Muutos, se on väistämätön. Monen asian toivoisi ja soisi olla kuten ennen, kuin se on aina ollut. Kuten se on ollut meidän muistoissa. Muistot pysyy, mutta ympärillämme oleva todellisuus muuttuu. Se muuttuu rakennuksissa, se muuttuu ihmisissä ja niiden tavoissa toimia ympärillämme olevassa maailmassa.

Tänään kun kävelin kylpylältä Ikaalisiin, mietin siinä kulkiessani että niin, tämä oli se matka jonka kävelin kouluun, tuon puoli vuotta jotka asuin kylpylän luona. Reipas 6km suuntaansa, ja ei se nyt niin paha ollut auringon kuumottaessa päälakea. Kuitenkin se matka oli enemmän, se oli matka muistoihin, siihen jota nytkin mietin.

On luonnollista että asiat muuttuvat 20 vuodessa, mutta pitääkö tuo luonnollisuus hyväksyä? Ei välttämättä. Elää pitää nykyisyydessä mutta mielessään voi hymyillä sille mitä oli, ja niille ajatuksille jotka silloin joskus koki.

Itse olen elämää kelannut takaisinpäin kuin lankakerää, etsien tiettyä kohtaa. Sitä kohtaa jossa olin viimeksi oikeasti onnellinen elämään, ja odotin mitä kaikkea sillä olisikaan annettavana. Se on tämä paikka. Tunnen niin. Se oli vuosi 2004.

Valmistuminen kauppiksesta, muutto takaisin Kirkkonummelle. Se tuntui silloin jotenkin helpottavalta kun reissaaminen kahden asunnon välillä loppui. En osannut odottaa sitä, että jo pian lähdön jälkeen kaipaisin paikkaan, jota en muutama vuosi takaperin osannut edes asettaa kartalle, ja jonka postinumeron veikkaaminen olisi ollut täyttä lottoa. Niin kai se monesti menee, että ihminen kaipaa aina jotain. Oli se sitten paikkakuntaa, naista, elämänvaihetta tai nuoruutta. Minä kaipaan noita kaikkia.

Täällä lomaillessani olen miettinyt paljon menneitä, ehkä enemmän kuin olisi edes tervettä. Katson katuja miettien mikä rakennus tuossa ennen oli tai mikä liike tuossa kivijalassa ennen oli. Mietin miten koulukaverien kanssa tuolla naurettiin, ja kuinka tuon talon alakerrassa olevassa asunnossa Annen kanssa saunottiin. Ihminen rakentaa elämänsä menneestä. Se rakentaa itseään kohti tulevaisuutta niistä palikoista jotka historia on hänelle antanut. Oli ne sitten hyviä, tai huonoja. Elämän anteliaisuus kai hyvien palikoiden kohdalla loppui itselläni vuoteen 2004.

No joo, otetaan sen verran bäckiä että ei kaikki noin surullista ole. Olenhan saanut tuonkin jälkeen monet naurut ja monet hyvät muistot. Mutta samaan hengenvetoon pakko sanoa että myös huonon avioliiton ja rikkinäisen sydämen. Olen suhtautunut rakkauteen eri tavalla. Ihminen oppii näkemään tuon tunteen erilailla kun sille näytetään sen kaksi puolta. Se ei ole aina sitä ruusunpunaista, hellyyttä, kauniita sanoja, helliä kosketuksia, nautinnon huutoja makkarissa. Sillä on se katkerampi puolensa, jos sen antaa nousta valtaan. Sielläkin on paljon punaista, mutta se kuvastaa sitä raivoa, ja vihaa jonka tuntee toista kohtaan. Se on inhottavaa. Se on kaikkea muuta kuin mitä siltä alkuperäiseltä tunteelta toivoi. Se on pettymystä molempia kohtaan, sekä puolisoa, että itseään, se on epätoivoa, se on kaikkia niitä tunteita joita voi kuvitella löytyvän elämänkirjon varjoiselta puolelta. Se on synkkä paikka, siellä on tummat seinät. Ja monesti tuntuu että niitä seiniä on neljä, ja yhdessäkään ei ole ovea tai ikkunaa. Usko minua, olen ollut tuossa tilassa, ja kenenkään, en yhdenkään sinne toivo päätyvän.

Rakkauden, ja suhteen toivoisi kestävän. Kaukana on ne ajat kuin Suomi eli sotavuosia, ja naimisiin anottiin lupa. Sillä pääsi hetkeksi pois rintamalta, mutta noilla liitoilla oli tapana kestää. Osin toki siksi, että ero olisi ollut iso häpeä, mutta ehkä siinä oli muutakin. Rakastettiinko silloin syvemmin, isommin? Oliko syynä yhteinen talous, joka silloin vuosikymmeniä sitten oli maatila, ja nykyään kaupunkiboksi? Mahdoton arvailla, mutta kuitenkin silloin suhteet kesti eri tavalla. Mieleen piirtyy Tauno Palon tapainen ensirakastaja, joka vaan nappaa talon kauniin tyttären ja elää elämänsä onnellisena loppuun. Ehkä niin monesti tapahtuikin.

Mutta takaisin asiaan. Minä kaipaan monia asioita. Minä kaipaan ihmisiä jotka ovat olleet elämässäni. Minä kaipaan aikoja kun Masalan jätkien kanssa ajeltiin, ja poimittiin Kari Tapio kyytiin liftaamasta, minä kaipaan sitä nuoruuden paloa joka silloin oli rinnassa. Tiedän että se aika on tullut, ja mennyt. Vain ikävä jäi.

Kaipaan vuosia Janikan kanssa, kaipaan häntä edessäni katsomassa minuun, hyväksyen, vaikka olinkin tuolloin välillä kaikkea muuta kuin nainen saattaa mieheltään odottaa. Kohta tulee 10 vuotta täyteen siitä kun pyysin häntä puolisokseni, ja silti…silti sain vain vastaukseksi ”ehkä”. Olisi toki minun pitänyt yrittää enemmän, mutta mitä voi yrittää mies joka oli tuolloinkin vain puolikas hajottaneen avioliiton jälkeen? Tuo taakka seuraa edelleen eräänlaisena ristinä. Tiedän, että kaikki naiset eivät ole kuin Jenni, mutta miten helvetin vaikeeta sitä onkaan luottaa yhteenkään naiseen. Luotanko koskaan?

9 vuotta yksin. Se alkaa olemaan prosenttuaalisesti aika iso siivu elämästäni. Ei rakkaus tai suhteet mitata matematiikassa, mutta vuodet ovat tosiasia. Kuusi vuotta sitten elin kesän, jonka toivoin jatkuvan aina, mutta syksy vei kaiken sen, jättäen taas kaihon, ja jonkunlaisen lukoin vangitun tunteen sydämeen. Lopulta se lukko otti haltuunsa koko sydämen, ilman että se olisi nähnyt niiden kalterien takaa ulos. Vettä on virrannut vantaa, ja ehkä minunkin on pakko murtaa tuo lukko, sillä avaimia minulla ei siihen ole. Moni mies hakee sängynlämmikettä ja lohtua baarista, niin minäkin, mutta vain nestemäisessä muodossa.

Tämä elämä, joka meille on suotu, pitää koittaa ymmärtää oikein, elää oikein. Elämään on rakennettu se, että mikään ei lopulta ole kestävää, eli luopuminen on osa sitä, se on hyväksyttävä, vaikka välillä se sattuu niin että kyyneliä on turha pidättää.

Muistot silti jää, oli kyse sitten nuoruudesta, menetetystä rakkaudesta, tai puretusta talosta. Yhdestäkään meistä ei tule koskaan valmista, kenenkään arkkitehdin mukaan. Suunnitelmat muuttuu lennosta, ja huominen on tuntematon. Toiveita voi esittää, mutta elämä itsessään punnitsee sen, että kunnioittaako noita toiveita vai ei.

Me voimme vain laittaa kädet ristiin, ja toivoa.

Jos meiltä vietäisiin tuo toivo, mitä meille enää jäisi?

-Hannu 18/6/2022

Otsikko lienee mukaelma 80-luvulta, ja sketsistä / elokuvasta ”Onks Viljoo näkyny”. Ei kai ollu, mutta ei oo aikaakaan juurikaan näkynyt. Se on joukossamme, se on aamuissa, se on päivissä, ja se on jokaisessa illassamme. Yötkin se on vallannut. Mutta koskaan emme ole sitä nähneet. Me koitamme saada siitä otteen, siitä kiinni, koitamme hyödyntää sen ja käyttää sen järkevästi. Mutta…olemmeko onnistuneet siinä? Nyt, tai kertaakaan? Carpe Diem sanoo fransmanni, ja toki juurikin niin, pitäisi tarttua, mutta hitto soikoon, mihin?

Nykyisyyteen? Tulevaan? Menneeseen? Viimeksi mainitussa elämisestä on minulle huomautettu, asiattomasti, sillä minä olen sen rinnastanut muistamiseen. Eläminen on hiukan eri juttu. Toki jos muistamisen, muistojen, antaa rajata elämää, siitä tulee menneessä elämistä. Se ei ole hyvästä, mutta hyvästä ei ole myöskään unohtaa. Itse, henkilökohtaisesti mieluummin kai muistan, kuin unohdan. Jos unohdan, unohdan pian elää, ja mitä muistamista on enää sen jälkeen mielen muuttuessa?

Miksi tästä tänään kirjoitan? Kävin Lohjalla veljeni perheen luona, ja veljen yhden pojan kanssa tutkimme laatikkoa, tai laari lienee oikea kuvaus noin 60 x 170 cm ”astialle”, jossa oli legoja. Muistoja siitä, kun itse olin tuon pojan ikäinen, viisivuotias. Samalla innolla, samalla mielikuvituksella, samalla palolla rakensin ja touhotin legojen kanssa. Ja nuo palikat, monet niistä, olivat juurikin niitä samoja joita itse rakentelin 35 vuotta sitten, ne ovat säästyneet, ja siirtyneet veljen lapsille. Hyvä niin, ne toivat mieleeni muistoja siitä, kuinka itse niitä rakensin, ja loin mielikuvitusmaailmoita.

Siinä niitä katsellessa, legoja…mietin että mihin se aika on mennyt. Minä olin tuo pieni, leikkivä lapsi 35 vuotta sitten. Nyt minun pitäisi olla mies, ja olenkin. Minun pitäisi olla isä, ja en ole. Onko aika ajanut sen idean ohi? Onko se edes haave? Kuinka turhauttavalta se tuntuukaan miettiä tilanteessa jossa ei ole edes parisuhdetta. Miten siis miettisin sitä, onko minusta isäksi? Viime ”romanssikin” vuonna 2016. Noh, olenhan minä prkl naisen sentään nähnyt alasti 2018. Elänkö sittenkin viime vuosikymmenellä, tai jopa viime vuosituhannella kun en osaa yhdenillanjuttuja?

Liika ajattelu saa aivot solmuun. Yksin eläminen on ihan jees. Tietysti kun 40v alkaa olemaan ovella on pakko miettiä että onko muutakin. Kyllä minä rakkautta kaipaan. En sitä niinkään että rakastan. Minä rakastan nytkin, ilman lupaa, ilman vastakaikua. Tukahdutan sitä kenties liialliseen alkoholinkäyttöön, tukahdutan tunteita kiroten ne yöt, joissa hän on. Se ei ole kuitenkaan valinta jonka voisin tehdä. Jos voisin valita, antaisin itselleni rauhan, ja hänelle toivoisin mahdollisimman hyvän elämän.

Minä kaipaan rakkautta jonka saisin tuntea takaisin. En sellaista liiallista ruusunpunaista, vaan sellaista jossa joku kysyisi miten työpäivä meni, onko tupakkalakko pysynyt, mitä tänään syötäs. Ihan perus arkea. Sitä minä kaipaan. Oishan se tietty upeeta nukahtaa jonkun viereen ja siitä herätäkkin, vaikka se toinen vttuilis että pitääkö aina torkuttaa. Vttuilukin lienee välittämistä, ainakin nuorempipolvi sen kai kokee niin.

Aika muovaa meitä, se muuttaa kasvoja, se muuttaa kroppaa, se muuttaa mieltä. Niin se on tehnyt toki mullekkin. Jotenkin, ihmeellisesti se on muuttanut myös sitä, miten näen vastakkaisen sukupuolen. Kauneusihanne on muuttunut. Sen kanssa kipuillut tässä jonkun vuoden. Tykkään edelleen tytöistä isoilla rinnoilla & muodokkaalla pepulla, mutta viehätyn nykyään myös hoikemmista, mikä on vaatinut prosessointia, ja mietintää, mistä tämä muutos johtuu. Toki jokseenkin siihen vastauksen tiedän.

Aika kuluu niin hlvetin nopeesti. Just äsken vaihtelin renkaita A Corsaan masalassa, ja nyt myyn suodattimia -21 mersuun. Välissä on 20 vuotta. Missä sinä olit 20v sitten? Haaveilitko jostain? Toteutuiko ne? Vai saitko tilalle jotain parempaa? Minä en noihin osaa vastata. En koskaan ole juurikaan haaveillut perheestä, mutta sen paremmin en ole miettinyt mihin elämä vie. Naisen, ehkä, olisin voinut rinnalle miettiä, se ei ole toteutunut, mutta onhan tässä aikaa.

Vai onko?
Onko huominen? Ensi vuosi? Vuosikymmen?

Minkä näet peilistä, mutta et pääse karkuun?

Aika.

-Hannu 23/04/2022

Viimeinen päivä kuluvaa vuotta, vuotta 2021. Mitä tämä vuosi on ollut? Mitä siitä jää muistoihin, arpina, onnistumisina jopa? Blogin olen pitänyt pimennossa tämän vuoden, keskittyen rakentamaan jotain positiivisempaa, jotain parempaa. Tokikaan harrastusta en ole lopettanut, se vaan on ruutuvihkossa musteena.

Eihän yksi vuosi mahdu yhteen lauseeseen. Ei edes yhteen lukuun, mutta päällimmäinen ajatus on..että…viimein! JES!

Niin, viimein hyvä vuosi! Viimein hyvä niiden kaikkien huonojen jälkeen. Tai eihän mikään vuosi ole pelkästään huono, mutta mitä olen laskenut loppusummaa kunkin vuoden jälkeen, niin hyvin moni edellinen on ollut miinusmerkkinen. Tappiota, mielipahaa, sydänsärkyä, mustia ajatuksia.

Vaikka korona pauhaa keskuudessamme, niin silti osaan nauttia omista pienistä onnistumisista kaiken tämän keskellä. Töitä on riittänyt, sydämen huudot ovat hieman laantuneet, joskaan ei kokonaan, edelleen se kaikuluotaa rakkautta luokseen. Se janoaa sitä, se kaipaa sitä, mutta se on oppinut elämään ilman sitä. Minä olen oppinut elämään ilman sitä. Minä olen oppinut elämään yksin. Olen löytänyt hyviä hetkiä yksinäisyydestä, joskin myös havahtunut hetkiin joissa olen elänyt toisenlaisessa todellisuudessa, miettinyt millaista elämäni olisi nyt, jos aikanaan olisin saanut perheen, lapsen tai kaksi, kestävän parisuhteen? Elämä olisi toisenlaista, ehkä parempaakin, mutta ei kokemusta, ei tietoa.

Kello tikittää kohta neljääkymmentä. En pelkää sitä, en koe kriisiä. Olen tyytyväinen nykyisyyteen, ja se on minulle paljon. Aikaisemmin olin sellainen että janosin aina vain lisää, aina vain enemmän. En enää, onneksi. Päinvastoin, nykyään ajattelen että vähemmän on enemmän, jonkinlainen minimalismi on vallannut mieleni, ja se tuo minulle rauhaa.

Ennen minun oli hyvin vaikea hyväksyä yksipuolinen rakkaus, tunsin aivan saatanan suurta kipua siitä että minä rakastan maasta taivaaseen, mutta vastaan saan hiljaisuutta tai vittuilua. Ei tuo tyhjäksi tehty rakkaus edelleenkään hyvältä tunnu, mutta se on vain yksi lokero sydämessäni. En katso sinne joka päivä. Uskon että elämällä on antaa minullekkin joku, joskus. Jos ei tänään, niin ehkä huomenna, ensikuussa, tai ensi vuonna. Kestän kyllä odottaa. Kuten Metsolan Erkki sanoo, ”hyvää en saa, ja huonoa en huoli”. Mutta tuolla jossain on joku…on oltava. En ole niin huono ihminen että minut olisi tuomittu yksinäisyyteen lopuksi iäkseni.

Omien tavoitteidemme ja saavutetun ero on siellä jossakin, osin meidän käsiemme ulottumattomissa, mutta silti niiden ohjattavissa, ainakin osittain.

Paljon jää sanomatta. Siihen emme voi vaikuttaa. Sinä haluat sanoa niin paljon, toinen ei halua kuulla. Ei edes puolia. Se on osa sitä tietä, pettymyksillä kivettyä, joka meidän kaikkien on joskus kuljettava.

Oikeastaan, kun miettii mihin rakkaus, tai elämä itsessään on minua ohjannut, olen juuri siellä missä minun kuuluukin olla. Riksuun lähdin rakkauden perässä, sitä en saanut, mutta sain uuden suunnan elämälle, löysin jotain todella hienoa, mistä muuten olisin jäänyt paitsi. Voinee siis sanoa että vaikka jäin paitsi siitä rakkaudesta jota hain, löysin tilalle kenties jotain kestävempää, hiton hienot jätkät uudesta työpaikasta. Ja niiden yhteisten naurujen keskeltä olen löytänyt sen tunteen, että nuo viimeisen päälle olevat hyvät Ystävät tuntevat samoin. Tässä on jotain kestävää jonka varaan pystyy luottaa ja rakentaa.

Tämä vuosi antoi paljon, ehkä enemmän kuin odotinkaan, mutta rakkaus…se antaa odottaa itseään. Sinkkuna on ihan jees, mutta silti jotain puuttuu.

Universumin suurin mysteeri, nainen…ehkä se löytyy ensi vuonna.

Ehkä, ja se on se mysteeri..

Saija Tuupanen – Kuurasydän:

”Ikkunassaan seisoo poika yksin vaan,
menetyksen suruviitta harteillaan,
niin petollisen liukas tie vei pimeyteen,
hämmästyen nostaa katseen aamun kirkkauteen!”

-Hannu 31/12/2021

Miten nopeasti aika voikaan mennä? Vuodet ovat hetkiä, jotka vain näemme, kuukausia, joista emme saa kiinni, päiviä joihin hukkaamme isoimman osan itsestämme.

Tänään kun katson itseäni peilistä, tai vain pääni sisältä, tunnen eräänlaisen paradoksin. Minä en ole koskaan tarvinnut kipeästi vierelleni ketään naista, mutta silti, tänäänkin, kaipaisin sellaista. Olen jo pitkään kaivannut. Päiväni oikeastaan määrittyvät tuon kaipauksen ympärille. Välillä kestän tuon tunteen paremmin, välillä huonommin.

Sydämeni on kuin ranta, johon aallot lyövät. Nuo aallot kuvastavat tunteitani. Välillä niiden hento kosketus muovaa minua täydellisemmäksi, välillä myrskyn tuomana ne rikkovat pintaani, tekevät minusta rikkonaisen, ja tuovat luokseni epätoivottuja asioita.

Kaikki nämä kuluneet vuodet ovat välillä liikaa. Tunnen ne hartijoillani, tunnen ne taakkana selässäni. Joudun istumaan hetken, ja vasta sen jälkeen olen valmis jatkamaan. Jatkamaan suuntaan jota kukaan, edes itse en aina tiedä. Jollekkin tällainen vapaus olisi siunaus, ja niin se oli minullekkin joskus, aikana joka on kaukainen, kuin muistijälki jostain sieltä missä joskus olen ollut. Tuo muisto vie minua hetkiin jolloin minua on rakastettu, mutta en sitä kyennyt ottamaan vastaan. Kuinka naurettavalta se voikaan nyt tuntua. Oikeastaan, se ei tunnu lainkaan naurettatavalta. Se saa minut jälleen kyyneliin, sillä juuri nuo hetket ovat olleet niitä onnellisimpia. Ja niitä kaipaan nyt.

Jokainen meistä kai tuntee vierivät vuodet, niiden nopeuden. Nuorempana mietin että hyvä kun aika kuluu, toivoin sen tuovan uusia asioita, ja niin se toikin. Mutta noiden asioiden sisään rakentui paljon muutakin kuin vain hyviä kokemuksia. Ne vuodet opettivat minua, ne opettivat tuntemaan rakkautta, mutta myös vihaa.

Olen pyrkinyt elämässäni aina kohti hyvää, jopa silloin kun vastassani on ollut pahuutta. Minä, kuten kaikki meistä, on joskus epäonnistunut. Kaikista tekemistäni asioista en voi olla ylpeä, en niistä ole rotsi auki ja rinta rottingilla. Mut hei, se on vaan elämää.

Vain elämää, niin, voisimpa noin oikeasti ajatella. Eihän meillä ole muuta kuin tämä yksi elämä. Tai ainakaan ei kukaan ole tullut rajan takaa kertomaan että niitä olisi enemmän. Jo nuoresta lähtien olen rakentanut tämän maailmani rakkaudelle, joskus ehdottomallekkin sellaiselle, mutta sitä kunnioittaen, siihen luottaen. Ja ehkä juuri tuon ajatusmaailmani takia olen tänäänkin yksin.

Sydämeni oli parantunut Janikan jälkeen, ainakin isoimmilta osilta, koska eihän minunlaiseni mies voi koskaan täysin unohtaa. Unissani hänkin on välillä luonani, ja pyörii edessäni vain pyyhe suojanaan kuin tuolloin tuomarilassa aikanaan. Janikan jälkeen päätin että kenenkään en anna itseäni enää rikkoa sillä tavalla. Mutta eihän se ollut minun päätettävissäni, se vain tapahtui. Tänään on päivälleen 5 vuotta siitä kun elämääni astui nainen, josta oletin paljon, toivoin paljon. Ehkä liikaakin. Oliko oikeasti kyse vain siitä että hän hieman huomioi minua, ja minä heti ihastuin? Tuskin. Oliko kyse siitä että hän hyväksikäytti minua asemani vuoksi? Ehkä.

Oli se miten vain, itseänihän minä saatoin vain syyttää ihastumisesta. Rakastumisesta, joka välillä on ollut mieltä vailla. Välillä minun tekoni ovat olleet järjen vastaisia, vailla sitä rakkautta jota olen koittanut huutaa, mutta siltikään en voi vastuutani kiistää. Ne ovat olleet minusta lähtöisin, minun ”kynästäni” lähtöisin, ja niillä kai kaiken rikoin. Myös itseni.

Hän, kuten Janikakin aikanaan, kovasti kehui kirjoituksiani tässä blogissa. Osasin kuulemma tuoda tunteitani esiin sanoin johon kaikki miehet eivät pysty. Ehkä niin on. Kaikki miehet eivät kykene kirjoittamaan, tai puhumaan. Minä kykenen kirjoittamaan, mutta en aina puhumaan. Jos osaisin tilanteessa kuin tilanteessa aina puhua, elämäni voisi olla nyt paljolti toisenlaista.

Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, mutta minä tiedän sen, että 20.1.2016 on piirtynyt mieleeni ikuisesti. Haluan miettiä asian siten, että tunteistani puuttuisi jotain jos en olisi häntä koskaan tuntenut, jos en olisi häneen tuolloin tutustunut. Varmaa on se, että elämäni olisi toisenlaista, asuisin jossain muualla, ajattelisin tulevaisuudesta toisella tavalla, mutta en kadu. En kadu sitä että avasin hänelle oveni, ja sydämeni, vaikka sainkin lunta tupaan ja jäitä porstuaan.

Yhtälailla kuin tänään on viisi vuotta hänen kohtaamisestaan, on neljä vuotta ehkä elämäni parhaasta päivästä. Forssan reissusta hänen kanssaan, josta olen aikaisemminkin maininnut. Sai olla tienpäällä naisen kanssa jota rakasti, sai nauraa, sai haaveilla. Ja minä haaveilin liikaa, ja sitä hintaa maksan tänäänkin. Muistan kuinka hänen kanssaan kuuntelin Suvia luonani espoossa, ja ”Piirongin” soidessa olisin halunnut häntä tanssittaa, mutta prkl kun en osaa tanssia, tyydyin pitämään kädestä.

Tuona keväänä 2016 kävin treffeillä erään toisen naisen kanssa, ja siitä kerroi hänelle ennakkoon, halusin kai hänessä herättää mustasukkaisuutta, kuinka naurettavalta tuo nyt tuntuukaan. Kuitenkin, seuraavana aamuna pöydällä odotti paperilappu, johon oli kirjoitettu muunmuassa ”Hyviä treffejä”. Ja tuo viesti oli käsittääkseni kirjoitettu hyvällä, lämpimin ajatuksin. Noita lappuja, hänen kirjoittamiaan on minulla tallessa muitakin. Olen säästänyt niistä kaiken. Onhan niissä konkreettisesti kaikki mitä minulla on hänestä. Loput on vain muistoja, jotka hän ehkä haluaa unohtaa, mutta minä muistaa, vaalia, koska niissä on minun sydän, minun rakkaus, minun kaikkeni. Niitä katsoessa tunnen sen lämmön, joka nyt on jo kaukana, mutta sydämessäni se yhä lämmittää.

Mietin miksi sanat, miksi teot. Mietin mikä olin silloin, mutta lopulta, olinhan minä se sama ihminen. Minä rakastin, minä rikoin. Ei ole ketään siinä välissä, korkeintaan maailma, ja tämä aika. Hänellä oikeus minua vihata, mutta yhtälailla minulla kaikki oikeus häntä rakastaa. Meistä kaikki muuttuu näissä elämän tuulissa, kukaan ei pysy paikallaan tai samanlaisena, mutta niin on tarkoitettu.

Olenko minä huonompi ihminen sen takia että tunnen niin kuin tunnen? Olenko minä vähempi koska olen tunteiden vietävissä? Ehkä, mutta kuinka paljon sinä jättäisit tekemättä, jos ennalta tietäisit mihin polku voi johtaa? Kuinka paljon harkitsisit, vai luottaisitko heti tunteisiin ja sydämen johdatukseen, murehtimatta sitä, kuinka kipeä retki voi edessä olla? Minä luotin siihen, että sydämeni tuntee oikein, minä rakastuin, ja sitä en koskaan pyydä anteeksi.

5 vuoden päästä mietin että aikaa on kulunut 10 vuotta. Ehkä olen silloin viisaampi. Ehkä olen silloin harmaampi. Ehkä osaan hymyillä tunteilleni, tai jopa nauraa näille ajoille. En tiedä, kukaan ei meistä tiedä tulevaisuutta.

Minä ajattelen kuitenkin asian niin, että jos tuolloin olen menettänyt kykyni rakastaa, toivon, että en ole enää olemassa muutoinkaan.

-Hannu 20/1/2021

Tummuvat illat, ne mustenevat aina vain aikaisemmin, kaduilla kaiken valon syö itseensä sateen kastelemat kadut. Säästösyistä katuvalotkaan eivät vielä valaise, ja lumi antaa odottaa itseään. Kuin kutistettuna, tuo kaikki kertoo erään Hannun mielenmaisemasta tänä syksynä, joka jo aika piankin taittuu talveen.

En väitä pitäväni lumesta, mutta se kirkastaa maisemaa kuitenkin aika paljon. Se toimii jokavuotisena merkkinä siitä, että vuosi hupenee, päättyäkseen, ja alkaakseen jälleen alusta. Aika kuluu, ja kulutettua ei saa takaisin. Tuo ehdottomuus koskee niitä hyviä hetkiä, ja toki myös niitäkin hetkiä ja retkiä joita emme halua, tai uskalla edes muistella.

Ajan pitäisi olla meille kaikille rakas, mutta välillä se on vain raskas. Hiljaisina iltoina, juuri tällaisina, se laittaa ihmismielen muistelemaan. Aika haluaa kehystää, kuin korostaakseen, niitä kaikkia hyviä asioita. Aika kultaa muistot, kuuluu vanha fraasi. Tuo fraasi kertoo ehkä siitä, että mieli haluaa syleillä kaikkea sitä kaunista, ja muistamisen arvoista, mutta sulkee raamien ulkopuolelle kaiken sen ruman, pahan, joka voisi saastuttaa nuo hyvät hetket. Ehkä niin on hyväkin, mutta tuolloin asiaa muistelee ja miettii vähemmän objektiivisesti kuin silloin kun tilanne oli päällä, silloin kun tuo muistijälki piirtyi mieliimme, siirtyäkseen muistojen lokeroon, kenties jopa sydämeen.

Aika kuitenkin lopulta haluaa kai meitä armahtaa. Eilinen paha sana ei tunnu tänään enää niin kipeältä kuin silloin kun sen kuulit, haavat eivät kirvele enää huomenna siten kuin tänään, rakkaus ei ole niin ehdoton kuin se oli vuosia sitten.

Aika muuttaa luonnon lisäksi meitä, kaikkia meistä. Mikään ei ole pysyvää, kaikki lähtee aikanaan, kuin lehdet puista kohti maata syksyisin. Puut luopuvat lehdistään, ja ihminen luopuu milloin mistäkin, materiasta, tunteista, ihmisistä lähellään. Kuka ihmisistä suuntaa kohti tonttimaata, kuka muuttaa uudelle paikkakunnalle, kuka jopa ulkoimaillekin. Mihinkään ei saisi tottua, sillä mitä lähempänä pidät sitä itseäsi, mitä tärkempänä vaalit sitä, ja vaikka kuinka se olisi SE asia, josta viimeiseksi luopuisit, se viedään sinulta kuitenkin. Taistelut voit valita, osan jopa voittaa, mutta aikaa vastaan…sen häviät aina.

En sano, etteikö olisi ihanaa kuluvaa aikaa viettää jonkun kanssa, jonka mieluusti pitää lähellään, päästää sydämeen. Sellaista, jonka lauseen arvaat jo ennen kuin hän on suustaan päästänyt puolta sanaa enempää. Voi kyllä, minä muistan miltä se tuntuu, vaikka siitä on jo kauan. Siitä on jo yli kuusi vuotta kun ”virallisesti” statukseni oli jotain muuta kuin sinkku. Kyynisesti voisin todeta ajan vieneen minulta parisuhteeni, kaikki niistä, mutta vaikka siinä onkin puolet totta, niin on siinä ne loput 50% ihmisissä. Omissa teoissani, sanoissa, kuten myös vastapuolen tekemisissä, sanomisissa, päätöksissä.

Ajan määräämä vapaus, jota yhdeltä kantilta katsoen myös sinkkuudeksi kutsutaan, on näinä vuosina rakastuttanut minut itseensä. Haluan olla vapaa, haluan hallita omia päiviäni, ja menemisiäni. Haluan hallita haaveitani, suunnata katseitani kohti niitä unelmia jotka ovat itseni näköisiä, ilman että joutuisin miettimään mahtuuko haaveiden rattaille myös se toinen osapuoli. Tavallaan se on lohdullista, mutta toisaalta, jos tapaisin jonkun joka sytyttäisi minut taas elämään, opettaisi hymyilemään enemmän, niin ehkä nuo haaveet korvautuisivat, niiden tilalle tulisi uusia, sellaisia unelmia joiden kyytiin mahtuisi vaikka 2+1, 2+2. Oli miten oli, niin aika on armahtanut tuossakin suhteessa, on tuonut tilalle jotain uutta kun luopumisen hetki on ollut edessä.

Vaikka tiedän ajan vievän lopulta kaiken koetun, haalitun, rakkaan, niin haluan kokea, haalia ja rakastaa lisää. Ajan ehdottomuus ei saa kahlita ihmistä, mutta tuon ehdottomuuden kaverina tulee rajallisuus. Kaiken kokemiseen on vain rajallinen aika, mutta on meidän käsissämme kuinka tuon ajan käytämme.

Ihmisen elämä koostuu kaikesta siitä mitä koemme, rakennamme, joskus ehkä tahtomattamme myös poltamme, mutta lopulta kuljemme kohti hyvää. Ei vanhuus itsessään välttämättä ole kaikille hyvää aikaa, mutta sekin kestää vain rajallisesti. Konkreettinen esimerkki on oma mummini, joka loppuvuodet sairasti Alzheimeriä, ja oli taantunut elämään nuoruuttaan, aikaan jolloin oli sota, tai paremminkin aikaan nuorena tyttönä karjalassa, sillä hän halusi vanhoilla päivillään jatkuvasti tanssia, ja kuten kaikki tiedämme, sota-aikaan tanssiminen oli kiellettyä. Hän ei surrut enää edes mennyttä miestään, tai muutoinkaan vaikuttanut kärsivän kun hänet viimeisen kerran näin. Aika armahti, ja jätti hänelle jäljelle ilmeisesti sen ajan, jolloin hän oli onnellisimmillaan.

Kun muistamme tämän, aika ei ole enää vihollinen, se on ystävä, joka lopulta ei jätä meille vaihtoehtoja joiden välillä arpoa. Se näyttää meille sen tien jolle on astuttava. Kukin ajallaan, kerrallaan, kohti tuntematonta.

Se ei kuitenkaan välttämättä ole loppu, se voi olla uusi alku. Sitä meistä kukaan ei vielä tiedä, mutta jonain päivänä, kukin meistä, tietää.

-Hannu 26/10/2019

Jokunen kaverini on kysynyt kirjoitusteni lomassa juoksevista viitteistä uskooni, sitä että mitä tarkoitan sillä? Uskonko? Yksi tai kenties toinenkin on ottanut muutaman maljan ennen kuin on rohjennut kysyä, mutta minulta voi kuka tahansa kysyä ihan selvinpäinkin mitä tarkoitan tekstilläni, mutta kerrottakoon näin auki kirjoittaen että kyllä minä uskon siihen, että kaikki ei tässä maailmassa ole meidän, ihmisten, käsissä.

Aihetta avatakseni pitää siirtää kelloja taakse päin, pitkälle nuoruuteen. Moni joka minut on tuntenut lapsuudesta, ala-asteelta asti muistaa sen pojan joka koulunkirjastosta nappasi luokkaan luettavakseen raamatun, kun moni muu poimi jotain viisikon ja susikoiraroin väliltä. Erotuin siis jo silloin, joko hyvällä tai pahalla tavalla. Se miksi näin toimin johtui kiinnostuksestani siihen pohjattomaan rakkauteen, ei niinkään hengellisiin asioihin. Tahdoin kai löytää tuon kirjan sivuilta viitteitä siitä mitä rakkaus todella on, itse kun en sitä konkreettisesti silloin koskaan kokenut. Ehkä jopa haaveilin siitä, että tulevaisuudessa siintäisi teologian opinnot, sitten minulle tapahtui jotain, heräsin kai maailman raadollisuuteen ja jätin tuon asian ajattelun. Keskityin olemaan kova, jotta pääsisin karkuun lapsuudessani ollutta häpeää, jotta olisin koskematon, niin että kukaan ei mulle uskaltaisi sanoa edes huomenta koulussa. Lapsuuden sinisilmäisyyttä, sillä juuri sillä suljin ulos sen mitä etsin, rakkauden. Ilmeisesti olen samaan ansaan kompastunut yhä uudelleen aikuisena, sillä etsin sitä edelleen. Mutta tuolloin opin sen että ikinä en suostu häpeämään sitä mikä minä olen, I am what I am, take it or leave it.

Omia lapsia minulle ei ole siunaantunut, mutta toivon sydämestäni että veljeni pojat valitsevat koulutiellään helpomman reitin kuin mitä minä aikoinaan valitsin. Maailma on muuttunut, lapset ovat yhä raaempia toisilleen, mutta hyvä olisi, että he eivät kovettaisi itseään niin kuin minä tein. Eikä heillä toki ole siihen varmasti syytä, kotiolot kun ovat paremmat. Sen tosin toivon, että suvussa kulkeneen isänmaallisuuden sisällyttäisivät elämäänsä.

Ala-aste jäi taakse, ja ylä-asteen koittaessa minut melko pian siirrettiin tarkkailuluokalle, johtuen osaltaan kai välinpitämättömästä käytöksestäni, jolla edelleen koitin kätkeä kaiken sen tuskan jota kannoin sisälläni. Tehostin kovaa egoani ryhtymällä polttamaan röökiä niin kuin muutkin ”kovat” jätkät tarkkiksella. Jotta saisin nostettua itseni vielä korkeammalle, join kirkasta viinaa tuolloin, kun muut vetivät olutta tai siideriä, saavutin eräänlaisen legendan maineen kirkkonummella ennen kuin täytin edes 15 vuotta.

Uskon asioiden ääreen palatiin jälleen vuonna -98 kun koitti aika lähteä rippikouluun. Pari kaveria oli ilmottautumassa ”purjehdusriparille” ja pyysin äidiltäni lupaa päästää sinne myös, ja lupa heltisi. Olihan se melkoinen kokemus. Ei yhtä leirikeskusta, vaan pari päivää saaressa ja loput noin 7vrk purjelaivalla pitkin aavaa. Käytiin tallinnassa, paldiskissa, turun saaristossa. Upea reissu kaikenkaikkiaan. Olihan siellä aina agendalla se, miksi siellä oltiin, ja miksei olisi ollut? Olihan se rippikoulu vaikka puitteet olivat hiukan toista kuin mitä yleensä. Edelleen, teininä, uskoni oli kuin telakalla, en halunnut uskoa rakkauteen, eihän minulla ollut kokemusta minkään sortin naisen ja miehen välisestä parisuhteesta, tai tuolloin tietysti pitäisi käyttää termiä ”teiniromanssista”.

Seuraavaksi meistä ”vanhoista” riparilaisista aletiin kouluttaa isosia, ja lähdin kelkkaan mukaan niin kuin moni muukin kundi samalta pitäjältä. Uskoni oli tuolloin jo melko flexiibeliä, ei niinkään fundamentaalista kiihkoa tai paatosta. Vuonna -99 olin isosena eräällä riparilla, ja lopputulema oli kiva leiri, joskin leirin johtajilta sain pahaa sanaa julkisesti siitä että olin antautunut eräänlaiseen suusta suuhun tekohengitykseen toisen isosen kanssa. En antanut tuon lannistaa, vaan koin eräällä tapaa onnistuneeni hyvin, tosin mieltäni kaihersi kysymys olinko osannut olla raamattupiireissä riittävän hillitty sillä omaan raamattuuni sain loppukommentiksi erään tytön kirjoitaman kommentin ”Ei noin seksikkäitä isosia saisi olla”. Oih ja voih noita aikoja

Muistan hyvin kuinka olin kiinnostunut eräästä samassa iskossa olleesta tytöstä, ja hyvä ystäväni sanoi minulle: ”Sä oot perkele Elvis jos sen saat!!”. Meni pari päivää ja sanoin frendille takas, että taidan olla sitten se ”Elvis”? Hämmennyksen laannuttua sai kaverikin kiinni että kyse oli ”Annasta”. Noh, se ei kauaa kestänyt mutta muistiini on hänkin piirtänyt kuvan noista Veikkolan ajoista, ja ensisuudelmasta kirkkonummella, miljoonien tarinoiden biobooliksen edustalla.

Myöhemmillä vuosilla sitten aloin minäkin seurustella, enemmän ja vähemmän. Haaveilin tapaamistani, ja tutuista tytöistä, mutta ehkä en ollut riittävän raamikas, heidät veivät toiset. Jonkinlainen turhautuminen kiiri mieleeni.

Vuosia pidin uskomistani ”vakan alla” kunnes se nousi esiin jälleen tällä vuosi tuhannella. Papin aamenen jälkeen, tai pikemminkin sen lupauksen rikkomisen jälkeen mietin onko tässä maailmassa mitään pysyvää? Kaikki katoaa. Silloin tajusin että kaikki meistä on yksin. Aina. Lopulta uskossaan, elämässään ja kuolemassaan jokainen on yksin, riippumatta siitä onko muita ihmisiä ympärillä. Tuon tosiasian kun ihminen sisäistää, ei tarvitse enää koskaan pelätä muiden mielipiteitä. Ei ikinä. Vaikka mahdollinen parisuhde vaatii solidaarisuutta, jakamista, eräänlaista symbioosia, on kyse kuitenkin vain suullisesta sopimuksesta joka voidaan purkaa silmänräpäyksessä.

Olen oppinut paljon, kokenut paljon, kärsinyt paljon. Tiivistäen voisi sanoa että olen oppinut kokemaan kärsimystä. Se on tehnyt minusta sitkeän kuin paju, kovan kuin tammi, mutta tunteiltani olen edelleen hauras kuin lasi.

Nuolin haavojani vuoden, vuosia. Kun taas uskalsin luottaa, antaa kaikkeni ja hengittää, vedettiin matto jalkojen alta niin lujaa että löin pääni kivetykseen. Tuon seurauksena vaivuin tuon viime syksyisen viikon aikana sellaiseen psykoosiin, että en enää tiennyt missä olen, kuka olen. Suljin mieleni täysin. Elin vain sydämellä joka vuosi verta, tunsin että siinä on puukko pystyssä. Maisemat vaihtelivat kaupungista kyliin, välillä havahduin seisovani keskellä kampin toria pysähdyksissä, ihmiset kulkivat ohitseni, joku kysyen että onko kaikki hyvin? Silloin tajusin silmieni vuotavan, kroppani tärisevän. Olin vieras itselleni, vieras aikani ja paikkani silmissä. Kuljen väen paljoudessa ilman määränpäätä kadehtien vastaantulevia joilla on opas mukanaan, pitäen kädestä, luotsaten oikeaan suuntaan. Katson tuttuja maisemia kuin vierain silmin, silmäni peittää kyynelten kalvo, muuttaen valkoisen mustaksi, mustan valkoiseksi. Pakenin paikkaan jossa olen saanut olla aina yksin, pakenin metsään, pakenin kalliolle jossa saatoin olla lähempänä taivasta, ehkä minua sieltä kuultaisiin! Polvistuin, ja laitoin käteni ristiin tuolla espoossa, ja sanoin Jumalalle, että nyt on kaksi vaihtoehtoa, joko annat minulle sen mitä olen jo pitkään rukoillut, tai otat mut pois täältä, en kestä enää. Vaikka olin noussut tuolle vuorelle, hän ei kuullut, tai ainakaan vastannut. Kumpaakaan hän ei minulle suonut.

Seuraavana päivänä vihasin maailmaa entistä enemmän. Olin aina ajatellut että jokaiselle lyödään harteille vain sen verran kun harteet kestää, ei kellekkään mittaansa enempää. Tuo ajatus mureni kun löysin itseni jälleen lattialta, miettien mitä sellaista olen tehnyt että onni minulta kielletään? Miksi minut on sijoitettu pimeimpään korpeen jossa ainoa valopilkku, tai keltaiseen viittaava sävy on se kun tyhjennän rakkoni lumiseen maahan.

Kirosin kaiken. Koko maailman, itseni, tunteeni. Otin pullon, join. Otin toisen, join. Syke tasaantui, kyneleet kuivuivat. Tiesin tuon kaiken olevan vain hetkellistä, mutta hain juuri sitä hetkellistä humalan tuomaa unohdusta tästä kaikesta. Halusin unohtaa, halusin lopettaa kaiken. Halusin pimeyteen jossa voin kulkea tuulten viemänä, tuulten kuljettavan paikkaan josta minulla ei ennalta ollut karttaa, paikkaan jonka koordinantteja ei kellään elävällä ole.

Kului kuukausia, en nukkunut, en syönyt, aloin olemaan vain varjo. Monotoninen ääni, kuin 80-luvun telkkarissa tai vaarin vanhassa perityssä grammarissa. Nakkasin paskat kaikesta työn ulkopuolella. Työni halusin hoitaa, mutta voimat olivat lopussa. Tuolloiset työkaverit olivat se liima ja se syy, miksi matkustin junan kyydissä enkä sen alla.

Sitten tapahtui se silmien aukeaminen. Mietin että itsessäni on jokin vialla, mutta eih, se oli kerrankin väärä harha. Se olikin toinen ihminen joka vei minulta kaiken energian, jotta hän saisi omia pattereitaan ladattua. Jumala ei antanut minulle sitä mitä suoraan häneltä pyysin, vaan hän antoi minulle kultaisen keskitien, antoi minulle jälleen uskon siihen, että minussa itsessäni ei ole mitään vikaa, vaan jotta maailma olisi vivahteikkaampi, on hän luonut tänne maan päälle enemmän ja vähemmän itsekkäitä yksilöitä. Hän antoi minulle jälleen polun josta voisin vähä vähältä nousta kohti valoa ja hymyä. Toisen hän tuomitsi varjojen valtakuntaan johon vapautui paikka minun lähtöni jälkeen.

Mieleni on kristallin kirkas, mutta sydämeni on kuin yön pimeydessä harhaileva laiva, etsien majakkaa, valon pilkahdusta joka voisi ohjata satamaan hetkeksi, tai sitten laituriin johon en sitoisi köysiä, vaan ketjut, siteet jotka kestävät loppuun asti, viimeisen päivän koittoon. Välillä nuo kaksi vääntävät kättä, mutta elävät rinta rinnan, rakentaen toinen toisistaan vahvempaa. Aikuisena olen kyllä löytänyt itseni itkemästä useammin kuin nuoruudessani mutta olkoon sekin eräänlainen merkki oppimisesta, on ihan okei itkeä silloin kun siltä tuntuu, ja luottaa siihen, että seuraavasta päivästä löytyy ne auringon säteet jotka kuivaavat posket jälleen.

Jos ihminen ei tunne armoa, eikä anteeksiantoa sitä pyytävälle, on määränpää ennalta valittu. Jopa ennen kuin se viimeinen naula lyödään arkkuun kiinni.

En tule koskaan unohtamaan, en olemaan itkemättä. Toivon että jokainen noista vuodattamistani kyyneleistä on pois niistä veripisaroista jotka vuotavat sisääni sydämestäni, sillä jos en saa niitä siirrettyä kivun ulkoiseksi tunnusmerkiksi, tulen kuolemaan särkyneeseen sydämeen. Ehkä lopulta, kaiken päätteeksi, olen hyvä Ihminen, tai edes..paras olemaan juuri minä…

-Hannu 30/5/2017