Ymmärryksen, viisauden rajallisuus…

Vastaa

Ymmärtää, mutta ei ymmärrä. Ymmärtää omalla tavallaan, mutta aina se on jonkun mielestä väärin. Miten siis ymmärtää oikein? 
 
Ei mitenkään. Hullu maailma. Ymmärrys on kuin krypteksi, jota sinun pitää ymmärtää ennen kuin löydät ymmärryksen sen sisältä. Miten voit ymmärtää ennen kuin näet mitä sinun pitäisi ymmärtää? 
 
Kukaan mies ei ole niin viisas että näkisi huomiseen, ei niin viisas että tietäisi miten lopettaa sodat, ei niin viisas että tietäisi mihin tekoäly meidät vie, tuntisi miksi rakkaus tuntuu siltä kuin se tuntuu. 
 
Uskon, että krypreksi on naisen keksintö, ja sitä ei koskaan kukaan mies avaa. Silloin me miehet lukisimme heitä, kuin he meitä. 
 
Rakkaus on koodattu, ja kaipa parhaimmat meistä vaan sen aukaisee, mutta onko hän siltikään se viisain? Onko vain hän tämän maailman silmissä tarpeeksi ”loaded”? Balanssiltaan, oli se sitten tili tai mielenterveys, oli se sitten kasvojen muodot, kroppa, perse, tai miten vaan tasapainossa naisen mielestä..mutta onko hän riittävän viisas? Millä se mitataan? Pisakokeilla peruskoulussa? Sillä että onnistuu olemaan astumatta ojaan? Sillä että bemarilla driftaa mutkan just oikein? Sillä että on haluttu tai suosittu? Miten nuokaan ansaitaan? Olemalla oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ei kai siinä muuta tarvita. Onko siis niin että täällä pärjää tuurilla? 
 
Sanonpa vaan että tätä maata ei enää ymmärrä kukaan. Ei purra, ei orpo. Ei kukaan. Kenenkään kapasiteetti ei siihen riitä. Jokainen pahoittaa mielensä millon mistäkin, mitään ei saa sanoa, mitään mieltä ei saa olla. Finland 2026! Ouuuu jee! Vttu. Oikeesti? Tätäkö me olemme aiiiiina halunneet? Noh, en minä ainakaan.

Jos tavan sukankuluttaja haluaisi liittyä puolueeseen, mikä se olisi? Mikä olisi riittävän lähellä tavallista duunaria? Vasemmisto? No ei, ne haluaa ajaa Suomen saman reunan äärelle missä Stalinin aikana rajan yli menneet olivat, lopulta, vaikka luulivat menneensä paratiisiin. Liehittelevät toki äänestäjiä ajatuksilla paremmasta, mutta siihen ei tämän maan kassa taivu, ja samaa ajaa osaltaan Sdp. Mikä olisi riittävän ”radikaali” muutos, olematta…liian radiakaali?

Tämän maan suunta pitäisi jonkun muuttaa, kääntää ruori jonnekkin aivan uuteen suuntaan. Ruotsin tulevaisuutta ei kukaan halua, ja jos sinne pyllistää, kumartaa itään, ei hyvä, missä menee se oikea tie? Joku viisas on sanonut että kaikki tiet vievät Roomaan. Ei hyvä, Euroopasta ei tämän maan tulevaisuus löydy, joidenkin mielestä toki löytyy, mutta he vihaavat omaa maataan.
 
Pari vuotta kun mennään eteenpäin, niin muut päättävät mikä sun nimi on, jottet loukkaa ketään! 
 
Wrong, reverse päälle..sehän on jo tätä päivää! Ennen Antti oli mies, kusi pystyssä, nykyään sen toinen nimi voi olla Anni, ja kusta kyykyssä. Mihin tää maailma on menossa..ei onneksi enää sen vanhan mainoksen mukaisesti teboilille, mutta siitä huolimatta päin helvettiä voidaan mennä! 
 
Milloin meistä tuli niin ohutnahkaisia että kaikesta otetaan itseemme? Sen jälkeen kun opittiin niin vtun globaaleiksi? ”Kun muualla niin meilläkin”? Oikeesti? Mites se vanha sananlasku : Pitääkö sun hypätä kaivoon jos edellämenijä tekee niin?

Englannissa tietyt puolueet haluavat kieltää termit ”isä” ja ”äiti”! Milloin tämä rantautuu meille? Miten sekaisin pitää ihmisen olla? Siitä on todella lyhyt matka siihen kun rikoslakiin kirjataan syyksi luettavaksi rikokseksi: Normaalius. Törkeä muoto: Törkeä Normaalius. Kuritushuonetta heille vähintään triljoonabiljoonavuotta! Ei prkl niin kauan kuin viimeinenkin kukko on kiekaissut tässä maassa vikan aamun avauksen!
Ainoa ongelma on se, että uudet luokittelevat itsensä uusnormaaleiksi, joka on hyve ja entiset ovatkin tuomarin edessä. Taannehtivaa lainsäädäntöä, kuin asekätkennän aikaan! Et olisi saanut tehdä näin, sinun olisi pitänyt se tietää, vaikka se ei silloin ollutkaan rikos, nyt on, ja nyt sinä menet kuritushuoneeseen. Uskomatonta, mutta totta.
 
Ymmärrys on meillä monesti kokonaisuutena ajatellen hukassa, mutta perusjuttuja me voidaan ymmärtää, ei se vaadi maisterin tai tohtorintutkintoa (jonka ilmeisesti kansanedustajan titteli vaatii, näin luki lehdessä rivien välistä luettuna). Mutta kuka haluaa olla kansanedustaja, jos edustaa kansaa, joka ei enää edusta sitä mitä itse asioista ajattelet? Menet sinne ajamaan muiden etuja, myyt itsesi, unohdat juuresi, ja tuhoat perintösi. Millainen massikka tarvitaan raahaamaan sitä kasaa kultaa joka riittää sulle palkkioksi tuosta ”urotyöstä”? 
 
Meistä kaikki ajattelee eritavalla, ja se on tiettyyn rajaan asti rikkaus, mutta jos muutetaan liikaa asioita liberalismin nimissä, kaikki vanha katoaa, ja et enää huomenna tiedä, saatko edes astua ovesta ulos, koska jonkun mielestä sinulla voi olla väärän väriset hiukset, tai hampaasi on kaksi astetta vinossa, ja vastaantulija järkyttyy koska hän ei ole aikaisemmin tiennyt että kaikilla purenta ei ole mallia ”barbi&ken”. Kaukaa haettua? Ehkä, mutta onhan sekin jo nähty kun kansanedustaja tasolla on oikeesti kysytty: ”tienaako joku oikeesti alle 2500 euroa kuukaudessa”? 
 
Jos kansanedustaja on niin irti kansasta jota edustaa, siis jo vuosia sitten, niin mikä on enää pohjana? Eip, sitä ei ole. Pohjaa ei ole. 
 
Pohjan tuntee hän, joka on niin viisas että tietää missä on universumin raja, ja hän joka tietää miksi nainen on maailman suurin krypteksi. 
 
Jokaisen oppi on kesken. Aina. 
 
Kumpi on lopulta viisaampi? Hän joka osaa halkaista atomin vai hän joka sanoittaa rakkauden oikein? Jälkimmäiseen ei ole matemaattista kaavaa, vain Sydämen ymmärrystä.
 
Siinäpä ajateltavaa. Sulle ja mulle.

-Hannu / 091026

20260906_172058

Kuihtuu kesäinen maa…

Syksy, tummuvat illat. Ei haittaa. Jatkuvat sateet eivät ehkä ole minun makuun, joskin pienet kuurot kävellessä tuovat vain hymyn huulille. Niissä en koe harmitusta, sitä jos palttoo hieman kostuu.

Olenpa kai aina ollut syksyihminen, josko kukaan on ikinä ihan tiettyyn vuodenaikaan sidottu ajatusmaailmaltaan. Talvella olen syntynyt, ja niistäkin maisemista tiettyä löydän itsessäni, mutta tämä syksyn aika, luopumisen aika on ehkä silti enintä itseäni.

Aikaisemmin pelkäsin, ja paljon, lokakuuta. Se koittaa kuun vaihtuessa. Se on jotenkin ollut merkityksellinen, ja merkityksellisen synkkä. Ei onneksi enää pariin vuoteen. Se oli sitä kuitenkin vielä 2016, josta haluisin paljon unohtaa, paljon pyyhkiä maailmasta pois, ja paljon tehdä toisin. Kymmenen vuotta. Siinä on 120 kalenterin sivunvaihtoa, siinä on lukemattomia viikkoja ja päiviä. Silti muistan lokakuisen illan mukanaan tuoman ripityksen Espoossa, lastausvaunujen takana. Tuolloin tiesin missä ihminen saavuttaa huonoimman version itsestään. Ei siinä ollut muuta. Täysi epäonnistuminen, vieläpä ihmisen suusta jota rakasti. Silloin häpesin, ja häpeän yhä kykyäni käsitellä pettymystä millään muulla tavoin. Yläkertaan kiitos että siitä on jo 10 vuotta, vaikka muistankin. Ehkä hänkin, mutta toivon että tuo muistijälki lopulta jää vain minun taakaksi.

Muutoinkin tämä alkanut syksy ollut aikaa jossa muistot tulleet eteen, ihan kuin niitä en muutoinkin muistaisi, mutta koittanut kaikki turhatkin tavarat saada mahtumaan verrattain pieneen vaatehuoneeseen. Kuvia existä, vanhoja puhelimia, cd-levyjä joita kuuntelin jonkun kanssa, tai jossain tietyssä mielentilassa yksinkin. Sieltä tuli vastaan jopa potkupuku, jonka ex vaimon kanssa joskus ostimme, laitoin hänelle kuvankin siitä, ja kumpikin osasimme sille nauraa. Se on käyttämätön, pian 20v vanha, ajalta jolloin unelmat meillä oli erilaiset kuin tänä päivänä. Samalla sain kuulla että heillä miehensä kanssa pian pitkän liittonsa vuosipäivä, ja en voi olla kuin iloinen siitä.

Ei se että tuolloin niin rakas ihminen on löytänyt onnensa, pitkän sellaisen, toisen ihmisen kanssa, ole minulta mitenkään pois. Yhtälailla kuin minun valitsema, toisenlainen polku, jossa olen valinnut elää ilman jälkikasvua on häneltä pois. Ei se toki suoraan minun valinta ole, vaan valinta, joka seuraa valinnastani elää yksin. Mutta kuitenkin, you get the picture, right?

Tuohon aikaan vielä etelä-suomessa asuneena ns. maskin pojat pyöri mukana kuvioissa, hekin jääneet taa. Syytä en sille oikeastaan edes tiedä. Ehkä asuinpaikkani nykyään, tai ehkä olen jotain loukannut niin tietämättäni että on myrkyttänyt koko kaveripiirin. En tiedä. Jossain, jollain, on vielä se Oskun masinoima kivikautisella digikameralla otettu kuva meistä Masalan asemalla, siinä jotenkin kiteytyi se koko homma, me ollaan tässä, mutta me ei olla aina tässä. Aika ajaa erilleen, mutta luoja sentään kuinka me siitä ajasta myös nautittiin…

Milloin ajelemassa mun kadetilla, Tonin faijan kuuskakskutosella, tai Petjan asconalla ottamassa Luomasta kyytiin Kari Tapio, kuin Oskun ennustuksen jatkona lauseelle: ”ihan varmaan toi on kartsa liftaamassa tos edes”. Oli se.

Viime vuosikymmenen alun kännykän avautuessa, kun keksin viimein oikean suojakoodin tuohon näppäin-nokiaan, aukesi muistot reiluun kolmeen sataan viestiin Janikalta. Niistä piirtyi verkkokalvoilleni aika synkkä kuva. Ei tuosta ajasta itsessään, vaan itsestäni. Niissä viesteissä, jotka toki olivat vain osa tuon ajan viesteistä piirtyi poikkileikkaus siitä, että hän huusi minua lähelleen, viereen, mutta olin kykenemätön sitä toteuttamaan. Tänäkin päivänä, olen itseäni säästäen varma siitä, että se johtui 2000 -luvun karvaista kokemuksistani. En osannut enää olla suhteessa, en lähellä, en jakamaan sitä mitä ajattelin. Olen sen oppinut vasta tämän blogin myötä. En osaa puhua oikein, osaan kirjoittaa oikein. Tai kuten historian karut lehdet kertovat, joskus väärinkin.

Samaisessa puhelimessa oli viestejä naiselta jonka sattumuksena muistan Ö:n ajoilta. Noutoasiakas, nainen, jonka kimakasta äänestä moni siellä ei tykännyt, mutta itse kuuntelin häntä melko tarkkaan, sillä se auttoi minua olemaan jatkuvasti keskittymättä hänen kasvoihin, ja noh, kivaan peppuunkin, myönnetään. Haluan ajatella, että myöhemmin ajankuluessa jollain tavalla ystävystyimme ja löysin hänestä lämpimän, ja suoran ihmisen. Mieleni on teratavuissa mittaamaton, ja muistan kahvihetken Lassilan Teboililla, pelkät kahvit, juttelua, mutta kun lähdin sieltä pois, en kävellyt asfaltilla, lensin jossain pilvien ja otsoonikerroksen välissä. Jos en olisi ollut vilkkaasti asutulla / liikennöillyllä paikalla, olisi huutanut niin että Tallinna kuulee. Se oli pitkänajan haave, joka toteutui. Pieni asia, mutta rahtusen alle 30v Hannun maailmassa se oli vttu kaikki! Noissa vanhan puhelimen viesteissä näkyy se, kuinka hän kaipasi takaisin kimppaan exän kanssa, ja siitä rakentui myös kahvihetken keskustelut, joskin silmäni tekivät retkiä näkemässäni kuin jossain avaraluonto- ohjelmassa, niin ilokaasuissa olin. Olenpa silti onnellinen tuosta muistosta, ja siitä, että hänen sanallisen kiirastulen aikanaan lukeneena, en voi olla kuin iloinen lopputuloksesta johon hän on päässyt miehen kanssa, jonka hän halusi takaisin, ja sai, liittoon joka jatkunut yli vuosikymmenten.

Mihin tieni olisi vienyt, jos kaikkien näidenkin naisten kanssa olisi maailma mennyt erisuuntaan kuin meni? Onnellinen? Onneton? Onnellisempi? Onnettomampi? Ei sitä voi tietää, ja arvailu on harvinaisen turhaa. Lopulta, tänään, olen melko onnellinen mies.

—-

”Tietämätönhän on juurikin vailla tietoa siitä mitä ei tiedä. Ei tiedä mistä jää paitsi, tai mitä kaipaa. Kyseiset tunteet, ajatukset, vaivaavat vain heitä jotka tietävät, tai olevat tuntien luoneet itselleen kaipauksen kohteen näkemästään tahi tuntemastaan.”
-H.S

—-

Miettien historiaa, olisiko ajanjatkumo, tulevaisuus saanut vinoutuman jos Masalan poikain kanssa pitkissä illoissa naisten kanssa istuessa olisi tullut ilmi että yhdenkin heistä tyttöystävä hiveli pöydän alla jalkaani muutaman geeteen jälkeen Espoolaisessa soittojuottolassa? Ehkä ei, ja en nähnyt tehtäväkseni muuttaa tulevaisuutta mokoman teon, ja siitä seuranneen pitkän katseen jäljiltä. Varsinaisesti mitäänhän ei tapahtunut. Olisiko hän halunnut? Minä? Kumpikaan? Hymy riitti molemmilla vastaukseksi, ja se on kahden välillä lyhin matka, koska sen jälkeen ei ole kahta. On yksi. Oli se suudellen tai käsistä toisiaan pitäen. Hymyyn se jää, muu yhdistää.

Kosteina iltoina siellä muutoinkaan oltu aina pöydässä poikain kanssa ns. härkäparissa vaikka kaverien kanssa vaan ulos mentiin. Baariin kun lähdettiin niin kaikki tiedettiin että ei olla pyhäkouluun menossa.

Espoosta on pitkä aika. Pitkä matka. Ei pelkästään maantieteellisesti vaan myös omassa kasvussa. Rakkauden perässä muutin kanta-hämeeseen, ja vaikka jäin ilman, niin rakastan yhä, edelleen, tuskin tuli sulle yllätyksenä? :) Rakastan vaan erilailla, eri asioita.

Tänne muuttaessa maailman sävyt vaihtelivat auringosta sysimustaan, välillä ollen tasaisen harmaita, en tuntenut mitään, silloin kai oli helpointa tuona aikana, ääripäät olivat täyttä tuskaa.

Viha on kuin pikatie. Tunnekuohussa sä valitset sen luullen että sen ottamalla sun olo helpottuu nopeemmin. Ei se helpotu, sun tie vaan päättyy nopeemmin kun poltat itsesi loppuun niillä ajatuksilla. Anteeksianto ei tule helpolla, ei heti. Se vaatii aikaa ja uskoa ihmiseen, inhimillisyyteen, ymmärrystä väärän tien, sanankin, mahdollisuuteen meillä kaikilla. Se on pidempi tie, mutta avaa lopulta oven pidempään matkaan, ja siihen että sinun ei tarvitse arvuutella määränpäätä, se on aina, kaikissa tilanteissa, parempi kuin lyhyemmän tien. Usko minun sanaani, olen kulkenut molemmat väylät. Tien raivosta rauhaan.

Ei yhdenkään exän kestävä liitto, suhde muutoinkaan, ole minulta pois, osaan olla iloinen että tässä maailmassa on jotain kestävää. Kaikki ei kuihdu kuin kesäinen maa, sen keväällä herättämät lehdet, jotka vain hetkeksi on luotu kestämään. Kuin meidätkin, vaan muistot, niissä on ajasta riippumaton ikuisuus, kauneus joka saattaa nousta esiin vasta vuosien myötä, kun muisteltavasta on jo aika jättänyt, merkaten paikan jossa voimme antaa muistojen virrata lävitsemme ilman että kyyneleet antaisivat aihetta häpeään, muidenkaan silmissä.

Rakkaus on kuin kukka, kirkkaimmin kukkivat kestävät hetken vain, yhden kesän, mutta monivuotiset, niiden kukan maltillisempaa koreutta saat pitää käsissäsi itsestäsi riippuen vaikka aina, siihen viimeiseen aamuun, ja huomeneen.

Rakkauden kesto, se on lopulta, hyvin paljon, sinun omissa käsissäsi. Pidä se kämmenellä, ja katso että se käsi ei kramppaa.

-Hannu / 11/09/26

yo_kuva

Hyviä öitä…ja sitten niitä huonompia…

Tietänet tunteen, kun olet nähnyt unta jostain menneestä, ja herääminen siitä on raskasta niin monella tapaa? Vaikka olisit todellisuudessa nukkunut hyvin, silti harmittelet sitä mistä uni on kertonut?

Tässä elämässä, valveilla monesti omat virheet joutuu kohtaamaan vain kerran, joskus toisenkin, mutta ei samallalailla kuin mitä herätessäsi on edessäsi. Monet unohtaa ne nopeasti, olihan kaikki vain unta, mutta mitä jos kuvittelee pian sen tosielämän olleen vaan unta, koska se tuntuu niin kaukeiselta, tai vaikka vaan siksi että näet unta siitä niin usein, että sitä kautta kuvittelet että sitä ei koskaan oikeasti tapahtunut vaan kaikki oli unta haihtuvaa, vaikka toisin toivoisit?

En epäile sitä, että joku tämän matkan varrella on epäillyt minun mielenterveyttä, joskus itsekkin kai, mutta olen varma että uneni kertoo tapahtumista jotka olivat. Vaikka vain mennäkseen ajan harmaseen historiaan, en ole kuvitellut kaikkea. Tolkuissani olen, vaikka erilainen ehkä ajatuksiltani kuin mitä sinä olet, mutta onko se minun vika? Vai onko se sinun? Onko kummankaan? Ei tämä maa, vaikka lakia säätää tämäntästä, ja tuon tuosta, ei se määritä kuka on normaali, kuka ei, sen monesti, ehkä liiankin monesti, määrittää harmaa massa joka kävelee katuja arjessaan, oravanpyörässään toteuttaen just sen mitä hänen oletetaan toteuttavan, kaikki muu on poissa, koska leimautumisen riski on liian suuri. Mitä ne pelkää? En ymmärrä.

Totuuden nimissä sanottakoon että monesti en muita ihmisiä ymmärrä monessa muussakaan asiassa. Eipä siinä, jokaiselle annettu vapaatahto, voi operoida elämän läpi juuri niin kuin haluaa, toimien oman päänsä mukaan, kuhan pysyy lain kirjaimen sisällä, lipsumatta liian alas.

En juurikaan pidä edes muista ihmisistä, en toki koe olevani mikään ihmisvihaaja, en millään mittarilla. Saan tehdä työtä josta pidän, jossa olen hyvä (ainakin omalla mittapuullani), ja mukavien työkaverien kanssa.

Elämässäni on tärkeitä ihmisiä, mutta joskus monet manööverit vieraiden ihmisten toimissa saa niskakarvat pystyyn, oli se sitten hidastelu liikenteessä, käsittämättömät kuviot kaupan kassoilla tai muuten vaan pahennusta aiheuttava elehdintä kaduilla, paskan musiikin kuuntelu liian isolla yleisillä paikoilla. Varmaan ihan normisettiä, ottaahan nuo sinuakin päähän?

Mitä tarkoitan sitten tuolla? Sitä, että viihdyn hiton hyvin yksin. Onko se sitten niin, että kaukaa kun rakastaa, niin se on kestävämpää kuin se että hetken seukkaa, ja totee että paskat, tää olikin ihan perseestä?

Elää siinä omassa illuussiossaan että se tarina olisi ollut lopulta koko elämän kestävää, vaikka se ei todellisuudessa ehtinyt juurikaan edes alkaa? En tiedä, kukaan ei kai tiedä. Kukaan ei ole niin viisas, eikä kukaan niin lapsellinen etteikö voisi kuvitella romanssia, joka ylittää suurimmatkin vanhat mustavalkoiset Suomileffat joissa ensirakastaja Tauno Palo vie naisen sydämen lopuksi ikää, kohti lopussa odottavaa yhteistä kiikkustuolia. Mutta…mitä jos osat kääntyvät? Jos nainen viekin miehen sydämen, ilman että koskaan saa sitä takaisin, tai saa mitää selitystä? Tai mahdollisuutta selittää virheitään. Jossain sanotaan että kaikille tulee antaa toinen mahdollisuus, mutta se on aina toisen käsissä, sitä korttia ei kukaan voi itselleen jakaa. Olkoon se anteeksiantoa, laupeutta, ymmärrystä, tai vain sitä että joskus itsekkin tehnyt väärin, virheen, ja saanut sen elää, tai tehdä toisin.

Niistä unista, niin, sä elät niissä täysiä sitä unelmaa, josta valveilla vain unelmoit. Se on väärin! Jos ihminen pystyisi nukkumaan siten että pystyisi unet määräämään itselleen, moni heräisi onnellisempana, koska se tiputus on välillä niin helvetin iso todellisuuteen. Minulla on aina ollut kohtalaisen hyvät unenlahjat, mutta muistan vuoden 2016 kuinka ne menetin niin pitkäksi aikaa, ja koko elämä oli vain varjo siitä Hannusta joka todella olen. Rakkaus, tavoiteltu, ja menetetty aiheutti sen. Siitä aikaa kulunut, vuodet vaihtuneet, vuosikymmenkin, mies ei. Kai meistä jokainen on kokemuksiensa summa, ja se mikä olemme tänään rakentuu kaikesta mitä olemme eilen kokeneet. Niin minäkin. Sillä erotuksella, että en kykene unohtamaan. Töissä kolleegat monesti ihmettelevät muistiani, mutta se ei valitettavasti ole valikoiva, se muistaa myös ne asiat, jotka niin mieluusti painaisin jo unholaan. Se on asia, joka ei ole minun päätettävissä, näin se on säädetty minun kohdaltani.

Omat uneni sisältävät upeita aamuja ja iltoja vuodelta 2016, ja heräämisen lähellä sitten katkeria, väärin ymmärrettyjä sanoja hallista 7. Mennyttä, mutta silti jotenkin niin lähellä, omalla tapaa. En toki aina näe samaa unta, mutta hän niissä monesti on, kuin merkkinä siitä että jotain jäi kesken. Lohdun haen siitä, että minun yrityksestä se ei jäänyt kiinni, yritin kaikkeni korjata, vaikka ehkäpä mitään ei ollutkaan enää korjattavissa. Hetkeksi käänsin kaiken sen rakkauden päälaelleen, huomatakseni että en löytänyt siitä itseäni, se oli kaikkea muuta kuin lopulta tunsin. Tunsin silloin, tunnen nyt.

Monet unet ovat myös -22 jälkeen, haaveita ja tunteita ihmiseen, joita en ehkä ole sentään onnistunut pilaamaan, mutta en saavuttamaankaan, eikä minun toki kai koskaan ole niin tarkoitettukkaan. Kuvia verkkokalvoilla, hymyä jota on käsittämätöntä käsittää, vartaloa joka ei tunnu olevan tästä maailmasta. Unelma, joka on jostain koulukirjan oppiesimerkistä. Mies kun olen, niin aina ei ymmärrys riitä. Häntä katsoessa, se ei riitä.

Unet kertovat meistä, mutta myös siitä mikä meille on tärkeää. Mistä haaveilemme, miten haluaisimme elämämme, maailmamme olevan. Unelmointi ei ole vaikeaa, herääminen on…

—

Muistan isäni hautajaisten jälkeen hänen siskonsa kertoneen viimeiseksi jääneestä vierailustaan Vaasassa, että kun aamulla näki isäni, hän kysyi; Oliko kaikki hyvin, oliko hyvä yö?

Isäni vastasi, ilmeisen lakoniseen tapaansa;
”Kuule rakas sisko, ei minulla hyviä öitä olekkaan”.

Se kaikessa karmeudessaan sisältää lohdun, viimein silloin viimevuosikymmenen loppumetreillä, yöt lopulta muuttuivat paremmiksi, yhdeksi, mutta lopulta armahtaen hyväksi, ilman että joutuu heräämään todellisuuteen, jonka toiseksi hänkin varmasti olisi niin monesti toivonut.

—

Se että unet ovat joskus huonoja osallani, parempia toivoen, ei tämä aika jota elämme ole myöskään kovin kaksinen. Kaikki tässä maailmassa on mennyt alamäkeen kun vuosikymmen vaihtui, ja olemme hädintuskin ohittaneet vuosikymmenen puolivälin. Sano mun sanoneen, että ennen kuin kalenteri kääntyy vuoteen 2030, koemme vielä synkempiä aikoja, eikä tätä ennustaessa tarvitse olla edes mikään Nostradamus, se vaati vaan sen tiedon että ihmisillä on tapana toistaa menneet virheet, ja 1920 -luvun kuohunta, neuvostovenäjän synnyn mukaanlukien, rakensi portaat sille mihin maailma joutui 1930 -luvulla. Ei pelkästään syntyneen neuvostoliiton vuoksi, vaan vastavoimien nousun vuoksi. Maailman ”isot” ihmiset hakevat tasapainoa hallitsemilleen valtioille, ja jossain vaiheessa kyvyt loppuvat kesken ja historia kertookin sen mitä tapahtuu kun diplomatia ei enää riitä. Niin valitettavaa kuin se onkin, niin tuo aika vielä palaa, isompana. Se on vääjäämätön pakko joka tähän ihmiskuntaan on rakennettu, osaltaan loppumattoman paremmuuden tavoittelun takia. Elintila ei riitä, oma ego ei anna periksi, kansa masinoituu, mikä sitten onkaan lopulta syynä, mutta eikö se ole lopultakin lopputuloksen kannalta aivan sama, mikä on ollut lopullisena kipinänä?

Lempisarjassani Raid:issa eräs pornokauppias sanoi, että ”jos maailma on paska, pitää syödä sontaa, että osaa orientoitua”, pitää hyvin paikkansa, mutta voi myös toimia toisin, ja olla maailmassa erilainen kuin kaikki muut.

Kun riksu on jäänyt taa muutama kuukausi sitten, tunnen monen asian olevan niin paljon paremmin, kenkä on kevyempi iltakävelyillä, monesti musiikki on vähemmän surullista, itkenkin vähemmän! Moni asia paremmin siis, mutta ei ihminen pääse sydäntään tai muistojaan pakoon muuttamalla osoitettaan. Ei koskaan. Vaikka joskus pääsisin sinne lappiin lopulta, en ole muistojeni varjoissa, ne hakeutuvat luokseni kuitenkin, tunnen ne, ehkä hiukan haalistuneina, mutta ei unohtuneina.

Lohdun tuo kuitenkin ajatus siitä, että sitä hetkeä odotellessa, ehdin, jos luoja suo, hankkia niin paljon muita muistoja, joita mieluusti kannan mukanani vaeltaessani niissä tunturien kupeissa, niissä näkymissä joihin silmänkanto ei riitä,

Siellä jossa ilma ja ihminen voi olla niin vapaa, kuin sanan ”vapaa” varsinainen tarkoitus on.

Matkaa pohjoiseen on, mutta päivä kerrallaan, muistaen rakastaa elämää, ja hyväksyen muistot. Opetellen olemaan se ”parempi ihminen”. Tee säki niin!

-Hannu / 060826

ika26_2

Carmen & Stigma

Blogi Vol 2, takaisin siis, ainakin hetkeksi :)

Tiedätkö, tai oletko koskaan tuntenut sellaista hetkeä, jossa katsot olkasi yli ja näet naisen, taikka miehen joka pysäyttää just sen hetken, kaiken ajan, ja melkein sydämesi? Sellaista hetkeä jossa hän kulkee silmiesi editse kuin hidastetussa filmissä?

Minä olen, muutaman kerran elämässäni, en monesti, mutta olen silti, tätä edeltävän kerran Nummelassa kesällä -22.

Viimeksi hetki sitten kun olin uimassa Ikaalisissa Kyrösjärven rannassa ohitseni käveli sellainen nainen että en voinut kuin huulillani muodostaa sanat; ”huh huh!”.
Ja nyt toki luulette että oli joku silikoniblondimissiunelma, ei, ei ollut, vaan epätyypillisesti itseeni vetosi nyt todella vahvasti tummatukkainen, kenties espanjalaistaperimää omaava, ”Carmen”.
Siinä hän kulki keikistelemättä, Romeo poikansa kanssa, ei flamencomekossa vaan mustassa uikkarissa, ja kyllä, myönnän että oli muodot oikeissa paikoissa, mutta kuitenkin täysin tavallinen, jopa omaan makuuni hieman pitkä, silti joku sulake paloi päästäni kun katsoin häntä aurinkolasieni läpi. Jotain magiaa oli hetkessä, ja hänessä. Hän oli jotain Diandran ja Catherine Zeta-Jonesin välistä, tyrmäävä, vain olemalla. Varmasti hetki jonka muistan ja pitkään. Hetki sai myös itseni miettimään naismakuani, mikä kääntää pääni. Se on ollut yleensä taipuvainen vaaleisiin hiuksiin, kuppikoolla ei ole väliä. Ennen toki olen valikoinut kahvini isosta mukista, mutta nyt on toisin, vaihtelevasti, eli sillä ei ole lopulta silmissäni mitään merkitystä. Eikä ilmeisesti myöskään hiuksien värillä, jännä miten ihminen, jopa mies, voi ajatuksiltaan muuttua kun vuodet vierivät.

Näin illalla kylpylässä karaokeillassa hänet uudestaan, mutta ennen kuin sain suutani auki, ennen kuin nestemäinen rohkeus riittävästi hupeni tuopista itseeni, hän oli kadonnut. Hän katosi kuten oli tullutkin, olkani ohitse. Ehkä joskus vielä ajattelen että kuvittelin hänet vain, mutta olen vakuuttunut että hän oli todellinen, yhtä olemassa kuin minäkin niissä kahdessa ohitsekiitävässä hetkessä olin.

Joskus olen miettinyt uskonko rakkauteen ensisilmäyksellä, mutta en usko, se vaatii enemmän, kaksi tai kolmekin silmäystä, samaa taajuutta, jotain ihmisten välistä bluetooth yhteyttä. Ulkoinen viehätys on osa, iso osa, myönnän, mutta silti kupolissa, katolla, pitää olla muutakin kuin vain hiukset. Tällä tarkoitan siis samankaltaisuutta, yhteneväistä huumoria, ja maailmankatsomusta, en sitä että ei saisi omalla tavallaan olla kekkeruusi.

——

Joskus katson kävelyllä taivaalle, ja mietin kenet olen pettänyt, ketä vastaan olen kääntynyt. Itseäni, rakastamiani naisia, vai Jumalaa? Mikä noista on pahin, raskain taakka kantaa täällä, tässä elämässä, mikä on se suurin risti harteilla? Ehkä se että olen kääntynyt joskus rakkautta vastaan, luullut että voisin sen sammuttaa tai poistaa itsestäni, kuinka väärässä olinkaan noissa tummissa hetkissä. Minä hengitän sitä, huudan sitä maailmaan kuin millään muulla ei olisi väliä. Minulle juuri millään muulla ei olekkaan väliä. Huominenkaan, tai ajasta seuraavaan ei tule sitä muuttamaan. En häpeä sitä, en pyydä anteeksi, en kiellä itseäni, enkä sitä mitä, tai miten tunnen. Monelle se on liikaa, ja jos se tarkoittaa sitä, että olen kaiken tulevaisuuden yksin, hyväksyn sen, koska eihän kukaan lopulta voi kauppaa käydä siitä kuka sydämeltään on. 

Jos luoja suo, tulee vielä aika kun tuolta asialta poistuu sille tässä ajassa luotu stigma. Jos myöntää tuntevansa syvästi, sitä pidetään heikkoutena, jotenkin liian erilaisena miehenä, miehen pitää olla kuin kivi, kova ja kylmä, romantikko on murtunutta graniittia, arvoton ja rikki, turha kapine. Joskus aikanaan sama stigma, joku erikoinen häpeä, oli heillä jotka kävivät terapiassa, ja nykyään se on asia josta ollaan ylpeitä, jonkinlainen trendikin jopa. Ehkä rakkaudesta puhuminen kokee vastaavan renesanssin joskus. Kuitenkin rakkaus, siitä kertominen, sen tunteminen, yksinkin, on voima, se ei ole koskaan heikkoutta, se on eteenpäin vievä tunne, asia joka auttaa näkemään huomisessa mahdollisuuden pilvettömään päivään, tämän taivaan alla jossa toisinaan on ikävä kättä johon tarttua, naista jonka otsalle antaa pusu merkiksi siitä mitä tuntee. Ainakin Sanni aikanaan siitä tykkäsi, Masalassa, vuosikymmeniä sitten.

On paljon asioita joita aika ei voi parantaa, mutta silti käänteisesti ajatellen on paljon hyvää mitä aika ei voi viedä pois, hyviä hetkiä, jotka toki minä vain enää muistan, muut ovat ne arkisesta muististaan sammuttaneet, mutta lopulta hekin tuntevat ne, joskin eivät halua. Syitä siihen kai heillä vähintään yhtä monia kuin minulla on syitä muistaa.

Kuitenkin, siellä jossain heidän historiassaan, minäkin olin siellä, kenen hiuksia silitin, kenen kanssa olin intiimimmin. Kohta ajassa, tämän maailman taivaan alla, joskus, mutta silti olemassa.

Rakastan osaltaan tahtomattani, mutta rakastan koska en voi muuta. Rakastan koska olen.
Vaikka he unohtavat, minä muistan.

Niin on kohdaltani määrätty, ja muu olisi toivoton taisto Taivaan valtoja vastaan.

-Hannu / 040726

VIKA_BLOGI_KUVA

Love for a lifetime…

Viimeinen blogi:

Ajatus muotoutui jo viime kesänä Ikaalisissa, ehkä joku sen videon muistaakin…

Näin kevään ollessa pitkällä, jo kesän kynnyksellä liki, on aika heittää hyvästit tälle blogille, harrastukselle, terapiamuodolle, mikä se onkaan, ehkä se on ollut kaikkea noista ja enemmänkin.

Muistan kun tämän ”harrastuksen” aloitin, olin hetki sitten muuttanut Kamppiin, Helsingin ytimeen, ja työn ohessa iltaisin opiskelin insinööriksi Metropoliassa. Erinäisten sattumusten kautta opiskelut jäivät 2/3 osaan valmistumisesta, ja Helsinki taakse myös.

Muistan tuon ajan keskustan elämän lisäksi siitä, kuinka kipuilin kaivaten Janikaa, kaikkia niitä hetkiä, tahtoen kokea edes yhden niistä uudestaan, siinä toki onnistumatta. Ymmärrän sen jo nyt, aikaa kulunut.

Niin, aikaa kulunut tämän blogin parissa 4245 päivää. Se on tovi jos toinenkin, se on pitkä…aika.

En edes itse osaa määritellä millaiseksi tämä harrastus on muodotunut näiden kaikkien vuosien aikana, tai miten ne ovat muuttaneet minua. Kasvanut olen, se on selvä, mutta millä tavoin tämä blogi on kasvattanut minua vuosien rinnalla, se on mysteeri, ja sellaiseksi kai jääkin.

Stadin vuoden jälkeen, sen jälkeen kun tämän pistin pystyyn, on tapahtunut niin paljon. Henkisesti ehkä enenmmän kuin koko elämäni aikana ennen näitä kirjoituksia. Lähes 12 vuotta, en sano että olisi helppoa päästää irti tästä, mutta olen tullut siihen pisteeseen, että en tunne enää samanlaista paloa kirjoittamiseen, kuin aikanaan tunsin.

Se vaatii tietynlaista alakuloa, kaukokaipuuta, kaipuuta ylipäätään, sydämen pakahtumista ikävässä, rakkautta joka ylittää kaiken mitä ihminen voi käsittää. Ihminen käsittää tässä maailmassa paljon, hyvin paljon, mutta koskaan ei sitä, mitä rakkaus on, tai mitä se tarkoittaa, ja miten se voi ohjata mieltäsi kuin olisit mieltä vailla.

Minä yhä rakastan, tulen aina rakastamaan, se ei poistu. Tulen yhä itkemään muistojani, mutta pyyhin kyyneleet poskiltani hymyillen nykyisyydelle. En koskaan unohda, muistan kaiken, ja kannan mukanani, mutta armolla. En vaadi itseltäni enää täydellisyyttä, en siihen ole pystynyt. Kukaan ei pysty.

Meille ei luvattu täydellistä elämää, meille luvattiin, ja annettiin se elämä jota elämme, muokaten siitä oman näköisemme. Eikä kukaan väittänyt, tai luvannut sitä helpoksi tieksi kulkea, meille annettiin se aika, ja ne mahdollisuudet jotka käsissämme on, ja ovat olleet.

Keskeneräisyys on jotain johon olen joutunut kasvamaan. Kaikki meistä on sitä. Taidoiltaan, tunteiltaan, kaiken osaamiselta. Kukaan ei ole koskaan siinä valmis. Kaikki on kesken. Tunnen yhä, että jotkin asiat ovat jääneet sanomatta, niin paljon on jäänyt pyytämättä anteeksi naiselta, toiseltakin, mutta tilaisuuden puuttuessa hyväksyn sen. Hyväksyn sen, että jotkin asiat jäävät kesken.

Näen huomiseen, aamuun, ja sen nousevaan aurinkoon. Näen pkrl:een kovan työn tulokset horisontissa. Näen aikaan, jossa olen kyynelistä vapaa, ilman että luovun kyvystäni rakastaa.

Tämä kaikki vajaa 12 vuotta on ollut kasvua minuksi, täksi mieheksi joka tänään olen. On päiviä, ja kirjoituksia jotka vaihtaisin pois, mutta ne on silti osa matkaa, osa tarinaa. Monen mutkan kautta, mutta silti kohti onnellista elämää. Yksin, kyllä, mutta siitäkin olen oppinut nauttimaan. Niin, itseasiassa, koko blogin ajan olen sinkkuna ollut. Kumpi sitten aiheuttanut kumman, vai ovatko ne lopulta erillisiä asioita. Rakkaudestahan täällä olen paljolti kirjoittanut. Liiankin liki kai, tai auki, avoimesti.

Sellainen olen. Rakastan, ja kerron sen. Tunnen, kerron senkin. Kaikkien mielen mukaista se ei ole ollut vuosien varrella, mutta niiden tekstien lukeminen on aina ollut juuri sinun oma valintasi.

Vuosi vuodelta rynnätään kohti viittäkymppiä, ja jos aika on yhtä nopsajalka kuin tähänkin asti, tiedän että hetkenpäästä on se ikäkriisi jo käsillä. Mutta ei vielä…ei ihan vielä…

—–

Hyvää tulevaa kesää JUST sulle, muista hymyillä, ja ennen kaikkea, muista RAKASTAA!

<3:llä Hannu / 28.03.26 (Piste).

Hetki historiassa…ohi kiitävä hetki…

Olkoonkin niin että tietoni elämästä on yhä vajavainen, niin enemmän se oli vielä noin päivälleen kymmenen vuotta sitten..

Haluan kertoa teille tarinan, se ei ole satu, se on osa elämää jonka olen elänyt. Todellakin…elänyt.

Oli vuodenvaihde 2015 / 2016, töissä sai paahtaa kainalot hiessä, pää märkänä, oli yksi niistä hetkistä kun talven pakkaset tulivat melkeen yhdessä yössä aiheuttaen ”akkutalven”. Akkua meni sinne tänne korjaamolle, ja tukkurit eivät kyenneet vastaamaan kysyntään, ”ei oota” jouduttiin lopulta tarjoamaan. Olin todella tyytyväinen että talvilomani koitti tuon loppiaisen jälkeen.

Talviloma ei kestä kuin sen viikon, takaisin töihin, tietämättä että kaikki tulisi muuttumaan. Ei elämä ehkä itsessään, tai kuten myöhemmin sain huomata, myös se elämä, mutta sydämeni, palaten koskaan enää entiseen.

Työnohjaana, tai ajojärjestelijänä (nimike vaihteli, työt eivät) tuolloin toimiessani oli hyvinkin normaalia että vuokrakuskeissa tapahtui muutoksia, ovi kävi välillä kuin saluunassa, mutta loman jälkeen kun tulin töihin oli Hän tullut ajamaan.

On tosi vaikea kuvailla millainen minun maailma tuohon aikaan oli. Historiassa Janika, hänen kanssa suhde, sen päättyminen. En hakenut mitään, olin jotenkin ehkä yhä rikki, mutta tuo huokoinen kuori olikin juuri se liiankin otollinen maaperä uudelle ihastukselle.

Muistan mistä kaikki lähti, kuinka voisinkaan unohtaa. Hän aluksi ajoi autolla, yhdellä niistä Jumpereista jossa oli vikaa sitä ja tätä, vikaa vian perään. Probleemista hän kertoi minulle, ja sanoin että huomenna otat toisen Jumperin. Siitä kiitollisena, hän halusi minulle tarjota oluen läheisessä ravintelissa Juvanmalmilla. Enpä tuota tietysti olisi tarvinnut sillä työnkuvaani kuului tietenkin se, etttä jokainen ajaa turvallisella, kunnossa olevalla autolla. Silti tartuin tuohon tarjoukseen, olihan hän silmissäni viehättävä tapaus. Sinkkumiehen olisi toki ollutkin lähes mahdoton tuosta kieltäytyä.

En tiedä olisiko kannattanut, sillä tapani mukaan rakastuin täysiä, kokonaan, ehkä lopullisesti. Tiedostan vahvasti itsessäni olevan ominaisuuden siihen, että kun ihastun, se syvenee omassa mielessäni nopeasti rakkaudeksi. Monet teistä toimivat ehkä toisin, lämpenette hitaammin, vähän tutkien, että onko tässä sitä jotain. Minä löydän ”sen” tunteen todella nopeasti, sille tunnistan heti mikä on oikeaa ja mikä väärää. Se lasketakoon heikkoudekseni, tai vahvuudekseni, riippuu mistä suunnasta asiaa katsoo.

Tapaamiset syventyi, ei nähty vain töissä vaan myös minun luona Espoonkeskuksessa, toki mentäen intiimimpään suuntaan, mitäpä muuta reilu kolmikymppisiltä ihmisiltä voi olettaakkaan.

Hän monesti tuli hakemaan minut töihin sieltä, ja juotiin aamukahvit yhdessä. Hänellä avioero menossa, ja jotenkin näin että hän oli samassa pisteessä sielun kanssa kuin minäkin, hieman hukassa, suuntaa etsien. Rakkauteen pettynyt, mutta elämään lopulta uskoen. Nauroimme samoille jutuille, kaiken ei tarvinnut olla vakavaa. Ehkä hän ajatteli myös meidän suhteen samoin.

Minä olin se joka siinä erehdyin, luulin enemmän kuin olisi ollut lupa. Tunsin enemmän kuin olisi ollut lupa. Suunnittelin enemmän kuin olisi saanut. Jälleen. Jep, perus Hannu.

Kesä 2016 meni tapaillen, toisistamme nauttien, muistoissa ihana Suomenlinnan retki, ja koitti heinäkuu. Hän hankki oman asunnon Riihimäeltä, ja yökyläilyt harvenivat, lähes loppuivat. Minun ihastus ei.

Se miten salaa suudeltiin siinä kämäsessä duuni Citikassa ei unohdu, hienovarainen kosketus toisen reidelle, pieni päänsilitys, vaikka tuo kaikki on enää minun muistoissa, se on silti olemassa.

Päivämäärä 20.1. on merkityksellinen, tuolloin hän aloitti työt tuolla Juvanmalmilla, mutta myös 20.1 oli seuraavana vuonna päivämäärä jota en todella tule koskaan unohtamaan.

Kaiken sen riidan, minun epäonnistumisten jälkeenkin hän suostui lähtemään kanssani Forssaan hakemaan yhtä firman ylimääräiseksi jäänyttä autoa. Tuosta tulisi todennäköisesti elämäni paras päivä. Ainakin se on tähän mennessä sitä ollut.

Korjaamoille varaosajakelut, ja sitten illalla ajelu Forssaan, naurettiin molemmat tyhmille vitseille silmät kosteina. Ehkä minä toivoin, että olisi vielä jotain mihin rakentaa, varsinkin kun reissun jälkeen päädyttiin samaiseen ravintolaan Juvanmalmilla, mistä kaikki lähti aikanaan, mutta ei niin lopulta ollut, olinhan minä jo varmistanut sen omalla toiminnallani. Oma intoni, oma epävarmuuteni, ja oma ehdottomuuteni kaiken kai pilasi. Oma suoruuteni, ja kirjoittamiseni, niin se varmasti oli. Myöhemmin toki hän muistuttikin että kirjoittamiseni oli juuri se mikä kaiken päätti. Siitä surullisena, siltikään voi mennyttä muuttaa. Ei kukaan voi.

Tässä maailmassa on niin paljon anteeksiannettu, mutta lienee asioita joita ei voida anteeksiantaa. Minä olen häneltä ainakin satakertaa pyytänyt virheitäni anteeksi, saanut anteeksi nolla. Ei ole mahdollista ikinä arvioida sitä, onko anteeksiantaminen mahdollista, sillä loukkaaminen on aina henkilöstä kiinni, yhtälailla kuin hänen kykynsä antaa asioita anteeksi, mutta pyytää täytyy, ja lopputulos hyväksyä, oli se kuinka katkera tahansa.

Näen hänet unissani, näin hänet tinderissäkin tuossa jokin hetki sitten, eri nimellä, mutta olen vakuuttunut että hän se oli, hänen silmiä en voi unohtaa koskaan. En sitä, kuinka ne hymyili ihastuksesta, tai sitä kuinka ne loistivat vihaa minua kohtaan myöhemmin. Hän todella vihasi minua, enkä toki häntä siitä moiti. Teot olivat yhtä, ja rakkaus oli toista. Vaikka ne olivat mielessäni yhtä, ei hän voinut sitä nähdä, ja miten olisikaan. Vain minä kykenin näkemään sen kuinka ihmeellisinkin tavoin toivoin, koitin, tapaamisten jatkuvan, palaavan ennalleen.

Silmät, nuo sielun peilit, kertovat kai lopulta mitä sydän tuntee. Kumpa hän olisi katsonut minun silmiin syvemmin, hetken pidempään.

Tämäkin tarina tulee lukea toki siten, että se on miten minä olen sen nähnyt. Tuntenut. Hän saattoi asiat nähdä eri tavalla, ehkä hänelle suudelmat olivat samantekeviä, tai se kaikki muukin. Minä laitoin siihen kuitenkin kaikkeni, ja unohtamaan en ole häntä kyennyt. Enkä varmasti koskaan siihen kykene.

Tiedätkö sen tunteen, kun katsot toista silmiin ekan kerran, ja jotain läikähtää sisällä? Tiedät, että nyt on muuten jotain tosi spesiaalia? Hän oli se mun tämän elämän spesiaali.

Hänen tapaaminen lopulta johti siihen, mitä olen nyt, ja missä olen nyt. Rakkauden kanssa kasvanut, siitä ehdottomuudesta luopunut, juurtunut uuteen paikkaan, johon häntä tulin silloin toiveekkaana tapaamaan helmikuussa -17.

Olen onnellinen yhä siitä, mitä hänen tapaaminen aiheutti, niistä hetkistä hänen kanssaan, niistä nauruista, hellyydestä makkarissa. Vaikka lopulta kumpikin joutui pettymään, toisiimme, vuokseni. Silti yhä joskus toivon, ehkä rukoilenkin.

Voi mennä aamu, tai iltapäivä kun en häntä ajattele, mutta kun tulee yö, unet…silloin viimeistään hän on siellä. Hän tulee aina olemaan, niin paljon tuo aika merkitsi, minut, ja sydämeni merkitsi hänestä. Rakastumistani en voinut valita, en mitenkään, mutta sen, miten tunteeni käsittelin, olisin voinut. Nyt se on myöhäistä.

Vuodet eivät merkitse itselleni mitään. Tuo 10 vuotta, se kuulostaa isolta, mutta sitä se lopulta ei ole, sillä aika on niin nopea, niin liukas, että sitä ei edes huomaa, sen kulumisen huomaa korkeintaan peilikuvasta.

Tänäänkin, muistan yhä hyvin sen, miksi näillä kaduilla kävelen, miksi juuri täällä. Miksi asun täällä, ja miksi näen taivaan juuri tämän kylän päällä.

—–

Jokainen meistä kantaa mukanaan tuhat ja yksi tarinaa, tämä oli vain yksi niistä. Yksi rakkaista muistoista, jonka kanssa nukahdan, jonka kanssa herään. Jonka kanssa kuljen päivään viimeiseen, hetkeen, jolloin kaikki maailma päättyy
.
En voi toivosta luopua, en elämän suhteen, en rakkauden. Eihän meillä lopulta ole muuta kuin usko ja toivo. Uskoitpa sitten kryptoihin, Jumalaan, hyvän voittoon tai huomiseen.

Luota Elämään! Kaikelle aikansa, kaikelle paikkansa. Jokaiselle iloa, naurua kylliksi, kenellekkään ei liikaa kyyneliä. Ihmisen olisi hyvä muistaa, että riittävästi on monesti just se mitä sillä tarkoitetaankin. Riittävästi riittää, silloin voi ihminen lopettaa sen juoksemisen kohti aina jotain parempaa materiaa, se on ihan toisarvoista. Ainakin itse olen itselleni löytänyt armon, kun hidastanut elämää, aina ei ole kiire kohti jotain uutta.

Uutta…niin, uutta rakennetaan, monet vanhat asiat puretaan. Itse nostalgiaan monesti vaivun, ja tulen surulliseksi siitä miten vanha katoaa maailmasta ja ihmisten mielistä. On kuin heitä ei historia koskettaisi, on kuin he eivät haluaisi muistaa, vaikka muisti on juurikin sitä varten meille luotu. Ehkä he haluavat sulkeutua, muistaa omintavoin. Silti, usein tuntuu itsestäni siltä että joidenkin elämä on niin kaukana tulevaisuudessa, että he unohtavat mistä ovat matkalleen lähteneet, keitä siinä matkalla tavannut, mitä tunteneet. Surullista, todella surullista.

Tätä uutta vuotta menty nyt vasta hetki, viime vuosi oli monella tapaa pettymys, petyin itseeni monesti, mutta myös muihin ihmisiin. Ei kai pitäisi luottaa niin lujasti toiseen ihmiseen, sillä hänen maailmansa on lopulta mysteeri, ja tavat toimia lopulta kaukana omistani.
Ei silti, paljon oli hyvääkin viime vuodessa, se oli parempi kun sitä edeltävä vuosi! Toivottavasti myös sinulla. Jos kaikki olisi meidän käsissämme, maailma, tai ainakin oma elämämme, olisi kaikki moninkerroin parempaa, mutta niin ei ole, emme voi kaikesta säätää. Osaltaan sitä ohjataan muualta, ja siihen emme voi vaikuttaa.

Silti uskon, että jokaiselle meille vielä koittaa hetki, se päivä, kun ymmärrämme, miksi elämä, joka meille on annettu, on aseteltu pala palalta juuri niin kuin me sen olemme saaneet kokea. Hankaluuksineen, oppimisineen, hymyineen, nauruineen.

Rakkauksineen. Mitä lähemmäksi tuo saadaan elämän janalla kohti sataaprosenttia, niin siinä mitataan elämän onnistuminen, lopulta.

Se kuinka olet rakastanut, kokenut rakkautta, kertoo mitä olet saavuttanut, ei se miten olet tienannut.

-Hannu / 040126