Viimeinen blogi:

Ajatus muotoutui jo viime kesänä Ikaalisissa, ehkä joku sen videon muistaakin…

Näin kevään ollessa pitkällä, jo kesän kynnyksellä liki, on aika heittää hyvästit tälle blogille, harrastukselle, terapiamuodolle, mikä se onkaan, ehkä se on ollut kaikkea noista ja enemmänkin.

Muistan kun tämän ”harrastuksen” aloitin, olin hetki sitten muuttanut Kamppiin, Helsingin ytimeen, ja työn ohessa iltaisin opiskelin insinööriksi Metropoliassa. Erinäisten sattumusten kautta opiskelut jäivät 2/3 osaan valmistumisesta, ja Helsinki taakse myös.

Muistan tuon ajan keskustan elämän lisäksi siitä, kuinka kipuilin kaivaten Janikaa, kaikkia niitä hetkiä, tahtoen kokea edes yhden niistä uudestaan, siinä toki onnistumatta. Ymmärrän sen jo nyt, aikaa kulunut.

Niin, aikaa kulunut tämän blogin parissa 4245 päivää. Se on tovi jos toinenkin, se on pitkä…aika.

En edes itse osaa määritellä millaiseksi tämä harrastus on muodotunut näiden kaikkien vuosien aikana, tai miten ne ovat muuttaneet minua. Kasvanut olen, se on selvä, mutta millä tavoin tämä blogi on kasvattanut minua vuosien rinnalla, se on mysteeri, ja sellaiseksi kai jääkin.

Stadin vuoden jälkeen, sen jälkeen kun tämän pistin pystyyn, on tapahtunut niin paljon. Henkisesti ehkä enenmmän kuin koko elämäni aikana ennen näitä kirjoituksia. Lähes 12 vuotta, en sano että olisi helppoa päästää irti tästä, mutta olen tullut siihen pisteeseen, että en tunne enää samanlaista paloa kirjoittamiseen, kuin aikanaan tunsin.

Se vaatii tietynlaista alakuloa, kaukokaipuuta, kaipuuta ylipäätään, sydämen pakahtumista ikävässä, rakkautta joka ylittää kaiken mitä ihminen voi käsittää. Ihminen käsittää tässä maailmassa paljon, hyvin paljon, mutta koskaan ei sitä, mitä rakkaus on, tai mitä se tarkoittaa, ja miten se voi ohjata mieltäsi kuin olisit mieltä vailla.

Minä yhä rakastan, tulen aina rakastamaan, se ei poistu. Tulen yhä itkemään muistojani, mutta pyyhin kyyneleet poskiltani hymyillen nykyisyydelle. En koskaan unohda, muistan kaiken, ja kannan mukanani, mutta armolla. En vaadi itseltäni enää täydellisyyttä, en siihen ole pystynyt. Kukaan ei pysty.

Meille ei luvattu täydellistä elämää, meille luvattiin, ja annettiin se elämä jota elämme, muokaten siitä oman näköisemme. Eikä kukaan väittänyt, tai luvannut sitä helpoksi tieksi kulkea, meille annettiin se aika, ja ne mahdollisuudet jotka käsissämme on, ja ovat olleet.

Keskeneräisyys on jotain johon olen joutunut kasvamaan. Kaikki meistä on sitä. Taidoiltaan, tunteiltaan, kaiken osaamiselta. Kukaan ei ole koskaan siinä valmis. Kaikki on kesken. Tunnen yhä, että jotkin asiat ovat jääneet sanomatta, niin paljon on jäänyt pyytämättä anteeksi naiselta, toiseltakin, mutta tilaisuuden puuttuessa hyväksyn sen. Hyväksyn sen, että jotkin asiat jäävät kesken.

Näen huomiseen, aamuun, ja sen nousevaan aurinkoon. Näen pkrl:een kovan työn tulokset horisontissa. Näen aikaan, jossa olen kyynelistä vapaa, ilman että luovun kyvystäni rakastaa.

Tämä kaikki vajaa 12 vuotta on ollut kasvua minuksi, täksi mieheksi joka tänään olen. On päiviä, ja kirjoituksia jotka vaihtaisin pois, mutta ne on silti osa matkaa, osa tarinaa. Monen mutkan kautta, mutta silti kohti onnellista elämää. Yksin, kyllä, mutta siitäkin olen oppinut nauttimaan. Niin, itseasiassa, koko blogin ajan olen sinkkuna ollut. Kumpi sitten aiheuttanut kumman, vai ovatko ne lopulta erillisiä asioita. Rakkaudestahan täällä olen paljolti kirjoittanut. Liiankin liki kai, tai auki, avoimesti.

Sellainen olen. Rakastan, ja kerron sen. Tunnen, kerron senkin. Kaikkien mielen mukaista se ei ole ollut vuosien varrella, mutta niiden tekstien lukeminen on aina ollut juuri sinun oma valintasi.

Vuosi vuodelta rynnätään kohti viittäkymppiä, ja jos aika on yhtä nopsajalka kuin tähänkin asti, tiedän että hetkenpäästä on se ikäkriisi jo käsillä. Mutta ei vielä…ei ihan vielä…

—–

Hyvää tulevaa kesää JUST sulle, muista hymyillä, ja ennen kaikkea, muista RAKASTAA!

<3:llä Hannu / 28.03.26 (Piste).