En missä piti, mutta JUST siellä missä pitääkin!

Jaksoin kaiken ja lisää
Vaikka niin moni nääntyi
Olin varma: ”Mä hallitsen virtaa”
Kunnes kohti se kääntyi
Olin kestänyt kaiken
Häpeää kestänyt en
Jätin taakseni kaupungin valot
Ja voittamisen,

-Juha Tapio / Rakastettu

5 vuotta tullut täyteen täällä kanta-hämeessä. Jos joku olisi minulta kysynyt 10 vuotta sitten missä olen vuonna 2022, en olisi ehkä osannut edes kartalle tätä kovin tarkasti sijoittaa. Olisin kysyjälle vastannut, että luultavasti pohjoisessa, Inarin ja Nuorgamin välillä, taikka käsivarren Lapissa. Mutta en totisesti täällä.

Se miten päädyin juuri tänne, on pitkä, kivinen ja kipeä tarina. Se on tarina siitä, mitä miehelle tapahtuu kun hän uskoo, kun hän rakastaa, ja hän luottaa lopulta siihen, että aamu on iltaa viisaampi. Tuo viimeinen oli monesti totta, sillä usein aamulla pääni tosiaan kirjaimellisesti oli selvempi. Se ei paljoa pelastanut, itseasiassa se ei pelastanut mitään. Muistan yhä, ja ikuisesti ne vihaiset silmät, sen äänen. Se on kai se taakkani. Hyvää tarkoittaen, väärin väylin, ja tulos ei ole halutun kaltainen.

Siltikin, ilman tuota tapaamista, tuota retkeä, en olisi varmasti koskaan tavannut nykyisiä työkavereita, ja sillon, sillon prkl sentään olisin jäänyt jostain todella makeesta paitsi!!!

Nykyisyys on vienyt paljon pois siitä katkeruudesta jota tunsin vielä pari vuotta sitten. Olen hyväksynyt historian, ja eihän ihminen voi muuta kuin hyväksyä tapahtuneen, ja menneen. Toki välillä mietin että onko se oikein mitä minulle tapahtui. Onko oikein se, että 13 vuoden työuran jälkeen näytetään kylmästi ovea ilman irtisanomisaikaa. Onko oikein se, että tuossa samassa hetkessä tuhotaan sosiaalinen elämä, erotetaan käytännössä ystäväpiiristä. Onko oikein se, että tuossa hetkessä tuhotaan ihmisen toimeentulo. En tiedä. Nuo kaikki kysymykset ovat sellaisia, että niihin ei pysty vastaamaan se, joka on noiden kysymysten alle alistettu. Niihin vastauksen tietää aina vain ympäröivä maailma, yksittäisen ihmisen mielipiteestä riippumatta.

Tämän kuun alussa kun kävin stadissa kääntymässä, tunsin oloni aika vieraaksi. Ihmisiä juoksi jokapuolella, siellä oli niin paljon porukkaa että meinasi itselläni silmät kääntyä väärinpäin, ja lippis pyöriä päässä. Paljon on kulunut aikaa siitä kun asuin tuossa sykkeessä, ja tunsin sen normaaliksi. Nyt, vuosien jälkeen en löytänyt siitä mitään normaalia. Se oli minulle täysin vierasta. Tiedän että se johtuu siitä, että olen tottunut tähän pienempään ”kylään”, rauhallisempaan elämänmenoon, pienempiin ympyröihin. Mutta hyvä niin, täällä on jotenkin…helpompaa. Muistan ne omat juoksuni kiireessä läpi aseman, läpi metrojen liukuportaiden, muistan ne vaellukset ilman määränpäätä. Toki niissäkin piilee joitain hyviä muistoja, mutta en näe tällä hetkellä enää koskaan itseäni asumassa siellä. Suljen sen elämäni muistoihin, ja siellä ne kujanjuoksut elävät, löytäen joskus, hetkittäin, niistä hyvääkin.

Tässä on vain muutama kuukausi siihen kun täytän neljäkymmentä. Tuntuu että viimeinen vuosikymmen on mennyt kuin salama. Näit sen, mutta se oli ohi niin nopeasti että et enää tiedä tapahtuiko sitä. Mutta kyllä se oli, kyllä sekin elettiin. Niin täysillä kai, että siksi se tuntuu epätodellisen nopealta. Viime vuosikymmenen loppupuolella sentään alkoi rauhoittua kohti nykyisyyttä, ja pikkuhiljaa oppinut hyväksymään sen, että täydellisyyteen on turha pyrkiä. Se on sen tason maraton, että sitä et koskaan voita. Minä tiedän mistä puhun, sillä elämässäni koskaan, ikinä..en töissä tai siviilissä ole pyrkinyt muuhun kuin täydellisyyteen, pyrkinyt siihen niin että tekemiseni tarkastan, että koskaan ei pääse kukaan sanomaan jälkikäteen. Ei se ole aina onnistunut, mutta niin vimmatusti olen siihen pyrkinyt että olen saanut itselleni kehitettyä OCD:n oireet.

Elämää kun kelaa taaksepäin, viime vuosikymmenelle, ja pidemmällekkin, niin onhan se melkoinen tilkkutäkki. Siellä on paloja sieltä täältä, erivärisiä, ja erikokoisia. Niitä on tarttunut mukaan eripuolilta, ja ompeleet on välillä vähän sinnepäin. Totta kai siitä haluaisi täydellisen, haluaisi nähdä sen siten että mikään lanka ei törröttäisi, mutta purkaminen, taaksepäin meneminen ei ole vaihtoehto. Sinä voisit purkaa joitain kohtia, sinä voisit joitain tekemiäsi asioita korjata, pyytää anteeksi, mutta kokonaisuus ei muuttuisi siitä paljoakaan. Ja omalta kohdaltani olen kai anteeksi pyytänyt niin paljon, että enempään en pystyisi. Siksi, kaikkien noiden vuosien jälkeenkin, kuljen pää pystyssä, historian tuntien, itseeni, ja tulevaan luottaen.

Niin paljossa olisin voinut toimia toisin, tehdä paremmin. Olla ehkä jopa parempi ihminen. Mutta toisaalta, niin paljon olisi voinut mennä omassa historiassa huonommin. Olisin voinut jäädä niihin porukoihin joiden tie on vienyt hautaan tai vankilaan. Olisin voinut helposti lipsua tieltä, mutta valitsin risteyksissä toisin. Olen saanut rakastaa, olen tuntenut tuota jopa enemmän, paljon enemmän kuin mihin minulla on ollut lupa, mutta en kadu. Se on asia jota en kadu nyt, enkä koskaan. Olen rakastanut paljon enemmän kuin mitä minua on rakastettu takaisin, mutta tuo on asia, josta en tunne olevani mitenkään miinuksella. Vaikka sydämenasioissa tuleekin lunta tupaan ja jäitä porstuaan, ei se lannista. Kesällä sain tuntea hetken sen, että vielä se lämpö miehestä irtoaa! :)

Tuleva, niin…vaikea kai meidän kenenkään on nähdä sinne tässä ajassa jossa elämme. Huominen vielä voidaan jotenkin arvata, mutta mites…näemmekö kuukauden päähän? Tai ensi vuoteen. Itselläni ensi kuussa alkaa taas opiskelu, puoltoistavuotta lisää varaosa-alaa, en osannut sanoa ei kun kutsuttiin. Ja enpä kyllä tiedä miksi olisin ei sanonutkaan, oppii kai siinä aina jotain uutta. Aivan kuin tästä elämästä oppii toivottavasti uutta joka päivä, kun itsensä vaan sängystä nostaa.

Talvi on tulossa, pakkasetkin, mutta meistä jokainen on kahlannut niin monen talven läpi, että kyllä me tämäkin voitetaan, ja sitten…meille kaikille, palkintona koittaa jälleen kevään aurinko, kuivat kadut, lämpimät vedet, mimmit pienissä vaatteissa, ja terassit, eikö siinä ole jo muutamakin syy painaa läpi tämän kaamoksen?

Kyllä minusta.

Pimeyttä valolla raottaen,

-Hannu 24/10/2022

P.S. Vielä ehkä joskus kompassista pohjoinen…