Oikeastaan tuo otsikko pitäisi kirjoittaa lainausmerkeissä, tai vähintäänkin suluissa, selityksen sille annan myöhemmin.

Ajatus siitä, että lähtisin laineille juhannuksena tuli mieleen ykskaks, osaltaan ehkä hinnan ohjaamana. Ihmettelin Tukholman risteilyn suhteellisen edullista hintaa, mutta ajattelin sen johtuvan siitä, että kukaan ei lähde laivalle juhannuksena. Olihan minulla kokemustakin juhannusristeilystä lähes 20 vuoden takaa, ja silloin laiva oli tyhjä. Siis oikeasti tyhjä. Nyt oli hieman toisin.

Viikko ennen lähtöä katsoin piruuttain että olisiko matkan saanut halvemmalla, jos olisi varannut lähempänä lähtöpäivää, niin ei ollut, ja hyttejäkin oli valittavana vain C-kannelta. Itse olen jo sen verran maailmaa nähnyt, ja niitä hyttibileitä myös, että sinne en olisi kyllä lähtenyt, oli hinta mikä vaan, mutta eipä ollut halventunut. Tuo C-hytti oli kalliimpi kuin se minkä olin ostanut kuunvaihteessa, ja se sentään onneksi oli 10 kannella, ei siis missään autokannen alla tai moottorin vieressä. Sen verran mukavuudenhaluiseksikin olen vanhemmiten tullut, että parisänky, vaikkakin siinä nukkuisi yksin, on kiva. Päädyin siis siihen.

Vaikka tiesin että kesälomani ensimmäinen osuus päättyy juhannukseen, ja siihen kun palaan laivalta takaisin, eipä se siellä ahistanut. Eikä latistanut fiilistä edes perjantaina kun junaan hyppäsin kohti Helsinkiä, ja Katajanokkaa. Mielessä risteili risteilyn tulevat tapahtumat. Ei se mikään ylionnistumisen ilotulitus ollut, mutta meni itseasiassa juri suunnitelmien mukaan.

Jo terminaalissa pisti silmään että hemmetti, onpa täällä paljon muun maalaisia, ja niitä totisesti oli, varmaan 60 – 70%. Samassa hiffasin miksi laiva oli loppuunmyyty. Sehän sen selitti, vaan mitäpä tuosta, laivaan ja kohti hyttiä.

Laiva itsessään oli tuttu vuosikymmenten takaa, joskus samaisella laivalla oltiin perheen kanssa kun olin nuori. Sittemmin se on liikkunut muualla, ei niinkään Helsingin – Tukholman välillä. Vanha kippo, sokkeloiset käytävät, hieman nuhjuinen ilmapiiri, ehtaa laivailua siis, hytit onneksi olivat uudistuneet, tai ainakin minun.

Minun ajatusmaailmalla varustettu mies, suunnittelee jonkin verran etukäteen, ja niin teinkin. Päätin, jos ei jotain superhypermegalomaanista tule eteen, niin herään yksin. En lähde, enkä ole siellä minkään hoidon perässä. En ole maissa sitä, joten en ole sielläkään, vaikka hieman sellainen kyseenalainen maine noilla risteilyillä tapaa olla. Jännä kyllä, kaikki siellä oli semitolpillaan, kukaan ei oksentanut käytävillä, tai kaatunut / nukkunut baaripöydillä. Posia kaikki tuo.

Toki laivan keinutus toi omaan askellukseen loppuillasta perjantaina tiettyä valinnaisuutta, askel oli joustavampi, reitti ei viivasuora, mutta väitän vahvasti että monta kertaa tiukemmassakin kunnossa on tullut laivailtua.

Jotkut ovat ihmetelleet miksi reissaan yksin. Oli kyse tuosta laivasta, tai risteilyistä ylipäätään, tai Ikaalisista. Vastaus on itselleni selkeä, joskin sen muotoilu toiselle on monisäikeisempi. Tykkään mennä yksin, saa itse päättää aikataulut, ravintolat, ja kaikki menemiset. On toki niinkin että ei hirmuisesti ole vaihtoehtoja. Kaveripiirini on niukka, ja naispuolisesta seurasta reissuille nyt ei tarvitsekkaan enempää sanoa, sitä ei ole.

Kovasti tuli mieleen siellä laivalla vuoden -14 SuviYö risteily, laiva, jossa näin Yön Ollin vikaa kertaa, ja toki samalla Suvin ja Ollin yhdessä viimeistä kertaa, sielläkin reissulla olin yksin, ja hyvin meni, kivaa oli, ja en todellisuudessa yksin ollut, ,olihan siellä pöydässä muitakin.

Niin oli nytkin, baari täyteen pakattu, niin kyllähän siellä pöydässä muitakin oli itseni lisäksi. Nuorempaa, vanhempaa, taisi olla vähän molempia samaan aikaan, jos oikein muistan niin äitiä ja tytärtä. Juttu kulki, metelistä huolimatta.

Sitten päästään tuohon alussa sanomaani asiaan että sinkkuristeilyn pitäisi olla lainausmerkeissä. Siinä parin neitokaisen kanssa jutellessa, koin jotenkin helpommaksi heittää valkoisen valheen, sanoin että olen varattu.

Miksikö? No ihan vaan sen vuoksi, että säästän kaikilta sen morkkiksen mikä aamulla voisi olla. En tarvitse, en hae mitään yhdenillan juttua, niin tuollatapaa säästyin siltä että oltaisiin menty mun hyttiin jatkoille tms. Ehkä vähän rumaa, mutta koen että toimin oikein. Sain nukkua yksin, herätä yksin, ja kuten sanottua, ilman morkkista.

Oman lisänsä iltoihin toi baareissa istuvat, iskevät tummemmat naiset. Hipiästä, muodoista päätellen Karibialta. Ei jäänyt epäselväksi millä mielellä risteilivät, eivät olleet menossa katsomaan Wasa laivaa, vaan asiakkaan lompakon paksuutta. Olivat siis tietyn alan ammattilaisia. Onneksi englantia ymmärsivät, ja ei tarvinnut rumasti sanoa että en ole heidän seuraa tahi palveluksia vailla. Jännä tuo ilmiö sinänsä, niitä oli Tallinnan laivallakin pääsiäisenä, mutta en muista että olisi joskus vuosia takaperin ollut niin silmiinpistävästi. Maailma muuttuu, vaikka meri pysyy samana.

Meri, niin, sitä tuli tuijotettua oikein antaumuksella. En tiedä, joku siinä kauas näkemisessä kiehtoo, haaveileeko sitä jostain mitä ei ole vielä koskaan nähnyt, vai kaipaako johonkin jonka on jo nähnyt, johon on rakastunut. En tiedä. ei kai kukaan sinne tuijottava tiedä. Se vaan hypnotisoi ihmisen, ja siitä ei saa katsetta irti. Tunsin saman tunteen aikanaan kun päivittäin kaivarin rannassa kävelin kun Helsingissä asuin. Joskus kävelin saman rannan kaksikin kertaa päivässä, kyllästymättä. Ehkä meressä on jotain sellaista, joka vetoaa sisimpään, että vaikka mikä tahansa täällä muuttuisi, se on, se pysyy. Rannat voivat muuttua, mutta horisontti pysyy aavana, kaukaisena ja kauniina.

Toisena päivänä himmailin hieman tahtia paatilla, samaa eivät tehneet kaikki, joten ei pystynyt ihan tappiin olla baareilemassa, mutta eipä toki tarvinnutkaan, kun tiesi että laiva on satamassa seuraavana aamuna klo 9:15, ja pitäisi siirtyä askelin kohti rautatieasemaa.

Sunnuntai aamuisen stadin keskustan läpi kun käveli niin olin tyytyväinen siihen että se oli melkoisen autio, oikeastaan kaikki ketkä näin oli palaamassa juurikin samalta laivalta. Joillain askel oli hitaampi, ehkä jopa horjuvampi, mutta itsellä määrätietoisen vakaa, tiesin mitä kohti kävelen, tiedän mihin olen menossa.

Aikataulullisesti meni kyllä kivasti, kun pääsin asemalle pikajuna odotti jo laiturissa. Olo oli sen verran ohkainen että aamulla laivalla ei malttanut ottaa loivaria yhtään, otin sen sitten ravintolavaunussa.

Siinä istuessa, palatessa kotiin, mietin että hyvä reissu, ei harmituksia, ei lipsahduksia, eipä olisi muuttanut mitään siitä.

Junasta pihalle, ja kun saavuin kotipitäjään, piti oikeen istua hetkeksi asemalle, ottaa repusta olut, ja sit se jotenki iski…

En osaa sitä selittää, vaikka reissu oli hyvä, iloinen, onnistunut, niin kyynel vieri poskelleni siitä että olen kotona. Tämä pienehkö kaupunki, on koti. Täällä ei ole liikaa ihmisiä, eikä liian vähän.

Olin kotona. Moista tunnetta ei ole minkään reissun jälkeen tullut missään asuessani. Se loi vahvan uskon siihen, että nyt on hyvä. Lopullinen asuinpaikka tämä ei ehkä ole, mutta just nyt, juuri tällä hetkellä, mulle paras.

Olin valmis palaamaan töihin, arkeen.

No en ollut, mutta oli pakko

Syyskuun lomaa suunnitellessa / odottaessa. Sinne on matkaa, mutta kenties, ehkä kesäkin vielä ennen sitä jotain tarjoaa.

Mulla on rotsi ja paita niin auki et rintakarvat vilkkuu…

-Hannu 5/7/24