”Herkän hymys kun mä näin
Liekki syttyi sisälläin
Sitä en saa sammumaan
Sua etsin vaan
Yritin sun luokses tulla
Mutta löytänyt sua en
Nyt on tieni viitoittama kaipauksen
Sua etsin vaan…”

Öin unessain sun luoksein saan
Mut haihdut aamuun kalpeaan
Ja taas oon huoneessain
Vain kaipuu seuranain..”

-Kari Tapio – Ei eksy taivaan lintukaan

—

Tiedätkö tunteen, kun heräät, ja mietit, että olet nähnyt joskus saman unen ennenkin? Hyvä. Niin tiedän minäkin tuon tunteen.

Tiedätkö tunteen, kun heräät, ja mietit, että olet nähnyt saman unen ennenkin, vuosia, lähes joka yö. Etkö? Minä tiedän.

Kerronpa hieman miltä se tuntuu..

Ihminen ei pysty määrittämään mihin nukahtaa. Voit toki ajatella lämpimiä asioita, ja toivoa että unesi ottaa niistä kopin, se ei useinkaan kuitenkaan mene niin. Jotkut näkevät painajaisia, jotkut haaveilevat jostain paremmasta. Itse en osaa määrittää kumpia uneni ovat. Ei ne painajaisia ole kuitenkaan, täysin, painajainen on vasta kun herää tilanteeseen että ne olivat vain unia.

Kohta alkaa vuosi 2023. Silloin on 10 vuotta siitä kun olen viimeksi ollut ”virallisesti” parisuhteessa, sen jälkeen sinkkuutta. Pari hetkeä hymyä tuon jälkeen, paljon enemmän kyyneliä. Silti, usko parempaan, silti usko hyvään. En suostu muuhun.

Mutta niistä unista. Ne on melkein aina saman kaavan mukaan, välillä henkilöt vaihtelee. Ne vaihtelee tietenkin sen mukaan kenen kanssa ollut tekemisissä päivän aikana, tai ketä eniten kaipaa. Niinhän se menee.

Se on uni onnesta, siitä josta olen jäänyt paitsi. Se on se unelma, jota olen etsinyt, jota olen tavoitellut. Olen tavoitellut sitä niin lujaa, että se on hämärtänyt todellisuuden ympärilläni. Tuosta epätodellisuudesta, tai siinä elämisestä olen joskus maksanut kovan hinnan. Olen kuitenkin nähnyt sen unelman, maistanut sen, silti, kuitenkin, en saanut siitä otetta, se katosi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Se kuitenkin oli, se oli todellinen, se oli todellisuus, joskin vain hetken aikaa.

Niissä unissa vilisee hymyjen ilo, kasvoista kasvoihin, monesti niitä kasvoja on enemmän kuin kaksi, tarkoittanee perhettä. Valveilla en tiedä mitä se tarkoittaa. Eihän minulla ole kokemusta isyydestä, ei kokemusta siitä millainen se vastuu on, tai mitä se vaatii. Se vaatii enemmän kuin mitä minä tiedän. Samaan heräämisen hetkeen liittyy kysymys siitä, haluanko tuon tulevaisuuden, haluanko lapsia? Riittääkö isäpuolen rooli?

Unet ovat välillä arkisempia, välillä ”kiihkeämpiä”, yhtä kaikille on se, että heidät kasvoilta tunnen. Onko siis ikävä kaiken perusta? Siitäkö unet kumpuavat? Vai siitä, että haluat jotain, mitä valveilla ollessasi vain alitajuntaisesti mietit, haluat, fantiseeraat?

Jotkut lukevat unikirjoja, etsien sieltä merkitystä unille. Hohhoijjaa..sama kun menisi ennustajalle. Ei kai unille löydy mitään järjellistä selitystä. Olisi toki toivottavaa, että ne rakentaisivat jonkun kokonaisuuden, joka lopulta olisi todellista. Silti, kyse on vain unista, jotka hyvin monesti rakentuvat haaveista.

Todellisuus rakentuu muualla kuin pää tyynyssä, peitto korvissa. Todellisuus on kovempi paikka. Se on auktoriteetti jonka edessä meistä jokainen polvistuu.

Tuo todellisuus on se mikä erottaa unen siitä päivästä johon heräät, ja tuo todellisuus onkin vienyt minulta historiassa niin paljon. Ehkä osan mielenterveyttä, ehkä osan sydäntä. Vähintään se on määrittänyt minuutta, tätä päivää, joka koittaa kun silmät avaa.

Todellisuus niin monesti unien jälkeen on muistuttanut minua siitä, että osaan rakastaa, osaan kirjoittaa, mutta en puhua, ainakaan silloin kun puheella voisi jotain rakentaa, kun voisi vielä jotain pelastaa. Onnekseni olen oppivainen yksilö, kuten kaikki meistä. Tämä kesä on opettanut minua puhumaan naisen edessä, naisen joka on jotain…jotain mihin sanakirjakaan ei riitä.

Ehkä nuo unet ovat myös osaltaan rakentaneet sitä uutta minuutta, sitä Hannua joka tänään olen. Se viha, se ehdottomuus, oikeassa olemisen tarve, se…se on valunut pois kuin hiekka reikäisestä taskusta. Pettymystä on jonkun verran jäljellä, mutta kuitenkin ajattelen niin, että jos annat puoliväliin anteeksi maailmalle, toiselle ihmiselle, niin maailma tulee siihen puoliväliin vastaan. Se on lopulta, kun makustelet, niin aika rauhoittava tunne.

Ihminen ei koskaan ole valmis, mutta näin kun itse lähennyn nelikymppisiä, niin olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että nuoruuden ehdottomuus on jäänyt taakse. Raamit omille mielipiteille, ja omalle maailmalle on hyvä säilyttää, mutta niiden kokoa voi säädellä. Ihminen pysyy samana, vaikka ajatukset vaeltelee, kasvot vanhenee, ja vaikka Prisman kassa papereita kysyessä sanookin että ”hyvin säilynyt”. Tuokin lienee kohteliaisuus, joskus kai senkin ehdottomuudessani olisin ottanut v*ttuiluna.

Sen verran vielä tähän loppuun, tunne viime kesältä.

Tiedätkö miltä tuntuu halata…siis vaan halata toista ihmistä vuosikausien jälkeen?

Halaatko päivittäin puolisoasi? Syytä olisi, mutta älä tee siitä kuitenkaan arkista!

Sillä vuosikausien jälkeen, kun et ole toisen vartaloa tuntenut omaasi vasten, toisesta ei halua edes päästää irti. Ja toinen voi siitä häkeltyä, onnekseni, viimein, olen tästäkin osannut puhua. Kiitos edelleen tästäkin mahdollisuudesta, ja tunteesta, kohti taivasta!! Ja K!

”Mietin niskaasi ja hiuksiasi hentoja
Poskipäitäsi ja korviesi muotoa
Näen mielessäni hymysi ja äänes kuulen
Kieles kärjen tunnen kun se kohtaa kaaren huulen
Olet tässä, mutta kaukana niin sittenkin
Olet uneni ihanin
—
Joka hetki, jonka lähelläsi olla saankin
Minut pelastaa, vaikk’ eroon vie se katkeraankin…”

-Johanna Kurkela – Olet uneni kaunein

-Hannu 16/12/2022