä kiitollinen.

Eikö vihallakin pitäisi olla eräpäivä? Viimeinen käyttöpäivä? Rakkaudella sitä tosin ei ole, se elää, ja kulkee mukanamme kivikoissa, karikoissa ja sumuisillakin teillä. Se pitää meidät lämpimänä pakkasien laskeutuessa ja on kuin extrapeitto käydessämme nukkumaan. Jopa silloin, kun rakkaus on traagisen yksipuolista.

Kuka meistä on syytön? Synnitön? Se heittäköön sen kuuluisan ensimmäisen kiven. Jos emme synny synnistä, teemme sen viimeistään itse elämän polulla. Onko olemassa parempaa ja huonompaa ihmistä? Mitä jos onkin vain Ihminen, virheineen, hyvyyksineen, lahjoineen viritettynä taidolla herkkyyteen, ja anteeksiantoon? Voisiko se olla kaiken avain?

Nähdä toisessa se sama, sama epätäydellisyys, jonka me niin monesti kykenemme itsessämme näkemään? Jos niin on, miksi anteeksiantaminen on niin hiton tiukassa? Jopa vaikeinta tässä maailmassa, Anteeksi on vaikeaa pyytää, mutta sen anto toiselle, se on vielä lujemmassa, se on rankkaa ja vaatii itseltä paljon ymmärrystä, tiedän sen itse, todella, mutta itse olen esimerkki siitä, että se on mahdollista. Meille kaikille.

”Vihan vanki tuomion
Vain itselleen sanelee…”

-The Rain

Silti, tänäänkin,

Kiitän Luojaani Sinusta.

-Hannu 3/11/2023

KUVA160923

Kunpa matkas onneksi koituis…

Vihaa katkeruutta et tuntis joutavaa… / Yö

Niinpä, siinä elämänohjetta. Valitettavasti törmännyt molempiin. Sekä antajana, että saavana osapuolena.

Katkeruuden kivistä piennarta ympäröi viha. Tuo piennar, tie on ansoitettu muistoilla. Jokainen meistä astuu välillä noihin miinoihin ja vaipuu muistoihin. Vaikka itse olisit jo katkeruudesta luopunut. En minä ole poikkeus, välillä vajoan noihin muistoihin, historian vuosiin ja tapahtumiin.

Miten paljon iisimpi olisikaan elämän tie ilman noita? Tunteet ovat se mikä erottaa ihmisen eläimistä, ja samalla se voi erottaa ihmisen toisesta ihmisestä.

Tunteet on välillä yksi perkele. Kyllä minäkin muistan sen, kuinka velloin hyvässä fiiliksessä, tunteiden purppuraisessa aallokossa, kun kaikki meni sävelien mukaan. Vaan aallotkin seuraavat hurrikaanin tahtoa, ne nousevat, lyövät yli ihmisen, yli kaiken maallisen. Lopulta seisot paljaana, alasti, sydän sylissä, ja mietit miksi kaikki, jos mitään ei jää jäljelle.

Jos kaiken tässä maailmassa miettisi aina järjellä, meitä uhkaisi sukupuutto. Me emme rakastuisi kehenkään, koska aina on se mahdollisuus, että käy huonosti. Me näkisimme vain sen, me sulkisimme silmämme siltä mahdollisuudelta, että elämän läpi kestävä rakkaus voisi tänäkin päivänä olla todellisuutta.

Ihmisen on helpompi uskoa itseensä, kuin toiseen, vaikka ihmisen usko toiseen voisi pelastaa niin paljolta. Mies voisi uskoa, että lapsia kannattaa hankkia, kannattaa rakentaa tätä maata. Nainen voisi uskoa, että mies seisoo selkäsuorana hänen rinnallaan, vaikka aika loisi ryppyjä, vaikka kauneus hiukan hiipuisi. Hän voisi uskoa ja luottaa siihen, että tilannetta korjaisi kaikki yhteiset muistot, kaikki se, mitä kutsumme historiaksi.

Nykyäänkin monesti havahdun unissani yhteen kohtaan. Se kai tarkoittaa sen olevan elämässä jotenkin merkityksellinen.

Sen lavasteet on seiskahallista, siitä valkoisesta kopista. Hän seisoo ovella silmät julmaa vihaa hehkuen, korvien kykenemättä kuulemaan oikein sitä, kun pyydän hänet istumaan. Hän luulee minun käskevän, äänessäni oli mielestäni kaikkea muuta. Se oli pyyntö, rauhan ele. Mutta tuohon väärinkäsitykseen päättyi kaikki. Näin sen muistan, toki siihen kuuluu paljon muutakin. Yhtä kaikki, muistot noista eivät anna rauhaa.

Keskiössä omat teot, omat muistot. Tiedätkös, jos sinun on vaikea antaa itsellesi anteeksi, niin onko se toiselle silkka mahdottomuus? Vai onko itselle anteeksiantaminen se vaikein risti?

Kaikki se minkä olisin uskonut olevan vielä pelastettavissa, oli vain harhaa. Tuo juna oli jo mennyt. Toiveunta, yhtä lailla kuin se mihin niin monesti nykyään herään. Voin kertoa että sydän on monesti raskas tuon muiston äärellä, muistaen sen kaiken naurun ja ilon, ja myös sen mitä tein. Mitä ei saa tekemättömäksi. Jokainen meistä kompastuu joskus, ja suurin osa nousee ylös. Mutta voidaanko kaikille antaa anteeksianto? Se kai ei ole toivojan kädessä. Sen päättää aina toinen, ja se ei ole riippuvainen meidän haluistamme tai toiveista.

Itsekin olen vihan tuntenut silmissäni, jopa sydämessä, johon olen halunnut kutsua vain rakkauden. Pettymys, kadotettu rakkaus, saavat joskus blenderin nuo sotkemaan.

Voi luoja, kuinka välillä sattuukaan muistot, ajatukset, unet.

Hammasta purren eteen ja ylös! Ehkä joskus vielä minäkin saan sen anteeksiannon, sen armahduksen, jonka olen jo aikaa sitten toisille antanut.

Elämä antaa uusia mahdollisuuksia, tuo eteen uusia kasvoja, mutta historia joskus toistaa itseään. Nykyään sentään itse olen parempi ihminen, kärsivällisempi kuin olin tuolloin, noina loppuun ajettuina vuosina.

Voin kertoa, että kun henkinen jaksaminen on ajettu loppuun, ja paristo on loppumassa, jatkoaikaa siihen ei saa pullosta. Se ei lataa muuta, kun historian projektorin silmiesi taakse.

Näihin kaikkiin syksyn merkkeihin sekoittuu ajatukset ajan nopeasta kulusta. Jokainen meistä tuntee sen, näkee sen. Siitä on kymmenen vuotta, kun olen viimeksi parisuhteessa ollut, siitä on nuo samat vuodet, kun viimeksi saatoin haaveilla jostain yksilöä suuremmasta, perheestä.

Siitä on 6 vuotta kun muutin tänne Hämeeseen, suurin toivein, mutta yhä yksin. Elämä jakaa kortteja välillä erikoisesti, ja sitten sinä vielä sotket pakkaa, ja pelaat ne omalla tavallasi. Lopputulos on kaiken noiden yhteenlaskettu tulos.

Tuleva lokakuu hieman pelottaa. Se on vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä ollut vaikein kuukausi. Jo ennen vuotta 2016. Syytä en tiedä, se ei liity saapuvaan talveen, tai pimeisiin iltoihin, se liittyy jotenkin itseeni, ja se saa minut murheelliseksi. Ehkä parempi olla muistelematta liikaa, ja olla katselematta vanhoja valokuvia, niin ajasta tulee tänä vuonna iisimpi.

Muistoja voidaan nykyäänkin taltioida albumeihin kuvina, mutta ei ole albumia muistoista mielessäsi. Ei ainakaan sellaista minkä voisit jakaa instassa tai facessa. Muistojen albumiin liittyy kuvien lisäksi muutakin. Kaikki ne äänet, puheet, ja kaikki ne tuoksut, jotka yhdistät tilanteisiin kuvien lisäksi. Mikä tahansa edellä mainituista tuo mieleesi kuvan, ja toisinpäin. Ehkä juuri kaikkia noita muistoja yritän täällä jakaa, vaikka eihän teistä kukaan saa tarkkaa otetta siitä, mutta silti, jokaisen on jotenkin koitettava selviytyä itsensä ja muistojen kanssa. Vaikka se joskus…olisikin niin…s**tanan vaikeata.

Se, kaikki tuo…se on muistamisen arvoista. Jopa moni negatiivinen, jotta tietäisit, että parempaakin on.

Jos emme niin uskoisi, mitä meille alakulossa jäisi?

Jos menetämme uskon hyvään, parempaan, ei ole jäljellä enää mitään mihin uskoa, tai mitä odottaa.

Vaikka mun historialla pitäisi viisaammankin miehen lakata odottamasta, ja toivomasta, en lakkaa. Ehkä sokeana luotan siihen, että seinä murtuu, häkin kalterit antavat periksi. En lakkaa uskomasta, sillä muuten olisin antanut periksi.

Ja periksi en anna. Uskon hyvään, uskon parempaan.

Uskon Rakkauden lopulta voittavan. Sen täytyy olla niin.

Kaikki muu olisi kohtuutonta.

”Ei ole aamutonta yötä vielä tämä maailma nähnyt”.

-Hannu 16/09/23

Syksyn tuntua…

Kesä on kulunut kohti loppua. Toki syyskuun voi pikkuhiljaa jo laskea kesäkuukausiin, mutta silti kesän tuntu alkaa hiipumaan. Itselläni kesälomaa on sentän yli puolet jäljellä, ja ne astuvat kuvaan ensi kuussa, syyskuussa.

Syyskuu, niin. Tuo kuukausista ehkä kesäkuun jälkeen kuvaavin. Silloin aletaan odottamaan syksyä. Eipä siinä, saapahan tulla, mutta samalla tulee muistot. Se oli syyskuun ensimmäinen kun tänne muutin.

Kesä on mennyt aikalailla samoja uomia kuin muutkin täällä. Töitä, pienet lomat vieneet Ikaalisiin, miettinyt mistä löytäisi rakkauden, kuinka elää muistojen ja tunteiden kanssa, you know.

Ei, ettehän te tiedä. Teillä on omanne, minulla omani. Tunteiden vertaaminen on turhaa, niitä ei voi verrata. Jokaisella niitä on, mutta kaikilla ne on eri. Muistoissa on sama. Joku muistaa kaiken (MINÄ), joku muista paloja sieltä, joku täältä. Armollisempaa ihmiselle on muistaa ne hyvät hetket, painaa unholaan huonot. Tuo lokerointi vaan on hieman vaikeaa, se ei ole aina meidän päätettävissä.

Tämä kuukausi on oikeastaan enemmän kuin elokuu, tai se kalenterissa merkitsee enemmän. Tuli täyteen 10 vuotta sinkkuilua. Siitä on kymmenen vuotta kun katsoin Tuomarilan ikkunasta kuinka Janika käveli pois. Katsoin hänen perään, ja kyllä, oli perää mitä katsoa, mutta silti toivoin että hän olisi kääntynyt edes hetkeksi katsomaan taakseen. Ei kääntynyt. Armoton luonne. Ehdoton. Hän.

10 vuoden takaisessa oli paljon hyvää, onneksi olen säilönyt sen aikaiset kännykät, mutta silti, mitä siitä olisi tullut? Kaksi niin erilaista ihmistä. Hän ei osannut nähdä sitä miestä joka oli rikki avioeron jäljiltä, tai näki mutta ei ymmärtänyt. En häntä syytä, en tietenkään, hänen maailmansa oli niin erilainen lopulta. Ei nähnyt kuinka yritin, tai sitten se ei ollut tarpeeksi hänelle.

Kuten monesti olen maininnut, muisti on itselleni ehkä se kaikkein raskain risti. Ehkä se on myös tunteet, tai se on molemmat. Muistan ne tunteet mitä joskus tietyllä kalenterinpäivällä kävin läpi, muistan kuinka se sattui, muistan kuinka iloitsin.

20.1/-16/-17. Siinä on kaksi päivää joita en unohda koskaan. Sattumalta nuo päivät osuivat samaksi kahtena eri vuotena. Aloitus, ja Forssa. Tarkemmin niitä ei tarvitse avata, hän muistaa. Minä muistan. Minä muistan liikaakin mitä silloin tapahtui. Noiden päivien välissä tein väärin, kirosin maailman, kirosin itseni ja hänet, mutta olen antanut anteeksi, ja toivon hänelle, ja lapsilleen pelkkää hyvää (M). Hän kuitenkin syy miksi tänne muutin, vaikka en saanutkaan mitä tavoittelin. Sain kuitenkin elämääni jotain. Uutta ja parempaa, joten lopulta olen paljosta jopa velkaa, ilman häntä, ilman elämän tuulia, en olisi nykyinen mies. Kiitos.

Kesän alussa ajattelin että ehkä nyt maailma on auki, ja joku kesäkissa löytyy. Noh, ei ole löytynyt, eikä toki kyllä ole tarvinnutkaan.

Jotain toki tavannut, mutta sanotaanko näin että viimekesän K asettanut tavoitteet aika korkeelle. Siis siinä että pitää olla kemiaa, pitää olla vaivattomuutta, pitää olla silmien sulamista kun kaksi katsetta kohtaa. Tapaamisten tulee tulla uniin, tapaamisia pitää odottaa kuin suurtapahtumaa, vaikka se olisi vain muutaman kilometrin kävelylenkki, ja lopulta pusu otsalle. Se on melko paljon, riittävästi, ainakin 10 vuoden jälkeen. Ei kaikkien miesten tavoite ole vällyjen väliin. Sen aika tulisi, jos on tullakseen. Tiukka hali voi olla lopulta jopa enemmän.

Toinen puolikas on vielä lomista jäljellä, syyskuussa. Taas Ikaalisiin, vaiko laivalta etsimään iloa elämään, en ole päättänyt, ja turha sitä etukäteen on päättääkkään.

Syksy, se kun on aivan omansa, uusi, vaikkakin luopuu vanhasta.

-Hannu 12/08/2023

BL_IK1

Ensin, anna Armo itsellesi…

Jos tuo ei ole maailman vaikein asia, se on toiseksi vaikein. Jokainen meistä pyrkii olemaan hyvä ihminen. Jotkut ensin toiselle, ja sitten vasta itselle. Minä kuulun tuohon luokkaan. Olen antanut anteeksi niin paljon ympärilläni, että tuota anteeksiantoa ei ole jäänyt itselleni lainkaan. Minut pitkään tunteneet tietävät, kuinka olen itseäni ruoskinut kohti täydellisyyttä, antamatta milliäkään periksi. Mitä siitä sain? OCD:n.

Tuo vaatii minua takaraivosta, selkärangasta lähtien varmistamaan, tarkistamaan asioita. Esimerkiksi töissä se näkyy siten että minun pitää monesti kahdesta lähteestä, joskus useammastakin, varmistaa että myymäni osa on oikea. Se on välillä raskasta. Siviilissä se merkitsee samoin sitä, että en anna itselleni erehtymisen mahdollisuutta, vaikka niitä väkisin tulee. Niiden kohdalla tuomitsen itseni, ankarammin kuin mitä normaalisti pitäisi. Meistä jokainen tekee virheitä, sitä ei pääse karkuun, mutta miten saisit oman mielesi asemoitua siten, että antaisit itsellesi siimaa sen verran että et vaadi täydellisyyttä?

Siitä on 10 vuotta kun Janika sanoi minulle, että ”sinun pitää eka opetella rakastamaan itseäsi, ja sitten vasta minua”. En ole mielestäni normaalia tyhmempi ihminen, mutta silti…vasta nyt näen mitä hän tarkoitti. Hän näki miten elän tuskassa menneistä vuosista, teoista, jotka eivät olleet minun vikani. Se esti avaamasta sydäntäni, ja oli kai osaltaan syynä tämän blogin avaamiseen. Jotta osaisin avata sitä mitä tunnen, jotta osaisin avata sydäntäni. Paljon, hyvin paljon olen siitä apua ja lohtua saanut, joskin, se on paljon myös tuhonnut. Aiheuttanut kyyneleitä, joita en olisi koskaan halunnut tuottaa. Nämä hetket, teot, kuuluvat niihin joita ristinäni kannan, aina, niistä en ole valmis anteeksiantamaan itselleni. Ainakaan vielä. Ehkä vuodet ne antavat minulle anteeksi, jos itse olen siihen kykenemätön. Maailma muistaa, maailma unohtaa, mutta historia korostaa hetket jotka muistamisen arvoiseksi katsoo.

Nämä muutamat päivät täällä Ikaalisissa ovat muistuttaneet minua kovalla kädellä siitä, että eilinen ei palaa. Olkoon kyse tilanteista ja ihmisistä 20 vuoden takaa, täältä Ikaalisista, tai sitten lähempää Kirkkonummea. Mennyt on mennyt, sitä voi muistella, sitä voi kaivata, mutta ei liikaa. En sano että olisin elänyt menneessä, tai kaivannutkaan sitä liikaa, enhän minä kaipaa 2016 vuoden unettomia öitä, niitä kyyneliä, mutta kaipaan osaa siitä vuodesta. Kaipaan viime kesää, niitä tunteita, joita en luullut olevan enää olemassakaan. Niitä tunteja, jotka olivat kuin sekunteja, jotka kiisi niin nopeaan, jättäen miettimään, oliko sitä edes koskaan tapahtunut. En kaipaa teinivuosia kokonaisuudessaan, kaipaan paloja sieltä, paloja täältä. Jokainen meistä kai tekee niin. Kuka kyyneliä kaipaisi, kuka pahoja fiiliksiä, toki jokainen haluaa muistaa tähtihetket, ja sen ilon, naurun…sen sydäntä lämmittävän rakkauden.

Minä en ole oikein osannut noita erottaa toisistaan. Ilon kainolokynkässä tulee mieleen ne pahat asiat. Ne pitäisi pyrkiä erottamaan toisistaan. Muistamaan hyvät, poistamaan mielestä pahat. Muistaminen kuitenkin itsessään on hyvästä, mutta valikoiden, kuten sanoin.

Katsoessani Kyrösjärveä parvekkeelta joka on valettu 20 vuotta ennen minua, mietin kuinka nopeasti vuodet vieriikään. Ensi vuonna tulee täyteen ne samat 20 vuotta siitä kun muutin pois tältä kylältä, ja silti muistan sen melkein kuin eilisen. Muistan ne ihmiset, ne opettajat, muistan sen fiiliksen, joka ei koskaan palaa. Se saa mieleni toisinaan murheelliseksi. Kuitenkin, koitan muistaa sen hyvän mitä nuo 20 vuotta ovat tuoneet, kääntää kortit niin päin, että ikävät asiat ovat poispäin, kohti sitä mennyttä.

Meistä jokainen kasvaa ihmisenä jokainen vuosi. Vaikka jokainen vuosi vie meiltä pois yhden vuoden, niin siihen ei pidä keskittyä. Kun katselin tätä kylää tällä viikolla, näin paljon tuttua. Uutta paljon, uudempaa tulossa, mutta se on asia joka on hyväksyttävä. Mikään, eikä kukaan jää paikoilleen. Kaikki kehittyy, kaikki muuttuu vuosien saatossa.

Myös sinä, ihan yhtälailla kuin minäkin.

-Hannu 15/06/2023

Oppia ei voi luopumaan, sen oppimiseen aika ei riitä…

Näin laulaa Joel Hallikainen laulussaan Soittajan Muisto. Sisältää aikas vahvan sanoman. Elämä on luopumista, joskus isommista asioista, joskus pienemmistä. Mutta joskus, tuo luopuminen tarkoittaa myös taakan laskemista harteiltaan. Siihen voi oppia, se on hyväksi oppia. Jokaisella meillä on oma ristimme kannettavanaan, mutta ehkä, ainakin toivon niin, sen kokoa voi itse säädellä.

Ajattelin vielä joku hetki takaperin, että taakka ei koskaan helpota, muistot tulvivat päivin, öin. Muistot siitä, mitä oli, mitä kaipasin. Mietin että sanomatta jäi niin paljon. Mielessä päällimmäisenä kysymys Miksi? Ajan mittaan, vuosien varrella tuokin kysymys on haihtunut. Kyllä minä tiedän Miksi, lopulta. Tuolle kysymykselle ei ole enää tarvetta.

Jäljelle on jäänyt, tai paremminkin tilalle on tullut kaksi sanaa, Kiitos, ja Anteeksi. Muuta ei ole jäljellä.

Tuo sana, toinen noista. Mitäpä se korjaisi. Yksi sana, niin monen pahan rinnalla. Mitäpä se korjaisi kun kuulija on menettänyt uskonsa sanojan edellisten sanojen kohdalla. Puhuja puhuu puhumasta päästyään, mutta ei tuota puhetta kuule kukaan, korkeintaan humisevat puut, metsät oksineen, tuuli, mutta ei hän. Siksi se on tuloksetonta. Silti, se sana on, vaikka se jäisi huulien väliin.

Minä olen niin paljon eri mies kuin 7 vuotta sitten. Tuosta elämäni parhaasta keväästä on jäljellä muistot, ja niiden väliin jääneet 15 kiloa, verenpainelääkkeet. Kaikki ne valvotut yöt välillä muistuvat mieleen, ne kyyneleet, se kaipuu, mutta aika parantaa, sanoo vanha kansa. Niin se tekee. Toiveilla ei ole painoarvoa silloin kun kohtalo siirtää pelipöydällä merkkejään.

Kahta asiaa ei saa takaisin, eilistä päivää, ja sanottua sanaa. Sen olen viimein oppinut. Se mikä on mennyt, ei palaa. Eilinen ei palaa koskaan.

Se historiasta.

Tuleva. Tuleva kesä. Eikö sanota että kesä avaa mahdollisuuksia. Siihen kai rohkea voisi tarttua. Itse olen miettinyt että mihin olen valmis, lopulta? Sinkku aikaa niin pitkästi takana että maailman pitäisi olla auki, mutta se on helpompi kirjoittaa kuin elää.

Paljon olen miettinyt että mihin olen valmis. Tiiviiseen parisuhteeseen? Tuskin. Rakastumaan? Ehkä. Ihastumaan? Luultavasti. Onnistuinhan siinä viime kesänäkin. Ihastumaan niin että sydäntä pakotti.

Tämä pitkä ja kivinen, yksinäinen tie on kovettanut jotain minusta, ja kuitenkin pehmittänyt. Pitäisikö minun olla kuin muut? Tarttua hanurista merkiksi siitä että tykkään? Vai mennä kuten nyt ja puhua, toimia hieman rauhallisemmin? En tiedä, riippuu kai ihmisestä, tunteista, niiden levelistä ja voimasta, naisesta.

Tätä miettiessä on hyvä askeltaa kesää kohti. Maailma on lopulta enemmän auki kuin kiinni, ja sulut, portit, on vain sun omassa mielessä, ja oman mielen taivuttamalla taivutat myös esteet auki.

Joskus ihmisen tulee olla tiukka, toimissaan jämpti, mutta se mikä asuu sydämessä, sen edessä tulee nöyrtyä, polvistua vaikka.

Loppuun vielä ajatus toisesta Joel Hallikaisen kappaleesta:

”Turhaa, aivan turhaa
On katkeruutta kantaa sisällään
Turhaa, aivan turhaa
Kun muuta muuttaa ei voi kuin itseään…”

-Hannu 17/05/23

Älä lankea siihen ansaan…

”Älä tuhlaa elämääsi vihaan ja katkeruuteen
Meillä ei ole tilaisuutta toiseen mahdollisuuteen
Muista, et yhtään päivää sinä takaisin voi saada koskaan
Sattuma se täällä määrää
Ja johdattaa se joskus harhaan
Ei onni ole itsestään selvää
Vain hetkessä voit kadottaa kaiken
Sattuma se täällä määrää
Siksi rakasta ja muista se kertoa..”

Timo Rautiainen – Elämänohje

Tuo ote kyseisestä biisistä sisältää aika paljon. Jos olisin kuullut tuon kappaleen kymmenen vuotta sitten, voisi kaikki olla toisin. Pelkkä kuuleminen ei toki tarkoita sitä että siitä ottaisi koppia. Siinä on kuitenkin pieneen tilaan, muutamaan lauseeseen saatu sisällytettyä se ohje, mikä itselläni on mennyt pieleen. Toki se on mennyt tuon ohjeen mukaan, että olen kertonut rakkaudestani. Turhaan.

Vuosi 2023. Nelikymppiset ensi kuussa. Peilausta eletystä elämästä, tulkintoja, ajatuksia siitä mitä oli, mitä olisi voinut olla. Sinäkin kai olet ”pyöreiden” kohdalla käynyt samaa sisäistä keskustelua?
Jos olisin elänyt toisin, olisinko iloisempi? Olisinko onnellisempi? Mistä olen jäänyt paitsi, vai olenko mistään?

Jos. Siinä on sana jota tulee välttää. Se sisältää kaiken sen mikä voi aiheuttaa katumusta. Tuon sanan toiselle puolelle emme koskaan pääse, emme pysty kelaamaan elämää taaksepäin siihen kohtaan, jossa voisimme todeta että niin tai näin olisi ollut parempi tehdä.

Kuitenkin, viitaten tuohon alun lainaukseen, uskon, että olisin voinut paljon tehdä paremmin, JOS olisin jättänyt valitsematta tien, joka vei tuohon vihaan ja katkeruuteen. Silloin eläisin toisenlaista elämää, ja aika moni ihminen ei olisi minulle niin vihainen, kuin mitä tänään ovat. Anteeksi olen koittanut pyytää, mutta he kai istuvat tuon vihan päällä niin tiukasti, että ajatus sen unohtamisesta ei tule kyseeseen. En siitä heitä syytä, heillä on syynsä. Ehkä joskus, ehkä, he näkevät saman kuin minä nykyään, anteeksianto on iisimpi tie. Tuo tie on niin paljon kevyempi kulkea.

Kukaan meistä ei voi korjata eilistä. Kukaan meistä ei voi päättää toisen puolesta. Me halutaan kaikkea, me halutaan toista ihmistä, meille syntyy tunteita, ja joskus ne tunteet on kielteisiä. Minun on ollut helvetin hankala elää niiden negatiivisten tunteiden kanssa, moni hillitsee ne paremmin kuin mihin minä olen elämässäni pystynyt. Onneksi, viimein…uskon pystyväni jopa niiden kanssa elämään.

Se että olen Janikan jälkeen 10 vuotta elänyt sinkkuna mietityttää. Olen sen jälkeen rakastunut toiseen ihmiseen, liikaakin, ilman vastakaikua. Olen vaeltanut stadin kadut, kujat, nähnyt Espoon baarit, muidenkin pitäjien kapakat, mutta silti, yksin. Onko lopulta kyse siitä, että haluan kulkea kalenterien lehtiä yksin? Onko kyse siitä, että kukaan ei istu minun sielunmaisemaan kuin palapelin pala toiseen? Tiedän, että olen aika poikkeuksellinen kaveri, ja minun ajatuksia voi olla vaikea kenenkään lukea, välillä en osaa lukea niitä itsekkään. Kuitenkin, minullakin on sydän, ja jos voisin jotenkin sanoin kertoa kuinka se huutaa ja pursuaa rakkautta…sitäkään ei kukaan uskoisi! Se odottaa, se on odottanut, se kertoo siitä että voimaa on, kestoa on, kärsivällisyyttä on, mutta missä on se kohde?

En itke enää edes viikottain rakkauden perään, mutta silti joskus tunteet vievät vallan, ja mietin miltä se perhe K:n, J:n tai M:n kanssa näyttäisi. Osaisinko? Vai kompastuisinko kuten isäni aikanaan? Onko ryhtini riittävän suora joskus kantamaan tuon vastuun, vai katsonko lopulta aina taustapeiliin, eiliseen, ja ammennan sieltä? Toivottavasti voin jättää sen taakseni, kääntää peilin kohti nykyistä itseäni, kuskin paikalla, ja ajaa, mennä kohti nykyisyyttä, mutkan taakse tulevaisuuteen. Kohti 40 vuotiasta Hannua, jolla on oppia, ja ennen kaikkea, ymmärrystä!

Ymmärrystä, että rakkaus on kaikki, mutta sen ympärilläkin on elämää!

-Hannu / 21.01.23

Ever dream…of You…

”Herkän hymys kun mä näin
Liekki syttyi sisälläin
Sitä en saa sammumaan
Sua etsin vaan
Yritin sun luokses tulla
Mutta löytänyt sua en
Nyt on tieni viitoittama kaipauksen
Sua etsin vaan…”

Öin unessain sun luoksein saan
Mut haihdut aamuun kalpeaan
Ja taas oon huoneessain
Vain kaipuu seuranain..

-Kari Tapio – Ei eksy taivaan lintukaan

Tiedätkö tunteen, kun heräät, ja mietit, että olet nähnyt joskus saman unen ennenkin? Hyvä. Niin tiedän minäkin tuon tunteen.

Tiedätkö tunteen, kun heräät, ja mietit, että olet nähnyt saman unen ennenkin, vuosia, lähes joka yö. Etkö? Minä tiedän.

Kerronpa hieman miltä se tuntuu..

Ihminen ei pysty määrittämään mihin nukahtaa. Voit toki ajatella lämpimiä asioita, ja toivoa että unesi ottaa niistä kopin, se ei useinkaan kuitenkaan mene niin. Jotkut näkevät painajaisia, jotkut haaveilevat jostain paremmasta. Itse en osaa määrittää kumpia uneni ovat. Ei ne painajaisia ole kuitenkaan, täysin, painajainen on vasta kun herää tilanteeseen että ne olivat vain unia.

Kohta alkaa vuosi 2023. Silloin on 10 vuotta siitä kun olen viimeksi ollut ”virallisesti” parisuhteessa, sen jälkeen sinkkuutta. Pari hetkeä hymyä tuon jälkeen, paljon enemmän kyyneliä. Silti, usko parempaan, silti usko hyvään. En suostu muuhun.

Mutta niistä unista. Ne on melkein aina saman kaavan mukaan, välillä henkilöt vaihtelee. Ne vaihtelee tietenkin sen mukaan kenen kanssa ollut tekemisissä päivän aikana, tai ketä eniten kaipaa. Niinhän se menee.

Se on uni onnesta, siitä josta olen jäänyt paitsi. Se on se unelma, jota olen etsinyt, jota olen tavoitellut. Olen tavoitellut sitä niin lujaa, että se on hämärtänyt todellisuuden ympärilläni. Tuosta epätodellisuudesta, tai siinä elämisestä olen joskus maksanut kovan hinnan. Olen kuitenkin nähnyt sen unelman, maistanut sen, silti, kuitenkin, en saanut siitä otetta, se katosi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Se kuitenkin oli, se oli todellinen, se oli todellisuus, joskin vain hetken aikaa.

Niissä unissa vilisee hymyjen ilo, kasvoista kasvoihin, monesti niitä kasvoja on enemmän kuin kaksi, tarkoittanee perhettä. Valveilla en tiedä mitä se tarkoittaa. Eihän minulla ole kokemusta isyydestä, ei kokemusta siitä millainen se vastuu on, tai mitä se vaatii. Se vaatii enemmän kuin mitä minä tiedän. Samaan heräämisen hetkeen liittyy kysymys siitä, haluanko tuon tulevaisuuden, haluanko lapsia? Riittääkö isäpuolen rooli?

Unet ovat välillä arkisempia, välillä ”kiihkeämpiä”, yhtä kaikille on se, että heidät kasvoilta tunnen. Onko siis ikävä kaiken perusta? Siitäkö unet kumpuavat? Vai siitä, että haluat jotain, mitä valveilla ollessasi vain alitajuntaisesti mietit, haluat, fantiseeraat?

Jotkut lukevat unikirjoja, etsien sieltä merkitystä unille. Hohhoijjaa..sama kun menisi ennustajalle. Ei kai unille löydy mitään järjellistä selitystä. Olisi toki toivottavaa, että ne rakentaisivat jonkun kokonaisuuden, joka lopulta olisi todellista. Silti, kyse on vain unista, jotka hyvin monesti rakentuvat haaveista.

Todellisuus rakentuu muualla kuin pää tyynyssä, peitto korvissa. Todellisuus on kovempi paikka. Se on auktoriteetti jonka edessä meistä jokainen polvistuu.

Tuo todellisuus on se mikä erottaa unen siitä päivästä johon heräät, ja tuo todellisuus onkin vienyt minulta historiassa niin paljon. Ehkä osan mielenterveyttä, ehkä osan sydäntä. Vähintään se on määrittänyt minuutta, tätä päivää, joka koittaa kun silmät avaa.

Todellisuus niin monesti unien jälkeen on muistuttanut minua siitä, että osaan rakastaa, osaan kirjoittaa, mutta en puhua, ainakaan silloin kun puheella voisi jotain rakentaa, kun voisi vielä jotain pelastaa. Onnekseni olen oppivainen yksilö, kuten kaikki meistä. Tämä kesä on opettanut minua puhumaan naisen edessä, naisen joka on jotain…jotain mihin sanakirjakaan ei riitä.

Ehkä nuo unet ovat myös osaltaan rakentaneet sitä uutta minuutta, sitä Hannua joka tänään olen. Se viha, se ehdottomuus, oikeassa olemisen tarve, se…se on valunut pois kuin hiekka reikäisestä taskusta. Pettymystä on jonkun verran jäljellä, mutta kuitenkin ajattelen niin, että jos annat puoliväliin anteeksi maailmalle, toiselle ihmiselle, niin maailma tulee siihen puoliväliin vastaan. Se on lopulta, kun makustelet, niin aika rauhoittava tunne.

Ihminen ei koskaan ole valmis, mutta näin kun itse lähennyn nelikymppisiä, niin olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että nuoruuden ehdottomuus on jäänyt taakse. Raamit omille mielipiteille, ja omalle maailmalle on hyvä säilyttää, mutta niiden kokoa voi säädellä. Ihminen pysyy samana, vaikka ajatukset vaeltelee, kasvot vanhenee, ja vaikka Prisman kassa papereita kysyessä sanookin että ”hyvin säilynyt”. Tuokin lienee kohteliaisuus, joskus kai senkin ehdottomuudessani olisin ottanut v*ttuiluna.

Sen verran vielä tähän loppuun, tunne viime kesältä.

Tiedätkö miltä tuntuu halata…siis vaan halata toista ihmistä vuosikausien jälkeen?

Halaatko päivittäin puolisoasi? Syytä olisi, mutta älä tee siitä kuitenkaan arkista!

Sillä vuosikausien jälkeen, kun et ole toisen vartaloa tuntenut omaasi vasten, toisesta ei halua edes päästää irti. Ja toinen voi siitä häkeltyä, onnekseni, viimein, olen tästäkin osannut puhua. Kiitos edelleen tästäkin mahdollisuudesta, ja tunteesta, kohti taivasta!! Ja K!

”Mietin niskaasi ja hiuksiasi hentoja
Poskipäitäsi ja korviesi muotoa
Näen mielessäni hymysi ja äänes kuulen
Kieles kärjen tunnen kun se kohtaa kaaren huulen
Olet tässä, mutta kaukana niin sittenkin
Olet uneni ihanin


Joka hetki, jonka lähelläsi olla saankin
Minut pelastaa, vaikk’ eroon vie se katkeraankin…”

-Johanna Kurkela – Olet uneni kaunein

-Hannu 16/12/2022

Lukoton vankila…

Tämä vuosi vetelee viimeisiään, ei ole enää kuin yksi ehjä kuukausi jäljellä. Kun ajattelee, tämä vuosi on ollut yksi parhaista. Ei se suruton ole, tai täydellisyyttä hipova muutoinkaan, mutta hyvä, ja se on aika paljon, kun miettii millaisia vuosia on takana. Joulu on alle kuukauden päästä, ja siitä viikko, kun raketit valaisevat taivaan, luvataan yhtä ja toista, ja alkavan vuoden aikana murretaan niistä suurin osa.

Jos olen aikaisemminkin, niin tänä vuonna erityisesti olen miettinyt mihin kuulun, ja mihin menen. On tapahtunut paljon, vaikka arki onkin mennyt futurin ääressä ahertaessa. Vapaa-ajalla olen koittanut oppia tästä maailmasta, oppia, jotta oppisin lukemaan itseäni. Oppia irti kaunasta, siitä vihasta joka aikanaan sisälläni asui. Se viha, se joka teksteistäni aikanaan näkyi, sen haluan sammuttaa.

Joka päivä, johon saamme herätä, opettaa meille jotain uutta. Se tuo maailmalta uutisia, mutta se tuo eteemme tunteita, jotka voivat meille olla täysin uusia, vieraita. Oli ne sitten pettymyksiä elämän poluilla, ilon pirskahduksia, hymyä, jopa naurua, ne kaikki tuovat jotain uutta ja odottamatonta. Tänä vuonna olen itse pyrkinyt siihen, että olen kiitollinen päivästä johon herään, kiitollinen siitä, mitä minulla on, sillä niin paljon voisi olla toisin. Tummasta tummimpanakin päivänä moni asia ja tunne voisi olla huonommin. Eihän kenenkään elämä koskaan ole yhtä riemun juhlakulkuetta koskaan, sielläkin, jokaisen maailmassa, elää varjot. Sillä missä on aurinko, siellä on myös varjot, ne pettymykset, ja harharetket, toiveiden syvin kaivo, jonka jokainen meistä haluaisi kiertää kaukaa.

Viime viikonloppuna sain kävellä muistojen ”bulevardilla” itselleni tärkeän Ystävän kanssa, ainakin itse hänet miellän lähelleni, lyhyehköstä tuntemisen ajasta huolimatta. Tuo päivä, ne kadut, ne maisemat vanhan Masalan sulautuessa uuteen, saivat itseni miettimään, että siitähän on vain hetki kun tuolla kasvoin siihen, jota nyt olen. Käytiin kalliolla, joka näkyi aikanaan entisen huoneeni ikkunasta, tuo oli paikka johon monet murheeni hautasin. Se oli myös paikka jossa nuorena riemuitsin onnistumisista, joskin ne olivat rajallisessa roolissa. Kuin pistona sydämessä tunsin sen kaiken kun kävelimme sinne mäelle. Ja senkin tunteen, kävelyn hänen kanssaan suljin syvälle, johonkin jonka ääreen voin joskus muistoissani palata. Jos sydämeni läikkyi tuona päivänä, niin sama tapahtui järjelleni. Takaisin ”pohjoiseen” ajaessa mietin kaikkia niitä solmukohtia jossa Ystäväni kanssa elämämme on risteytynyt, uskoni siihen, että kaikki olisi sattumaa, horjuu. Sattuman määrä on rajallinen, kun se ylittyy, monesti mietitään että kaikki on kohtaloa. Mihin sen ylittyessä siirrytään? Minä siirryin Espoon hautausmaalle, kaiken aloittajan, kaiken yhdistäjän haudalle. Sytytin kynttilän, ja kiitin niin kauniisti kuin vain voin. Menneistä vuosista, ja siitä mihin hän minut on tutustuttanut, johdattanut. Kyllä, uskon vahvasti että hän on kaiken takana. Jos ei takana, niin ainakin yhdistäjänä. En voi uskoa muuta, vaikka en järjellisesti voi uskoa tuota.

Voi, tuo kylä oli muuttunut niin paljon, paljon vanhaa elää enää muistoissani, uutta, itselleni kovin vierasta rakennettu tilalle. Fiilis oli kuitenkin jotenkin sama, se sai ajatuksen heräämään siitä, että ehkä joskus vielä…tänne asumaan. Tuo kylä sisältää paljon hyviä muistoja, ja huonojakin, silloin en vielä tiennyt, että maailmaan kompastuu, mutta sieltä opitut taidot ovat myös pystyyn tämän miehen nostaneet, kasvaminen tuolla ei siis ole mennyt hukkaan.

Tämä vuosi, vaikkakin elämä muutoin on soljunut omissa uomissaan, kuten viime vuonnakin, on tuonut jollain tapaa rauhaa mieleeni. Vaikka muistan paljon, olen oppinut unohtamaan. Tai jos en unohtamaan, niin antamaan anteeksi. Ja siitä, siitä olen syvästi kiitollinen. Masala vuodet, ja pitkät vuodet sen jälkeen sisälsivät tunteen että Minä VS. Muu maailma. Kukaan ei ollut minun puolella, vaan kaikki oli vastaan. Se viha oli aikas syvä, voin kertoa. Hyvin suuri osa siitä kohdistui itseeni. Se anteeksiantamattomuus, se pettymys jota koin itseäni kohtaan oli jotain mitä en voi sanoin kuvailla. Tuosta kaikesta olen viime aikoina pystynyt onnekseni luopumaan.

Kaunasta tulee lopulta kauha, väline, joka syö sinua sisältä. Se viha jota tunnet toista kohtaan, saattaakin, lopulta, johtua paljosta siitä, minkä itse olet tehnyt. Toiselle ei voi antaa anteeksi, ennen kuin on antanut anteeksi itselleen, hyväksynyt sen että täydellisyyteen voit pyrkiä, mutta sitä et saavuta. Toinen ihminen, nainen, ei ole myöskään täydellinen, ja hänen virheensä johtuu samanlaisesta vajavaisuudesta kuin omanikin, ei virheiltä voi välttyä, ei sydämen polkuja voi valita. Ne kaikki tuodaan meidän eteemme, ja niistä päivien kartoista ei ole valitusoikeutta.

Yhtä vähän kuin minä, myös vastakkainen sukupuoli voi valita risteyksissä teitä sydämensä kulkea. Se kulkee joskus vasten järkeä, mutta välillä, joskus, nuo kaksi tietä päätyvät samalle kadulle, täydentäen sen paikaksi johon tuntee kuuluvansa.

Joskus aamuisin herätessäni mietin, miksi olen yksin. Miksi olen ollut yksin kohta 10 vuotta. Ei peilistä katso lopulta hassumman näköinen mies, aika on toki tehnyt tehtävänsä pari kk vajaan 40 vuoden aikana, psoriasis vaivaa, ja hiusraja on kirimässä ylöspäin, mutta silti. Saisinhan minä baarista seuraa yöksi sänkyä lämmittämään, mutta minkä varaan silloin rakennat? Luot perustuksen haihtuvan humalan varaan, joka on sama kuin valaisit betonin juoksuhiekkaan. Maailmassa on oltava enemmän.

Vaatiiko tämä maailma lopulta liikaa? Vaatiiko parisuhteen saavuttaminen sen, että jokaisen miehen on ajettava mersulla? Asuttava asunnossa jonka neliöitä ei tarvitse? Onko kaikesta ulkoisesta tullut mitta sille, mitä lopulta on sisältä? Eihän se voi niin olla. En suostu uskomaan siihen. Eihän ihastumista, rakkautta mitata omaisuudella. Siinä suureessa ei ole loppumerkkeinä eurot, metrit, neliöt, tai edes pituus. Siinä on jotain isompaa, jotain sanatonta. Tunne, jolle ei ole sanoja.

Miehisyys ehkä lopulta mitataan väärällä tavalla. Parisuhdekelpoisuus. Pystyvyys. Mihin sinä perustat sen kuka kelpaa, kuka ei? Herkkyys ei ole heikkous, ja voima punttisalilla ei ole lopulta voimavara elämän poluilla. Joskus onni löytyy vähemmästä kuin yltäkylläisyydestä. Tässä maailmassa on niin paljon muutakin kuin menestyksen ulkoiset tunnusmerkit.

Rohkeutta, eikä luonteenlujuutta osoiteta sillä että seistään joukossa, eikä sitä sillä myöskään mitata. Luonteen kestävyyden mitta on se, että rohkenet erottua joukosta, olla itsesi näköinen ja kaltainen. Toimintasi täyttää lain ja asetuksen, mutta niiden antamissa raameissa olet hiukan kekkeruusi.

Rakkaus ei ole enää muodissa. Ainakaan sen kertominen sanoin, elein. Se kai pitää kertoa makkarissa lakanoiden välissä. Seksi on tärkeää, ja kivaa, muistaakseni, mutta eikö parisuhteessa olisi avoimuus ja elämän jakaminen tärkeämpää? Tuo kaikki kuitenkin tapahtuu ympärillämme kokoajan, ei pelkästään makkarissa tai keittiönpöytää vasten.

Sinkkuna oleminen on lopulta ihan ok, ja tuo johtunee siitä että olen siihen niin syvästi juurtunut. Olenhan minä ajansaatossa saanut tutustua naisiin joiden juurien kanssa olisin omani monesti mieluusti yhteen liittänyt, mutta lopulta palaan aina tutkimaan sydäntäni. Se on kuin lukoton vankila. Siellä on ovi, josta voisi kävellä ulos valoon, kohti kirkkautta, ja sitä unelmien tulevaisuutta. Siellä kuitenkin, sen oven saranapuolella on vartioina menneisyyden haamut, ja heidän apunaan sokkeloiksi rakennetut käytävät, jotka saavat minut pelkäämään eksymistä. Eksymistä sinne, mistä olen lähtenyt, paikkaan jonka olen kerran, toisenkin, taakseni jättänyt.

Siihen synkkyyteen en halua palata, en halua. Haluan hymyillä ja nauraa kuten tänä vuonna olen saanut. Haluan pitää sen tunteen. En takerru siihen, mutta suuntaan silti katseeni sitä kohti.

Sillä se…se on stimuloinut lihaksia, joita tarvitaan hymyilyyn. Siitä olen ikuisesti kiitollinen.

-Hannu 25/11/2022