Tietänet tunteen, kun olet nähnyt unta jostain menneestä, ja herääminen siitä on raskasta niin monella tapaa? Vaikka olisit todellisuudessa nukkunut hyvin, silti harmittelet sitä mistä uni on kertonut?

Tässä elämässä, valveilla monesti omat virheet joutuu kohtaamaan vain kerran, joskus toisenkin, mutta ei samallalailla kuin mitä herätessäsi on edessäsi. Monet unohtaa ne nopeasti, olihan kaikki vain unta, mutta mitä jos kuvittelee pian sen tosielämän olleen vaan unta, koska se tuntuu niin kaukeiselta, tai vaikka vaan siksi että näet unta siitä niin usein, että sitä kautta kuvittelet että sitä ei koskaan oikeasti tapahtunut vaan kaikki oli unta haihtuvaa, vaikka toisin toivoisit?

En epäile sitä, että joku tämän matkan varrella on epäillyt minun mielenterveyttä, joskus itsekkin kai, mutta olen varma että uneni kertoo tapahtumista jotka olivat. Vaikka vain mennäkseen ajan harmaseen historiaan, en ole kuvitellut kaikkea. Tolkuissani olen, vaikka erilainen ehkä ajatuksiltani kuin mitä sinä olet, mutta onko se minun vika? Vai onko se sinun? Onko kummankaan? Ei tämä maa, vaikka lakia säätää tämäntästä, ja tuon tuosta, ei se määritä kuka on normaali, kuka ei, sen monesti, ehkä liiankin monesti, määrittää harmaa massa joka kävelee katuja arjessaan, oravanpyörässään toteuttaen just sen mitä hänen oletetaan toteuttavan, kaikki muu on poissa, koska leimautumisen riski on liian suuri. Mitä ne pelkää? En ymmärrä.

Totuuden nimissä sanottakoon että monesti en muita ihmisiä ymmärrä monessa muussakaan asiassa. Eipä siinä, jokaiselle annettu vapaatahto, voi operoida elämän läpi juuri niin kuin haluaa, toimien oman päänsä mukaan, kuhan pysyy lain kirjaimen sisällä, lipsumatta liian alas.

En juurikaan pidä edes muista ihmisistä, en toki koe olevani mikään ihmisvihaaja, en millään mittarilla. Saan tehdä työtä josta pidän, jossa olen hyvä (ainakin omalla mittapuullani), ja mukavien työkaverien kanssa.

Elämässäni on tärkeitä ihmisiä, mutta joskus monet manööverit vieraiden ihmisten toimissa saa niskakarvat pystyyn, oli se sitten hidastelu liikenteessä, käsittämättömät kuviot kaupan kassoilla tai muuten vaan pahennusta aiheuttava elehdintä kaduilla, paskan musiikin kuuntelu liian isolla yleisillä paikoilla. Varmaan ihan normisettiä, ottaahan nuo sinuakin päähän?

Mitä tarkoitan sitten tuolla? Sitä, että viihdyn hiton hyvin yksin. Onko se sitten niin, että kaukaa kun rakastaa, niin se on kestävämpää kuin se että hetken seukkaa, ja totee että paskat, tää olikin ihan perseestä?

Elää siinä omassa illuussiossaan että se tarina olisi ollut lopulta koko elämän kestävää, vaikka se ei todellisuudessa ehtinyt juurikaan edes alkaa? En tiedä, kukaan ei kai tiedä. Kukaan ei ole niin viisas, eikä kukaan niin lapsellinen etteikö voisi kuvitella romanssia, joka ylittää suurimmatkin vanhat mustavalkoiset Suomileffat joissa ensirakastaja Tauno Palo vie naisen sydämen lopuksi ikää, kohti lopussa odottavaa yhteistä kiikkustuolia. Mutta…mitä jos osat kääntyvät? Jos nainen viekin miehen sydämen, ilman että koskaan saa sitä takaisin, tai saa mitää selitystä? Tai mahdollisuutta selittää virheitään. Jossain sanotaan että kaikille tulee antaa toinen mahdollisuus, mutta se on aina toisen käsissä, sitä korttia ei kukaan voi itselleen jakaa. Olkoon se anteeksiantoa, laupeutta, ymmärrystä, tai vain sitä että joskus itsekkin tehnyt väärin, virheen, ja saanut sen elää, tai tehdä toisin.

Niistä unista, niin, sä elät niissä täysiä sitä unelmaa, josta valveilla vain unelmoit. Se on väärin! Jos ihminen pystyisi nukkumaan siten että pystyisi unet määräämään itselleen, moni heräisi onnellisempana, koska se tiputus on välillä niin helvetin iso todellisuuteen. Minulla on aina ollut kohtalaisen hyvät unenlahjat, mutta muistan vuoden 2016 kuinka ne menetin niin pitkäksi aikaa, ja koko elämä oli vain varjo siitä Hannusta joka todella olen. Rakkaus, tavoiteltu, ja menetetty aiheutti sen. Siitä aikaa kulunut, vuodet vaihtuneet, vuosikymmenkin, mies ei. Kai meistä jokainen on kokemuksiensa summa, ja se mikä olemme tänään rakentuu kaikesta mitä olemme eilen kokeneet. Niin minäkin. Sillä erotuksella, että en kykene unohtamaan. Töissä kolleegat monesti ihmettelevät muistiani, mutta se ei valitettavasti ole valikoiva, se muistaa myös ne asiat, jotka niin mieluusti painaisin jo unholaan. Se on asia, joka ei ole minun päätettävissä, näin se on säädetty minun kohdaltani.

Omat uneni sisältävät upeita aamuja ja iltoja vuodelta 2016, ja heräämisen lähellä sitten katkeria, väärin ymmärrettyjä sanoja hallista 7. Mennyttä, mutta silti jotenkin niin lähellä, omalla tapaa. En toki aina näe samaa unta, mutta hän niissä monesti on, kuin merkkinä siitä että jotain jäi kesken. Lohdun haen siitä, että minun yrityksestä se ei jäänyt kiinni, yritin kaikkeni korjata, vaikka ehkäpä mitään ei ollutkaan enää korjattavissa. Hetkeksi käänsin kaiken sen rakkauden päälaelleen, huomatakseni että en löytänyt siitä itseäni, se oli kaikkea muuta kuin lopulta tunsin. Tunsin silloin, tunnen nyt.

Monet unet ovat myös -22 jälkeen, haaveita ja tunteita ihmiseen, joita en ehkä ole sentään onnistunut pilaamaan, mutta en saavuttamaankaan, eikä minun toki kai koskaan ole niin tarkoitettukkaan. Kuvia verkkokalvoilla, hymyä jota on käsittämätöntä käsittää, vartaloa joka ei tunnu olevan tästä maailmasta. Unelma, joka on jostain koulukirjan oppiesimerkistä. Mies kun olen, niin aina ei ymmärrys riitä. Häntä katsoessa, se ei riitä.

Unet kertovat meistä, mutta myös siitä mikä meille on tärkeää. Mistä haaveilemme, miten haluaisimme elämämme, maailmamme olevan. Unelmointi ei ole vaikeaa, herääminen on…

—

Muistan isäni hautajaisten jälkeen hänen siskonsa kertoneen viimeiseksi jääneestä vierailustaan Vaasassa, että kun aamulla näki isäni, hän kysyi; Oliko kaikki hyvin, oliko hyvä yö?

Isäni vastasi, ilmeisen lakoniseen tapaansa;
”Kuule rakas sisko, ei minulla hyviä öitä olekkaan”.

Se kaikessa karmeudessaan sisältää lohdun, viimein silloin viimevuosikymmenen loppumetreillä, yöt lopulta muuttuivat paremmiksi, yhdeksi, mutta lopulta armahtaen hyväksi, ilman että joutuu heräämään todellisuuteen, jonka toiseksi hänkin varmasti olisi niin monesti toivonut.

—

Se että unet ovat joskus huonoja osallani, parempia toivoen, ei tämä aika jota elämme ole myöskään kovin kaksinen. Kaikki tässä maailmassa on mennyt alamäkeen kun vuosikymmen vaihtui, ja olemme hädintuskin ohittaneet vuosikymmenen puolivälin. Sano mun sanoneen, että ennen kuin kalenteri kääntyy vuoteen 2030, koemme vielä synkempiä aikoja, eikä tätä ennustaessa tarvitse olla edes mikään Nostradamus, se vaati vaan sen tiedon että ihmisillä on tapana toistaa menneet virheet, ja 1920 -luvun kuohunta, neuvostovenäjän synnyn mukaanlukien, rakensi portaat sille mihin maailma joutui 1930 -luvulla. Ei pelkästään syntyneen neuvostoliiton vuoksi, vaan vastavoimien nousun vuoksi. Maailman ”isot” ihmiset hakevat tasapainoa hallitsemilleen valtioille, ja jossain vaiheessa kyvyt loppuvat kesken ja historia kertookin sen mitä tapahtuu kun diplomatia ei enää riitä. Niin valitettavaa kuin se onkin, niin tuo aika vielä palaa, isompana. Se on vääjäämätön pakko joka tähän ihmiskuntaan on rakennettu, osaltaan loppumattoman paremmuuden tavoittelun takia. Elintila ei riitä, oma ego ei anna periksi, kansa masinoituu, mikä sitten onkaan lopulta syynä, mutta eikö se ole lopultakin lopputuloksen kannalta aivan sama, mikä on ollut lopullisena kipinänä?

Lempisarjassani Raid:issa eräs pornokauppias sanoi, että ”jos maailma on paska, pitää syödä sontaa, että osaa orientoitua”, pitää hyvin paikkansa, mutta voi myös toimia toisin, ja olla maailmassa erilainen kuin kaikki muut.

Kun riksu on jäänyt taa muutama kuukausi sitten, tunnen monen asian olevan niin paljon paremmin, kenkä on kevyempi iltakävelyillä, monesti musiikki on vähemmän surullista, itkenkin vähemmän! Moni asia paremmin siis, mutta ei ihminen pääse sydäntään tai muistojaan pakoon muuttamalla osoitettaan. Ei koskaan. Vaikka joskus pääsisin sinne lappiin lopulta, en ole muistojeni varjoissa, ne hakeutuvat luokseni kuitenkin, tunnen ne, ehkä hiukan haalistuneina, mutta ei unohtuneina.

Lohdun tuo kuitenkin ajatus siitä, että sitä hetkeä odotellessa, ehdin, jos luoja suo, hankkia niin paljon muita muistoja, joita mieluusti kannan mukanani vaeltaessani niissä tunturien kupeissa, niissä näkymissä joihin silmänkanto ei riitä,

Siellä jossa ilma ja ihminen voi olla niin vapaa, kuin sanan ”vapaa” varsinainen tarkoitus on.

Matkaa pohjoiseen on, mutta päivä kerrallaan, muistaen rakastaa elämää, ja hyväksyen muistot. Opetellen olemaan se ”parempi ihminen”. Tee säki niin!

-Hannu / 060826