Blogi Vol 2, takaisin siis, ainakin hetkeksi

Tiedätkö, tai oletko koskaan tuntenut sellaista hetkeä, jossa katsot olkasi yli ja näet naisen, taikka miehen joka pysäyttää just sen hetken, kaiken ajan, ja melkein sydämesi? Sellaista hetkeä jossa hän kulkee silmiesi editse kuin hidastetussa filmissä?

Minä olen, muutaman kerran elämässäni, en monesti, mutta olen silti, tätä edeltävän kerran Nummelassa kesällä -22.

Viimeksi hetki sitten kun olin uimassa Ikaalisissa Kyrösjärven rannassa ohitseni käveli sellainen nainen että en voinut kuin huulillani muodostaa sanat; ”huh huh!”.
Ja nyt toki luulette että oli joku silikoniblondimissiunelma, ei, ei ollut, vaan epätyypillisesti itseeni vetosi nyt todella vahvasti tummatukkainen, kenties espanjalaistaperimää omaava, ”Carmen”.
Siinä hän kulki keikistelemättä, Romeo poikansa kanssa, ei flamencomekossa vaan mustassa uikkarissa, ja kyllä, myönnän että oli muodot oikeissa paikoissa, mutta kuitenkin täysin tavallinen, jopa omaan makuuni hieman pitkä, silti joku sulake paloi päästäni kun katsoin häntä aurinkolasieni läpi. Jotain magiaa oli hetkessä, ja hänessä. Hän oli jotain Diandran ja Catherine Zeta-Jonesin välistä, tyrmäävä, vain olemalla. Varmasti hetki jonka muistan ja pitkään. Hetki sai myös itseni miettimään naismakuani, mikä kääntää pääni. Se on ollut yleensä taipuvainen vaaleisiin hiuksiin, kuppikoolla ei ole väliä. Ennen toki olen valikoinut kahvini isosta mukista, mutta nyt on toisin, vaihtelevasti, eli sillä ei ole lopulta silmissäni mitään merkitystä. Eikä ilmeisesti myöskään hiuksien värillä, jännä miten ihminen, jopa mies, voi ajatuksiltaan muuttua kun vuodet vierivät.

Näin illalla kylpylässä karaokeillassa hänet uudestaan, mutta ennen kuin sain suutani auki, ennen kuin nestemäinen rohkeus riittävästi hupeni tuopista itseeni, hän oli kadonnut. Hän katosi kuten oli tullutkin, olkani ohitse. Ehkä joskus vielä ajattelen että kuvittelin hänet vain, mutta olen vakuuttunut että hän oli todellinen, yhtä olemassa kuin minäkin niissä kahdessa ohitsekiitävässä hetkessä olin.

Joskus olen miettinyt uskonko rakkauteen ensisilmäyksellä, mutta en usko, se vaatii enemmän, kaksi tai kolmekin silmäystä, samaa taajuutta, jotain ihmisten välistä bluetooth yhteyttä. Ulkoinen viehätys on osa, iso osa, myönnän, mutta silti kupolissa, katolla, pitää olla muutakin kuin vain hiukset. Tällä tarkoitan siis samankaltaisuutta, yhteneväistä huumoria, ja maailmankatsomusta, en sitä että ei saisi omalla tavallaan olla kekkeruusi.

——

Joskus katson kävelyllä taivaalle, ja mietin kenet olen pettänyt, ketä vastaan olen kääntynyt. Itseäni, rakastamiani naisia, vai Jumalaa? Mikä noista on pahin, raskain taakka kantaa täällä, tässä elämässä, mikä on se suurin risti harteilla? Ehkä se että olen kääntynyt joskus rakkautta vastaan, luullut että voisin sen sammuttaa tai poistaa itsestäni, kuinka väärässä olinkaan noissa tummissa hetkissä. Minä hengitän sitä, huudan sitä maailmaan kuin millään muulla ei olisi väliä. Minulle juuri millään muulla ei olekkaan väliä. Huominenkaan, tai ajasta seuraavaan ei tule sitä muuttamaan. En häpeä sitä, en pyydä anteeksi, en kiellä itseäni, enkä sitä mitä, tai miten tunnen. Monelle se on liikaa, ja jos se tarkoittaa sitä, että olen kaiken tulevaisuuden yksin, hyväksyn sen, koska eihän kukaan lopulta voi kauppaa käydä siitä kuka sydämeltään on. 

Jos luoja suo, tulee vielä aika kun tuolta asialta poistuu sille tässä ajassa luotu stigma. Jos myöntää tuntevansa syvästi, sitä pidetään heikkoutena, jotenkin liian erilaisena miehenä, miehen pitää olla kuin kivi, kova ja kylmä, romantikko on murtunutta graniittia, arvoton ja rikki, turha kapine. Joskus aikanaan sama stigma, joku erikoinen häpeä, oli heillä jotka kävivät terapiassa, ja nykyään se on asia josta ollaan ylpeitä, jonkinlainen trendikin jopa. Ehkä rakkaudesta puhuminen kokee vastaavan renesanssin joskus. Kuitenkin rakkaus, siitä kertominen, sen tunteminen, yksinkin, on voima, se ei ole koskaan heikkoutta, se on eteenpäin vievä tunne, asia joka auttaa näkemään huomisessa mahdollisuuden pilvettömään päivään, tämän taivaan alla jossa toisinaan on ikävä kättä johon tarttua, naista jonka otsalle antaa pusu merkiksi siitä mitä tuntee. Ainakin Sanni aikanaan siitä tykkäsi, Masalassa, vuosikymmeniä sitten.

On paljon asioita joita aika ei voi parantaa, mutta silti käänteisesti ajatellen on paljon hyvää mitä aika ei voi viedä pois, hyviä hetkiä, jotka toki minä vain enää muistan, muut ovat ne arkisesta muististaan sammuttaneet, mutta lopulta hekin tuntevat ne, joskin eivät halua. Syitä siihen kai heillä vähintään yhtä monia kuin minulla on syitä muistaa.

Kuitenkin, siellä jossain heidän historiassaan, minäkin olin siellä, kenen hiuksia silitin, kenen kanssa olin intiimimmin. Kohta ajassa, tämän maailman taivaan alla, joskus, mutta silti olemassa.

Rakastan osaltaan tahtomattani, mutta rakastan koska en voi muuta. Rakastan koska olen.
Vaikka he unohtavat, minä muistan.

Niin on kohdaltani määrätty, ja muu olisi toivoton taisto Taivaan valtoja vastaan.

-Hannu / 040726