Pitäisi kai lisätä vitsaukset tuohon otsikkoon lisäksi. Onhan nyt niin, että tämä vuosikymmen on ollut kaaosta, vetää vertoja sadanvuoden takaisiin aikoihin. Historiaa tuntevat tietävät millainen 1920 -luku oli. Epäilen, että historiaan tämä vuosikymmen jää pahempana. Olemmehan kuitenkin vuosikymmenen puolivälin alle vasta.

Itsellä, kuten kaikilla meistä, vuodet vierii, tulemme vanhemmiksi, ja aika ei ketään lopulta armahda. Ei edes minua.

Olen koko elämäni näihin hetkiin asti, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta elänyt täysillä, ehkä kurittaen kroppaa liiankin pitkälle, ja nyt se maksaa, se kostaa takaisin. Olisin voinut toimia toisin, olisin voinut elää toisin, mutta se miten olen elänyt, on ainoa tapa jonka olen osannut. Ei ole ollut toista tietä, ja sitä en osaa katua.

40 kun tuli mittariin, olen huomannut muutoksia, olen huomannut että en todellakaan ole teinivuosien vedossa, en naamalta, enkä kropalta. Aika rapistaa kaiken, oli kyse taloista tai ihmisistä. Parisenkymmentävuotta olen oppinut elämään psoriasiksen kanssa, ja sekin välillä kaihertaa. Joskaan en ole niin ulkonäkökeskeinen että edes asiakaspalveluammatissa antaisin sen itseäni häiritä liiemmin. Naisilla voisi, ja onkin, varmasti toisin. Viheliäinen vaiva, johon mitään parannusta ei ole. Toki myönnettävä että itselläni se on pysynyt luojan kiitos melko lievänä, monilla on toisin.

Se mikä saa minut nyt hieman mietteliääksi, mikä saa miettimään tulevaa on nykyinen olotila. Pari kuukautta ollut niska todella kipeä, ja se mennyt vaan pahemmaksi. Onko kyse selkärangasta, lihaksista, mistä? Sitä en tiedä, eikä tiedä lääkäritkään. Nappeja vaan tyrkytetään, että kyllä se näillä. Paskat. Ei se niillä. Ja minun historiaa tietävät, minä vihaan kaikkia lääkkeitä, se juontaa juurensa siitä kuinka ex vaimon näin niitä käyttävän. Tokihan nyt tilanne on se, että en ole töistä selvinnyt ilman kipulääkkeitä, kun pää ei käänny, mutta toivon syvästi että tilanne on ohimenevä.

Niin kuin työkaverille sanoin kuluneella viikolla, pahin näissä säryissä on epätietoisuus, epätietoisuus siitä, mikä sen aiheuttaa, ja ennenkaikkea milloin se loppuu. Mikä on eräpäivä? Mikä on määräpäivä jolloin asiat korjaantuu?

Nyt onneksi pari viikkoa lomia, saa heittää relax vaihteen päälle, mutta auttaako sekään? No sen verran tietty että herätyskellon voi laittaa nurkkaan. To Do -listalla paljon, ja oloista huolimatta ne on pakko hoitaa, vaikka sitten hammastapurren.

Olen saanut elää tähän asti ilman suurempia kremppoja, ja olen syvällisesti kiitollinen siitä. Kovin monilla, liian monilla meistä on kroonisia kipuja, vaivoja, sairauksia. Olen siunattu, koska olen saanut elää niistä ilman. Nyt silti, mietin että mitä jos…mitä jos tämä on ja pysyy? Haluan uskoa tämän kipuilun olevan ohi menevää, mutta kun lekurit ja fyssari ei tiedä mistä tämä johtuu, niin saa mielen kierroksille. Yksi pahimmista on se että kivut rajaa yöunia, heräilet vähän väliä. Ja se saa päivisin hermot kireälle, ja se ärsyttää vaan lisää. En halua tiuskia, en halua olla kireä. Niskan lihakset sen sijaan haluaa olla kireenä, outoa.

No mutta, ehkä se selviää, ehkä se helpottaa, ehkä paranee. Ehkä…tuo suunnittelun pahin vastine sanana. Edelleen, pakko sanoa, että onnekas olen ollut kun tähän ikään selvinnyt niin pienellä.

Vai olenko onnekas kuitenkaan? Voiko onni kestää kaiken sen, suojata kaikelta siltä mitä olisi voinut tapahtua matkan varrella? En usko. Siihen liittyy jotain muutakin. Kyse ei voi olla vain tuurista.

Minä uskon että on jotain meitä isompaa, tuolla ylhäällä, johon joskus kaikki meistä menee. Mitä se on, sitä en tiedä, kukaan ei tiedä, mutta uskon, että sen johdatuksen kautta olen elämäni labyrinteissä selvinnyt parhaalla mahdollisella tavalla. Mun matka olisi voinut mennä niin toisin. Todella huonosti. Ja päättyä aikaisin. Mutta silti ja yhä olen tässä.

Tummienkin pilvien ollessa taivaalla, näen siellä jotain kirkasta, jotain mikä valaisee niin että mieleni ei tummu. Ei ole väliä sillä kirkastaako mieleni lopulta nauru työkaverien kesken, lämpimät ajatukset naista kohtaan, vai usko pilvien päälle, minulla on silti vankka usko siihen, että meille kaikille käy hyvin, vaikka tämä aika jota elämme ei hyvää lupaa.

On pakko uskoa hyvään, on pakko uskoa huomiseen. Jos toivo meiltä viedään, mitä jää? Mitään ei jää. Samoin, jos meiltä itsekultakin viedään terveys, mitä silloin jää? Kipujen läpi on tosi hankalaa hymyillä tai nauraa. Se vaan on pakko. Ilman naurua elämä on vain tasainen kärsimys, ja sitähän me emme halua.

Muistan erään, joka kroonisten kipujen kanssa eli. Mietin, kuinka vaikeaa hänellä oli, ja on. Omani lienee siihen nähden mietoja. Hän silti osasi nauraa, ajoittain, ja ajoittain hän osasi paljon muutakin. Toivon, että hänellä kaikki hyvin.

Kuten sanottua, minä olen saanut elää aika iisisti, siis mitä fyysisiin kipuihin tulee, mutta henkisiä traumoja olen saanut kyllä enemmän vastaanottaa kuin kenenkään täällä pitäisi. Meillä kaikilla on omat ristimme, taakkamme, ja naapurin, tai edes ystävän taakkaa ei kukaan voi tuntea. Ne on meillä itsellämme, vaikka kuinka siitä kertoisimme, se ei helpota.

Se on osa tätä elämää, elämää joka meille on annettu. Eipä kai meille ole kukaan koskaan luvannut että elämä helppoa olisi. Se on lahja, johon kuuluu myös sen kääntöpuoli.

Uskon huomiseen, uskon parempaan huomiseen, uskon siihen että aika parantaa. Uskon, että aika parantaa kropan, ja sydämen.

Rakkaus, se kantaa. Vaikka tuntisit vaan sen itsessäsi, etkä saisi sitä itsellesi. Se lämmittää, se luo uskon hyvään, se luo uskon siihen että lopulta kaikki on hyvin, ja meille, kaikille, käy hyvin, siellä lopussa.

Missä se sitten ikinä onkaan.

-Hannu / 31.8.2024