(blogikuva sankarihautojen viereisestä puistosta 02.11.2024)
No ei ehkä aivan arvaamatta, toki se on tiedossa että tulee tänäkin vuonna, mutta yllätys oli se että se saapui yhdessä yössä. Aivan kuin aikaisemmin, tasan kuukausi takaperin saapui syksy.
Kun syyskuu kääntyi lokakuuksi, keli muuttui samantien syksyksi, lehdet tippui puista, ja ne missä vielä lehtiä oli, oli ruskassa. Tuuli puski takin läpi iltakävelyllä, ja nyt, kun viimeinen päivä lokakuuta vaihtui marraskuuksi, taivas aukeni, ja satoi yhdessä päivässä tänne 10 senttiä. Jopa asiaan perehtymätön huomaa, että jotain on ilmastossa tapahtunut, ja toki se ei liity tarkkoihin kalenterin päivämääriin, tämä vuosi ollut vain sattumaa.
Toki olisin minäkin, kuten moni muukin, toivonut pikkasen ennakkoon varoitusta talven tulosta, siis lumen, jotta olisi saanut talvirenkat alle ajoissa, ikuisuus juttu, ”talvi yllätti autoilijan”, ehkä niinkin, mutta 1,5 viikkoa sitte suhasin vielä potkulaudalla, ja nyt 10 senttiä lunta maassa. Foreca on keksitty, joskin epäluotettavaksi todettu. Nyt meni näin, ja ehkä ensi vuonna vaihdan renkaat jo lokakuun puolessa välissä
Itseä harmittaa jotenkin että syksy jäi niin lyhyeksi, se oli kirjaimellisesti vain kuukausi. Syyskuun alussa oli lähes hellettä, ja sitten alkoi viileämmät tuulet. Syksyyn liittyy tietty melankolia, luopuminen, ja siksi kai siitä vuodenajasta lopulta niin paljon pidänkin. Puoliviileässä sateessa kävely, sateen pyyhkiessä kasvoja, en tiedä, jotenkin se on vaan oman tuntuinen juttu, tykkään!
Äsken kun ajelin lohjalta renkaiden vaihdosta / talven auto valmisteluista kotiin, niin kyllä huomasi että talvi on saapunut, takaisin kotiin ei olisi enää kesäisillä päässyt, nastoillakin puoli drifting oli tulomatka, ainakin rampeissa. Ehkä kuitenkin lumen kanssa, tai siis sen olessa maassa pimein aika on mennyt, ja vaikka pimeä saapuu aikaisin, lumi pikkasen hohtaa valoa takaisin. Joskaan maahan nyt satanut lumi, tuskin on pysyvä.
Vuoden loppu lähenee, mitä vuosi on tuonut, tai mitä siitä jää käteen? Tapahtumia jokaisella meillä täynnä, jotkut säilömme sydämeen, jotkut ovat arkipäiväisiä, vasemmalla kädellä sivutettavia päiviä. Niin minullakin. Jotain kuitenkin on jäänyt, jotain olen oppinut, tai ehkä opin jo aikaisemmin, viime vuonna, ja ne eivät ole asioita joita koulussa opetetaan. Ne ovat sydämen oppitunteja, ne käydään iltaisin, ne käydään öisin.
Vuosi vuodelta sinkkuus aika kasvaa. Olen sinkkuna nyt ollu reilu 11 vuotta. Se on käsittämätön aika. Joskus alakulossani mietin, että olen ollut sinkkuna just ne vuodet jolloin miehet perustaa perheen naisen kanssa. Parhaat vuodet? En tiedä, en usko. Onhan nuo vuodet eletty, vaikkakin yksin, ehkä jos olisin halunnut, olisin perheen saanut, nyt sen ajattelu on turhaa. Tai siis toki sen voisi vieläkin saada, mutta haluanko? Eihän meitä kaikkia ole tehty Isäksi. Isäksi…niin, omani haudalla kävin tänään veljen, ja hänen lapsien kanssa viemässä kynttilän. Hän oli Isäni, mutta ei monestikkaan kummoinen esimerkki siihen. Jos jokin on varma, hänen virheitä siinä roolissa en halua toistaa. Onhan toki niin, että miehestä ei yksin Isää tehdä, siihen tarvitaan myös se nainen.
Kun tämä vuosi menee loppuun, saapuu uusivuosi, niin jää tähän vuoteen 365 yötä. Yhtä monta yötä olen miettinyt yksinäisyyttä, yhtä monta aamua olen herännyt yksin. Ei, en ole hakenut lohtua, seuraa baareista, en koe tarvetta siihen. Olen suunnannut ajatukset siihen positiiviseen puoleen mitä sinkkuus tuo, saan ottaa pari purkkia olutta vaikka arkena, saan jättää sukat lattialle, enkä laita niitä heti pyykkikoneeseen, saan laulaa autossa yksin ajellessa, ja kuunnella hengellisviritteistä musaa jos haluan.
Olen kirjoittanut rakkaudesta yli kymmenen vuotta, täällä, tässä blogissa. Yhtälailla kuin tuo aika on ollut sinkkuutta, on siihen kuulunut rakkauttakin. Olkoonkin yksipuoleista. Se ei merkitse mitään. Merkitystä on sillä mitä olen oppinut. Jotkut lukee lääkäreiksi kymmenen (10) vuotta, minulle tuo aika on opettanut sen, miten olla minä, miten tuntea kuin minä, miten olla sydämen kanssa kutakuinkin tasapainossa. Rakkauden kanssa tasapainoilin jo teininä, mutta en silloinkaan osannut sitä käsitellä. Käperryin kuoreeni, suutuin, vihasin, ja se sama kaava jatkui pitkälle yli kolmekymppiseksi.
Nyt, yli 40 vuotiaana olen oppinut asiasta lisää, ja ehkä olen valmiimpi, parempi mies. Ei meistä kukaan ole koskaan täysin valmis, jokaisessa on omat vikansa, mutta kaikki meistä pyrkii kohti parempaa. Paras ei ole yksikään. Ei ole ketään, joka sanoisi että olet paras, olet täydellisin, vertaat aina itseäsi muihin, mutta turhaan. Se vain vääristää sitä mitä yrität olla, mihin pyrit, mitä oikeasti haluat.
Aika paljon tässä elämässä ollut juttuja, oli ne sit opiskeluita, sosiaalisia hommia, ulkonäköön liittyviä, eritoten psoriasiksen kanssa painimista, mutta isoin asia…on Rakkaus. Ei ole mitään isompaa, mulle ainakaan.
Sen kanssa on istuttu jälki-istunnot, sitä on saatu kokea, sitä on saanut antaa, sitä on ollut molemminpuolin, sitä on ollut yksipuoleisesti, erityisesti tuo viimeinen. Elämä kuitenkin yllättää, ja se opettaa, jopa armahtaa meitä, jos sen oikein haluaa kuulla ja ymmärtää.
Ethän sä voi pakottaa itseäsi rakastamaan jotakuta, ja ihan yhtä vähän sä voit itseäsi pakottamaan olemaan rakastamatta. Ei niitä tunteita säädellä järjellä, eihän niitä säädellä mitenkään. Ne tunteet vain ovat, ja niillä on meistä riippumaton tahto.
Me voidaan haluta paljon, vaatia jopa, mutta eihän meidän käsissä ole edes tämä aika jota elämme, miten siis voisikaan olla niin, että voisimme säätää elämää isommista asioista, tuosta rakkaudesta.
Itse olen elänyt läpi rakkauden, läpi sen saariston ja karikoiden. Olen ratsastanut sen aallonharjalla, ja lopulta tippunut. Se tippuminen sattuu enemmän kuin tasainen arki. Siksi kai olen tyytynyt tasaisuuteen.
Tuo tasaisuus kuvastaa hyvin nykyistä tilannetta. Tottakai pinnan alla rakastan. En kai saisi, mutta rakastan. Rakastan niin että se tulee uniin, se tulee valveuniin, se tulee hetkiin töissä, se tulee työmatkoihin, se kiteytyy karaokelaulantaan auton ratissa. Se on erottamaton osa elämää, ja minua.
Jos mennään vuosia taaksepäin, koin tunteet eri tavalla. Ne olivat paljon ehdottomampia. Rakkaus taipui kyynisyyteen, välinpitämättömyyteen jopa, ja sitähän rakkaus ei ole. Se ei ole oman hyvänolon tavoittelua. Oma onnellisuus tulee siinä kuin kaupanpäälle.
Nykyään, kaikkien arpien jälkeen, näen tuon pyhän asian siten, että rakkaus toista kohtaan on sitä, että tahtoo hänen olevan onnellinen. Jos minun lähellä olo ei tuo hänelle riittävää hymyä, riittävää onnea, niin on minun osani ja arpani olla ilman häntä. Toivoa, että vielä saapuu joku, joka hänet tekee onnellisemmaksi kuin mihin minä pystyisin.
Tuon ymmärtäminen on tuonut itselleni syvää rauhaa, seesteisyyttä, kykyä rakastaa kauempaa, ilman että se lämpö jonka tunnen naista kohtaan polttaisi minua loppuun. Aikaisemmin, vanhassa elämässä en ole näihin raameihin mahtunut. Joitain asioita muistan surulla, mutta niinhän sitä sanotaan että elämää voi ymmärtää taaksepäin ja elää eteenpäin. On viisas hän, joka noin on lausunut.
Ehkä se on kuluneet vuodet, minun vanheneminen, joka on ehdottomuuden poistanut. Ennen olin sodassa tämän maailman kanssa kun asiat ei menneet omien toiveiden mukaan, mutta nyt näinkin vanhana setämiehenä katson iltakävelyn lomassa taivaalle, ja hyväksyn jos sieltä paistaa aurinko, sataa vettä, räntää tai lunta
En voi päättää tuosta, enkä hänen tunteista, ainoa mitä voin, on rakastaa oikein, rikkomatta itseäni, loukkaamatta häntä jota kohtaan syvästi tunnen, se on kova taito, ja olen hyvin…hyvin lähellä sen oppimista.
Kaikki nuo vuodet eivät ole menneet hukkaan, sydän muistaa ne hetket ja retket mutta ihminen myös oppii siinä polkujen varrella.
Jopa minä. Oppia ikä kaikki, mitä tulevaisuus vielä tuokaan…
Oli se mitä vain, olen ehkä valmiimpi kuin koskaan…ja toiveikkaampi
Kaikki ne ajat Masalassa, Ikaalisissa, Leppävaarassa, Vantaalla, Espoon keskuksessa…kaikki muistan, joskus muistelenkin.
Kuitenkin tänään, koen että olen verrattain onnekas, ja onnellinen mies, vaikka minulta paljon puuttuukin, ja vaikka huomennakin herään yksin, saatan silti, yhä, hymyillä maailmalle, ja sille elämälle joka minulle on suotu.
Tee sinä samoin, se tuo paljon.
-Hannu 2/11/2024