Kesäkuun alku, lomiin silti vielä matkaa…

Kesäkuu koitti, viimeiset tentit keväältä vain muisto mielessä, tosin mielessä jyskyttää ne kymmenet sivut jotka pitäisi erinäisiin raportteihin saada wordillä kokoon kursittua. Osa koskee esimiestyön perimmäistä olemusta, sitä, kuinka menestyä siinä parhaimmalla mahdollisella tavalla, osa ajoneuvomittauksia, lähinnä nokka-akseleita ja tehon mittausta dynamometrillä, osa taas logistiikkaa sen eri osa-alueilla, minulle ehkä viimeksi mainittu kaikkein tutuin, onhan sen kanssa ollut tekemisissä jo 10 vuotta, ja ennen kaikkea nähnyt sitä lähes joka kantilta.

Logistiikkaan hyvin läheisesti liittyy myös nykyinen, joskin osa-aikainen työnkuvani yrityksen kuskien ”esimiehenä”. Ehkä tosin nuo lainausmerkit voisi unohtaa, esimiehen vastuuhan minulla on, joten myöskin valtuudet. Varastonpuolella minä olen viimekädessä vastuussa siitä että asiakkaat ympäri pääkaupunkiseutua saavat osansa, ja ajallaan. Valehtelisin, jos väittäisin että olisin hommassa kuin kala vedessä, hektisyys on aina läsnä, puhelin soi lähes taukoamatta, mutta toisaalta nautin siitä, että työpäivän päätteeksi voin pyyhkiä hien otsalta ja taputtaa itseäni olkapäälle kun olen siinäkin päivässä onnistunut. Nyt kun tuohon hommaan olen hampaani kiinni lyönyt kokopäiväisesti en voi muuta kuin kadehtia sitä ihmistä, joka päivittäin tuota palettia pyörittää, näennäisen helposti, itse kun saa naama punaisena painaa hommasta ja paikasta toiseen. Ehkä se on rutiinin tuomaa varmuutta, josta minä voi tässä vaiheessa vain haaveilla, eikä toki minun muuta tarvitse tässä vaiheessa tehdäkkään…hoitaa vain se pesti joka minulle on uskottu, parhaalla mahdollisella tavalla.

Tämän kevään viimeisellä tunnilla koulussa alkoi kurssi nimeltä ”esimiesvalmennus”, ja siihen liittyen tehtiin Thomas-analyysi, testi, joka kertoo alitajunnassa olevia piirteitä siitä, kuinka kukin esimies tilanteissa toimii. Moni kohta osui itselläni täysin nappiin, ja maikka analysoikin tuloksiani sanoin, ”perinteinen insinöörin profiili”, eli hiukan syrjään vetäytyvä, ei niin puhelias, mutta äärimmäisen tarkka, numeroihin nojaava. ja sitähän minä olen. Perfektionisti, kaikissa sanan, kirjaimen ja lauseen spektrin eri väreissä, tiedossa oleva sukuvika :)

Tänään heräsin pohtimaan ajatusmaailmaani töissä myös toiselta kantilta. Eräs kaverini sanoi, muutaman sanan tässä sensuroiden..”…samalla lailla se puhuu kun mekin”. Jäin pohtimaan että mitä menettäisin silloin, jos seurustelisin ihmisen kanssa, joka puhuu täydellistä suomea, mutta sukujuuret on jossain muualla kuin Suomessa. Koko elämäni olen elänyt siten, ja myös siitä saarnannut lähipiirilleni, että jos jälkikasvua hommaatte niin kattokaa mistä lähteistä! Baarijatkot on asia erikseen, mutta jos niihin liittyy jotain minulle vierasta, niistä on turha minulle tulla kertomaan. Puhumattakaan erään työkaverini ylläpitämästä ”firman epävirallisesta äärioikeisto puolueesta”, sen hallitus polttaisi jäsenkirjani jos kuulisi minun olevan tekemisissä jonkun kanssa, jonka tausta ei ”puolueen” silmissä kestä päivän valoa. Hallituksessa, kuten koko puolueessa tosin on vain kaksi jäsentä, minä, ja työkaveri mutta ”asiaa sympatiseeraavia on kaksisataatuhatta”. Miksi edes vaivaudun tälläisiä miettimään, minä, joka öisin nukun muutaman metrin päässä metallista taotusta esineestä, jolla aikoinaan suojeltiin rajoja, ja sitä puhtautta jota ne rajat silloin sisällään pitivät, sitä pyhyyttä, joka monelle on kaukainen kuin itsenäisyyspäivä, päivä joka tarkoittaa heille vain vapaapäivää töistä, ja mauttomia iltapukuja presidentinlinnassa. Jokaisella on makunsa, jokaisella on valintansa, ja niistä on ainoastaan tekijä vastuussa, ei kukaan muu. Ihminen haalii lähipiiriinsä niitä ihmisiä, joiden kanssa viihtyy, jotka jakavat samat asiat, samat mielenkiinnon aiheet. Minua on kutsuttu vuosien varrella monin termein, milloin olen rajoittunut, milloin muukalaisvastainen, milloin on nykästy hihasta se viimein kortti nimeltään rasismi, vaikka sanojalla olisi ollut itsellään lyhyet hihat kuin t-paidassa, mutta ehkä noihin kaikkiin segmentteihin sovin. Vaikka kuinka ihminen, nainen, olisi muutoin ”soiva peli”, niin asetan ajatusmaailmani edelle, en tahdo myydä minuuttani, itseäni, edes sillä uhalla että elämäni jatkuisi yksin. Jos vaihtaisin, ja samalla myisin kaiken sen mitä ajattelen, kyseenalaistaisin kaikki ne valinnat jotka olen tähän mennessä tehnyt, joihin olen nojannut ja joiden mukaan olen elänyt. Mutta kuitenkin, ehkä tuo työkaverini lause siirsi minua hieman vasemmalle sillä janalla jossa olen aina asettunut äärimmäiseen oikeaan laitaan, nyt se on jo siirtynyt sentin maksimaalisesta oikeistolaisuudesta, sentin sinne vasemmalle, mutta vain sen 10mm.

Vastapainoksi kuitenkin tälle mentaaliselle siirtymiselle pohdin fyysistä paikkaa Suomenleijona tatuoinnille, ehkä tällöin peilikuva, ja sisäinen-minä pysyvät balanssissa.

-Hannu 9/6/2015

(Koulu)kesäloman alku…

Kesäloma koulusta, ansaittu sellainen, alkoi tänään. Lukuvuosi paketissa, seuraavan kerran ”pulpettiin” elokuun lopussa. Kesällekkin tuli kyllä kirjoitushommia aika tavalla, mutta ei tarvitse pariin kuukauteen kuitenkaan luennoilla olla, tai tentteihin valmistautua. Kokeista selvitty kunnialla, opintopisteet taskussa, olisi voinut mennä huonomminkin, ainakin jos mietitään asiaa sen valossa millainen tämä lukuvuosi minulle oli. Viime syksynä kaiken sen keskellä mitä tapahtui, moni olisi nostanut kädet pystyyn ja todennut että ei pysty, ei pysty millään kahlaamaan niin vaikeita aiheita läpi. Totuuden nimissä myönnän että itsellänikin oli usko kovilla kun mieli oli maassa, kirja edessä, kokeet seuraavana päivänä ja olisin tahtonut mennä huutamaan ulos maailmalle että miksi tämä matka täällä ei jo lopu. Mutta kuitenkin, jostain ihminen voimia löytää silloin, kun niitä kaikkein eniten vaaditaan. Kuten viime keväänä Katjan ja Vesan häissä sanoin, ei ole merkitystä sillä, kuinka monesti epäonnistuu, kaatuu, ja löytää itsensä lattialta, tärkeintä on se, että yrityksiä ja ylösnousemisia on aina yksi enemmän, näiden välinen erotus on aina elämän pituinen matka kohti oppia omista erheistä, vääristä valinnoista, ja ennen kaikkea kohti sitä, joka itselle on rakkainta, asioita, joiden eteen on valmis kaikkensa antamaan ja tekemään. Viime lukuvuosi oli jotenkin helpompi taittaa, kun oli edes jollain muotoa J tukemassa, nyt sai kahlata yksin. Rantavesien käydessä syviksi oli onneksi pari kaveria pelastusliiveinä, muuten kai olisin uponnut Mariaanien hautaan, syvinpään mahdolliseen paikkaan, ilman toivoa siitä että aurinko joskus vielä lämmittäisi kasvojani. Jotta en unohtaisi viime syksyä, sain harteilleni vielä ongelman jonka lääkäri määritti paniikkihäiriöksi, ehkä hän oli oikeassa, tai ehkä kaikki vain johtuu paineista jotka pääni sisällä on, tai ehkä oireet jotka paniikkihäiriön leiman ovat itsessäni saaneet sijaitsevatkin kehyksissä, jonka sisäpuolella sijaitsee tunnetila nimeltään ikävä.

Kuun vaihteessa tuli muutettua jälleen takaisin Espooseen. Aika tuttu paikka, asuinhan tässä vieressä ennen Helsinkiin muuttoani viime vuonna. Melkoista jynssäämistä ja puunaamista ollut kamojen paikoilleen saanti kun aikaa on tosiaan vienyt työt ja iltaisin koulussa käynti, mutta alkaa sentään jo kodilta näyttää. Totuin jo siihen vaatehuoneen kokoiseen asuntoon Helsingin keskustassa siinä määrin että en oikein tiedä mitä kaikkea tällä tilalla tekisi :) Saunassakaan en ole kertaakaan vielä käynyt, yksin kun olen, koska tykkään käydä saunassa mutta en tykkää olla saunassa, ja vain itseäni varten on turha saunaa lämmittää.
Yhtä kaikki, on mukava että kelit ovat lämpiämäänpäin jälleen, vaikka kesälle ei suurempia suunnitelmia olekkaan, töissähän se menee paria viikkoa lukuunottamatta, työharjoittelujakso kun on menossa ja tarkoitus on niissä tehtävissä tuurailla lomilla olijoita.

Valoisa aika pitenee, ja ehkä…ehkä, minäkin saan viimein viritettyä juoksukengät jalkaan, lenkkiseura vaan puuttuu, mutta paremman puutteessa voin tyytyä siihen, että korvissani soi Suvin sulosävelet hänen laulaessa niistä kipeimmistä tunteista joita sisälläni kannan, mutta joille en löydä sielustani, sydämestäni verbaalista muotoa, jonka voisin suullani lausua tai sormillani kirjoittaen ulos tuoda.
Tahtoisin vierelleni jonkun, jonkun joka saisi minut nauramaan jälleen, jonkun joka iltaisin toivottaisi hyvää yötä, jonkun joka aamuisin sanoisi että ei hätää, se oli vain pahaa unta. Minä tiedän hänen nimensä, mutta hän on jo unohtanut minun nimeni, ja sen miltä suudelmani tuntui…

-Hannu 20/05/2015

Arkea…ja juhlaakin…

Töihin palattu, ja samalla arki tullut jakamaan ajankäyttöä. Päivät pidempiä, kun ei voi nukkua enää niin pitkään kun haluaisi, ja se kai rankinta on töihin palaamisessa ollutkin, herätyskelloon herääminen. Töihin palaaminen on kuitenkin ollut kaikenkaikkiaan hyvä juttu, ei ainoastaan kukkaron kannalta vaan siksi että on ajatukset päivisin muualla kuin niissä sfääreissä joissa mieleni on seikkaillut viimeiset kuukaudet. Uudet tehtävät töissä pistävät aivot toimimaan kokoajan 110% teholla, ei siksi että kaikki uusi olisi niin vaikeaa, vaan suurimmaksi osaksi siksi, että haluan ne tehdä 100% hyvin! Työssä, niin kuin kaikessa muussakin elämässäni pyrin täydellisyyteen, mitään ei tehdä ”vasemmalla kädellä”, mutta ihmisiähän tässä vaan ollaan. Joskus perfektionismi voi myös olla taakka töissä, kun kaiken pyrkii hoitamaan niin että ei tule sanomista. Parhaan terän se syö kuitenkin tehokkuudesta, mutta tuo mukanaan tietynlaisen laadun kaikkeen tekemiseen.

Esimerkiksi silloin kun olin vielä keräämässä nykyisessä yrityksessä, kaikin voimin pyrin siihen että asiakkaalle lähti oikeat osat, ja oikea määrä, aina. Ja hyvin siinä onnistuinkin, virheitä tuli enintään yksi vuodessa, joskus ei sitäkään, ja kuitenkin kerättyjä rivejä oli keskimäärin vuositasolla yli 30 000 tuhatta, siitä voi jokainen laskea virhemarginaalin :) Töissä monelle ainoana kannustimena on se ”jokapäiväinen leipä”, mutta mielestäni yhtä paljon ihmistä kannustaa työnteossaan eteenpäin se, että häneen luotetaan, häneen uskotaan, ja sitä kautta annetaan enemmän vastuuta. Näin ainakin minä asian koen ja näen.

Alkuvuodesta laitoin asuntohakemuksia Espoon suunnalle, ja riemukseni se kannatti, ja vieläpä nopeammin kuin uskoinkaan. Muutto takaisin Espoon suuntaan olisi edessä tämän kuun lopussa. Bruttona asumiskulut nousevat mutta kuitenkin viivan alle jäävä euromäärä on plussan puolella nykyiseen verrattuna. Lisänä toki enempi tilaa, johan tässä ”kenkälaatikon” kokoisessa asunnossa tulikin vuosi oltua. Työmatkatkin lyhenevät merkittävästi, toki iltaisin koulun jälkeen on kotimatka pidempi, mutta suurimmaksi osaksi siis vain positiivisia puolia muutossa. Kuten aikaisemmin kirjoitin, ei stadissa asumisessa muuta ehkä tule ikävä kuin kaivarin rantoja, mutta ehkä kuitenkaan en siihen herraskaiseen, porvaristiseen idylliin niin istukkaan. Lenkkeilijöitä kiiruhtamassa toinen toistaan kovempaa, business-miehet ja -naiset kilpaa etsivät parkkipaikkoja porscheilleen, koiran ulkoiluttajia puhumassa pehmoisia puudeleilleen, tätä ja paljon muuta sieltä löytyy, ja kaiken keskellä minä, etsien paikkaani maailmasta.

Kyllä varmasti Espoostakin löydän paikan johon voin paeta tyhjentämään ajatuksiani, itkemään silloin kun epäonnistun, juhlimaan silloin kun sille on aihetta. Helsinki on Suomen suurin kaupunki, mutta kuitenkin täällä eläessäni olen ollut yksinäisempi kuin koskaan ennen. Janikasta ei ole kuukausiin mitään kuulunut, ei kommentoinut edes sitä kun mainitsin että olen muuttamassa takaisin Espooseen. Mykkäkoulu saa mieleni murheelliseksi edelleen, mutta öisin saan sentään hänet unissani lähelleni, unelmissani saan häntä jälleen halata ja kuiskata hänen korvaan kuinka häntä rakastan. Koulukavereita tulee vapaa-ajalla nähtyä satunnaisesti, ja työkavereita, ennen kaikkea Juhaa, jonka kanssa olen ajansaatossa ystävystynyt, hän yllättävän hyvin tajuaa minun kryptistä ajatuksen juoksuani, toisin kuin vanhat kaverini.

Pitkään päässäni oli kypsynyt ajatus siitä että suljen kokonaan Facebook profiilini ja viimein sen tein. Mielestäni täysin turha foorumi. Paikka, jossa vain hehkutetaan omaa elämäänsä maasta taivaaseen, paikka jossa kilpaillaan siitä kuka saa sen korkeimman paikan podiumilla. Ehkä turhautumiseni ”faceen” johtuu osaltaan siitä että toivoisin itsekkin itselleni parempia asioita, naista rinnalleni, perhettä, tasaista arkea, mutta se ei ollut kuitenkaan tärkein syy lärvikirjasta ulos loggautumiseen. Se kilpailu jota siellä elämän eri tasoilla tapahtuu, edustaa minulle jotain sellaista johon en halua kuulua. Toki se on näppärä paikka pitää yhteyttä kavereihin, mutta esimerkiksi vanhoilla ystävilläni on niin eri agendat elämässään että ei ole ollut tarvetta yhteyttä minuun pitää. Ehkä joskus sinnekkin vielä palaan, kuka tietää.

-Hannu 18/4/2015

Talvisodan päättymisestä 75 vuotta…

13. maaliskuuta 1940 klo 11.00 astui voimaan Moskovassa allekirjoitettu välirauhansopimus, jonka nojalla päättyi 105 päivää kestänyt talvisota. Marraskuussa alkanut konflikti sai kipinän Saksan ja Neuvostoliiton tekemästä hyökkäämättömyyssopimuksesta jonka he olivat solmineet pari kuukautta aikaisemmin. Tuo sopimus antoi Stalinille vapaat kädet miehittää baltian maat ilman että oli pelkoa saksalaisten hyökkäämisestä puna-armeijaa vastaan. Balttian maille tarjoamaansa ”sopimusta” ”Isä Aurinkoinen” yritti Suomellekkin tarjota, mutta valtion ylin johto ei siihen Stalinin yllätykseksi suostunut, onneksi, muutoin täälläkin valtakielenä puhuttaisiin nyt venäjää. Koska Stalin ei saanut tahtoaan läpi turvautuivat he marraskuun loppupuolella teatterimaiseen lavastukseen Mainilassa, väittäen sitä suomalaisten tekemäksi provokaatioksi. Nykyisin rajankin takana tiedetään että nuo laukaukset eivät tulleet Suomen puolelta vaan Neuvostoliiton omilta pattereilta. Naapurin verenhimoa ei saanut tyydytettyä edes niillä todisteilla jotka kertoivat Suomen lähimpienkin tykkipatterien olevan liian kaukana, niiden ampumamatka ei olisi riittänyt surmaamaan rajan takana ketään. Näytelmästään Stalin kaiketi antoi itselleen kuitenkin täydet pisteet, viisi tähteä, sillä 30. marraskuuta hän lähetti pommikoneensa Helsingin ylle aloittaen näin sodan, joka tunnetaan tänä päivänä Talvisotana.

Stalin kuvitteli että Suomi kaatuu parissa viikossa, korkeintaan kuukaudessa. Olihan hänellä aihetta toki niin olettaakkin jos mietitään pelkkää matematiikkaa, lähteistä riippuen, Suomella oli laittaa aseisiin noin 340 000 sotilasta, Neuvostoliitolla noin 1 000 000 miestä, ja esimerkiksi panssarivaunuissa ero oli satakertainen, naapurin eduksi. Itäinen naapurimme sai opetella ”pitkää matikkaa” huomatessaan viikkojen kääntyvän kuukausiksi, ja Suomi ei kaadu, taipuu ehkä, mutta ei kaadu! Aina numeerinen ylivoima ei tarkoita helppoa voittoa, tai voittoa ylipäätään. Suomalaisen sisun lisäksi meitä auttoi toki sekin fakta että talvi 39-40 oli yksi vuosisadan kylmimmistä, ja naapurin vaatetus oli ehkä ennemmin tarkoitettu keski-euroopan lomamatkalle kuin pohjoisen pallonpuoliskon lumen täyttämiin korpiin, joissa pakkanen hipoi 40 astetta. Monen kohtalona olikin jäätyä hengiltä noilla kuoleman kentillä.

Sodan hinta on aina kova, siinä ei myönnetä alennuksia. Niin se oli myös Suomelle. Valtion, jonka asukasluku tuolloin oli alle neljä miljoonaa piti hyväksyä se, että nuo sataviisi veren täyteistä päivää vaati yli 22 000 kuollutta. Kansan katkeruutta oli omiaan lisäämään myös se tosiasia, että jouduimme luovuttamaan suuria alueita karjalasta, mm. Viipurin joka tuolloin oli Suomen toiseksi isoin kaupunki, lisäksi lapista jäi uuden rajan taakse isoja alueita. On muistettava, että koskaan emme kuitenkaan menettäneet itsenäisyyttämme, meitä ei koskaan miehitetty, Neuvostoliiton sotilaat jotka rajan yli sattuivat pääsemään, tulivat tänne vain kohdatakseen tiensä pään, menettääkseen henkensä lumiseen maahan, joka on Meille niin rakas. Itäisen valtakunnan miestappiot olivat omiimme verrattuna moninkertaiset, reilusti yli 100 000 kaatunutta, eli yli 1 000 sotilasta päivässä. Tästä voidaan päätellä että määrä ei koskaan korvaa laatua.

Tavalliselle 2000-luvulla elävälle kansalaiselle nuo ajat voivat olla kaukaisia, mutta ilman niitä uhrauksia ja sitä taistelutahtoa, emme olisi menettäneet vain itsenäisyyttämme, olisimme menettäneet myös kaiken sen, jota nykyään kutsutaan Suomalaisuudeksi. On yhtä totta, kuin traagistakin että niin monet parikymppiset miehet joiden elämä oli vasta alkanut joutuivat rintamalle maksamaan sen kovimman hinnan. Monet heistä varmasti jo lähtiessään tiesivät että eivät koskaan enää näkisi kotiaan, perhettään, tyttöystäväänsä, mutta he kestivät kaiken sen, jotta tämä valtio ei katoaisi maan päältä.

Valitettavasti rauhan aikaa ei kestänyt kuin seuraavaan vuoteen, jolloin ajauduimme jatkosotaan, mutta silloin emme enää taistelleet yksin Neuvostoliittoa vastaan vaan rinnalla oli tuolloin Saksa. 40-luvun Saksasta voidaan olla montaa mieltä, mutta ilman heidän tukeaan, emme olisi selvinneet jatkosodasta, vaikkakin heidän tukensa ajoi Suomen vielä heitä vastaan lapin sodan muodossa.

Jokaisen Suomalaisen on syytä muistaa edes silloin tällöin, ketä saamme kiittää tästä kauniista maastamme, vapaudestamme, se ei ole tullut ilmaiseksi. Itse tunnen syvää kiitollisuutta veteraaneille siitä että heillä oli kanttia ja kestävyyttä antaa parhaita vuosia elämästään niissä juoksuhaudoissa jotka erottivat hyvän ja pahan. Kiitos Heidän hyvä voitti ja saamme tämänkin keväisen päivän viettää vapaassa maassamme. Jos Luoja suo, niin me tai tulevat sukupolvet emme koskaan joudu kokemaan niitä kauheuksia silmästä silmään.

On kuitenkin hyvä muistaa, että olemme turvassa vain niin kauan, kuin luulemme että emme ole turvassa.

-Hannu 13/3/2015

”Näitä arpia en enää peitä, ne on aarteita sittenkin…

Ilman niitä ja mun kyyneleitä, yössä yksin nyt vain olisin”, laulaa Kari Tapio. Ja niinhän se on.
Taas pyörähti mittariin yksi vuosi lisää. Mitä enemmän niitä tulee, sen nopeammin ne tulevat, vaikka aina niiden välissä on ne samat 365 päivää. Entinen opettajani sanoi ysiluokan päätteeksi että nyt kun oppivelvollisuus päättyy, tulette huomaamaan miten nopeasti aika menee eteenpäin, ja enempää hän ei olisi voinut oikeassa olla. Tuntuu kun joku seisoisi kokoajan pikakelausnapin päällä, kaikki menee silmien ohi ennen kuin mistään saa otetta, mikään ei tule jäädäkseen, vain ainoastaan mennäkseen sormien välistä huti. Muistot ovat ehkä ainoa poikkeus, ja itselleni on vielä lisätaakaksi luotu hyvä muisti. Se että muistaa elämäänsä hyvin ei ole tässä tapauksessa mikään siunaus, se on rasite. Toki muistan paljon hyviä asioita elämästäni, onnellisia aikoja, ilon hetkiä, mutta nekin ovat olleet vain ohikiitävä hetki aikani janalla. Eteenpäin luottavaisin mielin vaikka sitten hammasta purren! Röökilakosta olen sentään saanut pidettyä kiinni, lukuunottamatta paria retkahdusta.

Kevääseen ladattu isot odotukset, jos onni käy niin pääsee muuttamaan takaisin Espooseen, arpa on heitetty, saa nähdä kuinka miehen käy. Helsinki on kuitenkin ehkä liian ”suuri city” minunlaiselleni ihmiselle joka ei viihdy suuressa väenpaljoudessa, vaikkakin sinne voi sekoittua harmaaseen massaan, siitä mitenkään erottumatta. Ainoa mitä stadissa tulee ikävä myöhemmin on varmastikkin iltakävely kaivarin rannassa, se kun hetkeksi istuu alas penkille katsomaan öistä merta, ja niitä valoja jotka tuikkivat horisontista kuin lupauksena siitä, että en ole yksin tässä maailmassa.
Huhtikuun alussa takaisin töihin kuitenkin, opintovapaa lyhenee parilla kuukaudella mutta saan kesänkorvilla aloitettua työharjoitteluni, kiitos siitä pomolle jonka ansiota muutenkin on opintojeni eteneminen, ilman hänen ymmärtämystään olisi opiskelu työnohella ollut mahdotonta. Kun puolen vuoden harjoittelupätkä on ohitse niin on sekin este poistettu insinööripapereiden edestä. Koulu on niitä harvoja juttuja tällä hetkellä elämässä mihin voin itse vaikuttaa, kaikessa muussa tuntuu siltä että olen vain matkustajan paikalla, pelkääjän penkillä ja vieläpä selkä menosuuntaan näkemättä seuraavaan risteykseen, näen vain mistä olen tulossa, kyynelten takaa senkin kaiken näkee jollain tapaa kirkkaammin, ja se repii minua hajalle.

Janikallakin oli synttärit reilu viikko sitten, tällä kertaa päätin lähettää vain kortin hänelle, aikaisemmin vienyt koruja ja kukkia, mutta kukkiakin olisi vaikea lähettää postissa, koska silmästä silmään en niitä olisi kuitenkaan saanut hänelle antaa. Ja mitä kukat tai korut edes todella kertovat niistä tunteista joita ihminen sisällään tuntee toista kohtaan? Niitä on helppo ostaa, valitsee vain kivan näköiset, pistää pakettiin, toimittaa perille. Vaikka ne toimivatkin ulkoisena tunnusmerkkinä kiintymyksestä, hyvästä tahdosta, ihastuksesta, niin suurin lahja mitä voi toiselle antaa, on oma sydämensä, kokonaan, ja ikuisesti. Sen lahjan minä olen hänelle antanut jo vuosia sitten, toivon että hän joskus huomasi sen loppumattoman rakkauden jonka yritin sanoin hänelle ilmaista. Moni muu asia voi tästä maailmasta kadota, tuulet myrskytä, sade piiskata naamaa, mutta se on asia joka on ja pysyy, se on kiveen kirjoitettu aivan kuten hänen nimensä on kaiverrettu minun sydämeen. Tuntuu kuin sydämeni olisi lukittu, mieli samoten ja avain heitetty pohjattomaan kaivoon. En siitä toki halua, enkä voi Janikaa syyttää, se on ollut oma valintani rakastua häneen pohjattomasti, tai voiko sitä valinnaksi sanoa, niin vain kävi. Toisaalta se kertoo siitä että en ole kovinkaan huono ihminen, osaanhan vielä rakastaa, laittaa toisen ihmisen etusijalle.Se taito pitäisi jokaiselta pinnanalta löytyä, mutta nykymenoa kun tarkastelee, ja katselee niin monelta se taito on ruosteessa. Ja ennen pitkää se ruoste vie alustan mennessään.

-Hannu 16/02/2015

Jälleen uusi vuosi…2015…

Niin se uusi vuosi tulee, kuin huono ilma, tai vuodenaika. Kuukauden sai lomailla koulusta,
viikko sitten se jälleen alkoi. Yhtä vaikeana kuin aina ennenkin. Sekä henkisesti että ”fyysisesti”.
Elektroniikan tunnit oli tuolloin edessä ja koko neljä tuntia käytettiin oikeastaan vain yhden
komponentin ihmettelyyn, saa nähdä mitä siellä vielä eteen tulee, jotain ”veemäistä” se on varma. Samoin ekalla viikolla oli yksi tentti josta lähdin päänahka hiessä, verenpaine huidellessa kovemmissa lukemissa kuin lääkäri terveelliseksi katsoisi, mutta eilen kun tulokset tuli, niin sai huokaista hetken, kirkkaasti läpi, kurssin läpäisyyn tosin vaaditaan vielä yksi haastava tehtävä joka pitäisi nippuun saada. Jostain pitäisi virtaa saada taas kahlata nämä kaksi periodia läpi, kohti kesäähän tässä mennään. Helppoa olisikin jos mieli pysyisi mukana, matalapainetta vaan meinaa puskea väkisinkin päähän vapaa-ajalla.

KLS:

”Sinä olet se kallio, jolle rakennan,
Sinä olet se toivo, jolla vain voin rakastaa,
Sinä olet se hiljaisuus, saat minut kuuntelemaan taas…”

Ajatukset, muistot painaa päivin öin. Painajaisia, välähdyksiä aikaisemmasta elämästä, haaveita siitä mitä olisi voinut olla. Tiedän hyvin, mitä olen väärin tehnyt, se on taakka joka minun kannettavaksi on määrätty, tuotu kestettäväksi, nieltäväksi. Mutta miksi ei mitään tukea tule ”sieltä” suunnasta. Minä kaikkeni tein tukeakseni häntä yliopisto-opinnoissa, mutta minulle ei mitään? Jokaisen tulee toki yksin selvitä, en sitä kiellä, mutta solidaarisuus, ystävyys, pitäisi muistaa. Taas tänään iltalenkkiä tehdessä kaivarin rannassa katselin taivaalle, lumisateesta huolimatta mietin, että joku minua viisaampi on joskus sanonut että ”lyhin matka kahden ihmisen välillä on hymy”,
siitä tuntuu olevan valovuosi kun viime kuussa sain tuon hymyn hänen kasvoiltaan nähdä. Kuitenkin, tuolla pyryssä kävellessäni mietin että valovuosi on se pisin välimatka meidän kahden välillä, olemmehan saman taivaan alla, näemme samat tähdet, saman kuun iltaisin, oli hän sitten espoossa tai lappeenrannassa. Vaikka ihmisikä ei välttämättä riitä valovuoden tavoittamiseen, luo se lohtua siihen että samojen tähtien alla sentään ollaan, vaikka minä täältä ennen häntä poistuisinkin. Rannassa kävellessä merta kohti katsoen näin kuinka alkaa jäät kertymään kauppatorinkin ympärille. Jäiden liikkeitä katsoessa välillä tulee tunne että tekisi mieli hypätä sinne jäiden sekaan, lusikoida itsensä pohjaan, kuin ginin toniciin, syvälle, paikkaan jossa tätä maailmaa ei koskaan ole ollutkaan.
Ehkä olen huono ihminen…en tiedä, hän ei kerro syytä, ja se kai kaikkein raskainta on kun hän ei puhu minulle.

KLS:

”Kaiva kuoppa ja asetu seisomaan,
niin että hiekka yltää hartijaan,
vasta sieltä voit kehottaa kiviä kantavat miehet heittämään,
Helppo toiselle on kaivaa kuoppaa,
helppo toisen synnit tunnustaa…”

Se on kai niin että rehellisyyden taakka on raskaampi kantaa kuin valehtelun, vaikka niin se ei tietenkään saisi olla. Pari meidän yhteistä ystävää on touhunnut paremman puoliskon takana ties mitä ”kundien reissuilla”, mutta olleet vaiti siitä kotiin mennessä. Joillekkin se on helpompaa kai omantunnontuskien kanssa painia kuin olla rehellinen siinä määrin että voisi kirkkain silmin toista katsoa. Mikä minä olen ketään tuomitsemaan, ei minulla ole tuomarin viittaa harteillani, mutta väkisin pistää miettimään jos itse olisin samaan syyllistynyt niin kai saisin jo asua hänen kanssaan, iltaisin nukahtaa hänen viereen, aamulla siitä herätä, mutta ei, päätin kertoa että en ole minäkään täydellinen ihminen, ja sain siitä palkaksi raskaimman mahdollisen ristin kannettavaksi. Anteeksipyyntö ei koskaan riitä, mutta jotta voisin hänelle jotain todistaa lähdin tuohon kouluun, jotta voisin näyttää että minusta on johonkin, mutta se ei hänelle riittänyt, ei edes se että olin rehellinen! Eikö sen pitäisi olla suhteessa se kaikken tärkein juttu? En minäkään voi olla mittaani enempää, mutta minä osaan sentään rakastaa!! Eikö se ole nykypäivänä enää mitään??

KLS:

”Vaikka paljon tahtoisin,
vaikka kaikkeni antaisin,
Sinun tekojesi varaan kaikki jää…”

-Hannu 19/01/2015

Joulu Helsingissä…

Niin saapui lumi myös Helsingin kaduille, ja sen myötä myös joulu ja sen hiljaisuus.
Väki karkasi kaupungin kaduilta, kuka maalle, kuka vain lukkiutui kotinsa suojiin joulun tunnelmiin. Jouluaattona ilma oli kyllä aamupäivällä sellainen että oli hullua edes ulos lähteä, ajattelin että iltaa kohti helpottaa, ja pääsee kävelylenkille taas kaivarin maisemiin, rantaan jonka maisemista on tullut minulle rakas. Se että aaton viettää yksin, voi kuulostaa oudolta, yksinäiseltä, ja toki se yksinäisyys kiteytyy juuri tuollaisina päivinä. Mutta kaikki ei kuitenkaan ole koskaan musta valkoista, joukkoon mahtuu niitä harmaan eri sävyjä. Ei ole muiden mukaan aikataulutettuja asioita, saa nukkua niin pitkään kuin haluaa, saa syödä juuri sitä mitä haluaa, kuunnella sellaista musiikkia kun haluaa, ja juuri niin lujaa kun haluaa. Plussa puolia on monia. Joulupäivänä kuitenkin jälleen äidin luokse käymään veljeni Jounin, hänen tyttöystävänsä ja Jounin poikien kanssa. Olihan se kivaa, en kuitenkaan vielä niin paatunut erakko ole ettenkö nauttisi noista hetkistä, kun saa veljen pojatkin nähdä, aina yhtä tohkeissaan joulusta 😀 Niin olin minäkin heidän ikäisenä, se kuuluu lapsella jouluun kuin aikuiselle kinkku joulupöytään.

Tänään on Tapaninpäivä. Kymmenen vuotta tsunamista, moni yhdistää tämän päivän vuosittain juuri tuohon katastrofiin. Minä olen palannut muistelemaan millainen päivä minulla oli tasan kymmen vuotta sitten. Sen päivän aamuna en tiennyt että illan tapahtuma tulisi käsikirjoittamaan elämäni viideksi vuodeksi eteenpäin, traumatisoimaan minut ja samalla viemään minut heijastevaikutuksellaan avioeroon. Kipeä retki, josta ehkä joskus lisää.

Takaisin tähän päivään tai itseasiassa palataan pari päivää taaksepäin, päivään ennen aattoa..
Muistoissa palaaminen on niin helppoa, tosi elämässä kun se ei ole mahdollista, minä jos kuka olen sen saanut karvaasti kokea.
Tiistaina päättyi kolmen kuukauden odotus, sain viimein taas nähdä Janikan. Asia jota olin odottanut niin että se monena yönä vei minulta unet, ja toi tullessaan kyynelillä kostuneet tyynyt. Odotuksen arvoistahan se olikin, vaikka tapaaminen vain pari tuntia kestikin. Kaupoissa pyörimistä, yleistä höpöttelyä, syömässä käymistä, ei siis mitään erikoista, mutta minulle se oli kaikki. Minulle se oli kuin jouluaatto lapselle, minulle se oli kuin niihin pariin tuntiin olisi kiteytetty kaikki vuoden juhlapäivät; synttärit, pääsiäinen, vappu, juhannus, itsenäisyyspäivä, joulu, kaikki samassa paketissa. Joutui työtä tekemään että ei olisi purskahtanut itkuun kun hänet taas sain nähdä, niin paljon se minulle merkitsi. Ja miltä hän näyttikään! Ei sitä voi kuvailla kirjaimin, ei sanoin. Olisipa minulla tuolloin ollut valta pysäyttää kellot, aika, ja se näky joka edessäni oli.
Kätken nuo hetket sisimpääni ja toivon niiden tuovan valoa niihin hetkiin kun kaikki muu valo on kadonnut. Ja niin syvästi toivon noita hetkiä hänen seurassaan lisää.

KLS, lyhenne eräästä bändistä jonka musiikkia kuuntelen paljon nykyään.
Auki kirjoitettuna tuo lyhenne tarkoittaa Kiitän Luojaani Sinusta.

Ja niin minä Luojaani kiitän Janikasta.

-Hannu 26/12/2014

SuviYö – Tuli, Oli, Meni…

Puoli vuotta odotusta kiteytyi tuohon päivään, iltaan ja yöhön itämerellä 4.12.
Lähes kaikki oli odotuksen arvoista, lähes. Oli hämmästyttävää nähdä miten päissään ihmiset voivat olla tuollaisella risteilyllä. Kaikki eivät selkeästi tulleet sinne kuuntelemaan artisteja, vaan työnantajan kustantamana vetämään täydet lärvit pikkujoulujen turvin. Eikä siinä toki mitään pahaa olisikaan, jos nämä ryhmät osaisivat käyttäytyä eivätkä veisi elämystä pois heiltä, jotka oikeasti ovat tulleet sinne kuuntelemaan esiintyjiä. On enemmän kuin puolet elämyksestä pois kun huudetaan ja riehutaan esityksen aikana. On varmasti myös kiusallista esiintyjille itselleen. Jos nämä häiriötekijät poistetaan yhtälöstä niin matka oli mukava. Onnibussilla Helsingistä Turkuun, pieni reippailu kauppatorille ja sieltä paikallisbussilla satamaan, ehkä liiankin hyvissä ajoin kun odotusta ennen laivaan pääsyä oli luvassa tunnin verran, mutta siinähän se meni kanssa matkustajia katsellessa, osa vesiselviä, osa vähintäänkin hyvässä myötäisessä jo terminaalissa, niin kuin aina. Kamat hyttiin ja virvokkeita taxfreestä, paidan ja housujen silitys..perus setti aina Suvin keikoilla. Sekä Suvi että Yö eivät varmasti kenenkään odotuksia pettäneet, upeat esitykset, kannatti olla mukana :) Aamulla en ”ihan” herännyt aamupalalle joka tuon luokan hyttiin olisi kuulunut ilmaiseksi, mutta tulipahan ladattua akkua kotiin paluuta varten. Iltapäivällä vielä Suvin ja Ollin yhteis-esiintyminen laivan ravintolassa, ja homma alkoi olla karaoken katsomista vaille paketissa. Taas ihmiset sen verran ilolintä nauttineet aamun ja iltapäivän aikana että sai Kalle Palanderin tavoin pujotella tanssiin pyytävien Rouvien välistä, yhteenkään tanssiin lähteneenä, ei mun juttu, kun en ole parkettien partahöylä, vaan ehkä paremminkin parkettien partavaahto 😀 Ulos paatista ja pohtimaan että milläs kotiin..hmm..sataman kiinalaiseen yhdelle tuopille, jos reitti kartasta sillä välin vaikka selviäisi. Naapuripöydässä oli iloinen neljän rouvashenkilön ryhmä tulossa samalta risteilyltä ja kutsu kävi heidän pöytään; ”Hei, mitä sä siel yksin istut, tule tänne vaan”! Siinä sitten selvisi että ovat junalla Helsinkiin menossa, ja että se lähtisi aikas passelisti parin tuopin jälkeen. Mitäs sitä enempää miettimään, samaan kyytiin, turha lähteä keskustaan bussia etsimään. Parin tunnin junamatka meni leppoisasti ”levyraatia” pitäen, joskin rouville konduktööri joutui kertaalleen musiikin volyymistä huomauttamaan. Eipähän tarvinnut yksin matkustaa, hilpeä junamatka päättyen Helsingin aseman minuuttibaariin sillä seurauksella että Lahteen menevien rouvien juna ehti lähteä asemalta ennen kuin tuopit oli huuhdottu ääntä kohti. Seuraavaan oli aikaa, joten ottivat junan Riihimäkeä kohti, toivottavasti pääsivät lopulta Lahteen koko ryhmä, itse otin laukun kantoon ja kohti kamppia, ja kotia.

Paluu arkeen viikonlopun jäljiltä ja koulun penkille istumaan. Aikaslailla paljon menee ohi hilseen käsiteltävistä asioista, mutta onnekseni joistain jutuista esim. sähkössä saan kopin kun vanhojen ritsojen kanssa pelannut. Maikka osuvasti sanoi että oli päiväpuolen porukalta kysynyt että tietävätkö he mikä on virranjakaja? Yksikään ei ollut tiennyt 😀 Menneen ajan juttuja jotka nyt on jo korvattu suorasytytyspuolilla tai vähintäänkin ”puolajakajilla”, mutta perus asiat pitäisi nyt sentään olla hallussa tuolla tasolla opiskellessa.

Nyt alkaneella viikolla kolmet kokeet tulossa, mutta ne kun selättää niin Inssi opintojen puoliväli alkaa häämöttää horisontissa, konkreettinen havainto itselle että oikeasti hommat etenee, tuo mukavan fiiliksen takaraivoon :)

Mitä taas ”ainaiseen” käsittelemääni asiaan, naisiin, tulee, niin tilanne aikalailla ennallaan.
Jotain vanhaa, jotain uutta, mutta se jota eniten kaipaan, ei ole halunnut minuun yhteydessä
juurikaan olla. Ehkä hänen viha minua kohtaan on niin syvä, tai sitten taustalla on jotain muuta.
En tiedä, itse kaikkeni olen yrittänyt parhain päin kääntää. Pallo on hänellä, täysin.

Joulua kohti, ja samalla kohti uuttavuotta, aavistuksen haikein mielin, mutta vakaasti uskoen siihen että tämä tuleva vuosi voisi olla parempi. Vielä kun joululahjat keksisi, tälle eräälle sentään jo ostanut, vielä kun saisi luvan siihen että saisi sen antaa hänelle…

-Hannu 17/12/2014

Valoa päin…

Kiva viikonloppu takana, lauantaina sai olla taas Suvi Teräsniskaa kuuntelemassa Espoon Sellosalissa. Loppuunmyyty keikka, tunnelma katossa. Ja kuinka upealta Suvi taas kuulostikaan, ja näyttikään!!! Rahoille täyttä vastinetta, enemmänkin olisin maksanut ilman pienintäkään epäilystä, olihan hän yhtyeineen kerrankin taas lähellä paikkaa jossa itse asun.

Konsertin nimi oli ”Pohjantuuli -kiertue”, mutta onneksi siellä soitettiin myös kappaleita, jotka eivät tuolta levyltä löydy, mm. upea ”Akvaario” -biisi, sekä Pohjantuuli -platinapainokselta löytyvä ”Vain ihminen” -kappale. Molemmat puhuttelee itseäni tässä elämäntilanteessa melko suuresti. Jotkut ystäväni ovat sanoneet että olen ihan fanaattinen Suvin fanittamisen suhteen, mutta onnekseni itse tiedän että asia ei ihan niinkään ole. Olen kuitannut moiset kommentit toteamalla: ”Fanaattisuus vaatii tapahtuakseen sen, että ihminen on kadottanut otteensa todellisuudesta, unohtanut realismin”. Itse tiedän missä seison, ja todellakin olen realisti. Se vain on parasta Suomalaista musiikkia mitä kuvitella saattaa, ja aina esiintyjää mieluiten livenä kuuntelee, tottakai.

Ennen viikonloppua tuli taas aika vahvasti takkiin viestin muodossa tästä ”yhdestä suunnasta”, ymmärrän sen, on kai aika nostaa kädet pystyyn, kaikkeni olen tehnyt, kaikkeni sanonut, mutta ei…hän ei kuuntele, hän ei pysty tai suostu minua näkemään. Kuitenkin, Suvin kappaletta lainaten, olen ”Vain Ihminen”. Kukaan ei voi maailmaan tai sen tapahtumiin vaikuttaa omaa painoaan enempää. Mistään ei ennalta voi tietää mihin maailma meitä kuljettaa, viekö se takaisin Tuomarilaan, ehkä, toivottavasti se päivä koittaa vielä. Joulupukilta voisi toivoa joululahjaksi kristallipalloa jolla voisi kaikki elämän sudenkuopat ennakolta välttää, mutta oppisiko silloin todella jotain tästä elämästä? Pitääkö saada kunnolla elämältä turpaan jotta oppii olemaan parempi ihminen? Jotta oppii tekemään oikeat valinnat kerralla, jottei tarvitse katua, tai leipoa sitä pullataikinaa uudestaan koska unohti siitä olennaisen raaka-aineen? On naivia ajatella että maailman joka tilanteeseen voisi valmistautua ennalta, eihän se niin ole, ja kai se on piste iin päälle, kaiken kerma, ja kuorrutus ettei aina tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Joskus vain tuntuu että selkä ei kanna, mieli ei jaksa, sielu ei enempää siedä.

Ehkä yksi pääsyy tähän tyhjään oloon on se että koskaan aikuisena en ole näin pitkään ollut sinkku, ja edellinen suhteeni oli elämäni pisin, toki paraskin, mutta ennen kaikkea pisin. Osaan elää yksinkin, en tarvitse pakonomaisesti viereeni ketään, mutta olisihan se kiva jos olisi joku kenen viereen saisi koulusta iltaisin palata. En ole adonis, alfauros, tai kenenkään ykköspalkinto, mutta ilman sortumista itseriittoisuuteen voi todeta että ei ole vaikeuksia seuraa löytää…siis jos sitä haluaisi löytää. Hyvänä esimerkkinä voi kertoa pari viikkoa sitten tapahtuneen episodin paikallisessa soittoravintolassa, jossa erään kampin ruokakaupan myyjä tarttui minua hihasta todeten että ”sähän oot muuten meijän asiakas”, ajatukset kasattuani totesin vain, ”niin olen kyllä”. Jostain syystä olin jäänyt kai hänen mieleensä, tarina tosin ei kerro että olinko jäänyt hänen mieleensä hyvässä vai pahassa 😀

Koulussa taas äärettömän vaikea jakso, pelkkää laskemista, yllätys, insinööriopinnoista kun on kyse. Tänä syksynä miettinyt että miksi en lähtenyt lukemaan liiketaloutta, joka olisi itselle ollut varmasti helpompi tie, mutta ainakin haasteita tarjoaa tuo nykyinen linja, ja jos joskus sieltä veljeni tavoin todistuksen käteeni saan, voin olla kerrankin jostain elämässäni ylpeä, tyytyväinen siihen, mitä olen omalla päälläni, ja valinnoillani saanut aikaiseksi. Sitä paperia ei voisi kukaan koskaan viedä pois, se olisi kerrankin jotain pysyvää. Aina pitäisi olla jokin piste tulevaisuudessa johon tähtää, se luo motivaatiota jaksaa painaa eteenpäin, itselläni se on tällä hetkellä ensi kuun alussa oleva SuviYö- risteily, reilu 20 tuntia silkkaa unohdusta..

-Hannu 10/11/2014

Yksinäistä, tyhjää elämää Helsingissä…

Saanut tämä kuukauden olla opintovapaalla töistä, ei aikaisia herätyksiä, ei muitakaan
työelämän rasitteita niskassa…ei seuraavaan 8 kuukauteen, kun seuraavaksi töihin joutuu
aurinko paistaa taas ja helteet uhkaavat.

En valita, saa nukkua pitkään ja keskittyä oikeasti vain koulun käyntiin, insinööriopintoihin
jotka todellakin meinaan runnoa läpi sillä tavalla että paperit on kourassa keväällä 2016.
Kunnianhimoista, myönnän, ottaen huomioon kuinka pitkälle opinnot on ajoitettu, eli syksyyn 2017, mutta uskon että pystyn siihen. Ja yllättävän hyvin kurssit on sujuneetkin ottaen huomioon kuinka raskas on tämä syksy minulle ollut.

On maailman suurin valhe, jos sanon etteikö päivittäin Janika olisi mielessäni,
tai etteikö harva se päivä kyyneleet täyttäisi mieltäni, silmiäni, poskiani, mutta tämä
on ollut matka kohti itseäni, syvintä sisintäni. Sitä, missä olen itse väärin tehnyt, erehdyksiä,
mokia, joita on vaikea anteeksi antaa, edes itselleni, puhumattakaan että joku toinen, Janika,
niitä joskus voisi hyväksyä, unohtaa, anteeksi antaa, vaikka niin monesti sitä olen häneltä pyytänyt. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava että olen vain mies, ihminen, erehtyväinen. On itselle todella raskasta päästää irti, pois käsistään, pois ulottumattomistaan ihminen joka on täydellisyyden perikuva, kaikki mitä olet elämässäsi tavoitellut. Mutta voin kertoa että vielä vaikeampaa asiasta tekee se, kun tajuaa itse sen aiheuttaneensa. Tajuaa tehneensä väärin, sulkeneensa sydämensä niin, ettei tämä toinen näe sinne sisälle, ei näe todellisia ajatuksia, ei niitä pelkoja, jotka kova ulkokuori peittää. Pelkäsin hänen tekevän lopulta minulle niin kuin Jenni aikanaan teki, mutta se olinkin lopulta minä, joka luottamuksen petin, taakka jonka joudun kantamaan ikuisesti, taakka jonka näen peilistä, silmistäni joka kerta. Miten siis minulla on edes oikeus pyytää häntä vielä joskus rakastamaan itseäni niin kuin nainen voi puolisoaan rakastaa?

Tekosyitä on helppo keksiä, mutta niihin en halua sortua. Syyttävä sormi osoittaa vain minuun, yksin minuun. Mutta niin tahtoisin hänelle kertoa ne syyt miksi mun sydän oli, ja on niin rikki kuin se silloin seurustelumme aikana oli. Elän liikaa sydämellä, se on varmasti totta, mutta en halua pitää sitä huonona puolena ihmisessä. Kaikki mitä olen elänyt kertyy sydämeeni, kuin muistot mieleen. Molemmat olen aikanaan kironnut. Ihmisen mielen voi järkyttää se että muistaa liikaa. Moni ystäväni tietää miten hyvä ihminen olin joskus, ajattelin lähimmäistä, halusin uskoa kaikista hyvää. Uskoin puhtaaseen rakkauteen, siihen kuinka se voittaa kaiken pahan. Jos toinen rakastaa sinua, eihän se pysty mihinkään pahaan, eihän? Se haavekuva häipyy nopeasti mielestä kun henkinen puukko lyödään sydämeen, revitään kaikki ihana rikki mitä oli. Vanha, elokuvasta tuttu lause tulee mieleeni:

”Miksi kaikki, jos mitään ei jää jäljelle?”

Laastareita saa kaupasta, mutta ei uutta sydäntä, ei mieltä, ei järkeä. Päivä kerrallaan on elettävä. Helsinki on siinä mielessä hyvä paikka asua että täällä voi katse harhailla katukuvassa, josta löytyy kaiken ikäistä, kokoista, näköistä naista, kuka yksinäinen, kuka ei. Ne varmasti kasvoistani näkee kuinka yksin minä olen, eihän onnellinen itke kadun kulmassa yrittäen piilottaa kyyneleet aurinkolasien taakse? Minulle se kuitenkin on kilpi sitä vastaan ettei kukaan näe sisimpääni, ei näe tämän vuosituhannen luomaa kipua, tuskaa, jonka todella vain minä voin kokea, tuntea, kärsiä. Avuton sitä kenenkään kanssa jakamaan, ja miksi ketään haluisinkaan sillä rasittaa, se kuitenkin tuhosi jo sen minulle kaikkein rakkaimman asian, parisuhteeni Janikan kanssa. Eräänlainen outo lohdutus on kuitenkin katsoa näitä katuja, ja niiden varrella olevia rakennuksia, taloja. Ne ovat olleet täällä 50 vuotta ennen minua, kestäneet sotien pommitukset, ja ne samat rakennukset tulevat olemaan täällä vähintään 50 vuotta minun jälkeenkin. Miksi itse en ole tehty betonista, tiilistä, samoista aineksista kuin nuo rakennukset, miksi hajoan tunteiden alle..?

Peilikuva kuitenkin on armoton, usein aamuisin jopa arvoton. Sitä vihaa muistaen historiansa, sitä katsoo, koittaa löytää siitä hyvää. Katsoo itseään silmiin, nähden siellä vain tyhjyyttä, epätoivoa siitä mitä tuleva päivä toisi. Mitä hyvää? Mitä pahaa? Onko tämä se päivä jolloin kaikki voimat loppuu, luovuttaa, laittaa hanskat naulaan ja poistuu? Monen onnellisen on varmasti vaikea uskoa siten miten jonkun toisen jakkara heiluu yksinäisyydessä, vaikea nähdä sitä että täällä on heikompia ja vahvempia ihmisiä. Itselläni myös on lapsuudesta luotu kova kuori, häpesin sitä millainen perhehelvetti silloin aikanaan vallitsi, häpesin sitä millainen isäni oli, mutta vaikka se teki kuorestani paksun, lähes läpipääsemättömän, se auttoi minua kestämään ne nuoruuden paineet, mutta ei valmistanut minua siihen mitä aikuisuus voisi tullessaan tuoda. Joskus sain iloita, nauraa, mutta lähinnä tämä vuosituhat on tuonut vain kyyneleitä. Toivon totisesti että tulee vielä se aika, johon haluan uskoa. Aika jolloin Hän kuivaa kyyneleeni, antaa anteeksi, sanoo että ymmärtää minun olevan vain ihminen. Näkee kuinka raskasta elämäni on ollut, näkee minun pyrkivän aina hyvään, näkee kuinka sydämeni huutaa vain häntä viereeni, näkee minun huutavan apua, näkee minun polvillaan pyytävän anteeksi.

Aika kertoo onko tuo ”Hän” Janika, vai Jumala.

-Hannu 20/10/2014