Otsikko lienee mukaelma 80-luvulta, ja sketsistä / elokuvasta ”Onks Viljoo näkyny”. Ei kai ollu, mutta ei oo aikaakaan juurikaan näkynyt. Se on joukossamme, se on aamuissa, se on päivissä, ja se on jokaisessa illassamme. Yötkin se on vallannut. Mutta koskaan emme ole sitä nähneet. Me koitamme saada siitä otteen, siitä kiinni, koitamme hyödyntää sen ja käyttää sen järkevästi. Mutta…olemmeko onnistuneet siinä? Nyt, tai kertaakaan? Carpe Diem sanoo fransmanni, ja toki juurikin niin, pitäisi tarttua, mutta hitto soikoon, mihin?

Nykyisyyteen? Tulevaan? Menneeseen? Viimeksi mainitussa elämisestä on minulle huomautettu, asiattomasti, sillä minä olen sen rinnastanut muistamiseen. Eläminen on hiukan eri juttu. Toki jos muistamisen, muistojen, antaa rajata elämää, siitä tulee menneessä elämistä. Se ei ole hyvästä, mutta hyvästä ei ole myöskään unohtaa. Itse, henkilökohtaisesti mieluummin kai muistan, kuin unohdan. Jos unohdan, unohdan pian elää, ja mitä muistamista on enää sen jälkeen mielen muuttuessa?

Miksi tästä tänään kirjoitan? Kävin Lohjalla veljeni perheen luona, ja veljen yhden pojan kanssa tutkimme laatikkoa, tai laari lienee oikea kuvaus noin 60 x 170 cm ”astialle”, jossa oli legoja. Muistoja siitä, kun itse olin tuon pojan ikäinen, viisivuotias. Samalla innolla, samalla mielikuvituksella, samalla palolla rakensin ja touhotin legojen kanssa. Ja nuo palikat, monet niistä, olivat juurikin niitä samoja joita itse rakentelin 35 vuotta sitten, ne ovat säästyneet, ja siirtyneet veljen lapsille. Hyvä niin, ne toivat mieleeni muistoja siitä, kuinka itse niitä rakensin, ja loin mielikuvitusmaailmoita.

Siinä niitä katsellessa, legoja…mietin että mihin se aika on mennyt. Minä olin tuo pieni, leikkivä lapsi 35 vuotta sitten. Nyt minun pitäisi olla mies, ja olenkin. Minun pitäisi olla isä, ja en ole. Onko aika ajanut sen idean ohi? Onko se edes haave? Kuinka turhauttavalta se tuntuukaan miettiä tilanteessa jossa ei ole edes parisuhdetta. Miten siis miettisin sitä, onko minusta isäksi? Viime ”romanssikin” vuonna 2016. Noh, olenhan minä prkl naisen sentään nähnyt alasti 2018. Elänkö sittenkin viime vuosikymmenellä, tai jopa viime vuosituhannella kun en osaa yhdenillanjuttuja?

Liika ajattelu saa aivot solmuun. Yksin eläminen on ihan jees. Tietysti kun 40v alkaa olemaan ovella on pakko miettiä että onko muutakin. Kyllä minä rakkautta kaipaan. En sitä niinkään että rakastan. Minä rakastan nytkin, ilman lupaa, ilman vastakaikua. Tukahdutan sitä kenties liialliseen alkoholinkäyttöön, tukahdutan tunteita kiroten ne yöt, joissa hän on. Se ei ole kuitenkaan valinta jonka voisin tehdä. Jos voisin valita, antaisin itselleni rauhan, ja hänelle toivoisin mahdollisimman hyvän elämän.

Minä kaipaan rakkautta jonka saisin tuntea takaisin. En sellaista liiallista ruusunpunaista, vaan sellaista jossa joku kysyisi miten työpäivä meni, onko tupakkalakko pysynyt, mitä tänään syötäs. Ihan perus arkea. Sitä minä kaipaan. Oishan se tietty upeeta nukahtaa jonkun viereen ja siitä herätäkkin, vaikka se toinen vttuilis että pitääkö aina torkuttaa. Vttuilukin lienee välittämistä, ainakin nuorempipolvi sen kai kokee niin.

Aika muovaa meitä, se muuttaa kasvoja, se muuttaa kroppaa, se muuttaa mieltä. Niin se on tehnyt toki mullekkin. Jotenkin, ihmeellisesti se on muuttanut myös sitä, miten näen vastakkaisen sukupuolen. Kauneusihanne on muuttunut. Sen kanssa kipuillut tässä jonkun vuoden. Tykkään edelleen tytöistä isoilla rinnoilla & muodokkaalla pepulla, mutta viehätyn nykyään myös hoikemmista, mikä on vaatinut prosessointia, ja mietintää, mistä tämä muutos johtuu. Toki jokseenkin siihen vastauksen tiedän.

Aika kuluu niin hlvetin nopeesti. Just äsken vaihtelin renkaita A Corsaan masalassa, ja nyt myyn suodattimia -21 mersuun. Välissä on 20 vuotta. Missä sinä olit 20v sitten? Haaveilitko jostain? Toteutuiko ne? Vai saitko tilalle jotain parempaa? Minä en noihin osaa vastata. En koskaan ole juurikaan haaveillut perheestä, mutta sen paremmin en ole miettinyt mihin elämä vie. Naisen, ehkä, olisin voinut rinnalle miettiä, se ei ole toteutunut, mutta onhan tässä aikaa.

Vai onko?
Onko huominen? Ensi vuosi? Vuosikymmen?

Minkä näet peilistä, mutta et pääse karkuun?

Aika.

-Hannu 23/04/2022

Viimeinen päivä kuluvaa vuotta, vuotta 2021. Mitä tämä vuosi on ollut? Mitä siitä jää muistoihin, arpina, onnistumisina jopa? Blogin olen pitänyt pimennossa tämän vuoden, keskittyen rakentamaan jotain positiivisempaa, jotain parempaa. Tokikaan harrastusta en ole lopettanut, se vaan on ruutuvihkossa musteena.

Eihän yksi vuosi mahdu yhteen lauseeseen. Ei edes yhteen lukuun, mutta päällimmäinen ajatus on..että…viimein! JES!

Niin, viimein hyvä vuosi! Viimein hyvä niiden kaikkien huonojen jälkeen. Tai eihän mikään vuosi ole pelkästään huono, mutta mitä olen laskenut loppusummaa kunkin vuoden jälkeen, niin hyvin moni edellinen on ollut miinusmerkkinen. Tappiota, mielipahaa, sydänsärkyä, mustia ajatuksia.

Vaikka korona pauhaa keskuudessamme, niin silti osaan nauttia omista pienistä onnistumisista kaiken tämän keskellä. Töitä on riittänyt, sydämen huudot ovat hieman laantuneet, joskaan ei kokonaan, edelleen se kaikuluotaa rakkautta luokseen. Se janoaa sitä, se kaipaa sitä, mutta se on oppinut elämään ilman sitä. Minä olen oppinut elämään ilman sitä. Minä olen oppinut elämään yksin. Olen löytänyt hyviä hetkiä yksinäisyydestä, joskin myös havahtunut hetkiin joissa olen elänyt toisenlaisessa todellisuudessa, miettinyt millaista elämäni olisi nyt, jos aikanaan olisin saanut perheen, lapsen tai kaksi, kestävän parisuhteen? Elämä olisi toisenlaista, ehkä parempaakin, mutta ei kokemusta, ei tietoa.

Kello tikittää kohta neljääkymmentä. En pelkää sitä, en koe kriisiä. Olen tyytyväinen nykyisyyteen, ja se on minulle paljon. Aikaisemmin olin sellainen että janosin aina vain lisää, aina vain enemmän. En enää, onneksi. Päinvastoin, nykyään ajattelen että vähemmän on enemmän, jonkinlainen minimalismi on vallannut mieleni, ja se tuo minulle rauhaa.

Ennen minun oli hyvin vaikea hyväksyä yksipuolinen rakkaus, tunsin aivan saatanan suurta kipua siitä että minä rakastan maasta taivaaseen, mutta vastaan saan hiljaisuutta tai vittuilua. Ei tuo tyhjäksi tehty rakkaus edelleenkään hyvältä tunnu, mutta se on vain yksi lokero sydämessäni. En katso sinne joka päivä. Uskon että elämällä on antaa minullekkin joku, joskus. Jos ei tänään, niin ehkä huomenna, ensikuussa, tai ensi vuonna. Kestän kyllä odottaa. Kuten Metsolan Erkki sanoo, ”hyvää en saa, ja huonoa en huoli”. Mutta tuolla jossain on joku…on oltava. En ole niin huono ihminen että minut olisi tuomittu yksinäisyyteen lopuksi iäkseni.

Omien tavoitteidemme ja saavutetun ero on siellä jossakin, osin meidän käsiemme ulottumattomissa, mutta silti niiden ohjattavissa, ainakin osittain.

Paljon jää sanomatta. Siihen emme voi vaikuttaa. Sinä haluat sanoa niin paljon, toinen ei halua kuulla. Ei edes puolia. Se on osa sitä tietä, pettymyksillä kivettyä, joka meidän kaikkien on joskus kuljettava.

Oikeastaan, kun miettii mihin rakkaus, tai elämä itsessään on minua ohjannut, olen juuri siellä missä minun kuuluukin olla. Riksuun lähdin rakkauden perässä, sitä en saanut, mutta sain uuden suunnan elämälle, löysin jotain todella hienoa, mistä muuten olisin jäänyt paitsi. Voinee siis sanoa että vaikka jäin paitsi siitä rakkaudesta jota hain, löysin tilalle kenties jotain kestävempää, hiton hienot jätkät uudesta työpaikasta. Ja niiden yhteisten naurujen keskeltä olen löytänyt sen tunteen, että nuo viimeisen päälle olevat hyvät Ystävät tuntevat samoin. Tässä on jotain kestävää jonka varaan pystyy luottaa ja rakentaa.

Tämä vuosi antoi paljon, ehkä enemmän kuin odotinkaan, mutta rakkaus…se antaa odottaa itseään. Sinkkuna on ihan jees, mutta silti jotain puuttuu.

Universumin suurin mysteeri, nainen…ehkä se löytyy ensi vuonna.

Ehkä, ja se on se mysteeri..

Saija Tuupanen – Kuurasydän:

”Ikkunassaan seisoo poika yksin vaan,
menetyksen suruviitta harteillaan,
niin petollisen liukas tie vei pimeyteen,
hämmästyen nostaa katseen aamun kirkkauteen!”

-Hannu 31/12/2021

Miten nopeasti aika voikaan mennä? Vuodet ovat hetkiä, jotka vain näemme, kuukausia, joista emme saa kiinni, päiviä joihin hukkaamme isoimman osan itsestämme.

Tänään kun katson itseäni peilistä, tai vain pääni sisältä, tunnen eräänlaisen paradoksin. Minä en ole koskaan tarvinnut kipeästi vierelleni ketään naista, mutta silti, tänäänkin, kaipaisin sellaista. Olen jo pitkään kaivannut. Päiväni oikeastaan määrittyvät tuon kaipauksen ympärille. Välillä kestän tuon tunteen paremmin, välillä huonommin.

Sydämeni on kuin ranta, johon aallot lyövät. Nuo aallot kuvastavat tunteitani. Välillä niiden hento kosketus muovaa minua täydellisemmäksi, välillä myrskyn tuomana ne rikkovat pintaani, tekevät minusta rikkonaisen, ja tuovat luokseni epätoivottuja asioita.

Kaikki nämä kuluneet vuodet ovat välillä liikaa. Tunnen ne hartijoillani, tunnen ne taakkana selässäni. Joudun istumaan hetken, ja vasta sen jälkeen olen valmis jatkamaan. Jatkamaan suuntaan jota kukaan, edes itse en aina tiedä. Jollekkin tällainen vapaus olisi siunaus, ja niin se oli minullekkin joskus, aikana joka on kaukainen, kuin muistijälki jostain sieltä missä joskus olen ollut. Tuo muisto vie minua hetkiin jolloin minua on rakastettu, mutta en sitä kyennyt ottamaan vastaan. Kuinka naurettavalta se voikaan nyt tuntua. Oikeastaan, se ei tunnu lainkaan naurettatavalta. Se saa minut jälleen kyyneliin, sillä juuri nuo hetket ovat olleet niitä onnellisimpia. Ja niitä kaipaan nyt.

Jokainen meistä kai tuntee vierivät vuodet, niiden nopeuden. Nuorempana mietin että hyvä kun aika kuluu, toivoin sen tuovan uusia asioita, ja niin se toikin. Mutta noiden asioiden sisään rakentui paljon muutakin kuin vain hyviä kokemuksia. Ne vuodet opettivat minua, ne opettivat tuntemaan rakkautta, mutta myös vihaa.

Olen pyrkinyt elämässäni aina kohti hyvää, jopa silloin kun vastassani on ollut pahuutta. Minä, kuten kaikki meistä, on joskus epäonnistunut. Kaikista tekemistäni asioista en voi olla ylpeä, en niistä ole rotsi auki ja rinta rottingilla. Mut hei, se on vaan elämää.

Vain elämää, niin, voisimpa noin oikeasti ajatella. Eihän meillä ole muuta kuin tämä yksi elämä. Tai ainakaan ei kukaan ole tullut rajan takaa kertomaan että niitä olisi enemmän. Jo nuoresta lähtien olen rakentanut tämän maailmani rakkaudelle, joskus ehdottomallekkin sellaiselle, mutta sitä kunnioittaen, siihen luottaen. Ja ehkä juuri tuon ajatusmaailmani takia olen tänäänkin yksin.

Sydämeni oli parantunut Janikan jälkeen, ainakin isoimmilta osilta, koska eihän minunlaiseni mies voi koskaan täysin unohtaa. Unissani hänkin on välillä luonani, ja pyörii edessäni vain pyyhe suojanaan kuin tuolloin tuomarilassa aikanaan. Janikan jälkeen päätin että kenenkään en anna itseäni enää rikkoa sillä tavalla. Mutta eihän se ollut minun päätettävissäni, se vain tapahtui. Tänään on päivälleen 5 vuotta siitä kun elämääni astui nainen, josta oletin paljon, toivoin paljon. Ehkä liikaakin. Oliko oikeasti kyse vain siitä että hän hieman huomioi minua, ja minä heti ihastuin? Tuskin. Oliko kyse siitä että hän hyväksikäytti minua asemani vuoksi? Ehkä.

Oli se miten vain, itseänihän minä saatoin vain syyttää ihastumisesta. Rakastumisesta, joka välillä on ollut mieltä vailla. Välillä minun tekoni ovat olleet järjen vastaisia, vailla sitä rakkautta jota olen koittanut huutaa, mutta siltikään en voi vastuutani kiistää. Ne ovat olleet minusta lähtöisin, minun ”kynästäni” lähtöisin, ja niillä kai kaiken rikoin. Myös itseni.

Hän, kuten Janikakin aikanaan, kovasti kehui kirjoituksiani tässä blogissa. Osasin kuulemma tuoda tunteitani esiin sanoin johon kaikki miehet eivät pysty. Ehkä niin on. Kaikki miehet eivät kykene kirjoittamaan, tai puhumaan. Minä kykenen kirjoittamaan, mutta en aina puhumaan. Jos osaisin tilanteessa kuin tilanteessa aina puhua, elämäni voisi olla nyt paljolti toisenlaista.

Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, mutta minä tiedän sen, että 20.1.2016 on piirtynyt mieleeni ikuisesti. Haluan miettiä asian siten, että tunteistani puuttuisi jotain jos en olisi häntä koskaan tuntenut, jos en olisi häneen tuolloin tutustunut. Varmaa on se, että elämäni olisi toisenlaista, asuisin jossain muualla, ajattelisin tulevaisuudesta toisella tavalla, mutta en kadu. En kadu sitä että avasin hänelle oveni, ja sydämeni, vaikka sainkin lunta tupaan ja jäitä porstuaan.

Yhtälailla kuin tänään on viisi vuotta hänen kohtaamisestaan, on neljä vuotta ehkä elämäni parhaasta päivästä. Forssan reissusta hänen kanssaan, josta olen aikaisemminkin maininnut. Sai olla tienpäällä naisen kanssa jota rakasti, sai nauraa, sai haaveilla. Ja minä haaveilin liikaa, ja sitä hintaa maksan tänäänkin. Muistan kuinka hänen kanssaan kuuntelin Suvia luonani espoossa, ja ”Piirongin” soidessa olisin halunnut häntä tanssittaa, mutta prkl kun en osaa tanssia, tyydyin pitämään kädestä.

Tuona keväänä 2016 kävin treffeillä erään toisen naisen kanssa, ja siitä kerroi hänelle ennakkoon, halusin kai hänessä herättää mustasukkaisuutta, kuinka naurettavalta tuo nyt tuntuukaan. Kuitenkin, seuraavana aamuna pöydällä odotti paperilappu, johon oli kirjoitettu muunmuassa ”Hyviä treffejä”. Ja tuo viesti oli käsittääkseni kirjoitettu hyvällä, lämpimin ajatuksin. Noita lappuja, hänen kirjoittamiaan on minulla tallessa muitakin. Olen säästänyt niistä kaiken. Onhan niissä konkreettisesti kaikki mitä minulla on hänestä. Loput on vain muistoja, jotka hän ehkä haluaa unohtaa, mutta minä muistaa, vaalia, koska niissä on minun sydän, minun rakkaus, minun kaikkeni. Niitä katsoessa tunnen sen lämmön, joka nyt on jo kaukana, mutta sydämessäni se yhä lämmittää.

Mietin miksi sanat, miksi teot. Mietin mikä olin silloin, mutta lopulta, olinhan minä se sama ihminen. Minä rakastin, minä rikoin. Ei ole ketään siinä välissä, korkeintaan maailma, ja tämä aika. Hänellä oikeus minua vihata, mutta yhtälailla minulla kaikki oikeus häntä rakastaa. Meistä kaikki muuttuu näissä elämän tuulissa, kukaan ei pysy paikallaan tai samanlaisena, mutta niin on tarkoitettu.

Olenko minä huonompi ihminen sen takia että tunnen niin kuin tunnen? Olenko minä vähempi koska olen tunteiden vietävissä? Ehkä, mutta kuinka paljon sinä jättäisit tekemättä, jos ennalta tietäisit mihin polku voi johtaa? Kuinka paljon harkitsisit, vai luottaisitko heti tunteisiin ja sydämen johdatukseen, murehtimatta sitä, kuinka kipeä retki voi edessä olla? Minä luotin siihen, että sydämeni tuntee oikein, minä rakastuin, ja sitä en koskaan pyydä anteeksi.

5 vuoden päästä mietin että aikaa on kulunut 10 vuotta. Ehkä olen silloin viisaampi. Ehkä olen silloin harmaampi. Ehkä osaan hymyillä tunteilleni, tai jopa nauraa näille ajoille. En tiedä, kukaan ei meistä tiedä tulevaisuutta.

Minä ajattelen kuitenkin asian niin, että jos tuolloin olen menettänyt kykyni rakastaa, toivon, että en ole enää olemassa muutoinkaan.

-Hannu 20/1/2021

Tummuvat illat, ne mustenevat aina vain aikaisemmin, kaduilla kaiken valon syö itseensä sateen kastelemat kadut. Säästösyistä katuvalotkaan eivät vielä valaise, ja lumi antaa odottaa itseään. Kuin kutistettuna, tuo kaikki kertoo erään Hannun mielenmaisemasta tänä syksynä, joka jo aika piankin taittuu talveen.

En väitä pitäväni lumesta, mutta se kirkastaa maisemaa kuitenkin aika paljon. Se toimii jokavuotisena merkkinä siitä, että vuosi hupenee, päättyäkseen, ja alkaakseen jälleen alusta. Aika kuluu, ja kulutettua ei saa takaisin. Tuo ehdottomuus koskee niitä hyviä hetkiä, ja toki myös niitäkin hetkiä ja retkiä joita emme halua, tai uskalla edes muistella.

Ajan pitäisi olla meille kaikille rakas, mutta välillä se on vain raskas. Hiljaisina iltoina, juuri tällaisina, se laittaa ihmismielen muistelemaan. Aika haluaa kehystää, kuin korostaakseen, niitä kaikkia hyviä asioita. Aika kultaa muistot, kuuluu vanha fraasi. Tuo fraasi kertoo ehkä siitä, että mieli haluaa syleillä kaikkea sitä kaunista, ja muistamisen arvoista, mutta sulkee raamien ulkopuolelle kaiken sen ruman, pahan, joka voisi saastuttaa nuo hyvät hetket. Ehkä niin on hyväkin, mutta tuolloin asiaa muistelee ja miettii vähemmän objektiivisesti kuin silloin kun tilanne oli päällä, silloin kun tuo muistijälki piirtyi mieliimme, siirtyäkseen muistojen lokeroon, kenties jopa sydämeen.

Aika kuitenkin lopulta haluaa kai meitä armahtaa. Eilinen paha sana ei tunnu tänään enää niin kipeältä kuin silloin kun sen kuulit, haavat eivät kirvele enää huomenna siten kuin tänään, rakkaus ei ole niin ehdoton kuin se oli vuosia sitten.

Aika muuttaa luonnon lisäksi meitä, kaikkia meistä. Mikään ei ole pysyvää, kaikki lähtee aikanaan, kuin lehdet puista kohti maata syksyisin. Puut luopuvat lehdistään, ja ihminen luopuu milloin mistäkin, materiasta, tunteista, ihmisistä lähellään. Kuka ihmisistä suuntaa kohti tonttimaata, kuka muuttaa uudelle paikkakunnalle, kuka jopa ulkoimaillekin. Mihinkään ei saisi tottua, sillä mitä lähempänä pidät sitä itseäsi, mitä tärkempänä vaalit sitä, ja vaikka kuinka se olisi SE asia, josta viimeiseksi luopuisit, se viedään sinulta kuitenkin. Taistelut voit valita, osan jopa voittaa, mutta aikaa vastaan…sen häviät aina.

En sano, etteikö olisi ihanaa kuluvaa aikaa viettää jonkun kanssa, jonka mieluusti pitää lähellään, päästää sydämeen. Sellaista, jonka lauseen arvaat jo ennen kuin hän on suustaan päästänyt puolta sanaa enempää. Voi kyllä, minä muistan miltä se tuntuu, vaikka siitä on jo kauan. Siitä on jo yli kuusi vuotta kun ”virallisesti” statukseni oli jotain muuta kuin sinkku. Kyynisesti voisin todeta ajan vieneen minulta parisuhteeni, kaikki niistä, mutta vaikka siinä onkin puolet totta, niin on siinä ne loput 50% ihmisissä. Omissa teoissani, sanoissa, kuten myös vastapuolen tekemisissä, sanomisissa, päätöksissä.

Ajan määräämä vapaus, jota yhdeltä kantilta katsoen myös sinkkuudeksi kutsutaan, on näinä vuosina rakastuttanut minut itseensä. Haluan olla vapaa, haluan hallita omia päiviäni, ja menemisiäni. Haluan hallita haaveitani, suunnata katseitani kohti niitä unelmia jotka ovat itseni näköisiä, ilman että joutuisin miettimään mahtuuko haaveiden rattaille myös se toinen osapuoli. Tavallaan se on lohdullista, mutta toisaalta, jos tapaisin jonkun joka sytyttäisi minut taas elämään, opettaisi hymyilemään enemmän, niin ehkä nuo haaveet korvautuisivat, niiden tilalle tulisi uusia, sellaisia unelmia joiden kyytiin mahtuisi vaikka 2+1, 2+2. Oli miten oli, niin aika on armahtanut tuossakin suhteessa, on tuonut tilalle jotain uutta kun luopumisen hetki on ollut edessä.

Vaikka tiedän ajan vievän lopulta kaiken koetun, haalitun, rakkaan, niin haluan kokea, haalia ja rakastaa lisää. Ajan ehdottomuus ei saa kahlita ihmistä, mutta tuon ehdottomuuden kaverina tulee rajallisuus. Kaiken kokemiseen on vain rajallinen aika, mutta on meidän käsissämme kuinka tuon ajan käytämme.

Ihmisen elämä koostuu kaikesta siitä mitä koemme, rakennamme, joskus ehkä tahtomattamme myös poltamme, mutta lopulta kuljemme kohti hyvää. Ei vanhuus itsessään välttämättä ole kaikille hyvää aikaa, mutta sekin kestää vain rajallisesti. Konkreettinen esimerkki on oma mummini, joka loppuvuodet sairasti Alzheimeriä, ja oli taantunut elämään nuoruuttaan, aikaan jolloin oli sota, tai paremminkin aikaan nuorena tyttönä karjalassa, sillä hän halusi vanhoilla päivillään jatkuvasti tanssia, ja kuten kaikki tiedämme, sota-aikaan tanssiminen oli kiellettyä. Hän ei surrut enää edes mennyttä miestään, tai muutoinkaan vaikuttanut kärsivän kun hänet viimeisen kerran näin. Aika armahti, ja jätti hänelle jäljelle ilmeisesti sen ajan, jolloin hän oli onnellisimmillaan.

Kun muistamme tämän, aika ei ole enää vihollinen, se on ystävä, joka lopulta ei jätä meille vaihtoehtoja joiden välillä arpoa. Se näyttää meille sen tien jolle on astuttava. Kukin ajallaan, kerrallaan, kohti tuntematonta.

Se ei kuitenkaan välttämättä ole loppu, se voi olla uusi alku. Sitä meistä kukaan ei vielä tiedä, mutta jonain päivänä, kukin meistä, tietää.

-Hannu 26/10/2019

Jokunen kaverini on kysynyt kirjoitusteni lomassa juoksevista viitteistä uskooni, sitä että mitä tarkoitan sillä? Uskonko? Yksi tai kenties toinenkin on ottanut muutaman maljan ennen kuin on rohjennut kysyä, mutta minulta voi kuka tahansa kysyä ihan selvinpäinkin mitä tarkoitan tekstilläni, mutta kerrottakoon näin auki kirjoittaen että kyllä minä uskon siihen, että kaikki ei tässä maailmassa ole meidän, ihmisten, käsissä.

Aihetta avatakseni pitää siirtää kelloja taakse päin, pitkälle nuoruuteen. Moni joka minut on tuntenut lapsuudesta, ala-asteelta asti muistaa sen pojan joka koulunkirjastosta nappasi luokkaan luettavakseen raamatun, kun moni muu poimi jotain viisikon ja susikoiraroin väliltä. Erotuin siis jo silloin, joko hyvällä tai pahalla tavalla. Se miksi näin toimin johtui kiinnostuksestani siihen pohjattomaan rakkauteen, ei niinkään hengellisiin asioihin. Tahdoin kai löytää tuon kirjan sivuilta viitteitä siitä mitä rakkaus todella on, itse kun en sitä konkreettisesti silloin koskaan kokenut. Ehkä jopa haaveilin siitä, että tulevaisuudessa siintäisi teologian opinnot, sitten minulle tapahtui jotain, heräsin kai maailman raadollisuuteen ja jätin tuon asian ajattelun. Keskityin olemaan kova, jotta pääsisin karkuun lapsuudessani ollutta häpeää, jotta olisin koskematon, niin että kukaan ei mulle uskaltaisi sanoa edes huomenta koulussa. Lapsuuden sinisilmäisyyttä, sillä juuri sillä suljin ulos sen mitä etsin, rakkauden. Ilmeisesti olen samaan ansaan kompastunut yhä uudelleen aikuisena, sillä etsin sitä edelleen. Mutta tuolloin opin sen että ikinä en suostu häpeämään sitä mikä minä olen, I am what I am, take it or leave it.

Omia lapsia minulle ei ole siunaantunut, mutta toivon sydämestäni että veljeni pojat valitsevat koulutiellään helpomman reitin kuin mitä minä aikoinaan valitsin. Maailma on muuttunut, lapset ovat yhä raaempia toisilleen, mutta hyvä olisi, että he eivät kovettaisi itseään niin kuin minä tein. Eikä heillä toki ole siihen varmasti syytä, kotiolot kun ovat paremmat. Sen tosin toivon, että suvussa kulkeneen isänmaallisuuden sisällyttäisivät elämäänsä.

Ala-aste jäi taakse, ja ylä-asteen koittaessa minut melko pian siirrettiin tarkkailuluokalle, johtuen osaltaan kai välinpitämättömästä käytöksestäni, jolla edelleen koitin kätkeä kaiken sen tuskan jota kannoin sisälläni. Tehostin kovaa egoani ryhtymällä polttamaan röökiä niin kuin muutkin ”kovat” jätkät tarkkiksella. Jotta saisin nostettua itseni vielä korkeammalle, join kirkasta viinaa tuolloin, kun muut vetivät olutta tai siideriä, saavutin eräänlaisen legendan maineen kirkkonummella ennen kuin täytin edes 15 vuotta.

Uskon asioiden ääreen palatiin jälleen vuonna -98 kun koitti aika lähteä rippikouluun. Pari kaveria oli ilmottautumassa ”purjehdusriparille” ja pyysin äidiltäni lupaa päästää sinne myös, ja lupa heltisi. Olihan se melkoinen kokemus. Ei yhtä leirikeskusta, vaan pari päivää saaressa ja loput noin 7vrk purjelaivalla pitkin aavaa. Käytiin tallinnassa, paldiskissa, turun saaristossa. Upea reissu kaikenkaikkiaan. Olihan siellä aina agendalla se, miksi siellä oltiin, ja miksei olisi ollut? Olihan se rippikoulu vaikka puitteet olivat hiukan toista kuin mitä yleensä. Edelleen, teininä, uskoni oli kuin telakalla, en halunnut uskoa rakkauteen, eihän minulla ollut kokemusta minkään sortin naisen ja miehen välisestä parisuhteesta, tai tuolloin tietysti pitäisi käyttää termiä ”teiniromanssista”.

Seuraavaksi meistä ”vanhoista” riparilaisista aletiin kouluttaa isosia, ja lähdin kelkkaan mukaan niin kuin moni muukin kundi samalta pitäjältä. Uskoni oli tuolloin jo melko flexiibeliä, ei niinkään fundamentaalista kiihkoa tai paatosta. Vuonna -99 olin isosena eräällä riparilla, ja lopputulema oli kiva leiri, joskin leirin johtajilta sain pahaa sanaa julkisesti siitä että olin antautunut eräänlaiseen suusta suuhun tekohengitykseen toisen isosen kanssa. En antanut tuon lannistaa, vaan koin eräällä tapaa onnistuneeni hyvin, tosin mieltäni kaihersi kysymys olinko osannut olla raamattupiireissä riittävän hillitty sillä omaan raamattuuni sain loppukommentiksi erään tytön kirjoitaman kommentin ”Ei noin seksikkäitä isosia saisi olla”. Oih ja voih noita aikoja

Muistan hyvin kuinka olin kiinnostunut eräästä samassa iskossa olleesta tytöstä, ja hyvä ystäväni sanoi minulle: ”Sä oot perkele Elvis jos sen saat!!”. Meni pari päivää ja sanoin frendille takas, että taidan olla sitten se ”Elvis”? Hämmennyksen laannuttua sai kaverikin kiinni että kyse oli ”Annasta”. Noh, se ei kauaa kestänyt mutta muistiini on hänkin piirtänyt kuvan noista Veikkolan ajoista, ja ensisuudelmasta kirkkonummella, miljoonien tarinoiden biobooliksen edustalla.

Myöhemmillä vuosilla sitten aloin minäkin seurustella, enemmän ja vähemmän. Haaveilin tapaamistani, ja tutuista tytöistä, mutta ehkä en ollut riittävän raamikas, heidät veivät toiset. Jonkinlainen turhautuminen kiiri mieleeni.

Vuosia pidin uskomistani ”vakan alla” kunnes se nousi esiin jälleen tällä vuosi tuhannella. Papin aamenen jälkeen, tai pikemminkin sen lupauksen rikkomisen jälkeen mietin onko tässä maailmassa mitään pysyvää? Kaikki katoaa. Silloin tajusin että kaikki meistä on yksin. Aina. Lopulta uskossaan, elämässään ja kuolemassaan jokainen on yksin, riippumatta siitä onko muita ihmisiä ympärillä. Tuon tosiasian kun ihminen sisäistää, ei tarvitse enää koskaan pelätä muiden mielipiteitä. Ei ikinä. Vaikka mahdollinen parisuhde vaatii solidaarisuutta, jakamista, eräänlaista symbioosia, on kyse kuitenkin vain suullisesta sopimuksesta joka voidaan purkaa silmänräpäyksessä.

Olen oppinut paljon, kokenut paljon, kärsinyt paljon. Tiivistäen voisi sanoa että olen oppinut kokemaan kärsimystä. Se on tehnyt minusta sitkeän kuin paju, kovan kuin tammi, mutta tunteiltani olen edelleen hauras kuin lasi.

Nuolin haavojani vuoden, vuosia. Kun taas uskalsin luottaa, antaa kaikkeni ja hengittää, vedettiin matto jalkojen alta niin lujaa että löin pääni kivetykseen. Tuon seurauksena vaivuin tuon viime syksyisen viikon aikana sellaiseen psykoosiin, että en enää tiennyt missä olen, kuka olen. Suljin mieleni täysin. Elin vain sydämellä joka vuosi verta, tunsin että siinä on puukko pystyssä. Maisemat vaihtelivat kaupungista kyliin, välillä havahduin seisovani keskellä kampin toria pysähdyksissä, ihmiset kulkivat ohitseni, joku kysyen että onko kaikki hyvin? Silloin tajusin silmieni vuotavan, kroppani tärisevän. Olin vieras itselleni, vieras aikani ja paikkani silmissä. Kuljen väen paljoudessa ilman määränpäätä kadehtien vastaantulevia joilla on opas mukanaan, pitäen kädestä, luotsaten oikeaan suuntaan. Katson tuttuja maisemia kuin vierain silmin, silmäni peittää kyynelten kalvo, muuttaen valkoisen mustaksi, mustan valkoiseksi. Pakenin paikkaan jossa olen saanut olla aina yksin, pakenin metsään, pakenin kalliolle jossa saatoin olla lähempänä taivasta, ehkä minua sieltä kuultaisiin! Polvistuin, ja laitoin käteni ristiin tuolla espoossa, ja sanoin Jumalalle, että nyt on kaksi vaihtoehtoa, joko annat minulle sen mitä olen jo pitkään rukoillut, tai otat mut pois täältä, en kestä enää. Vaikka olin noussut tuolle vuorelle, hän ei kuullut, tai ainakaan vastannut. Kumpaakaan hän ei minulle suonut.

Seuraavana päivänä vihasin maailmaa entistä enemmän. Olin aina ajatellut että jokaiselle lyödään harteille vain sen verran kun harteet kestää, ei kellekkään mittaansa enempää. Tuo ajatus mureni kun löysin itseni jälleen lattialta, miettien mitä sellaista olen tehnyt että onni minulta kielletään? Miksi minut on sijoitettu pimeimpään korpeen jossa ainoa valopilkku, tai keltaiseen viittaava sävy on se kun tyhjennän rakkoni lumiseen maahan.

Kirosin kaiken. Koko maailman, itseni, tunteeni. Otin pullon, join. Otin toisen, join. Syke tasaantui, kyneleet kuivuivat. Tiesin tuon kaiken olevan vain hetkellistä, mutta hain juuri sitä hetkellistä humalan tuomaa unohdusta tästä kaikesta. Halusin unohtaa, halusin lopettaa kaiken. Halusin pimeyteen jossa voin kulkea tuulten viemänä, tuulten kuljettavan paikkaan josta minulla ei ennalta ollut karttaa, paikkaan jonka koordinantteja ei kellään elävällä ole.

Kului kuukausia, en nukkunut, en syönyt, aloin olemaan vain varjo. Monotoninen ääni, kuin 80-luvun telkkarissa tai vaarin vanhassa perityssä grammarissa. Nakkasin paskat kaikesta työn ulkopuolella. Työni halusin hoitaa, mutta voimat olivat lopussa. Tuolloiset työkaverit olivat se liima ja se syy, miksi matkustin junan kyydissä enkä sen alla.

Sitten tapahtui se silmien aukeaminen. Mietin että itsessäni on jokin vialla, mutta eih, se oli kerrankin väärä harha. Se olikin toinen ihminen joka vei minulta kaiken energian, jotta hän saisi omia pattereitaan ladattua. Jumala ei antanut minulle sitä mitä suoraan häneltä pyysin, vaan hän antoi minulle kultaisen keskitien, antoi minulle jälleen uskon siihen, että minussa itsessäni ei ole mitään vikaa, vaan jotta maailma olisi vivahteikkaampi, on hän luonut tänne maan päälle enemmän ja vähemmän itsekkäitä yksilöitä. Hän antoi minulle jälleen polun josta voisin vähä vähältä nousta kohti valoa ja hymyä. Toisen hän tuomitsi varjojen valtakuntaan johon vapautui paikka minun lähtöni jälkeen.

Mieleni on kristallin kirkas, mutta sydämeni on kuin yön pimeydessä harhaileva laiva, etsien majakkaa, valon pilkahdusta joka voisi ohjata satamaan hetkeksi, tai sitten laituriin johon en sitoisi köysiä, vaan ketjut, siteet jotka kestävät loppuun asti, viimeisen päivän koittoon. Välillä nuo kaksi vääntävät kättä, mutta elävät rinta rinnan, rakentaen toinen toisistaan vahvempaa. Aikuisena olen kyllä löytänyt itseni itkemästä useammin kuin nuoruudessani mutta olkoon sekin eräänlainen merkki oppimisesta, on ihan okei itkeä silloin kun siltä tuntuu, ja luottaa siihen, että seuraavasta päivästä löytyy ne auringon säteet jotka kuivaavat posket jälleen.

Jos ihminen ei tunne armoa, eikä anteeksiantoa sitä pyytävälle, on määränpää ennalta valittu. Jopa ennen kuin se viimeinen naula lyödään arkkuun kiinni.

En tule koskaan unohtamaan, en olemaan itkemättä. Toivon että jokainen noista vuodattamistani kyyneleistä on pois niistä veripisaroista jotka vuotavat sisääni sydämestäni, sillä jos en saa niitä siirrettyä kivun ulkoiseksi tunnusmerkiksi, tulen kuolemaan särkyneeseen sydämeen. Ehkä lopulta, kaiken päätteeksi, olen hyvä Ihminen, tai edes..paras olemaan juuri minä…

-Hannu 30/5/2017

Kesäloma koulusta, ansaittu sellainen, alkoi tänään. Lukuvuosi paketissa, seuraavan kerran ”pulpettiin” elokuun lopussa. Kesällekkin tuli kyllä kirjoitushommia aika tavalla, mutta ei tarvitse pariin kuukauteen kuitenkaan luennoilla olla, tai tentteihin valmistautua. Kokeista selvitty kunnialla, opintopisteet taskussa, olisi voinut mennä huonomminkin, ainakin jos mietitään asiaa sen valossa millainen tämä lukuvuosi minulle oli. Viime syksynä kaiken sen keskellä mitä tapahtui, moni olisi nostanut kädet pystyyn ja todennut että ei pysty, ei pysty millään kahlaamaan niin vaikeita aiheita läpi. Totuuden nimissä myönnän että itsellänikin oli usko kovilla kun mieli oli maassa, kirja edessä, kokeet seuraavana päivänä ja olisin tahtonut mennä huutamaan ulos maailmalle että miksi tämä matka täällä ei jo lopu. Mutta kuitenkin, jostain ihminen voimia löytää silloin, kun niitä kaikkein eniten vaaditaan. Kuten viime keväänä Katjan ja Vesan häissä sanoin, ei ole merkitystä sillä, kuinka monesti epäonnistuu, kaatuu, ja löytää itsensä lattialta, tärkeintä on se, että yrityksiä ja ylösnousemisia on aina yksi enemmän, näiden välinen erotus on aina elämän pituinen matka kohti oppia omista erheistä, vääristä valinnoista, ja ennen kaikkea kohti sitä, joka itselle on rakkainta, asioita, joiden eteen on valmis kaikkensa antamaan ja tekemään. Viime lukuvuosi oli jotenkin helpompi taittaa, kun oli edes jollain muotoa J tukemassa, nyt sai kahlata yksin. Rantavesien käydessä syviksi oli onneksi pari kaveria pelastusliiveinä, muuten kai olisin uponnut Mariaanien hautaan, syvinpään mahdolliseen paikkaan, ilman toivoa siitä että aurinko joskus vielä lämmittäisi kasvojani. Jotta en unohtaisi viime syksyä, sain harteilleni vielä ongelman jonka lääkäri määritti paniikkihäiriöksi, ehkä hän oli oikeassa, tai ehkä kaikki vain johtuu paineista jotka pääni sisällä on, tai ehkä oireet jotka paniikkihäiriön leiman ovat itsessäni saaneet sijaitsevatkin kehyksissä, jonka sisäpuolella sijaitsee tunnetila nimeltään ikävä.

Kuun vaihteessa tuli muutettua jälleen takaisin Espooseen. Aika tuttu paikka, asuinhan tässä vieressä ennen Helsinkiin muuttoani viime vuonna. Melkoista jynssäämistä ja puunaamista ollut kamojen paikoilleen saanti kun aikaa on tosiaan vienyt työt ja iltaisin koulussa käynti, mutta alkaa sentään jo kodilta näyttää. Totuin jo siihen vaatehuoneen kokoiseen asuntoon Helsingin keskustassa siinä määrin että en oikein tiedä mitä kaikkea tällä tilalla tekisi Saunassakaan en ole kertaakaan vielä käynyt, yksin kun olen, koska tykkään käydä saunassa mutta en tykkää olla saunassa, ja vain itseäni varten on turha saunaa lämmittää.
Yhtä kaikki, on mukava että kelit ovat lämpiämäänpäin jälleen, vaikka kesälle ei suurempia suunnitelmia olekkaan, töissähän se menee paria viikkoa lukuunottamatta, työharjoittelujakso kun on menossa ja tarkoitus on niissä tehtävissä tuurailla lomilla olijoita.

Valoisa aika pitenee, ja ehkä…ehkä, minäkin saan viimein viritettyä juoksukengät jalkaan, lenkkiseura vaan puuttuu, mutta paremman puutteessa voin tyytyä siihen, että korvissani soi Suvin sulosävelet hänen laulaessa niistä kipeimmistä tunteista joita sisälläni kannan, mutta joille en löydä sielustani, sydämestäni verbaalista muotoa, jonka voisin suullani lausua tai sormillani kirjoittaen ulos tuoda.
Tahtoisin vierelleni jonkun, jonkun joka saisi minut nauramaan jälleen, jonkun joka iltaisin toivottaisi hyvää yötä, jonkun joka aamuisin sanoisi että ei hätää, se oli vain pahaa unta. Minä tiedän hänen nimensä, mutta hän on jo unohtanut minun nimeni, ja sen miltä suudelmani tuntui…

-Hannu 20/05/2015

Töihin palattu, ja samalla arki tullut jakamaan ajankäyttöä. Päivät pidempiä, kun ei voi nukkua enää niin pitkään kun haluaisi, ja se kai rankinta on töihin palaamisessa ollutkin, herätyskelloon herääminen. Töihin palaaminen on kuitenkin ollut kaikenkaikkiaan hyvä juttu, ei ainoastaan kukkaron kannalta vaan siksi että on ajatukset päivisin muualla kuin niissä sfääreissä joissa mieleni on seikkaillut viimeiset kuukaudet. Uudet tehtävät töissä pistävät aivot toimimaan kokoajan 110% teholla, ei siksi että kaikki uusi olisi niin vaikeaa, vaan suurimmaksi osaksi siksi, että haluan ne tehdä 100% hyvin! Työssä, niin kuin kaikessa muussakin elämässäni pyrin täydellisyyteen, mitään ei tehdä ”vasemmalla kädellä”, mutta ihmisiähän tässä vaan ollaan. Joskus perfektionismi voi myös olla taakka töissä, kun kaiken pyrkii hoitamaan niin että ei tule sanomista. Parhaan terän se syö kuitenkin tehokkuudesta, mutta tuo mukanaan tietynlaisen laadun kaikkeen tekemiseen.

Esimerkiksi silloin kun olin vielä keräämässä nykyisessä yrityksessä, kaikin voimin pyrin siihen että asiakkaalle lähti oikeat osat, ja oikea määrä, aina. Ja hyvin siinä onnistuinkin, virheitä tuli enintään yksi vuodessa, joskus ei sitäkään, ja kuitenkin kerättyjä rivejä oli keskimäärin vuositasolla yli 30 000 tuhatta, siitä voi jokainen laskea virhemarginaalin Töissä monelle ainoana kannustimena on se ”jokapäiväinen leipä”, mutta mielestäni yhtä paljon ihmistä kannustaa työnteossaan eteenpäin se, että häneen luotetaan, häneen uskotaan, ja sitä kautta annetaan enemmän vastuuta. Näin ainakin minä asian koen ja näen.

Alkuvuodesta laitoin asuntohakemuksia Espoon suunnalle, ja riemukseni se kannatti, ja vieläpä nopeammin kuin uskoinkaan. Muutto takaisin Espoon suuntaan olisi edessä tämän kuun lopussa. Bruttona asumiskulut nousevat mutta kuitenkin viivan alle jäävä euromäärä on plussan puolella nykyiseen verrattuna. Lisänä toki enempi tilaa, johan tässä ”kenkälaatikon” kokoisessa asunnossa tulikin vuosi oltua. Työmatkatkin lyhenevät merkittävästi, toki iltaisin koulun jälkeen on kotimatka pidempi, mutta suurimmaksi osaksi siis vain positiivisia puolia muutossa. Kuten aikaisemmin kirjoitin, ei stadissa asumisessa muuta ehkä tule ikävä kuin kaivarin rantoja, mutta ehkä kuitenkaan en siihen herraskaiseen, porvaristiseen idylliin niin istukkaan. Lenkkeilijöitä kiiruhtamassa toinen toistaan kovempaa, business-miehet ja -naiset kilpaa etsivät parkkipaikkoja porscheilleen, koiran ulkoiluttajia puhumassa pehmoisia puudeleilleen, tätä ja paljon muuta sieltä löytyy, ja kaiken keskellä minä, etsien paikkaani maailmasta.

Kyllä varmasti Espoostakin löydän paikan johon voin paeta tyhjentämään ajatuksiani, itkemään silloin kun epäonnistun, juhlimaan silloin kun sille on aihetta. Helsinki on Suomen suurin kaupunki, mutta kuitenkin täällä eläessäni olen ollut yksinäisempi kuin koskaan ennen. Janikasta ei ole kuukausiin mitään kuulunut, ei kommentoinut edes sitä kun mainitsin että olen muuttamassa takaisin Espooseen. Mykkäkoulu saa mieleni murheelliseksi edelleen, mutta öisin saan sentään hänet unissani lähelleni, unelmissani saan häntä jälleen halata ja kuiskata hänen korvaan kuinka häntä rakastan. Koulukavereita tulee vapaa-ajalla nähtyä satunnaisesti, ja työkavereita, ennen kaikkea Juhaa, jonka kanssa olen ajansaatossa ystävystynyt, hän yllättävän hyvin tajuaa minun kryptistä ajatuksen juoksuani, toisin kuin vanhat kaverini.

Pitkään päässäni oli kypsynyt ajatus siitä että suljen kokonaan Facebook profiilini ja viimein sen tein. Mielestäni täysin turha foorumi. Paikka, jossa vain hehkutetaan omaa elämäänsä maasta taivaaseen, paikka jossa kilpaillaan siitä kuka saa sen korkeimman paikan podiumilla. Ehkä turhautumiseni ”faceen” johtuu osaltaan siitä että toivoisin itsekkin itselleni parempia asioita, naista rinnalleni, perhettä, tasaista arkea, mutta se ei ollut kuitenkaan tärkein syy lärvikirjasta ulos loggautumiseen. Se kilpailu jota siellä elämän eri tasoilla tapahtuu, edustaa minulle jotain sellaista johon en halua kuulua. Toki se on näppärä paikka pitää yhteyttä kavereihin, mutta esimerkiksi vanhoilla ystävilläni on niin eri agendat elämässään että ei ole ollut tarvetta yhteyttä minuun pitää. Ehkä joskus sinnekkin vielä palaan, kuka tietää.

-Hannu 18/4/2015

Ilman niitä ja mun kyyneleitä, yössä yksin nyt vain olisin”, laulaa Kari Tapio. Ja niinhän se on.
Taas pyörähti mittariin yksi vuosi lisää. Mitä enemmän niitä tulee, sen nopeammin ne tulevat, vaikka aina niiden välissä on ne samat 365 päivää. Entinen opettajani sanoi ysiluokan päätteeksi että nyt kun oppivelvollisuus päättyy, tulette huomaamaan miten nopeasti aika menee eteenpäin, ja enempää hän ei olisi voinut oikeassa olla. Tuntuu kun joku seisoisi kokoajan pikakelausnapin päällä, kaikki menee silmien ohi ennen kuin mistään saa otetta, mikään ei tule jäädäkseen, vain ainoastaan mennäkseen sormien välistä huti. Muistot ovat ehkä ainoa poikkeus, ja itselleni on vielä lisätaakaksi luotu hyvä muisti. Se että muistaa elämäänsä hyvin ei ole tässä tapauksessa mikään siunaus, se on rasite. Toki muistan paljon hyviä asioita elämästäni, onnellisia aikoja, ilon hetkiä, mutta nekin ovat olleet vain ohikiitävä hetki aikani janalla. Eteenpäin luottavaisin mielin vaikka sitten hammasta purren! Röökilakosta olen sentään saanut pidettyä kiinni, lukuunottamatta paria retkahdusta.

Kevääseen ladattu isot odotukset, jos onni käy niin pääsee muuttamaan takaisin Espooseen, arpa on heitetty, saa nähdä kuinka miehen käy. Helsinki on kuitenkin ehkä liian ”suuri city” minunlaiselleni ihmiselle joka ei viihdy suuressa väenpaljoudessa, vaikkakin sinne voi sekoittua harmaaseen massaan, siitä mitenkään erottumatta. Ainoa mitä stadissa tulee ikävä myöhemmin on varmastikkin iltakävely kaivarin rannassa, se kun hetkeksi istuu alas penkille katsomaan öistä merta, ja niitä valoja jotka tuikkivat horisontista kuin lupauksena siitä, että en ole yksin tässä maailmassa.
Huhtikuun alussa takaisin töihin kuitenkin, opintovapaa lyhenee parilla kuukaudella mutta saan kesänkorvilla aloitettua työharjoitteluni, kiitos siitä pomolle jonka ansiota muutenkin on opintojeni eteneminen, ilman hänen ymmärtämystään olisi opiskelu työnohella ollut mahdotonta. Kun puolen vuoden harjoittelupätkä on ohitse niin on sekin este poistettu insinööripapereiden edestä. Koulu on niitä harvoja juttuja tällä hetkellä elämässä mihin voin itse vaikuttaa, kaikessa muussa tuntuu siltä että olen vain matkustajan paikalla, pelkääjän penkillä ja vieläpä selkä menosuuntaan näkemättä seuraavaan risteykseen, näen vain mistä olen tulossa, kyynelten takaa senkin kaiken näkee jollain tapaa kirkkaammin, ja se repii minua hajalle.

Janikallakin oli synttärit reilu viikko sitten, tällä kertaa päätin lähettää vain kortin hänelle, aikaisemmin vienyt koruja ja kukkia, mutta kukkiakin olisi vaikea lähettää postissa, koska silmästä silmään en niitä olisi kuitenkaan saanut hänelle antaa. Ja mitä kukat tai korut edes todella kertovat niistä tunteista joita ihminen sisällään tuntee toista kohtaan? Niitä on helppo ostaa, valitsee vain kivan näköiset, pistää pakettiin, toimittaa perille. Vaikka ne toimivatkin ulkoisena tunnusmerkkinä kiintymyksestä, hyvästä tahdosta, ihastuksesta, niin suurin lahja mitä voi toiselle antaa, on oma sydämensä, kokonaan, ja ikuisesti. Sen lahjan minä olen hänelle antanut jo vuosia sitten, toivon että hän joskus huomasi sen loppumattoman rakkauden jonka yritin sanoin hänelle ilmaista. Moni muu asia voi tästä maailmasta kadota, tuulet myrskytä, sade piiskata naamaa, mutta se on asia joka on ja pysyy, se on kiveen kirjoitettu aivan kuten hänen nimensä on kaiverrettu minun sydämeen. Tuntuu kuin sydämeni olisi lukittu, mieli samoten ja avain heitetty pohjattomaan kaivoon. En siitä toki halua, enkä voi Janikaa syyttää, se on ollut oma valintani rakastua häneen pohjattomasti, tai voiko sitä valinnaksi sanoa, niin vain kävi. Toisaalta se kertoo siitä että en ole kovinkaan huono ihminen, osaanhan vielä rakastaa, laittaa toisen ihmisen etusijalle.Se taito pitäisi jokaiselta pinnanalta löytyä, mutta nykymenoa kun tarkastelee, ja katselee niin monelta se taito on ruosteessa. Ja ennen pitkää se ruoste vie alustan mennessään.

-Hannu 16/02/2015

Niin se uusi vuosi tulee, kuin huono ilma, tai vuodenaika. Kuukauden sai lomailla koulusta,
viikko sitten se jälleen alkoi. Yhtä vaikeana kuin aina ennenkin. Sekä henkisesti että ”fyysisesti”.
Elektroniikan tunnit oli tuolloin edessä ja koko neljä tuntia käytettiin oikeastaan vain yhden
komponentin ihmettelyyn, saa nähdä mitä siellä vielä eteen tulee, jotain ”veemäistä” se on varma. Samoin ekalla viikolla oli yksi tentti josta lähdin päänahka hiessä, verenpaine huidellessa kovemmissa lukemissa kuin lääkäri terveelliseksi katsoisi, mutta eilen kun tulokset tuli, niin sai huokaista hetken, kirkkaasti läpi, kurssin läpäisyyn tosin vaaditaan vielä yksi haastava tehtävä joka pitäisi nippuun saada. Jostain pitäisi virtaa saada taas kahlata nämä kaksi periodia läpi, kohti kesäähän tässä mennään. Helppoa olisikin jos mieli pysyisi mukana, matalapainetta vaan meinaa puskea väkisinkin päähän vapaa-ajalla.

KLS:

”Sinä olet se kallio, jolle rakennan,
Sinä olet se toivo, jolla vain voin rakastaa,
Sinä olet se hiljaisuus, saat minut kuuntelemaan taas…”

Ajatukset, muistot painaa päivin öin. Painajaisia, välähdyksiä aikaisemmasta elämästä, haaveita siitä mitä olisi voinut olla. Tiedän hyvin, mitä olen väärin tehnyt, se on taakka joka minun kannettavaksi on määrätty, tuotu kestettäväksi, nieltäväksi. Mutta miksi ei mitään tukea tule ”sieltä” suunnasta. Minä kaikkeni tein tukeakseni häntä yliopisto-opinnoissa, mutta minulle ei mitään? Jokaisen tulee toki yksin selvitä, en sitä kiellä, mutta solidaarisuus, ystävyys, pitäisi muistaa. Taas tänään iltalenkkiä tehdessä kaivarin rannassa katselin taivaalle, lumisateesta huolimatta mietin, että joku minua viisaampi on joskus sanonut että ”lyhin matka kahden ihmisen välillä on hymy”,
siitä tuntuu olevan valovuosi kun viime kuussa sain tuon hymyn hänen kasvoiltaan nähdä. Kuitenkin, tuolla pyryssä kävellessäni mietin että valovuosi on se pisin välimatka meidän kahden välillä, olemmehan saman taivaan alla, näemme samat tähdet, saman kuun iltaisin, oli hän sitten espoossa tai lappeenrannassa. Vaikka ihmisikä ei välttämättä riitä valovuoden tavoittamiseen, luo se lohtua siihen että samojen tähtien alla sentään ollaan, vaikka minä täältä ennen häntä poistuisinkin. Rannassa kävellessä merta kohti katsoen näin kuinka alkaa jäät kertymään kauppatorinkin ympärille. Jäiden liikkeitä katsoessa välillä tulee tunne että tekisi mieli hypätä sinne jäiden sekaan, lusikoida itsensä pohjaan, kuin ginin toniciin, syvälle, paikkaan jossa tätä maailmaa ei koskaan ole ollutkaan.
Ehkä olen huono ihminen…en tiedä, hän ei kerro syytä, ja se kai kaikkein raskainta on kun hän ei puhu minulle.

KLS:

”Kaiva kuoppa ja asetu seisomaan,
niin että hiekka yltää hartijaan,
vasta sieltä voit kehottaa kiviä kantavat miehet heittämään,
Helppo toiselle on kaivaa kuoppaa,
helppo toisen synnit tunnustaa…”

Se on kai niin että rehellisyyden taakka on raskaampi kantaa kuin valehtelun, vaikka niin se ei tietenkään saisi olla. Pari meidän yhteistä ystävää on touhunnut paremman puoliskon takana ties mitä ”kundien reissuilla”, mutta olleet vaiti siitä kotiin mennessä. Joillekkin se on helpompaa kai omantunnontuskien kanssa painia kuin olla rehellinen siinä määrin että voisi kirkkain silmin toista katsoa. Mikä minä olen ketään tuomitsemaan, ei minulla ole tuomarin viittaa harteillani, mutta väkisin pistää miettimään jos itse olisin samaan syyllistynyt niin kai saisin jo asua hänen kanssaan, iltaisin nukahtaa hänen viereen, aamulla siitä herätä, mutta ei, päätin kertoa että en ole minäkään täydellinen ihminen, ja sain siitä palkaksi raskaimman mahdollisen ristin kannettavaksi. Anteeksipyyntö ei koskaan riitä, mutta jotta voisin hänelle jotain todistaa lähdin tuohon kouluun, jotta voisin näyttää että minusta on johonkin, mutta se ei hänelle riittänyt, ei edes se että olin rehellinen! Eikö sen pitäisi olla suhteessa se kaikken tärkein juttu? En minäkään voi olla mittaani enempää, mutta minä osaan sentään rakastaa!! Eikö se ole nykypäivänä enää mitään??

KLS:

”Vaikka paljon tahtoisin,
vaikka kaikkeni antaisin,
Sinun tekojesi varaan kaikki jää…”

-Hannu 19/01/2015

Niin saapui lumi myös Helsingin kaduille, ja sen myötä myös joulu ja sen hiljaisuus.
Väki karkasi kaupungin kaduilta, kuka maalle, kuka vain lukkiutui kotinsa suojiin joulun tunnelmiin. Jouluaattona ilma oli kyllä aamupäivällä sellainen että oli hullua edes ulos lähteä, ajattelin että iltaa kohti helpottaa, ja pääsee kävelylenkille taas kaivarin maisemiin, rantaan jonka maisemista on tullut minulle rakas. Se että aaton viettää yksin, voi kuulostaa oudolta, yksinäiseltä, ja toki se yksinäisyys kiteytyy juuri tuollaisina päivinä. Mutta kaikki ei kuitenkaan ole koskaan musta valkoista, joukkoon mahtuu niitä harmaan eri sävyjä. Ei ole muiden mukaan aikataulutettuja asioita, saa nukkua niin pitkään kuin haluaa, saa syödä juuri sitä mitä haluaa, kuunnella sellaista musiikkia kun haluaa, ja juuri niin lujaa kun haluaa. Plussa puolia on monia. Joulupäivänä kuitenkin jälleen äidin luokse käymään veljeni Jounin, hänen tyttöystävänsä ja Jounin poikien kanssa. Olihan se kivaa, en kuitenkaan vielä niin paatunut erakko ole ettenkö nauttisi noista hetkistä, kun saa veljen pojatkin nähdä, aina yhtä tohkeissaan joulusta 😀 Niin olin minäkin heidän ikäisenä, se kuuluu lapsella jouluun kuin aikuiselle kinkku joulupöytään.

Tänään on Tapaninpäivä. Kymmenen vuotta tsunamista, moni yhdistää tämän päivän vuosittain juuri tuohon katastrofiin. Minä olen palannut muistelemaan millainen päivä minulla oli tasan kymmen vuotta sitten. Sen päivän aamuna en tiennyt että illan tapahtuma tulisi käsikirjoittamaan elämäni viideksi vuodeksi eteenpäin, traumatisoimaan minut ja samalla viemään minut heijastevaikutuksellaan avioeroon. Kipeä retki, josta ehkä joskus lisää.

Takaisin tähän päivään tai itseasiassa palataan pari päivää taaksepäin, päivään ennen aattoa..
Muistoissa palaaminen on niin helppoa, tosi elämässä kun se ei ole mahdollista, minä jos kuka olen sen saanut karvaasti kokea.
Tiistaina päättyi kolmen kuukauden odotus, sain viimein taas nähdä Janikan. Asia jota olin odottanut niin että se monena yönä vei minulta unet, ja toi tullessaan kyynelillä kostuneet tyynyt. Odotuksen arvoistahan se olikin, vaikka tapaaminen vain pari tuntia kestikin. Kaupoissa pyörimistä, yleistä höpöttelyä, syömässä käymistä, ei siis mitään erikoista, mutta minulle se oli kaikki. Minulle se oli kuin jouluaatto lapselle, minulle se oli kuin niihin pariin tuntiin olisi kiteytetty kaikki vuoden juhlapäivät; synttärit, pääsiäinen, vappu, juhannus, itsenäisyyspäivä, joulu, kaikki samassa paketissa. Joutui työtä tekemään että ei olisi purskahtanut itkuun kun hänet taas sain nähdä, niin paljon se minulle merkitsi. Ja miltä hän näyttikään! Ei sitä voi kuvailla kirjaimin, ei sanoin. Olisipa minulla tuolloin ollut valta pysäyttää kellot, aika, ja se näky joka edessäni oli.
Kätken nuo hetket sisimpääni ja toivon niiden tuovan valoa niihin hetkiin kun kaikki muu valo on kadonnut. Ja niin syvästi toivon noita hetkiä hänen seurassaan lisää.

KLS, lyhenne eräästä bändistä jonka musiikkia kuuntelen paljon nykyään.
Auki kirjoitettuna tuo lyhenne tarkoittaa Kiitän Luojaani Sinusta.

Ja niin minä Luojaani kiitän Janikasta.

-Hannu 26/12/2014