Laulaa Joel, jonka säveliä kuunnellut pitkin viikkoa…

Viime kirjoituksesta taas vierähtänyt aikaa, koitetaan kiriä aikaa, tapahtumia, ja ennen kaikkea ajatuksia kiinni.

Kesä saapui viimein, toki kevät oli jo melkeen täyttä kesää keleiltään, mutta kyllä sitä varsinaista lukkoon lyötyä lomaa odotti, ja sekin varmistui niin myöhään että vaikutti plääneihin, mut yhtä kaikki, tällä viikolla palasin taas Ikaalisista, siel hieman vajaan viikon, ja olihan se taas täyttä muistojen ilotulitusta suoraan verkkokalvoille. Nyt kolmena kesäkuuna siellä ollut, ja varmaan taas ensi kesänä sinne uusiksi, jos luoja suo.

Siellä rantsulla istues mietin että niin, siitä on tasan 20 vuotta kun valmistuin Ikaalisten kauppiksesta merkonomiksi, ja samaan hengenvetoon mietin mihin ne vuodet on menneet, mies kun on sama.

Ei aivan noin, mieskin on muuttunut. Vuodet jättää jäljet, ja kun vanhan koulukaverin kanssa perjantaina tsekattiin kylpyläl vanhoi koulukuvii, mietittiin mikä ton ja ton nimi olikaan, ni samal kyl iskostu tajuntaan et hei, en mäkään enää ihan parikymppinen ole, vaik monesti ajattelenkin et ei täs mikään ikä paina. Mut painaa se. Se tuntuu harteilla, se painaa jalois, se hakkaa sydämes, se on kaikkialla. Se on jopa siinä muuttunees ympäristös minkä taas siel näin. Aika voi olla jollekkin meistä armollinen, mut ketään se ei unohda, se lyö leiman kaikkeen, kaikkiin. Jokaiseen tän maanpäällä, tuulia ja myrskyjä voi koittaa mennä piiloon, niin kuin oma Mummini aikanaan meni ukkosta piiloon vaatekaappiin, mut kello tavoittaa meistä jokaisen. Raadollista, mut elämän realiteeteista ehkä se määrittävin.

Siinä ku istuin penkillä, katsellen sitä järveä, ja mietin kaikkia vuosia, ni mieleen tuli ku salamanlailla yks kaava. Se ei jättänyt rauhaan, mietin et eihän se voi olla näin, mut niin se vaan oli. 6 vuotta. Se on se sykli mun sydämessä. Mietin ja mietin, otin ehkä purkin, toisenkin, kertasin vuosilukuja, niin kuin minulla on pahatapa tehdä. Olen päivämäärien orja, muistan ne liian hyvin, ja niihin sidon tapahtumat, jäljet ja muistot.

Ikaalisista valmistuin 2004, palasin pk-seudulle ja tuli elämään Jenni, 2010 Janika, 2016 M, ja 2022 K. Yläkerta yksin tietää miten heistä kaikkia aikanaan rakastin. Voi että…ei sitä edes voi kirjoittaa. Ehkä joskus siihen sanat löydän, mutta en nyt. Yhtäkaikki, tuo väli on tasan 6 vuotta!!

Sattumaa? Joidenkin mielestä voi olla, mutta K:n kohdalla totesin, kuten hänelle olen sanonutkin, et elämässämme on niin monta yhteistä risteystä ollut, että siihen ei ole enää sattumalla mitään sijaa. Korkeintaan kohtalolla. Joskin uskon, niin erikoista kuin se ehkä monesta onkin, niin siihen vaikutti kyllä tuolla pilvissä joku. Ei sellaista, joka kohtalolta niin syvästi tuntuu, voisi täällä muutoin tapahtua.

Tossa yksi päivä todella kyllästyneenä selasin tinderiäkin, todeten että ompa turha äppi. Pelkkää kiiltokuvaa kiiltokuvan perään. On salikuvaa edestä, on takaa, ollaan vuorenhuipulla, veneilemässä tai jotain rehuja syömäs fiinisti. Ei helv..mitä hittoo mun kaltanen tekee siel? Kyllä mä tajuun, että kuvat, silotellutkin, on se mihin ihastutaan ja sisimpään rakastutaan, melkonen fraasi, joka toki monesti pitää paikkaansa, mut silti. Mä oon yli 10v ollut sinkkuna, en enää edes osaisi olla 24/7 suhteessa. Enkä täl hetkel haluukkaan.

Nakkaan helvettiin kaikki poly yms jutut, mut joku kiintee, vähän vähemmän intensiivinen homma ois varmaan mua varten just nyt. Pitääkö mun odottaa viel 4 vuotta et taas tulee 6 vuoden sykli täyteen? En tiedä. En ainakaan kiirehdi.

Miettinyt sitäkin, et miks näin pitkään yksin. Mikä siin on, enkö oo tavannu sopivaa, vältteleekö sopiva mua? Enkö ole sopivan mielestä pätevä? Onko niin että oon liian avoin, vai oonko vaan liian erilainen ku muut? En tarpeeks lihaksikas tai rikas? Loputon suo, niin kuin Timo aikanaan lauloi.

Siitä on 10 vuotta kun muutin stadiin, kamppiin, ja perustin tän blogin. Tarkotus oli kertoa itsestäni, siitä mitä tunnen, mitä koen, miten maailman näen mun silmin, mun sydämellä. Olen siinä onnistunut, ja samalla, epäonnistunut niin että en voi sitä koskaan hyvittää. Minun mietteet, tunteet ovat paljon erilaisia kuin muiden, tai ei ehkä niinkään, kirjoitan vaan ne auki, mutta silti, tarkoitus oli mennä kohti hyvää, kertoa miten täällä voi kolmekymppinen ihminen, mies, tuntea, avata rakkautta, avata sydäntä. Tuo kolmekymppinen on jo vaihtunut hyvän matkaa yli neljäänkymmeneen, mutta silti, jokainen meistä pyrkii hyvään, vaikka tunteet, joskus viinakin, vie tunteiden tummille erämaille. Se on elämää.

Itselleni ehkä anteeksi joskus annan, mutta sitä ennen, muille matkallain.

Olen erilainen, ehkä oon aina ollut vähän sellanen, jo masalan aikoina, et ”se nyt vaan on Hannu”. Jos oisin syntynyt 20v myöhemmin, varmaan minunlaisellekkin olisi ollut jo joku diagnoosi olemassa, olisinko ollut ”kirjolla”, en tiedä. Koen asiat isosti, tunnen vahvasti, pirun vaikee päästää joistain asioista irti, kaipa se johonkin viittaa, mut silti, sydän edellä eteenpäin. Sen jälkeen kun onnistuin vihasta päästää irti vuosia sitten, ni en ole pahaa tahtonut kellekkään, ja se on vapauttavaa ollut. Pystynyt heräämään uuteen aamuun luottaen et jotain hyvää, hymyilyn aihetta tulee tänäänkin. Ei, kaikki päivät eivät ole olleet varjoja vailla, mutta silti ilman vihaa voinut mennä nukkumaan.

Olen joskus niin monta yötä valvonut rakkauden tähden. Tai paremminkin sen tähden että minulla sitä on, toisella ei. Ne tunnit on niin pitkiä, niiden ajatukset on synkempiä kuin keskitalven tähdetön yö, sinne en toivo kenenkään päätyvän. Itse ne tuolloin ansaitsin, ne kärsin, ja ne muistan, aina.

Se että elää yksin niinkin pitkään kuin mitä minä olen elänyt, rakastaen hiljaa, joskus huutaen, mutta yksipuoleisesti tekee minusta tuon alan mestarin. Tiedän kaikki puolet siitä, se on kuin rubiikinkuutio jonka joka syrjän tunnen. Onhan se pirun surullista, onhan se sääli, mutta vuodet ne vaan vierii, ja en mä itteeni oo säälinyt enää pitkään aikaan. Elämä heittää mäkiä meidän eteen, ne noustaan, tai niistä mennään läpi, ei jäädä alhoon. Jos olis aina tasasta, ni mitä sillon enää ees tuntis?

En toki kellekkään pelkkää vastamäkee toivo, pitää olla hyvääkin, ja kaikil on sitä, jos vaan oikeesta kulmasta kattoo. Ikaalisis taas senkin hiffas, aamul aurinko paisto kasvoihin niin et heräs ilman kelloo, avas oven, astu partsille, ja järvi kimmelsi. Siihen ku istu, ni siit ei puuttunut mitään. Paitsi käsi johon tarttua. Mut silloinkin, katse kääntyi pilviin järven päällä, ja sanoin jälleen, niin kuin viimeiset kaksi vuotta olen sanonut…

Kiitos.

-Hannu / 14.6.2024