”Älä tuhlaa elämääsi vihaan ja katkeruuteen
Meillä ei ole tilaisuutta toiseen mahdollisuuteen
Muista, et yhtään päivää sinä takaisin voi saada koskaan
Sattuma se täällä määrää
Ja johdattaa se joskus harhaan
Ei onni ole itsestään selvää
Vain hetkessä voit kadottaa kaiken
Sattuma se täällä määrää
Siksi rakasta ja muista se kertoa..”

Timo Rautiainen – Elämänohje

Tuo ote kyseisestä biisistä sisältää aika paljon. Jos olisin kuullut tuon kappaleen kymmenen vuotta sitten, voisi kaikki olla toisin. Pelkkä kuuleminen ei toki tarkoita sitä että siitä ottaisi koppia. Siinä on kuitenkin pieneen tilaan, muutamaan lauseeseen saatu sisällytettyä se ohje, mikä itselläni on mennyt pieleen. Toki se on mennyt tuon ohjeen mukaan, että olen kertonut rakkaudestani. Turhaan.

Vuosi 2023. Nelikymppiset ensi kuussa. Peilausta eletystä elämästä, tulkintoja, ajatuksia siitä mitä oli, mitä olisi voinut olla. Sinäkin kai olet ”pyöreiden” kohdalla käynyt samaa sisäistä keskustelua?
Jos olisin elänyt toisin, olisinko iloisempi? Olisinko onnellisempi? Mistä olen jäänyt paitsi, vai olenko mistään?

Jos. Siinä on sana jota tulee välttää. Se sisältää kaiken sen mikä voi aiheuttaa katumusta. Tuon sanan toiselle puolelle emme koskaan pääse, emme pysty kelaamaan elämää taaksepäin siihen kohtaan, jossa voisimme todeta että niin tai näin olisi ollut parempi tehdä.

Kuitenkin, viitaten tuohon alun lainaukseen, uskon, että olisin voinut paljon tehdä paremmin, JOS olisin jättänyt valitsematta tien, joka vei tuohon vihaan ja katkeruuteen. Silloin eläisin toisenlaista elämää, ja aika moni ihminen ei olisi minulle niin vihainen, kuin mitä tänään ovat. Anteeksi olen koittanut pyytää, mutta he kai istuvat tuon vihan päällä niin tiukasti, että ajatus sen unohtamisesta ei tule kyseeseen. En siitä heitä syytä, heillä on syynsä. Ehkä joskus, ehkä, he näkevät saman kuin minä nykyään, anteeksianto on iisimpi tie. Tuo tie on niin paljon kevyempi kulkea.

Kukaan meistä ei voi korjata eilistä. Kukaan meistä ei voi päättää toisen puolesta. Me halutaan kaikkea, me halutaan toista ihmistä, meille syntyy tunteita, ja joskus ne tunteet on kielteisiä. Minun on ollut helvetin hankala elää niiden negatiivisten tunteiden kanssa, moni hillitsee ne paremmin kuin mihin minä olen elämässäni pystynyt. Onneksi, viimein…uskon pystyväni jopa niiden kanssa elämään.

Se että olen Janikan jälkeen 10 vuotta elänyt sinkkuna mietityttää. Olen sen jälkeen rakastunut toiseen ihmiseen, liikaakin, ilman vastakaikua. Olen vaeltanut stadin kadut, kujat, nähnyt Espoon baarit, muidenkin pitäjien kapakat, mutta silti, yksin. Onko lopulta kyse siitä, että haluan kulkea kalenterien lehtiä yksin? Onko kyse siitä, että kukaan ei istu minun sielunmaisemaan kuin palapelin pala toiseen? Tiedän, että olen aika poikkeuksellinen kaveri, ja minun ajatuksia voi olla vaikea kenenkään lukea, välillä en osaa lukea niitä itsekkään. Kuitenkin, minullakin on sydän, ja jos voisin jotenkin sanoin kertoa kuinka se huutaa ja pursuaa rakkautta…sitäkään ei kukaan uskoisi! Se odottaa, se on odottanut, se kertoo siitä että voimaa on, kestoa on, kärsivällisyyttä on, mutta missä on se kohde?

En itke enää edes viikottain rakkauden perään, mutta silti joskus tunteet vievät vallan, ja mietin miltä se perhe K:n, J:n tai M:n kanssa näyttäisi. Osaisinko? Vai kompastuisinko kuten isäni aikanaan? Onko ryhtini riittävän suora joskus kantamaan tuon vastuun, vai katsonko lopulta aina taustapeiliin, eiliseen, ja ammennan sieltä? Toivottavasti voin jättää sen taakseni, kääntää peilin kohti nykyistä itseäni, kuskin paikalla, ja ajaa, mennä kohti nykyisyyttä, mutkan taakse tulevaisuuteen. Kohti 40 vuotiasta Hannua, jolla on oppia, ja ennen kaikkea, ymmärrystä!

Ymmärrystä, että rakkaus on kaikki, mutta sen ympärilläkin on elämää!

-Hannu / 21.01.23