Tietänet tunteen, kun olet nähnyt unta jostain menneestä, ja herääminen siitä on raskasta niin monella tapaa? Vaikka olisit todellisuudessa nukkunut hyvin, silti harmittelet sitä mistä uni on kertonut?

Tässä elämässä, valveilla monesti omat virheet joutuu kohtaamaan vain kerran, joskus toisenkin, mutta ei samallalailla kuin mitä herätessäsi on edessäsi. Monet unohtaa ne nopeasti, olihan kaikki vain unta, mutta mitä jos kuvittelee pian sen tosielämän olleen vaan unta, koska se tuntuu niin kaukeiselta, tai vaikka vaan siksi että näet unta siitä niin usein, että sitä kautta kuvittelet että sitä ei koskaan oikeasti tapahtunut vaan kaikki oli unta haihtuvaa, vaikka toisin toivoisit?

En epäile sitä, että joku tämän matkan varrella on epäillyt minun mielenterveyttä, joskus itsekkin kai, mutta olen varma että uneni kertoo tapahtumista jotka olivat. Vaikka vain mennäkseen ajan harmaseen historiaan, en ole kuvitellut kaikkea. Tolkuissani olen, vaikka erilainen ehkä ajatuksiltani kuin mitä sinä olet, mutta onko se minun vika? Vai onko se sinun? Onko kummankaan? Ei tämä maa, vaikka lakia säätää tämäntästä, ja tuon tuosta, ei se määritä kuka on normaali, kuka ei, sen monesti, ehkä liiankin monesti, määrittää harmaa massa joka kävelee katuja arjessaan, oravanpyörässään toteuttaen just sen mitä hänen oletetaan toteuttavan, kaikki muu on poissa, koska leimautumisen riski on liian suuri. Mitä ne pelkää? En ymmärrä.

Totuuden nimissä sanottakoon että monesti en muita ihmisiä ymmärrä monessa muussakaan asiassa. Eipä siinä, jokaiselle annettu vapaatahto, voi operoida elämän läpi juuri niin kuin haluaa, toimien oman päänsä mukaan, kuhan pysyy lain kirjaimen sisällä, lipsumatta liian alas.

En juurikaan pidä edes muista ihmisistä, en toki koe olevani mikään ihmisvihaaja, en millään mittarilla. Saan tehdä työtä josta pidän, jossa olen hyvä (ainakin omalla mittapuullani), ja mukavien työkaverien kanssa.

Elämässäni on tärkeitä ihmisiä, mutta joskus monet manööverit vieraiden ihmisten toimissa saa niskakarvat pystyyn, oli se sitten hidastelu liikenteessä, käsittämättömät kuviot kaupan kassoilla tai muuten vaan pahennusta aiheuttava elehdintä kaduilla, paskan musiikin kuuntelu liian isolla yleisillä paikoilla. Varmaan ihan normisettiä, ottaahan nuo sinuakin päähän?

Mitä tarkoitan sitten tuolla? Sitä, että viihdyn hiton hyvin yksin. Onko se sitten niin, että kaukaa kun rakastaa, niin se on kestävämpää kuin se että hetken seukkaa, ja totee että paskat, tää olikin ihan perseestä?

Elää siinä omassa illuussiossaan että se tarina olisi ollut lopulta koko elämän kestävää, vaikka se ei todellisuudessa ehtinyt juurikaan edes alkaa? En tiedä, kukaan ei kai tiedä. Kukaan ei ole niin viisas, eikä kukaan niin lapsellinen etteikö voisi kuvitella romanssia, joka ylittää suurimmatkin vanhat mustavalkoiset Suomileffat joissa ensirakastaja Tauno Palo vie naisen sydämen lopuksi ikää, kohti lopussa odottavaa yhteistä kiikkustuolia. Mutta…mitä jos osat kääntyvät? Jos nainen viekin miehen sydämen, ilman että koskaan saa sitä takaisin, tai saa mitää selitystä? Tai mahdollisuutta selittää virheitään. Jossain sanotaan että kaikille tulee antaa toinen mahdollisuus, mutta se on aina toisen käsissä, sitä korttia ei kukaan voi itselleen jakaa. Olkoon se anteeksiantoa, laupeutta, ymmärrystä, tai vain sitä että joskus itsekkin tehnyt väärin, virheen, ja saanut sen elää, tai tehdä toisin.

Niistä unista, niin, sä elät niissä täysiä sitä unelmaa, josta valveilla vain unelmoit. Se on väärin! Jos ihminen pystyisi nukkumaan siten että pystyisi unet määräämään itselleen, moni heräisi onnellisempana, koska se tiputus on välillä niin helvetin iso todellisuuteen. Minulla on aina ollut kohtalaisen hyvät unenlahjat, mutta muistan vuoden 2016 kuinka ne menetin niin pitkäksi aikaa, ja koko elämä oli vain varjo siitä Hannusta joka todella olen. Rakkaus, tavoiteltu, ja menetetty aiheutti sen. Siitä aikaa kulunut, vuodet vaihtuneet, vuosikymmenkin, mies ei. Kai meistä jokainen on kokemuksiensa summa, ja se mikä olemme tänään rakentuu kaikesta mitä olemme eilen kokeneet. Niin minäkin. Sillä erotuksella, että en kykene unohtamaan. Töissä kolleegat monesti ihmettelevät muistiani, mutta se ei valitettavasti ole valikoiva, se muistaa myös ne asiat, jotka niin mieluusti painaisin jo unholaan. Se on asia, joka ei ole minun päätettävissä, näin se on säädetty minun kohdaltani.

Omat uneni sisältävät upeita aamuja ja iltoja vuodelta 2016, ja heräämisen lähellä sitten katkeria, väärin ymmärrettyjä sanoja hallista 7. Mennyttä, mutta silti jotenkin niin lähellä, omalla tapaa. En toki aina näe samaa unta, mutta hän niissä monesti on, kuin merkkinä siitä että jotain jäi kesken. Lohdun haen siitä, että minun yrityksestä se ei jäänyt kiinni, yritin kaikkeni korjata, vaikka ehkäpä mitään ei ollutkaan enää korjattavissa. Hetkeksi käänsin kaiken sen rakkauden päälaelleen, huomatakseni että en löytänyt siitä itseäni, se oli kaikkea muuta kuin lopulta tunsin. Tunsin silloin, tunnen nyt.

Monet unet ovat myös -22 jälkeen, haaveita ja tunteita ihmiseen, joita en ehkä ole sentään onnistunut pilaamaan, mutta en saavuttamaankaan, eikä minun toki kai koskaan ole niin tarkoitettukkaan. Kuvia verkkokalvoilla, hymyä jota on käsittämätöntä käsittää, vartaloa joka ei tunnu olevan tästä maailmasta. Unelma, joka on jostain koulukirjan oppiesimerkistä. Mies kun olen, niin aina ei ymmärrys riitä. Häntä katsoessa, se ei riitä.

Unet kertovat meistä, mutta myös siitä mikä meille on tärkeää. Mistä haaveilemme, miten haluaisimme elämämme, maailmamme olevan. Unelmointi ei ole vaikeaa, herääminen on…

—

Muistan isäni hautajaisten jälkeen hänen siskonsa kertoneen viimeiseksi jääneestä vierailustaan Vaasassa, että kun aamulla näki isäni, hän kysyi; Oliko kaikki hyvin, oliko hyvä yö?

Isäni vastasi, ilmeisen lakoniseen tapaansa;
”Kuule rakas sisko, ei minulla hyviä öitä olekkaan”.

Se kaikessa karmeudessaan sisältää lohdun, viimein silloin viimevuosikymmenen loppumetreillä, yöt lopulta muuttuivat paremmiksi, yhdeksi, mutta lopulta armahtaen hyväksi, ilman että joutuu heräämään todellisuuteen, jonka toiseksi hänkin varmasti olisi niin monesti toivonut.

—

Se että unet ovat joskus huonoja osallani, parempia toivoen, ei tämä aika jota elämme ole myöskään kovin kaksinen. Kaikki tässä maailmassa on mennyt alamäkeen kun vuosikymmen vaihtui, ja olemme hädintuskin ohittaneet vuosikymmenen puolivälin. Sano mun sanoneen, että ennen kuin kalenteri kääntyy vuoteen 2030, koemme vielä synkempiä aikoja, eikä tätä ennustaessa tarvitse olla edes mikään Nostradamus, se vaati vaan sen tiedon että ihmisillä on tapana toistaa menneet virheet, ja 1920 -luvun kuohunta, neuvostovenäjän synnyn mukaanlukien, rakensi portaat sille mihin maailma joutui 1930 -luvulla. Ei pelkästään syntyneen neuvostoliiton vuoksi, vaan vastavoimien nousun vuoksi. Maailman ”isot” ihmiset hakevat tasapainoa hallitsemilleen valtioille, ja jossain vaiheessa kyvyt loppuvat kesken ja historia kertookin sen mitä tapahtuu kun diplomatia ei enää riitä. Niin valitettavaa kuin se onkin, niin tuo aika vielä palaa, isompana. Se on vääjäämätön pakko joka tähän ihmiskuntaan on rakennettu, osaltaan loppumattoman paremmuuden tavoittelun takia. Elintila ei riitä, oma ego ei anna periksi, kansa masinoituu, mikä sitten onkaan lopulta syynä, mutta eikö se ole lopultakin lopputuloksen kannalta aivan sama, mikä on ollut lopullisena kipinänä?

Lempisarjassani Raid:issa eräs pornokauppias sanoi, että ”jos maailma on paska, pitää syödä sontaa, että osaa orientoitua”, pitää hyvin paikkansa, mutta voi myös toimia toisin, ja olla maailmassa erilainen kuin kaikki muut.

Kun riksu on jäänyt taa muutama kuukausi sitten, tunnen monen asian olevan niin paljon paremmin, kenkä on kevyempi iltakävelyillä, monesti musiikki on vähemmän surullista, itkenkin vähemmän! Moni asia paremmin siis, mutta ei ihminen pääse sydäntään tai muistojaan pakoon muuttamalla osoitettaan. Ei koskaan. Vaikka joskus pääsisin sinne lappiin lopulta, en ole muistojeni varjoissa, ne hakeutuvat luokseni kuitenkin, tunnen ne, ehkä hiukan haalistuneina, mutta ei unohtuneina.

Lohdun tuo kuitenkin ajatus siitä, että sitä hetkeä odotellessa, ehdin, jos luoja suo, hankkia niin paljon muita muistoja, joita mieluusti kannan mukanani vaeltaessani niissä tunturien kupeissa, niissä näkymissä joihin silmänkanto ei riitä,

Siellä jossa ilma ja ihminen voi olla niin vapaa, kuin sanan ”vapaa” varsinainen tarkoitus on.

Matkaa pohjoiseen on, mutta päivä kerrallaan, muistaen rakastaa elämää, ja hyväksyen muistot. Opetellen olemaan se ”parempi ihminen”. Tee säki niin!

-Hannu / 060826

Blogi Vol 2, takaisin siis, ainakin hetkeksi

Tiedätkö, tai oletko koskaan tuntenut sellaista hetkeä, jossa katsot olkasi yli ja näet naisen, taikka miehen joka pysäyttää just sen hetken, kaiken ajan, ja melkein sydämesi? Sellaista hetkeä jossa hän kulkee silmiesi editse kuin hidastetussa filmissä?

Minä olen, muutaman kerran elämässäni, en monesti, mutta olen silti, tätä edeltävän kerran Nummelassa kesällä -22.

Viimeksi hetki sitten kun olin uimassa Ikaalisissa Kyrösjärven rannassa ohitseni käveli sellainen nainen että en voinut kuin huulillani muodostaa sanat; ”huh huh!”.
Ja nyt toki luulette että oli joku silikoniblondimissiunelma, ei, ei ollut, vaan epätyypillisesti itseeni vetosi nyt todella vahvasti tummatukkainen, kenties espanjalaistaperimää omaava, ”Carmen”.
Siinä hän kulki keikistelemättä, Romeo poikansa kanssa, ei flamencomekossa vaan mustassa uikkarissa, ja kyllä, myönnän että oli muodot oikeissa paikoissa, mutta kuitenkin täysin tavallinen, jopa omaan makuuni hieman pitkä, silti joku sulake paloi päästäni kun katsoin häntä aurinkolasieni läpi. Jotain magiaa oli hetkessä, ja hänessä. Hän oli jotain Diandran ja Catherine Zeta-Jonesin välistä, tyrmäävä, vain olemalla. Varmasti hetki jonka muistan ja pitkään. Hetki sai myös itseni miettimään naismakuani, mikä kääntää pääni. Se on ollut yleensä taipuvainen vaaleisiin hiuksiin, kuppikoolla ei ole väliä. Ennen toki olen valikoinut kahvini isosta mukista, mutta nyt on toisin, vaihtelevasti, eli sillä ei ole lopulta silmissäni mitään merkitystä. Eikä ilmeisesti myöskään hiuksien värillä, jännä miten ihminen, jopa mies, voi ajatuksiltaan muuttua kun vuodet vierivät.

Näin illalla kylpylässä karaokeillassa hänet uudestaan, mutta ennen kuin sain suutani auki, ennen kuin nestemäinen rohkeus riittävästi hupeni tuopista itseeni, hän oli kadonnut. Hän katosi kuten oli tullutkin, olkani ohitse. Ehkä joskus vielä ajattelen että kuvittelin hänet vain, mutta olen vakuuttunut että hän oli todellinen, yhtä olemassa kuin minäkin niissä kahdessa ohitsekiitävässä hetkessä olin.

Joskus olen miettinyt uskonko rakkauteen ensisilmäyksellä, mutta en usko, se vaatii enemmän, kaksi tai kolmekin silmäystä, samaa taajuutta, jotain ihmisten välistä bluetooth yhteyttä. Ulkoinen viehätys on osa, iso osa, myönnän, mutta silti kupolissa, katolla, pitää olla muutakin kuin vain hiukset. Tällä tarkoitan siis samankaltaisuutta, yhteneväistä huumoria, ja maailmankatsomusta, en sitä että ei saisi omalla tavallaan olla kekkeruusi.

——

Joskus katson kävelyllä taivaalle, ja mietin kenet olen pettänyt, ketä vastaan olen kääntynyt. Itseäni, rakastamiani naisia, vai Jumalaa? Mikä noista on pahin, raskain taakka kantaa täällä, tässä elämässä, mikä on se suurin risti harteilla? Ehkä se että olen kääntynyt joskus rakkautta vastaan, luullut että voisin sen sammuttaa tai poistaa itsestäni, kuinka väärässä olinkaan noissa tummissa hetkissä. Minä hengitän sitä, huudan sitä maailmaan kuin millään muulla ei olisi väliä. Minulle juuri millään muulla ei olekkaan väliä. Huominenkaan, tai ajasta seuraavaan ei tule sitä muuttamaan. En häpeä sitä, en pyydä anteeksi, en kiellä itseäni, enkä sitä mitä, tai miten tunnen. Monelle se on liikaa, ja jos se tarkoittaa sitä, että olen kaiken tulevaisuuden yksin, hyväksyn sen, koska eihän kukaan lopulta voi kauppaa käydä siitä kuka sydämeltään on. 

Jos luoja suo, tulee vielä aika kun tuolta asialta poistuu sille tässä ajassa luotu stigma. Jos myöntää tuntevansa syvästi, sitä pidetään heikkoutena, jotenkin liian erilaisena miehenä, miehen pitää olla kuin kivi, kova ja kylmä, romantikko on murtunutta graniittia, arvoton ja rikki, turha kapine. Joskus aikanaan sama stigma, joku erikoinen häpeä, oli heillä jotka kävivät terapiassa, ja nykyään se on asia josta ollaan ylpeitä, jonkinlainen trendikin jopa. Ehkä rakkaudesta puhuminen kokee vastaavan renesanssin joskus. Kuitenkin rakkaus, siitä kertominen, sen tunteminen, yksinkin, on voima, se ei ole koskaan heikkoutta, se on eteenpäin vievä tunne, asia joka auttaa näkemään huomisessa mahdollisuuden pilvettömään päivään, tämän taivaan alla jossa toisinaan on ikävä kättä johon tarttua, naista jonka otsalle antaa pusu merkiksi siitä mitä tuntee. Ainakin Sanni aikanaan siitä tykkäsi, Masalassa, vuosikymmeniä sitten.

On paljon asioita joita aika ei voi parantaa, mutta silti käänteisesti ajatellen on paljon hyvää mitä aika ei voi viedä pois, hyviä hetkiä, jotka toki minä vain enää muistan, muut ovat ne arkisesta muististaan sammuttaneet, mutta lopulta hekin tuntevat ne, joskin eivät halua. Syitä siihen kai heillä vähintään yhtä monia kuin minulla on syitä muistaa.

Kuitenkin, siellä jossain heidän historiassaan, minäkin olin siellä, kenen hiuksia silitin, kenen kanssa olin intiimimmin. Kohta ajassa, tämän maailman taivaan alla, joskus, mutta silti olemassa.

Rakastan osaltaan tahtomattani, mutta rakastan koska en voi muuta. Rakastan koska olen.
Vaikka he unohtavat, minä muistan.

Niin on kohdaltani määrätty, ja muu olisi toivoton taisto Taivaan valtoja vastaan.

-Hannu / 040726

Viimeinen blogi:

Ajatus muotoutui jo viime kesänä Ikaalisissa, ehkä joku sen videon muistaakin…

Näin kevään ollessa pitkällä, jo kesän kynnyksellä liki, on aika heittää hyvästit tälle blogille, harrastukselle, terapiamuodolle, mikä se onkaan, ehkä se on ollut kaikkea noista ja enemmänkin.

Muistan kun tämän ”harrastuksen” aloitin, olin hetki sitten muuttanut Kamppiin, Helsingin ytimeen, ja työn ohessa iltaisin opiskelin insinööriksi Metropoliassa. Erinäisten sattumusten kautta opiskelut jäivät 2/3 osaan valmistumisesta, ja Helsinki taakse myös.

Muistan tuon ajan keskustan elämän lisäksi siitä, kuinka kipuilin kaivaten Janikaa, kaikkia niitä hetkiä, tahtoen kokea edes yhden niistä uudestaan, siinä toki onnistumatta. Ymmärrän sen jo nyt, aikaa kulunut.

Niin, aikaa kulunut tämän blogin parissa 4245 päivää. Se on tovi jos toinenkin, se on pitkä…aika.

En edes itse osaa määritellä millaiseksi tämä harrastus on muodotunut näiden kaikkien vuosien aikana, tai miten ne ovat muuttaneet minua. Kasvanut olen, se on selvä, mutta millä tavoin tämä blogi on kasvattanut minua vuosien rinnalla, se on mysteeri, ja sellaiseksi kai jääkin.

Stadin vuoden jälkeen, sen jälkeen kun tämän pistin pystyyn, on tapahtunut niin paljon. Henkisesti ehkä enenmmän kuin koko elämäni aikana ennen näitä kirjoituksia. Lähes 12 vuotta, en sano että olisi helppoa päästää irti tästä, mutta olen tullut siihen pisteeseen, että en tunne enää samanlaista paloa kirjoittamiseen, kuin aikanaan tunsin.

Se vaatii tietynlaista alakuloa, kaukokaipuuta, kaipuuta ylipäätään, sydämen pakahtumista ikävässä, rakkautta joka ylittää kaiken mitä ihminen voi käsittää. Ihminen käsittää tässä maailmassa paljon, hyvin paljon, mutta koskaan ei sitä, mitä rakkaus on, tai mitä se tarkoittaa, ja miten se voi ohjata mieltäsi kuin olisit mieltä vailla.

Minä yhä rakastan, tulen aina rakastamaan, se ei poistu. Tulen yhä itkemään muistojani, mutta pyyhin kyyneleet poskiltani hymyillen nykyisyydelle. En koskaan unohda, muistan kaiken, ja kannan mukanani, mutta armolla. En vaadi itseltäni enää täydellisyyttä, en siihen ole pystynyt. Kukaan ei pysty.

Meille ei luvattu täydellistä elämää, meille luvattiin, ja annettiin se elämä jota elämme, muokaten siitä oman näköisemme. Eikä kukaan väittänyt, tai luvannut sitä helpoksi tieksi kulkea, meille annettiin se aika, ja ne mahdollisuudet jotka käsissämme on, ja ovat olleet.

Keskeneräisyys on jotain johon olen joutunut kasvamaan. Kaikki meistä on sitä. Taidoiltaan, tunteiltaan, kaiken osaamiselta. Kukaan ei ole koskaan siinä valmis. Kaikki on kesken. Tunnen yhä, että jotkin asiat ovat jääneet sanomatta, niin paljon on jäänyt pyytämättä anteeksi naiselta, toiseltakin, mutta tilaisuuden puuttuessa hyväksyn sen. Hyväksyn sen, että jotkin asiat jäävät kesken.

Näen huomiseen, aamuun, ja sen nousevaan aurinkoon. Näen pkrl:een kovan työn tulokset horisontissa. Näen aikaan, jossa olen kyynelistä vapaa, ilman että luovun kyvystäni rakastaa.

Tämä kaikki vajaa 12 vuotta on ollut kasvua minuksi, täksi mieheksi joka tänään olen. On päiviä, ja kirjoituksia jotka vaihtaisin pois, mutta ne on silti osa matkaa, osa tarinaa. Monen mutkan kautta, mutta silti kohti onnellista elämää. Yksin, kyllä, mutta siitäkin olen oppinut nauttimaan. Niin, itseasiassa, koko blogin ajan olen sinkkuna ollut. Kumpi sitten aiheuttanut kumman, vai ovatko ne lopulta erillisiä asioita. Rakkaudestahan täällä olen paljolti kirjoittanut. Liiankin liki kai, tai auki, avoimesti.

Sellainen olen. Rakastan, ja kerron sen. Tunnen, kerron senkin. Kaikkien mielen mukaista se ei ole ollut vuosien varrella, mutta niiden tekstien lukeminen on aina ollut juuri sinun oma valintasi.

Vuosi vuodelta rynnätään kohti viittäkymppiä, ja jos aika on yhtä nopsajalka kuin tähänkin asti, tiedän että hetkenpäästä on se ikäkriisi jo käsillä. Mutta ei vielä…ei ihan vielä…

—–

Hyvää tulevaa kesää JUST sulle, muista hymyillä, ja ennen kaikkea, muista RAKASTAA!

<3:llä Hannu / 28.03.26 (Piste).