Jälleen uusi vuosi…2015…

Niin se uusi vuosi tulee, kuin huono ilma, tai vuodenaika. Kuukauden sai lomailla koulusta,
viikko sitten se jälleen alkoi. Yhtä vaikeana kuin aina ennenkin. Sekä henkisesti että ”fyysisesti”.
Elektroniikan tunnit oli tuolloin edessä ja koko neljä tuntia käytettiin oikeastaan vain yhden
komponentin ihmettelyyn, saa nähdä mitä siellä vielä eteen tulee, jotain ”veemäistä” se on varma. Samoin ekalla viikolla oli yksi tentti josta lähdin päänahka hiessä, verenpaine huidellessa kovemmissa lukemissa kuin lääkäri terveelliseksi katsoisi, mutta eilen kun tulokset tuli, niin sai huokaista hetken, kirkkaasti läpi, kurssin läpäisyyn tosin vaaditaan vielä yksi haastava tehtävä joka pitäisi nippuun saada. Jostain pitäisi virtaa saada taas kahlata nämä kaksi periodia läpi, kohti kesäähän tässä mennään. Helppoa olisikin jos mieli pysyisi mukana, matalapainetta vaan meinaa puskea väkisinkin päähän vapaa-ajalla.

KLS:

”Sinä olet se kallio, jolle rakennan,
Sinä olet se toivo, jolla vain voin rakastaa,
Sinä olet se hiljaisuus, saat minut kuuntelemaan taas…”

Ajatukset, muistot painaa päivin öin. Painajaisia, välähdyksiä aikaisemmasta elämästä, haaveita siitä mitä olisi voinut olla. Tiedän hyvin, mitä olen väärin tehnyt, se on taakka joka minun kannettavaksi on määrätty, tuotu kestettäväksi, nieltäväksi. Mutta miksi ei mitään tukea tule ”sieltä” suunnasta. Minä kaikkeni tein tukeakseni häntä yliopisto-opinnoissa, mutta minulle ei mitään? Jokaisen tulee toki yksin selvitä, en sitä kiellä, mutta solidaarisuus, ystävyys, pitäisi muistaa. Taas tänään iltalenkkiä tehdessä kaivarin rannassa katselin taivaalle, lumisateesta huolimatta mietin, että joku minua viisaampi on joskus sanonut että ”lyhin matka kahden ihmisen välillä on hymy”,
siitä tuntuu olevan valovuosi kun viime kuussa sain tuon hymyn hänen kasvoiltaan nähdä. Kuitenkin, tuolla pyryssä kävellessäni mietin että valovuosi on se pisin välimatka meidän kahden välillä, olemmehan saman taivaan alla, näemme samat tähdet, saman kuun iltaisin, oli hän sitten espoossa tai lappeenrannassa. Vaikka ihmisikä ei välttämättä riitä valovuoden tavoittamiseen, luo se lohtua siihen että samojen tähtien alla sentään ollaan, vaikka minä täältä ennen häntä poistuisinkin. Rannassa kävellessä merta kohti katsoen näin kuinka alkaa jäät kertymään kauppatorinkin ympärille. Jäiden liikkeitä katsoessa välillä tulee tunne että tekisi mieli hypätä sinne jäiden sekaan, lusikoida itsensä pohjaan, kuin ginin toniciin, syvälle, paikkaan jossa tätä maailmaa ei koskaan ole ollutkaan.
Ehkä olen huono ihminen…en tiedä, hän ei kerro syytä, ja se kai kaikkein raskainta on kun hän ei puhu minulle.

KLS:

”Kaiva kuoppa ja asetu seisomaan,
niin että hiekka yltää hartijaan,
vasta sieltä voit kehottaa kiviä kantavat miehet heittämään,
Helppo toiselle on kaivaa kuoppaa,
helppo toisen synnit tunnustaa…”

Se on kai niin että rehellisyyden taakka on raskaampi kantaa kuin valehtelun, vaikka niin se ei tietenkään saisi olla. Pari meidän yhteistä ystävää on touhunnut paremman puoliskon takana ties mitä ”kundien reissuilla”, mutta olleet vaiti siitä kotiin mennessä. Joillekkin se on helpompaa kai omantunnontuskien kanssa painia kuin olla rehellinen siinä määrin että voisi kirkkain silmin toista katsoa. Mikä minä olen ketään tuomitsemaan, ei minulla ole tuomarin viittaa harteillani, mutta väkisin pistää miettimään jos itse olisin samaan syyllistynyt niin kai saisin jo asua hänen kanssaan, iltaisin nukahtaa hänen viereen, aamulla siitä herätä, mutta ei, päätin kertoa että en ole minäkään täydellinen ihminen, ja sain siitä palkaksi raskaimman mahdollisen ristin kannettavaksi. Anteeksipyyntö ei koskaan riitä, mutta jotta voisin hänelle jotain todistaa lähdin tuohon kouluun, jotta voisin näyttää että minusta on johonkin, mutta se ei hänelle riittänyt, ei edes se että olin rehellinen! Eikö sen pitäisi olla suhteessa se kaikken tärkein juttu? En minäkään voi olla mittaani enempää, mutta minä osaan sentään rakastaa!! Eikö se ole nykypäivänä enää mitään??

KLS:

”Vaikka paljon tahtoisin,
vaikka kaikkeni antaisin,
Sinun tekojesi varaan kaikki jää…”

-Hannu 19/01/2015

Joulu Helsingissä…

Niin saapui lumi myös Helsingin kaduille, ja sen myötä myös joulu ja sen hiljaisuus.
Väki karkasi kaupungin kaduilta, kuka maalle, kuka vain lukkiutui kotinsa suojiin joulun tunnelmiin. Jouluaattona ilma oli kyllä aamupäivällä sellainen että oli hullua edes ulos lähteä, ajattelin että iltaa kohti helpottaa, ja pääsee kävelylenkille taas kaivarin maisemiin, rantaan jonka maisemista on tullut minulle rakas. Se että aaton viettää yksin, voi kuulostaa oudolta, yksinäiseltä, ja toki se yksinäisyys kiteytyy juuri tuollaisina päivinä. Mutta kaikki ei kuitenkaan ole koskaan musta valkoista, joukkoon mahtuu niitä harmaan eri sävyjä. Ei ole muiden mukaan aikataulutettuja asioita, saa nukkua niin pitkään kuin haluaa, saa syödä juuri sitä mitä haluaa, kuunnella sellaista musiikkia kun haluaa, ja juuri niin lujaa kun haluaa. Plussa puolia on monia. Joulupäivänä kuitenkin jälleen äidin luokse käymään veljeni Jounin, hänen tyttöystävänsä ja Jounin poikien kanssa. Olihan se kivaa, en kuitenkaan vielä niin paatunut erakko ole ettenkö nauttisi noista hetkistä, kun saa veljen pojatkin nähdä, aina yhtä tohkeissaan joulusta 😀 Niin olin minäkin heidän ikäisenä, se kuuluu lapsella jouluun kuin aikuiselle kinkku joulupöytään.

Tänään on Tapaninpäivä. Kymmenen vuotta tsunamista, moni yhdistää tämän päivän vuosittain juuri tuohon katastrofiin. Minä olen palannut muistelemaan millainen päivä minulla oli tasan kymmen vuotta sitten. Sen päivän aamuna en tiennyt että illan tapahtuma tulisi käsikirjoittamaan elämäni viideksi vuodeksi eteenpäin, traumatisoimaan minut ja samalla viemään minut heijastevaikutuksellaan avioeroon. Kipeä retki, josta ehkä joskus lisää.

Takaisin tähän päivään tai itseasiassa palataan pari päivää taaksepäin, päivään ennen aattoa..
Muistoissa palaaminen on niin helppoa, tosi elämässä kun se ei ole mahdollista, minä jos kuka olen sen saanut karvaasti kokea.
Tiistaina päättyi kolmen kuukauden odotus, sain viimein taas nähdä Janikan. Asia jota olin odottanut niin että se monena yönä vei minulta unet, ja toi tullessaan kyynelillä kostuneet tyynyt. Odotuksen arvoistahan se olikin, vaikka tapaaminen vain pari tuntia kestikin. Kaupoissa pyörimistä, yleistä höpöttelyä, syömässä käymistä, ei siis mitään erikoista, mutta minulle se oli kaikki. Minulle se oli kuin jouluaatto lapselle, minulle se oli kuin niihin pariin tuntiin olisi kiteytetty kaikki vuoden juhlapäivät; synttärit, pääsiäinen, vappu, juhannus, itsenäisyyspäivä, joulu, kaikki samassa paketissa. Joutui työtä tekemään että ei olisi purskahtanut itkuun kun hänet taas sain nähdä, niin paljon se minulle merkitsi. Ja miltä hän näyttikään! Ei sitä voi kuvailla kirjaimin, ei sanoin. Olisipa minulla tuolloin ollut valta pysäyttää kellot, aika, ja se näky joka edessäni oli.
Kätken nuo hetket sisimpääni ja toivon niiden tuovan valoa niihin hetkiin kun kaikki muu valo on kadonnut. Ja niin syvästi toivon noita hetkiä hänen seurassaan lisää.

KLS, lyhenne eräästä bändistä jonka musiikkia kuuntelen paljon nykyään.
Auki kirjoitettuna tuo lyhenne tarkoittaa Kiitän Luojaani Sinusta.

Ja niin minä Luojaani kiitän Janikasta.

-Hannu 26/12/2014

SuviYö – Tuli, Oli, Meni…

Puoli vuotta odotusta kiteytyi tuohon päivään, iltaan ja yöhön itämerellä 4.12.
Lähes kaikki oli odotuksen arvoista, lähes. Oli hämmästyttävää nähdä miten päissään ihmiset voivat olla tuollaisella risteilyllä. Kaikki eivät selkeästi tulleet sinne kuuntelemaan artisteja, vaan työnantajan kustantamana vetämään täydet lärvit pikkujoulujen turvin. Eikä siinä toki mitään pahaa olisikaan, jos nämä ryhmät osaisivat käyttäytyä eivätkä veisi elämystä pois heiltä, jotka oikeasti ovat tulleet sinne kuuntelemaan esiintyjiä. On enemmän kuin puolet elämyksestä pois kun huudetaan ja riehutaan esityksen aikana. On varmasti myös kiusallista esiintyjille itselleen. Jos nämä häiriötekijät poistetaan yhtälöstä niin matka oli mukava. Onnibussilla Helsingistä Turkuun, pieni reippailu kauppatorille ja sieltä paikallisbussilla satamaan, ehkä liiankin hyvissä ajoin kun odotusta ennen laivaan pääsyä oli luvassa tunnin verran, mutta siinähän se meni kanssa matkustajia katsellessa, osa vesiselviä, osa vähintäänkin hyvässä myötäisessä jo terminaalissa, niin kuin aina. Kamat hyttiin ja virvokkeita taxfreestä, paidan ja housujen silitys..perus setti aina Suvin keikoilla. Sekä Suvi että Yö eivät varmasti kenenkään odotuksia pettäneet, upeat esitykset, kannatti olla mukana :) Aamulla en ”ihan” herännyt aamupalalle joka tuon luokan hyttiin olisi kuulunut ilmaiseksi, mutta tulipahan ladattua akkua kotiin paluuta varten. Iltapäivällä vielä Suvin ja Ollin yhteis-esiintyminen laivan ravintolassa, ja homma alkoi olla karaoken katsomista vaille paketissa. Taas ihmiset sen verran ilolintä nauttineet aamun ja iltapäivän aikana että sai Kalle Palanderin tavoin pujotella tanssiin pyytävien Rouvien välistä, yhteenkään tanssiin lähteneenä, ei mun juttu, kun en ole parkettien partahöylä, vaan ehkä paremminkin parkettien partavaahto 😀 Ulos paatista ja pohtimaan että milläs kotiin..hmm..sataman kiinalaiseen yhdelle tuopille, jos reitti kartasta sillä välin vaikka selviäisi. Naapuripöydässä oli iloinen neljän rouvashenkilön ryhmä tulossa samalta risteilyltä ja kutsu kävi heidän pöytään; ”Hei, mitä sä siel yksin istut, tule tänne vaan”! Siinä sitten selvisi että ovat junalla Helsinkiin menossa, ja että se lähtisi aikas passelisti parin tuopin jälkeen. Mitäs sitä enempää miettimään, samaan kyytiin, turha lähteä keskustaan bussia etsimään. Parin tunnin junamatka meni leppoisasti ”levyraatia” pitäen, joskin rouville konduktööri joutui kertaalleen musiikin volyymistä huomauttamaan. Eipähän tarvinnut yksin matkustaa, hilpeä junamatka päättyen Helsingin aseman minuuttibaariin sillä seurauksella että Lahteen menevien rouvien juna ehti lähteä asemalta ennen kuin tuopit oli huuhdottu ääntä kohti. Seuraavaan oli aikaa, joten ottivat junan Riihimäkeä kohti, toivottavasti pääsivät lopulta Lahteen koko ryhmä, itse otin laukun kantoon ja kohti kamppia, ja kotia.

Paluu arkeen viikonlopun jäljiltä ja koulun penkille istumaan. Aikaslailla paljon menee ohi hilseen käsiteltävistä asioista, mutta onnekseni joistain jutuista esim. sähkössä saan kopin kun vanhojen ritsojen kanssa pelannut. Maikka osuvasti sanoi että oli päiväpuolen porukalta kysynyt että tietävätkö he mikä on virranjakaja? Yksikään ei ollut tiennyt 😀 Menneen ajan juttuja jotka nyt on jo korvattu suorasytytyspuolilla tai vähintäänkin ”puolajakajilla”, mutta perus asiat pitäisi nyt sentään olla hallussa tuolla tasolla opiskellessa.

Nyt alkaneella viikolla kolmet kokeet tulossa, mutta ne kun selättää niin Inssi opintojen puoliväli alkaa häämöttää horisontissa, konkreettinen havainto itselle että oikeasti hommat etenee, tuo mukavan fiiliksen takaraivoon :)

Mitä taas ”ainaiseen” käsittelemääni asiaan, naisiin, tulee, niin tilanne aikalailla ennallaan.
Jotain vanhaa, jotain uutta, mutta se jota eniten kaipaan, ei ole halunnut minuun yhteydessä
juurikaan olla. Ehkä hänen viha minua kohtaan on niin syvä, tai sitten taustalla on jotain muuta.
En tiedä, itse kaikkeni olen yrittänyt parhain päin kääntää. Pallo on hänellä, täysin.

Joulua kohti, ja samalla kohti uuttavuotta, aavistuksen haikein mielin, mutta vakaasti uskoen siihen että tämä tuleva vuosi voisi olla parempi. Vielä kun joululahjat keksisi, tälle eräälle sentään jo ostanut, vielä kun saisi luvan siihen että saisi sen antaa hänelle…

-Hannu 17/12/2014

Valoa päin…

Kiva viikonloppu takana, lauantaina sai olla taas Suvi Teräsniskaa kuuntelemassa Espoon Sellosalissa. Loppuunmyyty keikka, tunnelma katossa. Ja kuinka upealta Suvi taas kuulostikaan, ja näyttikään!!! Rahoille täyttä vastinetta, enemmänkin olisin maksanut ilman pienintäkään epäilystä, olihan hän yhtyeineen kerrankin taas lähellä paikkaa jossa itse asun.

Konsertin nimi oli ”Pohjantuuli -kiertue”, mutta onneksi siellä soitettiin myös kappaleita, jotka eivät tuolta levyltä löydy, mm. upea ”Akvaario” -biisi, sekä Pohjantuuli -platinapainokselta löytyvä ”Vain ihminen” -kappale. Molemmat puhuttelee itseäni tässä elämäntilanteessa melko suuresti. Jotkut ystäväni ovat sanoneet että olen ihan fanaattinen Suvin fanittamisen suhteen, mutta onnekseni itse tiedän että asia ei ihan niinkään ole. Olen kuitannut moiset kommentit toteamalla: ”Fanaattisuus vaatii tapahtuakseen sen, että ihminen on kadottanut otteensa todellisuudesta, unohtanut realismin”. Itse tiedän missä seison, ja todellakin olen realisti. Se vain on parasta Suomalaista musiikkia mitä kuvitella saattaa, ja aina esiintyjää mieluiten livenä kuuntelee, tottakai.

Ennen viikonloppua tuli taas aika vahvasti takkiin viestin muodossa tästä ”yhdestä suunnasta”, ymmärrän sen, on kai aika nostaa kädet pystyyn, kaikkeni olen tehnyt, kaikkeni sanonut, mutta ei…hän ei kuuntele, hän ei pysty tai suostu minua näkemään. Kuitenkin, Suvin kappaletta lainaten, olen ”Vain Ihminen”. Kukaan ei voi maailmaan tai sen tapahtumiin vaikuttaa omaa painoaan enempää. Mistään ei ennalta voi tietää mihin maailma meitä kuljettaa, viekö se takaisin Tuomarilaan, ehkä, toivottavasti se päivä koittaa vielä. Joulupukilta voisi toivoa joululahjaksi kristallipalloa jolla voisi kaikki elämän sudenkuopat ennakolta välttää, mutta oppisiko silloin todella jotain tästä elämästä? Pitääkö saada kunnolla elämältä turpaan jotta oppii olemaan parempi ihminen? Jotta oppii tekemään oikeat valinnat kerralla, jottei tarvitse katua, tai leipoa sitä pullataikinaa uudestaan koska unohti siitä olennaisen raaka-aineen? On naivia ajatella että maailman joka tilanteeseen voisi valmistautua ennalta, eihän se niin ole, ja kai se on piste iin päälle, kaiken kerma, ja kuorrutus ettei aina tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Joskus vain tuntuu että selkä ei kanna, mieli ei jaksa, sielu ei enempää siedä.

Ehkä yksi pääsyy tähän tyhjään oloon on se että koskaan aikuisena en ole näin pitkään ollut sinkku, ja edellinen suhteeni oli elämäni pisin, toki paraskin, mutta ennen kaikkea pisin. Osaan elää yksinkin, en tarvitse pakonomaisesti viereeni ketään, mutta olisihan se kiva jos olisi joku kenen viereen saisi koulusta iltaisin palata. En ole adonis, alfauros, tai kenenkään ykköspalkinto, mutta ilman sortumista itseriittoisuuteen voi todeta että ei ole vaikeuksia seuraa löytää…siis jos sitä haluaisi löytää. Hyvänä esimerkkinä voi kertoa pari viikkoa sitten tapahtuneen episodin paikallisessa soittoravintolassa, jossa erään kampin ruokakaupan myyjä tarttui minua hihasta todeten että ”sähän oot muuten meijän asiakas”, ajatukset kasattuani totesin vain, ”niin olen kyllä”. Jostain syystä olin jäänyt kai hänen mieleensä, tarina tosin ei kerro että olinko jäänyt hänen mieleensä hyvässä vai pahassa 😀

Koulussa taas äärettömän vaikea jakso, pelkkää laskemista, yllätys, insinööriopinnoista kun on kyse. Tänä syksynä miettinyt että miksi en lähtenyt lukemaan liiketaloutta, joka olisi itselle ollut varmasti helpompi tie, mutta ainakin haasteita tarjoaa tuo nykyinen linja, ja jos joskus sieltä veljeni tavoin todistuksen käteeni saan, voin olla kerrankin jostain elämässäni ylpeä, tyytyväinen siihen, mitä olen omalla päälläni, ja valinnoillani saanut aikaiseksi. Sitä paperia ei voisi kukaan koskaan viedä pois, se olisi kerrankin jotain pysyvää. Aina pitäisi olla jokin piste tulevaisuudessa johon tähtää, se luo motivaatiota jaksaa painaa eteenpäin, itselläni se on tällä hetkellä ensi kuun alussa oleva SuviYö- risteily, reilu 20 tuntia silkkaa unohdusta..

-Hannu 10/11/2014

Yksinäistä, tyhjää elämää Helsingissä…

Saanut tämä kuukauden olla opintovapaalla töistä, ei aikaisia herätyksiä, ei muitakaan
työelämän rasitteita niskassa…ei seuraavaan 8 kuukauteen, kun seuraavaksi töihin joutuu
aurinko paistaa taas ja helteet uhkaavat.

En valita, saa nukkua pitkään ja keskittyä oikeasti vain koulun käyntiin, insinööriopintoihin
jotka todellakin meinaan runnoa läpi sillä tavalla että paperit on kourassa keväällä 2016.
Kunnianhimoista, myönnän, ottaen huomioon kuinka pitkälle opinnot on ajoitettu, eli syksyyn 2017, mutta uskon että pystyn siihen. Ja yllättävän hyvin kurssit on sujuneetkin ottaen huomioon kuinka raskas on tämä syksy minulle ollut.

On maailman suurin valhe, jos sanon etteikö päivittäin Janika olisi mielessäni,
tai etteikö harva se päivä kyyneleet täyttäisi mieltäni, silmiäni, poskiani, mutta tämä
on ollut matka kohti itseäni, syvintä sisintäni. Sitä, missä olen itse väärin tehnyt, erehdyksiä,
mokia, joita on vaikea anteeksi antaa, edes itselleni, puhumattakaan että joku toinen, Janika,
niitä joskus voisi hyväksyä, unohtaa, anteeksi antaa, vaikka niin monesti sitä olen häneltä pyytänyt. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava että olen vain mies, ihminen, erehtyväinen. On itselle todella raskasta päästää irti, pois käsistään, pois ulottumattomistaan ihminen joka on täydellisyyden perikuva, kaikki mitä olet elämässäsi tavoitellut. Mutta voin kertoa että vielä vaikeampaa asiasta tekee se, kun tajuaa itse sen aiheuttaneensa. Tajuaa tehneensä väärin, sulkeneensa sydämensä niin, ettei tämä toinen näe sinne sisälle, ei näe todellisia ajatuksia, ei niitä pelkoja, jotka kova ulkokuori peittää. Pelkäsin hänen tekevän lopulta minulle niin kuin Jenni aikanaan teki, mutta se olinkin lopulta minä, joka luottamuksen petin, taakka jonka joudun kantamaan ikuisesti, taakka jonka näen peilistä, silmistäni joka kerta. Miten siis minulla on edes oikeus pyytää häntä vielä joskus rakastamaan itseäni niin kuin nainen voi puolisoaan rakastaa?

Tekosyitä on helppo keksiä, mutta niihin en halua sortua. Syyttävä sormi osoittaa vain minuun, yksin minuun. Mutta niin tahtoisin hänelle kertoa ne syyt miksi mun sydän oli, ja on niin rikki kuin se silloin seurustelumme aikana oli. Elän liikaa sydämellä, se on varmasti totta, mutta en halua pitää sitä huonona puolena ihmisessä. Kaikki mitä olen elänyt kertyy sydämeeni, kuin muistot mieleen. Molemmat olen aikanaan kironnut. Ihmisen mielen voi järkyttää se että muistaa liikaa. Moni ystäväni tietää miten hyvä ihminen olin joskus, ajattelin lähimmäistä, halusin uskoa kaikista hyvää. Uskoin puhtaaseen rakkauteen, siihen kuinka se voittaa kaiken pahan. Jos toinen rakastaa sinua, eihän se pysty mihinkään pahaan, eihän? Se haavekuva häipyy nopeasti mielestä kun henkinen puukko lyödään sydämeen, revitään kaikki ihana rikki mitä oli. Vanha, elokuvasta tuttu lause tulee mieleeni:

”Miksi kaikki, jos mitään ei jää jäljelle?”

Laastareita saa kaupasta, mutta ei uutta sydäntä, ei mieltä, ei järkeä. Päivä kerrallaan on elettävä. Helsinki on siinä mielessä hyvä paikka asua että täällä voi katse harhailla katukuvassa, josta löytyy kaiken ikäistä, kokoista, näköistä naista, kuka yksinäinen, kuka ei. Ne varmasti kasvoistani näkee kuinka yksin minä olen, eihän onnellinen itke kadun kulmassa yrittäen piilottaa kyyneleet aurinkolasien taakse? Minulle se kuitenkin on kilpi sitä vastaan ettei kukaan näe sisimpääni, ei näe tämän vuosituhannen luomaa kipua, tuskaa, jonka todella vain minä voin kokea, tuntea, kärsiä. Avuton sitä kenenkään kanssa jakamaan, ja miksi ketään haluisinkaan sillä rasittaa, se kuitenkin tuhosi jo sen minulle kaikkein rakkaimman asian, parisuhteeni Janikan kanssa. Eräänlainen outo lohdutus on kuitenkin katsoa näitä katuja, ja niiden varrella olevia rakennuksia, taloja. Ne ovat olleet täällä 50 vuotta ennen minua, kestäneet sotien pommitukset, ja ne samat rakennukset tulevat olemaan täällä vähintään 50 vuotta minun jälkeenkin. Miksi itse en ole tehty betonista, tiilistä, samoista aineksista kuin nuo rakennukset, miksi hajoan tunteiden alle..?

Peilikuva kuitenkin on armoton, usein aamuisin jopa arvoton. Sitä vihaa muistaen historiansa, sitä katsoo, koittaa löytää siitä hyvää. Katsoo itseään silmiin, nähden siellä vain tyhjyyttä, epätoivoa siitä mitä tuleva päivä toisi. Mitä hyvää? Mitä pahaa? Onko tämä se päivä jolloin kaikki voimat loppuu, luovuttaa, laittaa hanskat naulaan ja poistuu? Monen onnellisen on varmasti vaikea uskoa siten miten jonkun toisen jakkara heiluu yksinäisyydessä, vaikea nähdä sitä että täällä on heikompia ja vahvempia ihmisiä. Itselläni myös on lapsuudesta luotu kova kuori, häpesin sitä millainen perhehelvetti silloin aikanaan vallitsi, häpesin sitä millainen isäni oli, mutta vaikka se teki kuorestani paksun, lähes läpipääsemättömän, se auttoi minua kestämään ne nuoruuden paineet, mutta ei valmistanut minua siihen mitä aikuisuus voisi tullessaan tuoda. Joskus sain iloita, nauraa, mutta lähinnä tämä vuosituhat on tuonut vain kyyneleitä. Toivon totisesti että tulee vielä se aika, johon haluan uskoa. Aika jolloin Hän kuivaa kyyneleeni, antaa anteeksi, sanoo että ymmärtää minun olevan vain ihminen. Näkee kuinka raskasta elämäni on ollut, näkee minun pyrkivän aina hyvään, näkee kuinka sydämeni huutaa vain häntä viereeni, näkee minun huutavan apua, näkee minun polvillaan pyytävän anteeksi.

Aika kertoo onko tuo ”Hän” Janika, vai Jumala.

-Hannu 20/10/2014

Kohtalo…

Mitä se on? Hölmöjen hyve, vajaamielisten vääristymä?
Aina kun jotain hyvää tai huonoa tapahtuu, voi miettiä että näin taikka noin oli tarkoitus tapahtua. Useinmiten on kuitenkin joku syy miksi jotain tapahtuu. Aina en ole näin uskonut…

Elettiin kevättä 2009, avioero astumassa juuri voimaan kun minua kehoitettiin hakemaan aso-asuntoa Tuomarilasta, johon oli uusia valmistumassa toukokuussa 2010. Hain, ja sainkin. Omistusasunto myyntiin Vantaalta, ja muutto vuokralle Espoon puolelle odottaen että saavat Tuomarilan asunnot valmiiksi. Kesä kului, syksykin, saavuttiin joulukuun alkuun. Eräs silloinen kaverini oli järjestänyt minut treffeille tämän ystävänsä, Janikan kanssa ja ilta kului salaman nopeasti rupatellen. Hymyilin taas pitkästä aikaa, tuntui hyvältä tavata hänen kaltaisensa nainen, niin monen pettymyksen jälkeen. Selvisi että hän asuu jo Tuomarilassa, sattumaa, uskoin. Noista ”sokkotreffeistä” alkoi elämäni paras aika. Jonkinajan kuluttua aloin uskoa että tämä todellakin oli kohtalo. Olin muuttamassa parin sadan metrin päähän hänestä, eihän se voinut olla sattumaa, ei mitenkään. Hän palautti uskoni ihmisen, ja ennen kaikkea naisen hyvyyteen. Upea ihminen, rakastuin niin että vatsaa kouristi, sydän hakkasi, sanat menivät sekaisin. Meni pari upeaa vuotta.Joulukuussa 2012 kysyin, josko hän ottaisi tulevaisuudessa minun sukunimeni, merkiksi myöntävästä vastauksesta, hän otti sormuksen vastaan minulta. Sydämeni hymyili kilpaa suuni kanssa, olin iloinen, ja miksi en olisi ollut, olinhan saamassa sen mitä halusinkin alusta alkaen. Mutta niin kuin minulle aina, niin kaikki kaunis loppuu joskus. Seuraavana syksynä jouduin kyynelsilmin hakemaan takaisin sormuksen, kihlasormuksen jota koskaan en itse saanut. Minä olin tosissani silloin joulukuun iltana, oliko hän?

Koitin saada hänet takaisin, yritin kaikkeni. Kaikin voimin koitin hänelle todistaa että olen hyvä mies, aika-ajoin hän ehkä sen uskoikin. Aloin menettää toivoani, omassa pienessä päässäni ajattelin että pieni välimatka voisi piristää, ehkä hänkin alkaisi kaivata minua? Päätin muuttaa Helsinkiin, lähemmäs koulua jossa olin viime syksynä aloittanut. Ehkä tyhmin teko jonka saatoin tehdä. Halusin hänet takaisin viereeni, mutta sen lisäksi hän oli kaikki nämä vuodet paras ystäväni. Toivoa oli ilmassa, kunnes kaikki muuttui pari viikkoa sitten.
Maa petti jalkojeni alta tuona tiistaisena iltapäivänä.

Ikävä ei ota hellittääkseen, se pitää minua tiukasti otteessaan, aivan kuten minä pidin ajatusta siitä, että tämä oli kohtalo, me kuulumme toisillemme. Tämän pari viikkoa olen miettinyt, milloin hän on viimeksi edes välittänyt siitä, miltä minusta tuntuu? Milloin hän on viimeksi sanonut minulle että rakastaa minua? Ei se ole vaikea lause, jos niin tuntee sydämessään. Kaiken toivon minulle antoi, ja minä pystyin nuo edellämainitut sanat sanomaan hänelle, koska tunsin niin, aina. Olinko pitkäänkin jo hänelle aivan turha ihminen? Lämpö paistoi hänen silmistään, kasvoistaan kun nauroimme yhdessä tyhmille jutuille, mutta miksi hän ei voinut sanoa sitä maagista lausetta? Lausetta joka olisi tehnyt minusta onnellisemman, ja rikkaamman ihmisen kuin keneskäkään muusta. Yksi lause, edes kirjoitettuna, enempää en pyytänyt. Jos hän oli jo heittänyt sydämensä pakastimeen, miksi hän antoi minulle toivoa? Antoi minun jatkaa tulevaisuuden suunnittelua katsoen joka päivä tuota sormusta, jonka toivoin hänen sormeensa vielä pujottavani.
Se tulevaisuus olisi ollut niin täydellinen…

Näihin kysymyksiin ilta toisensa jälkeen haen tähtitaivaalta vastausta, tietäen että vastaus ei sieltä tule, koskaan. Iltaisin kävellessäni kotikulmien katuja keskustassa mietin, mikä teki hänestä niin julman ihmisen että tälläisen tuomion minulle antoi, kaiken sen jälkeen. Vastauksen tietää vain Hän. Hän, jota on kielletty kertomasta, Hän joka kuuntelee mieluummin muita kuin itseään, tai minua, joka vain hyvän tulevaisuuden meille halusi.

Kaikesta voin päätellä vain sen, että hän on vaihtanut kaiken sen lämmön, kaiken hyvyyden, joka hänessä joskus oli täydelliseen kylmyyteen, siihen absoluuttiseen nollapisteeseen, joka ei saisi kenenkään sisällä asustaa. Toivottavasti oli hyvä vaihtokauppa. Jos sydän on jäätä, niin mikään ei sitä voi lämmittää, ei edes mummon kutomat villasukat. Hän on, tai ainakin oli, ehkä järkevin ihminen jonka olen koskaan tuntenut, siksi tuntuukin niin vaikealta uskoa hänen vaihtaneen kaiken järkevyyden järjettömyyteen ja alistumiseen manipulaation alle. Mitä tuo toinen ihminen tietää siitä onnesta joka meillä oli? Ei mitään. Janikaa manipuloiden ja minua vastaan hyökäten hän luulee saavuttavansa saman, mitä meillä oli. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, vaikkakin samaan aikaan tulisi muistaa se fakta, että asia vain on niin että joukossamme liikkuu tuollaisia tunneälyltään vajaampia yksilöitä, joiden yläpuolelle sentään onneksi itse sijoitun. Ilman, että sortuisin ylimielisyyteen tai muuhun vastaavaan, ihmettelen, miksi Janika käveli onnensa, meidän onnemme ohitse?

”Kohtalo käsitteenä on realismia vain heille, jotka ovat kyllin tyhmiä ja sokeita olemaan näkemättä ihmisen kädenjälkeä tapahtumien takana”

-Hannu 26/09/2014

Usko, Toivo, Rakkaus….

Niin sanotaan siinä ”isossa kirjassa”. Tuo surullisen kuuluisa värssy lausutaan lähes kaikissa
häissä, niin se oli omissanikin. Samat säkeet koristivat lapsuudessa huoneen seinäänikin.
Uskoin, toivoin, että ne olisivat totta. Ne on kirjoitettu kai niin kauan aikaa sitten että maailma
on ehtinyt muuttua. Pitäisi rustata uudet ohjenuorat. Älä luota, älä ainakaan toivo, vihassa on kaikki voima.

Viha on rakkauden vastakohta, sen tietää jokainen. Ja se on ainoa keino tappaa rakkaus. Se oli se millä avioeron tuoman tuskan selätin, opin vihaamaan ihmistä joka minulle papin edessä oli sanonut; ”kunnes kuolema erottaa”.
Tuon lauseen jouduin itsekkin lopulta pyörtämään, mutta vain siksi, että oma henki säästyisi, tai se mitä siitä spiritistä oli jäljellä. Sen jälkeen sain tavata upean ihmisen joka minut liimasi takaisin kasaan, mutta vain siksi että voisi minut heittää seinään ja särkeä, kuin jonkun turhan kipon, joita voi ostaa kaupasta lisää sitten kun tarvetta on. Hän ei kai koskaan tule edes tietämään, mitä se on kun rakastaa. Oikeasti Rakastaa, hylkää itsekkyyden ja hengittää toisen puolesta.

Lempisarjassani Raidissa on monia viisauksia. Mm, Tarja kysyy Raidilta eräässä jaksossa; ”Mihin sinä uskot?”, vastaus; ”Joihinkin miehiin, naisiin, itseeni…joskus”. Kukkamaan Uki toteaa Raidille; ”Tässä maailmassa on niin paljon muutakin ku paremmuus”. Ei elämä ole kilpajuoksu, vaikka se välillä tuntuu olevan niin pitkä maraton, kuten Kaija Koo laulaa.
Ei elämässä tarvitse olla toista parempi, tyytyväisyys itseensä riittää.Ratkaisevassa roolissa on toki myös se että se oma kumppani on sinuun tyytyväinen. Joka päivä täytyy muistaa olla kiitollinen siitä, että saa olla sen toisen kanssa. Oma mielipiteeni on että rakkaus on suhteelle sama, kuin polttoaine autolle, jos se loppuu, syttyy ”jalkautumisen merkkivalo”, löpöä on ammennettava jostain lisää, muuten toinen lähtee kävelee. Pettymys vastaa sitä että syttyy öljynpaineen varoitusvalo, se on merkki siitä, että kohta paketti on valmis romuttamolle. Toisella leikkaa kiinni. Romanttinen ilta säännöllisin ajoin on kuin öljynvaihto, se pitää jutun kitkattomana, systeemi toimii, kuluttaa vähän, antaa paljon mukavia kilsoja.

Parempaan huomiseen olisi syytä aina uskoa, mutta mites kun tulee se päivä, ettei luota itseensä enää? Ei jaksa uskoa siihen että huomenna enää nousee sängystä? Pillereitä naamaan? Sehän kaiken korjaa, p*skaa sanon minä. Eräs Arska toteaa Raidissa; ”Viina pitää miehen tiellä, mömmöt vie helvettiin”, se on täysin totta. Ex-vaimoni Jenni alkoi käyttää nappeja lääkitäkseen pahaa oloaan, ja kuinkas kävikään? Se vei hänet mukanaan, ja minä voimattomana seurasin sivusta. Itse en halua sitä tietä kulkea. Se on varma tie loputtomaan pimeyteen, paikkaan, jossa valo ei ole koskaan käynyt.

Sauna, terva ja viina..hmm, saunassa käydään, viinaa juodaan, mutta mitä tervataan? Keuhkojako? Vai onko se niin että tervassa dippaa ittensä ja hyppää höyheniin niin pystyy piiloutumaan pahalta maailmalta? Kukaan ei tunnista sinua, sekö korjaa kaiken? Sekö saa sinut taas joskus hymyilemään? Epäilen että siitä on nauru kaukana, ilmassa ei olisi suuren urheilujuhlan tuntua.

Tekisi mieli kylmettää sydän, tehdä siitä kiveä. Kohdella naisia kuin esineitä, mitään tuntematta, koskaan rakastumatta. Sanoa heipat, kun on saanut mitä on halunnnut. Ehkä tekisinkin niin, muuttuisin kylmäksi ihmiseksi, jos vain siihen pystyisin. Ongelma vain on että en ikinä pystyisi siihen, en edes kaiken sen jälkeen jonka olen joutunut näkemään, sydämessäni tuntemaan, kantamaan.

..mutta Suurin niistä on Rakkaus, valitettava totuus, johon en tahdo enää uskoa, en toivoa.

-Hannu 13/9/2014

So(me)siaaliset paineet parisuhteessa

Parisuhteeseen kohdistuvat sosiaaliset paineet seuraavat aina läpi koko parisuhteen, ne jopa
alkavat ennen kuin mitään parisuhdetta edes on. Ne ohjaavat ihmisten kumppanin valintaa, suhdetta, mahdollista eroa, yhteenpaluuta. Niitä on aina ollut, ja niitä tulee olemaan niin kauan kuin ihmiset toistensa kanssa keskustelevat, eli aina. Kaveripiiri pitää yllä yhtä naisihannetta, siitä ei uskalleta poiketa, saattaisi hävettää jos vaikka seurustelisi pyöreämmän tytön kanssa, tytön kanssa joka ei pukeudu niin kuin muut, ei kuulu samaan yhteiskunnalliseen kastiin tai ei ole niin korkeasti koulutettu ”kuin pitäisi olla”.Tätä vastaan olen aina avoimesti taistellut, pitänyt oman pääni, kavereiden puheet sivuuttaen.
Miksi? Maailman helpoin kysymys: Se vaan ei kuulu heille, ei millään muotoa. Ja miksi rakkautta pitäisi selittää, miten sitä edes voi selittää?

Ja mitä tulee parisuhteeseen puuttumiseen, niin siitäkin olisi ulkopuolisten syytä pitää näpit ja puheet kurissa. He eivät koskaan voi tietää mitä toisen kanssa tulisi tehdä, kuinka toimia. On helppo vierestä sanoa että ”jos olisin sinä”, ”sinun tilanteessa tekisin näin”, yms. Ongelma ja riski liittyy siihen että kukaan ei voi koskaan ”olla toinen”. Ei voi tietää mihin suhde perustuu. Onko tämä jolle neuvoja suollat kertonut objektiivisesti joka ikisen teon ja lauseen jota suhteessa on tapahtunut? Tuskin. Näin ollen neuvojen tyrkyttäminen on yhtä vaarallista kuin kertoa toiselle että ”hyppää vaan pää edellä sinne järveen laiturin nokasta, ei siellä kiviä ole”, vaikka neuvoja ei olisi kyseistä rantaa edes koskaan nähnyt. Hyppääjä voi tehdä elämänsä virheen.
Tai kannattaako uskoa neuvojaa kun hän sanoo että ”Ei tota autoa voi enää korjata”, vaikka hän ei tietäisi mikä on vialla, ja hänellä ei olisi aavistustakaan siitä kuinka rakkaita muistoja autoon liittyisi? Ei kannata. Kilometrejä voi olla jäljellä loppuiäksi, ja onnen hetkiä tulla vuosien varrella aina vain lisää.

Vanhempien luomat edellytykset ja odotukset jälkikasvun seurustelukumppaneille ovat myös äärimmäisen hallitseva paine. Jos tämä kyseinen yksilö jollain tapaa poikkeaa vanhempien
ajatuksista ja odotuksista unelmien kumppanista, ei uskalleta sanoa että
”Häntä minä rakastan, hänen kanssaan olen onnellinen”.
Paheksuva katse saa suun sulkeutumaan, sanaa ei saa ulos suusta, lause jää sisimpään:
”Elämä ilman häntä olisi kuin lintu ilman siipiä, vailla tarkoitusta ja päämäärää”.

Jokainen päättää parisuhteestaan yksin, täysin yksin. Joka siihen ei pysty yksilönä,
on pelkuri joka ei uskalla elää omaa elämäänsä niin kuin sen haluaisi elää, vaan haluaa kuulua harmaaseen massaan. Itse synnyin muottiin, jota käytettiin vain kerran, minun jälkeeni se rikottiin. Olen uniikki, niin kuin jokainen meistä, ainakin jollain tavalla. Minun muotistani tosin puuttui jotakin sellaista mitä niin monen muun kuoren alta löytyy, nimittäin pelko siitä ”mitä muut minusta ajattelevat”. Ne ihmiset jotka tuntevat tuon pelon, haluavat hakeutua laumaan jossa olevilta on viety vapaa tahto ja oikeus ohjata omaa elämäänsä, ruori on annettu pelolle.

Sosiaalinen media, lehtien sivuilta tutummin Some, on päivän sana myös parisuhde asioissa.
Facebookissa, a.k.a nasupankissa, on kiva hehkuttaa onneaan saavutettuaan parisuhteen: ”Herra X ja Neiti Y ovat parisuhteessa”, kuinka Ihquu! Viikon päästä tulee tieto ”Neiti Y on sinkku”,
tämä toistuu kerta toisensa jälkeen. Sitä on jopa tragikoomista seurata.
Kyseisen tiedon ilmoittaminen on kaksiteräinen miekka, se että voit ilmoittaa olevasi suhteessa on merkki siitä että olet varmaan ihan hyvä ihminen, mutta kun se suhde kestää viikon, pari ja aina sama toistuu kertoo se ihmisestä jotain. Onko se merkki siitä että somessakin pitää jonkun kanssa aina olla suhteessa? Sinkku -statuksen omaavassa on jotain pahasti pielessä, kelvoton yksilö kuin ECU vikainen moottori, ei toimi.

Jatkuva parisuhde asetuksella ratsastaminen kuitenkin saattaa antaa ihmisestä vaikutelman jota ainakin ennen vanhaan kutsuttiin ”kevytkenkäisyydeksi”, nykyään tunnettaneen toisinkin termein, mutta se ei ole muuttunut että kyseisen luonteenpiirteen myöntäminen ei ole sovelias ruokapöytäkeskustelu sunnuntaipäivällisellä, ainakaan jutustelun avauksena.

Joillakin suhteet kestävät pidempään, mutta silti some on pelikenttä jossa on omat sääntönsä. Onnen jatkuvuus on tuotava julki säännöllisin väliajoin, muuten ystävälistalla olevien keskuudessa alkaa kaivertaa ajatus siitä onko suhteessa säröjä, ryppyjä rakkaudessa?
Pitäisikö kysyä onko kaikki hyvin?
Ei sentään, taas kun sivun päivittää pärähtää verkkokalvoille sellanen siirappisuus kuvien muodossa, suoraan etelän aurinkorannoilta tai kynttilä illallisilta, että epäilykset on poissa, hyvin niillä pyyhkii! Kastikkeina käytetään facebookin suomia mahdollisuuksia sydän tms, merkkeihin niin anteliaalla kauhalla, että imelyys kimpoaa uusille asteikoille. Hunajamarinadi on niin paksu jutun ympärillä, että väkisin alkaa pohtia, onko ”sisältö” soossin alla jo pilalla?

”Se kel onni on, se onnen kätkeköön”, edelleen toimiva Vanhan Kansan viisaus ajoilta jolloin oltaisiin sanottu ”Some? Mikä? Onko se jotain syötävää?”

Facebook sydämen jakaminen rakkaimpansa seinälle kalpenee edelleen sille konkreettiselle,
kahden kesken tehtävälle huomion osoitukselle, jonka vain verbaalisesti voi toiselle
sanoa tuodessaan kukkia: ”Minä rakastan sinua”.

-Hannu 2/9/2014

Rakkaus riittää…vai riittääkö?

Sitä sanotaan että ”all you need is love”, vanha fraasi brittihipin suusta. Vaikka siinä on totuuden siemen piilotettuna, totuus ei kuitenkaan ole aivan niin yksioikoinen.
Rakkaus on vihan lisäksi yksi vaikeimmin hallittavista tunteista, ”sydämellä on oma tahto”, ja lisäksi rakkaudella ei useinkaan ole mitään tekemistä järjen kanssa, tai ainakaan sen enempää kuin se ,että se voi viedä sen järjen.

Mitä rakkauteen tulee parisuhdetasolla niin yksilön rakkaus toista ihmistä kohtaan ei riitä yksipuolisena, se kantaa vain puoliväliin. On toisesta ihmisestä, hänen tunteistaan kiinni, tuleeko hän vastaan sen toisen 50 prosenttia, tällöin ollaan kosketusetäisyydellä, ja voidaan jatkaa yhtä tietä, yhtä matkaa. Itse olen viimeisen vuoden aikana saanut havaita tämän raadollisuuden, rakastaa toista ehdoitta, mutta vastakaiku on ollut vähäistä. Kuulostaa tutulta? Varmasti. Monet tähän törmäävät, ei tämä ole minullekkaan uusi tilanne. Itselle uutta tässä tilanteessa on se että tiedän hänen minua joskus rakastaneen, ja tahdon uskoa että kyseinen tunne ei ole kadonnut.

Mikä johti tähän tilanteeseen? Se on pitkä tarina. Henkilökohtainen historia, ja sen luoma taakka josta en ole osannut, uskaltanut puhua hänelle. Haavat jotka ovat niin syviä että ne vuotaa vieläkin, vaikka niistä ajoista on jo kohta kuusi vuotta. Menneisyyden aaveet jotka saapuvat kutsumattomina vieraina päähän kummittelemaan. Miten voisikaan unohtaa kun on nähnyt jotain niin pahaa itselle tehtävän avioliitossa? En halua edes ajatella niitä aikoja enää, mutta siinä samassa ne vuodet veivät minusta jotain, jotain mitä en ehkä koskaan enää saa takaisin. Se ei ole puolustus, monet virheet olen itsekkin tehnyt, mutta se on osa sitä rakennelmaa, sitä Hannua, joka nykyään olen.

Monissa asioissa saatan mennä äärimmäisyyksiin, ja rehellisyys on yksi niistä. Itse en kyseistä ominaisuutta paheena pidä, mutta monesti se on aiheuttanut ihmetystä ystäväpiirissä:
”Siis kerrotko sä KAIKEN sille?”.
Kyllä. Mielestäni parisuhteeseen kuuluu se, että jos on mokannut, se pitää uskaltaa kertoa. Rakkautta ei ole ilman luottamusta, ja luottamusta on mahdoton rakentaa minkään muun päälle kuin rehellisyyden. En edes pystyisi silmiin toista katsomaan, jos jotain salaisin, valehtelisin. Tunnen monia miehiä jotka tekevät äijäporukassa mitä sattuu mieleen tulemaan, kotona sitten vaan ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei väliä, seurusteleeko vaiko onko jopa naimisissa, sama tilanne, ei toisen tarvitse tietää. Jokainen varmasti arvaa millainen tulevaisuus on tuollaisella suhteella? Olkoon kertomattomuuden syynä häpeä, tai pelko, ei merkitystä, se pitää pystyä sanomaan. Ottaa vastaan se mitä tulossa on. Pitää osata pyytää anteeksi, oppia siitä, kasvaa siitä. Pelkät kukat ei riitä.

Mieltäni vaivaa kysymys onko nyt niin, että minua yläkerran taholta rankaistaan siitä, että olen selkäsuorassa vastuuni kantanut? Rankaistaanko minua siitä, että olen inhimillisesti erehtynyt juotuani sen yhden tuopin liikaa? Miehet, jotka ovat saman polun kulkeneet, mutta olleet siitä hiljaa saavat olla naimisissa ja kukoistavassa parisuhteessa, mutta kantavat sitä taakkaa,
samalla he tosin saavat rakkaudestaan irti vain puolet.

Rehellisyys, se on kaiken rakkauden alku.

Hannu 28/8/2014

Pelko…Kuolemanpelko…

Olen koko ikäni elänyt siinä uskossa, että olen vielä nuori, minua ei mikään kaada
kymmeniin vuosiin. Kuvitellut olevani sellainen tervaskanto että ei minusta noin vain päästä.

Nyt viimisen viikon aikana kuolemanpelko on astunut elämääni, öin päivin kummittelemaan
olkapääni taakse. Vähitellen olen oppinut huomaamaan että nuoruus ei ole suojakilpi mitään vastaan. Sairaus tai onnettomuus voi sattua juuri silloin kuin sitä vähiten odottaa.

Kaikkivoipaisuuteeni lujasti luottaen olen pelannut jokaisen käden loppuun asti, juurikaan
katumatta mitään siirtojani. Olen ajatellut että katumus on sama asia kuin se että myöntäisi olleensa väärässä. Näin ei ole. Katua saa, ja pitää, ja niistä on myös opittava, ennen kuin on liian myöhäistä. Monet asiat olen varmasti väärin tehnyt ja sanonut, niitä asioita nyt pyörittelen päässäni. Ehdinkö vielä selvittää kaiken? Onko minulla aikaa? Jos on, niin kuinka paljon?

Edessäni on nyt elämäni pisin viikko. Odotan tuloksia siitä onko minulla syöpä.
Vaikka ajatus on kestämätön ja itkua mahdoton pidätellä, on se hyväksyttävä.

Välillä, usein, on ollut vaikeaa saada ittensä kasaan aamuisin kun elämä potkii päähän ja kaikki mihin ryhdyn tuntuu epäonnistuvan, olen toivonut että pääsisin pois täältä. Nyt se ”helpotus”, poispääsy, kurkkii ehkä kulman takana, ja pelkään sitä niin että meinaa tulla huonot housuun.

Auktoriteetit ovat minulle aina olleet ongelma, en niitä ole hyväksynyt.
En koulussa, en työssä, en elämässä millään muotoa. Mutta nyt nämä viime
ajat ovat vetäneet mielen nöyräksi ja olen todennut että maailmassa on
suurempia voimia kuin oma tahto…

Hannu 13/3/2012

EDIT: Tulokset tulivat pitkällisen odotuksen jälkeen ja onneksi pelko oli väärä.