Syksy, tummuvat illat. Ei haittaa. Jatkuvat sateet eivät ehkä ole minun makuun, joskin pienet kuurot kävellessä tuovat vain hymyn huulille. Niissä en koe harmitusta, sitä jos palttoo hieman kostuu.

Olenpa kai aina ollut syksyihminen, josko kukaan on ikinä ihan tiettyyn vuodenaikaan sidottu ajatusmaailmaltaan. Talvella olen syntynyt, ja niistäkin maisemista tiettyä löydän itsessäni, mutta tämä syksyn aika, luopumisen aika on ehkä silti enintä itseäni.

Aikaisemmin pelkäsin, ja paljon, lokakuuta. Se koittaa kuun vaihtuessa. Se on jotenkin ollut merkityksellinen, ja merkityksellisen synkkä. Ei onneksi enää pariin vuoteen. Se oli sitä kuitenkin vielä 2016, josta haluisin paljon unohtaa, paljon pyyhkiä maailmasta pois, ja paljon tehdä toisin. Kymmenen vuotta. Siinä on 120 kalenterin sivunvaihtoa, siinä on lukemattomia viikkoja ja päiviä. Silti muistan lokakuisen illan mukanaan tuoman ripityksen Espoossa, lastausvaunujen takana. Tuolloin tiesin missä ihminen saavuttaa huonoimman version itsestään. Ei siinä ollut muuta. Täysi epäonnistuminen, vieläpä ihmisen suusta jota rakasti. Silloin häpesin, ja häpeän yhä kykyäni käsitellä pettymystä millään muulla tavoin. Yläkertaan kiitos että siitä on jo 10 vuotta, vaikka muistankin. Ehkä hänkin, mutta toivon että tuo muistijälki lopulta jää vain minun taakaksi.

Muutoinkin tämä alkanut syksy ollut aikaa jossa muistot tulleet eteen, ihan kuin niitä en muutoinkin muistaisi, mutta koittanut kaikki turhatkin tavarat saada mahtumaan verrattain pieneen vaatehuoneeseen. Kuvia existä, vanhoja puhelimia, cd-levyjä joita kuuntelin jonkun kanssa, tai jossain tietyssä mielentilassa yksinkin. Sieltä tuli vastaan jopa potkupuku, jonka ex vaimon kanssa joskus ostimme, laitoin hänelle kuvankin siitä, ja kumpikin osasimme sille nauraa. Se on käyttämätön, pian 20v vanha, ajalta jolloin unelmat meillä oli erilaiset kuin tänä päivänä. Samalla sain kuulla että heillä miehensä kanssa pian pitkän liittonsa vuosipäivä, ja en voi olla kuin iloinen siitä.

Ei se että tuolloin niin rakas ihminen on löytänyt onnensa, pitkän sellaisen, toisen ihmisen kanssa, ole minulta mitenkään pois. Yhtälailla kuin minun valitsema, toisenlainen polku, jossa olen valinnut elää ilman jälkikasvua on häneltä pois. Ei se toki suoraan minun valinta ole, vaan valinta, joka seuraa valinnastani elää yksin. Mutta kuitenkin, you get the picture, right?

Tuohon aikaan vielä etelä-suomessa asuneena ns. maskin pojat pyöri mukana kuvioissa, hekin jääneet taa. Syytä en sille oikeastaan edes tiedä. Ehkä asuinpaikkani nykyään, tai ehkä olen jotain loukannut niin tietämättäni että on myrkyttänyt koko kaveripiirin. En tiedä. Jossain, jollain, on vielä se Oskun masinoima kivikautisella digikameralla otettu kuva meistä Masalan asemalla, siinä jotenkin kiteytyi se koko homma, me ollaan tässä, mutta me ei olla aina tässä. Aika ajaa erilleen, mutta luoja sentään kuinka me siitä ajasta myös nautittiin…

Milloin ajelemassa mun kadetilla, Tonin faijan kuuskakskutosella, tai Petjan asconalla ottamassa Luomasta kyytiin Kari Tapio, kuin Oskun ennustuksen jatkona lauseelle: ”ihan varmaan toi on kartsa liftaamassa tos edes”. Oli se.

Viime vuosikymmenen alun kännykän avautuessa, kun keksin viimein oikean suojakoodin tuohon näppäin-nokiaan, aukesi muistot reiluun kolmeen sataan viestiin Janikalta. Niistä piirtyi verkkokalvoilleni aika synkkä kuva. Ei tuosta ajasta itsessään, vaan itsestäni. Niissä viesteissä, jotka toki olivat vain osa tuon ajan viesteistä piirtyi poikkileikkaus siitä, että hän huusi minua lähelleen, viereen, mutta olin kykenemätön sitä toteuttamaan. Tänäkin päivänä, olen itseäni säästäen varma siitä, että se johtui 2000 -luvun karvaista kokemuksistani. En osannut enää olla suhteessa, en lähellä, en jakamaan sitä mitä ajattelin. Olen sen oppinut vasta tämän blogin myötä. En osaa puhua oikein, osaan kirjoittaa oikein. Tai kuten historian karut lehdet kertovat, joskus väärinkin.

Samaisessa puhelimessa oli viestejä naiselta jonka sattumuksena muistan Ö:n ajoilta. Noutoasiakas, nainen, jonka kimakasta äänestä moni siellä ei tykännyt, mutta itse kuuntelin häntä melko tarkkaan, sillä se auttoi minua olemaan jatkuvasti keskittymättä hänen kasvoihin, ja noh, kivaan peppuunkin, myönnetään. Haluan ajatella, että myöhemmin ajankuluessa jollain tavalla ystävystyimme ja löysin hänestä lämpimän, ja suoran ihmisen. Mieleni on teratavuissa mittaamaton, ja muistan kahvihetken Lassilan Teboililla, pelkät kahvit, juttelua, mutta kun lähdin sieltä pois, en kävellyt asfaltilla, lensin jossain pilvien ja otsoonikerroksen välissä. Jos en olisi ollut vilkkaasti asutulla / liikennöillyllä paikalla, olisi huutanut niin että Tallinna kuulee. Se oli pitkänajan haave, joka toteutui. Pieni asia, mutta rahtusen alle 30v Hannun maailmassa se oli vttu kaikki! Noissa vanhan puhelimen viesteissä näkyy se, kuinka hän kaipasi takaisin kimppaan exän kanssa, ja siitä rakentui myös kahvihetken keskustelut, joskin silmäni tekivät retkiä näkemässäni kuin jossain avaraluonto- ohjelmassa, niin ilokaasuissa olin. Olenpa silti onnellinen tuosta muistosta, ja siitä, että hänen sanallisen kiirastulen aikanaan lukeneena, en voi olla kuin iloinen lopputuloksesta johon hän on päässyt miehen kanssa, jonka hän halusi takaisin, ja sai, liittoon joka jatkunut yli vuosikymmenten.

Mihin tieni olisi vienyt, jos kaikkien näidenkin naisten kanssa olisi maailma mennyt erisuuntaan kuin meni? Onnellinen? Onneton? Onnellisempi? Onnettomampi? Ei sitä voi tietää, ja arvailu on harvinaisen turhaa. Lopulta, tänään, olen melko onnellinen mies.

—-

”Tietämätönhän on juurikin vailla tietoa siitä mitä ei tiedä. Ei tiedä mistä jää paitsi, tai mitä kaipaa. Kyseiset tunteet, ajatukset, vaivaavat vain heitä jotka tietävät, tai olevat tuntien luoneet itselleen kaipauksen kohteen näkemästään tahi tuntemastaan.”
-H.S

—-

Miettien historiaa, olisiko ajanjatkumo, tulevaisuus saanut vinoutuman jos Masalan poikain kanssa pitkissä illoissa naisten kanssa istuessa olisi tullut ilmi että yhdenkin heistä tyttöystävä hiveli pöydän alla jalkaani muutaman geeteen jälkeen Espoolaisessa soittojuottolassa? Ehkä ei, ja en nähnyt tehtäväkseni muuttaa tulevaisuutta mokoman teon, ja siitä seuranneen pitkän katseen jäljiltä. Varsinaisesti mitäänhän ei tapahtunut. Olisiko hän halunnut? Minä? Kumpikaan? Hymy riitti molemmilla vastaukseksi, ja se on kahden välillä lyhin matka, koska sen jälkeen ei ole kahta. On yksi. Oli se suudellen tai käsistä toisiaan pitäen. Hymyyn se jää, muu yhdistää.

Kosteina iltoina siellä muutoinkaan oltu aina pöydässä poikain kanssa ns. härkäparissa vaikka kaverien kanssa vaan ulos mentiin. Baariin kun lähdettiin niin kaikki tiedettiin että ei olla pyhäkouluun menossa.

Espoosta on pitkä aika. Pitkä matka. Ei pelkästään maantieteellisesti vaan myös omassa kasvussa. Rakkauden perässä muutin kanta-hämeeseen, ja vaikka jäin ilman, niin rakastan yhä, edelleen, tuskin tuli sulle yllätyksenä? Rakastan vaan erilailla, eri asioita.

Tänne muuttaessa maailman sävyt vaihtelivat auringosta sysimustaan, välillä ollen tasaisen harmaita, en tuntenut mitään, silloin kai oli helpointa tuona aikana, ääripäät olivat täyttä tuskaa.

Viha on kuin pikatie. Tunnekuohussa sä valitset sen luullen että sen ottamalla sun olo helpottuu nopeemmin. Ei se helpotu, sun tie vaan päättyy nopeemmin kun poltat itsesi loppuun niillä ajatuksilla. Anteeksianto ei tule helpolla, ei heti. Se vaatii aikaa ja uskoa ihmiseen, inhimillisyyteen, ymmärrystä väärän tien, sanankin, mahdollisuuteen meillä kaikilla. Se on pidempi tie, mutta avaa lopulta oven pidempään matkaan, ja siihen että sinun ei tarvitse arvuutella määränpäätä, se on aina, kaikissa tilanteissa, parempi kuin lyhyemmän tien. Usko minun sanaani, olen kulkenut molemmat väylät. Tien raivosta rauhaan.

Ei yhdenkään exän kestävä liitto, suhde muutoinkaan, ole minulta pois, osaan olla iloinen että tässä maailmassa on jotain kestävää. Kaikki ei kuihdu kuin kesäinen maa, sen keväällä herättämät lehdet, jotka vain hetkeksi on luotu kestämään. Kuin meidätkin, vaan muistot, niissä on ajasta riippumaton ikuisuus, kauneus joka saattaa nousta esiin vasta vuosien myötä, kun muisteltavasta on jo aika jättänyt, merkaten paikan jossa voimme antaa muistojen virrata lävitsemme ilman että kyyneleet antaisivat aihetta häpeään, muidenkaan silmissä.

Rakkaus on kuin kukka, kirkkaimmin kukkivat kestävät hetken vain, yhden kesän, mutta monivuotiset, niiden kukan maltillisempaa koreutta saat pitää käsissäsi itsestäsi riippuen vaikka aina, siihen viimeiseen aamuun, ja huomeneen.

Rakkauden kesto, se on lopulta, hyvin paljon, sinun omissa käsissäsi. Pidä se kämmenellä, ja katso että se käsi ei kramppaa.

-Hannu / 11/09/26