Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 12.

Kalenterin, päiväkirjankin lehdet kääntyvät, niiden vuosiluvussa lukee 2019. Alkaa vuosikymmenen viimeinen vuosi. Mitä muistoja jäisi tästä vuosikymmenestä, mitä jäisi taakse, ja ennen kaikkea minkä noista muistoista haluaisin säilyttää?

Viimeinen puolivuotta on ollut raskasta aikaa, riidan täyttämää, vihan täyttämää. Ei sellaista joksi olisin koskaan elämäni toivonut. Halusin enemmän, halusin pehmeämpää arkea, olkoon vaikka tylsempääkin, mutta ennen kaikkea sisällyttäen siihen jotain punaista, jotain rakkautta. Siitä jäin paitsi. Epäilemättä oman itseni vuoksi. Oman ehdottomuuteni, oman rehellisyyteni vuoksi, tämän blogin vuoksi. Välillä se sai minut itkemään. Hyväksi tarkoitetut kirjoitukset muuttuivat pahaksi, vihani välikappaleiksi. Halusin kostaa kokemaani vääryyttä. Halusin oikeutta, halusin sitä kautta kokea terapiaa ja onnea. Ei onnistunut. Terapiaa tämä on minulle edelleen, mutta onnea en täältä saa, en saa nostettua iloisuutta elämääni purkamalla tuntojani näihin kirjoituksiin, vaikka niin toivoin. Kuitenkin, ehkä, pysyn järjissäni näiden kirjoitusten, muistojen kertaamisen kautta.

Jokainen meistä ajattelee elämän tietynlaiseksi, suunnittelee ja haaveilee jostakin. Osa niistä haaveista on meidän hyppysissä, tavoitettavissa, mutta ei koskaan rakkaus. Se tulee tiellemme jos niin sallitaan, jos toinen niin haluaa, me emme voi päättää. Me voimme vain olla valmiita siihen, olla avoimin mielin ja sydämin, mutta silti tulevaisuus on meille tuntematon. Me emme voi luottaa edes siihen että huominen olisi meille ylipäätään luvattu, on vain tämä päivä, ja ne jotka ympärillämme on. Itselleni se ei ole paljon.

Oma elämäni on kuin Kaurismäen leffasta, harmaata, ja harvasanaista. Menee päiviä kun en sano mitään, korkeintaan puhun peilikuvalleni. Tätä on työttömän arki. Arki, josta työn mukana on viety sosiaaliset kontaktit, siinä ei ole paljon kehumista, siitä ei paljon kerrota eikä kirjoiteta. Se on välillä ahdistavaa, ja sen ääreen monet ovat hukkuneet. Tarttuneet pulloon, ja viimeistään siihen hukkuneet. En toki tahdo olla yksi heistä, haluan uskoa että elämä avaa minulle vielä oven jota en ole nähnyt, tai edes uskonut olevan olemassa.

Vuosi 2018 vaihtui vuoteen 2019. Ei merkinnyt minulle oikeastaan mitään. Päiväkirja vaihtui toiseen, siinä se, päivät kuitenkin jatkuivat samanlaisina. Pidin säännöllisesti yhteyttä liittoon, ja välillä kysyin Henkaltakin tilannetietoja, kummastakaan en niitä juurikaan saanut. Perseestä molemmat. Aikaisemmin olin saanut firman lakimiehiltä kirjelmän sähköpostiin, joka oli niin totuuden vastainen kuin olla ja voi. Asiaa tuntematon saattaisi siitä lukea että minä olen paska, ja joissain tilanteissa ehkä olenkin ollut, mutta en siinä määrin kuitenkaan. Se oli mustaa valkoisella, mutta mielestäni se koko kirjelmä oli ruskea, se valui sitä paskaa jonka ne sanat ja lauseet vuotivat. Minusta oli tehty ”pahapoika” vaikka minä nimenomaan pelastin kuljetukset! Minä rakensin kustannustehokkuutta ja mielialaa. Mutta silti, silti…minua lyötiin niskaan. Käsittämätöntä touhua yläkerralta, vielä käsittämättömämpää kuskeilta, joihin luotin, ja joiden etua olin aina ajanut. En kykene saatana edelleenkään uskomaan, enkä ymmärtämään mitä he tekivät, kaikkien niiden vuosien jälkeen.

Noh, tammikuuta elettiin, ja liitosta tuli asiaa hoitaneelta sälliltä viesti, sanakäänteiltään jopa vittuileva, että he eivät halua asiaa viedä eteenpäin. Pelkoa? manipulointia luottamusmiehen suunnasta? Ihan sama, tulos oli kuitenkin se että vittuilevin sanakääntein toimitsija kertoi että asia on heidän puoleltaan loppuunkäsitelty. Yksi perseenreikä lisää, ei yllättänyt, niitä oli jo tämän savotan edetessä ehtinyt näkemään. Tosin tätä ääliötä en nähnyt livenä, sillä hän oli ”niin kiireinen”, ei paikalla, piti kommunikoida vain spostin välityksellä. Ihme pelle, jonka ansiosta liittojen maine rapisee, ei ne ole olemassa ihmistä varten, vaan siksi että liitoilla menee rahallisesti paremmin jäsenmaksujen ja valtiontukien ansiosta. Tiesitkö, että liittoon kuulumalla, saat ansiopäivärahaa? Varmasti tiesit, mutta tiesitkö että liitto maksaa vain noin 5% tuosta päivärahasta? Loput maksaa valtio. Asia, jolla ei ole mitään väliä, halusimpa vain tuon sanoa. Kuitenkin, kokemukseni perusteella suosittelen kaikille vain kassaan kuulumista, en liiton jäsenyyttä. Ja tiesitkö että PAM:issakin voi kuulua vain kassaan? Liittoon kuuluminen on vapaaehtoista. Ei sitä mainosteta, koska se laskisi jäsenmäärää, mutta tosiaan, se on mahdollista.

Kevät 2019. Joutenolo alko ottaa päähän, tylsää harmautta. Sitten iskin silmäni koulutukseen netissä. Varaosamyyjän koulutus alle vuodessa? No miksipäs ei, olihan auton osat minulle jo valmiiksi hyvinkin tuttuja Ö:n ansiosta, ja ennenkin sitä kurvaillessa kaiken maailman Opeleilla ja Toyotilla. Hain, ja pääsinkin. Yhtenä hyvänä puolena tuossa oli se, että työkkäri ei kuumottanut niskaan kaikenmaailman paskahommilla.

Koulu alkoi 1.4.2019. Nurmijärvi, tarkemmin Rajamäki. Pieni ryhmä, tais olla kaikenkaikkiaan 8, minä mukaanlukien. Alanvaihtajia, osa autoista jotain tietäviä, osa pakotettuja. Itselle oli mukavaa vaihtelua se, että arkisin oli jotain ohjelmaa, paikka mihin aamulla ajella, vaikkakaan en hirmuisesti tuolla oppinut, lähes kaikki oli entuudestaan tuttua settiä. Opettajat olivat mukavan rentoja kyllä.

Ensimmäisinä päivinä tuli nenän eteen läpyskä, jossa oli noin 25-40 tuotemerkkiä, ja kysymys, että mitä auton osia ko. merkit valmistavat. raapustin lapun täyteen noin 2 minuutissa ja laskin kynän pöydälle. Tästä opettaja kai hiffasi että olen edellä muita tietotasoni kanssa. Ilman mitään kehuja siis, oli siellä joku muukin joka osista jotain tiesi. Mutta jokatapauksessa, tuo koulu oli itselleni helppo taustani takia, ja tälläkertaa oli apua myös käymistäni Metropolian kursseista, sieltä sai hyväksiluettua monia kursseja, ei tarvinnut ensimmäistäkään matikankoetta tehdä, ei enkkua, ei montaa muutakaan.

Ehdin jo huhtikuun alussa orientoitua siihen, että koulua käyden menisi tämä vuosi, koko loppuvuosikymmen, ja mikäs siinä, onhan jotain tekemistä, ja tulevaisuudessa taas yksi paperi näpeissä mitä kukaan ei voisi minulta viedä, ei kieltää, ainoastaan hyväksyä. Tiesin että tulen tuosta koulusta valmistumaan, vaikka itsestään selvyydet siellä minua välillä vituttikin, mutta kuuluu asiaan, eihän koulu aina ole viheltelyä tai kahvin ryystämistä.

Joka arkipäivä ei toki tarvinnut Rajamäellä käydä, oli etätehtäviä, jotka muodostuivat tehtävien helppouden takia vapaapäiviksi. Etätehtävää vääntäessä oli helppo napata muutamat oluset, kuin siivittäen tehtävien tekemistä, kääntyen iltaa kohti kuitenkin jo jurrin puolelle. Ja kuten itselläni aina, ei silloin mitään parhaita ratkaisuja tehdä, ei silloin murreta atomia, tai rakenneta ratkaisua kestävän kehityksen kannalta. Silloin tartutaan puhelimeen, ja siihen vuodatetaan pinnalla olevat tunnot. Risuineen, ruusuineen. Niin kävi tuonakin huhtikuisena päivänä.

Sopivan määrän kostuketta ottaneena, kirjoittamaan vielä kykenevänä kirjoitin ”kuski B:lle” kuinka häntä kaipasin. Ei yllättävää, kaipasin häntä silloin, kaipaan häntä tänään. Humalan huuruissani, baarin pöydässä tuoppia tyhjentäessäni, muistin kaikki ne kerrat, kaikki ne illat Espoossa, muistin senkin kun kerran hänen kanssaan juttelin puhelimessa istuessani Britannia Baarissa Espoon ytimessä, jossa oltiin yhdessäkin otettu muutamat, silloin joskus. Muistan kuitenkin tuon yksinäisen päivän, sen illan. Otin siellä yhden, otin toisen. Join siellä päivällä, join siellä illalla. Yksin, olihan siellä toki ympärillä muita ihmisiä, oli vuosi 2016. Muistan kuinka itkin terassilla. Puhuin puhelimessa ja itkin. En välittänyt katseista, miksi olisinkaan, eihän ne mitään tienneet minusta. Itkin ja puhuin kuskin kanssa. Joku pysähtyi eteeni kysyen onko kaikki ok, viitoin hänet vittuun siitä, ei tämä hänelle kuuluisi, nyt oli kyse minusta, hänestä, siitä jonka olin kuvitellut meiksi.

Tuona vuonna oli päiviä, jolloin puhuin hänen kanssaan 8 tuntia puhelimessa, ja kyse taisi olla vielä arkipäivästä, eli 8 tuntia luurissa illalla työpäivän päätteeksi. Olin ihastunut, rakastunut, olin yksinäinen..vaihtoehtoja riittää. Ne hetket ovat kuitenkin jääneet viimeisiksi kun minua oikeasti hymyilytti tämä elämä.

Niin, takaisin vuoteen 2019. Taas, jälleen, vuodatin viestin muodossa hänelle kuinka häntä kaipaan, viime näkemisestä oli noin vuosi. Halusin hänet nähdä, vaikka muistinkin mitä viime näkeminen aiheutti. Se aiheutti minulle sen että lopulta jäin työttömäksi, sain potkut. Ei se pelkästään hänen vikaansa ollut, siinä oli paljon muutakin, minuakin. Siinä oli sitä suuttumusta naisia kohtaan kategorisesti joka kumpusi viime tapaamisesta. Sitähän ”kuski A” ei koskaan ymmärtänyt. Olin vaan niin vtun kyllästynyt koko sukupuoleen. Nirppanokka IG mannekiini ei sellaista voi ymmärtää. Ehkä minun olisi pitänyt jaksaa enemmän, vaikka tein tuolloin käytännössä 16 tunnin työpäiviä.

Snadin sanailun, viestittelyn jälkeen kuitenkin ”kuski B” suostui tapamaan perjantaina, huhtikuun lopulla Klaukkalassa, paikallisessa baarissa, erityistoiveena että saavun selvinpäin. Noh, kuinkas muutoin, kun autolla sinne saavuin. Niin kuin monet muut, en aja yhdenkään ottaneena.

Tapaaminen tiskillä, kahvi kyytiin, ja terdelle istumaan. Juuri ja juuri ehdin istumaan kun seuraamme liittyi toinen mies, joka alkoi vuodattamaan minulle siitä, kuinka paska ihminen olen. Noh, enpä tuosta itseeni ottanut niin isosti, tiesin, ja tiedän, mikä olen, ja muiden arviot jätän tois sijaiseksi. Lopputulema kuitenkin oli, että ”kuski B” oli suostunut näkemään minut ainoastaan siksi, että tämä mies saisi omaa verbaliikkaansa vuodattaa minun niskaani, ehkä oikeutetusti. Kaikki kirjoittamiseni ei ole noudattanut ”hyvää makua”, mutta kuitenkaan en välitä. Kirjoitukseni on kuin elämäni, välillä jotain hyvää, suurimmaksi osaksi huonoa. Se on elämää, minun elämää, ja sitä toki saa kommentoida, mutta ei se siitä muuksi muutu. Ei tunteeni, rakkauteni, ei mikään siinä. Itselleni olen rehellinen, jos sinä et ole, ni paskat nakkaan siitä. Huonompia ihmisiä maa päällään kantaa, aina.

Ehkä tuo nainen tosiaan vihaa minua niin paljon, että en voi hänen kanssaan enää keskustella. kahden kesken. Vaikka joskus naurettiin, juotiin ja juteltiin tunteja, välittämättä tulevasta päivästä. Siinä oli enemmän kuin kemiaa, siinä oli yhteenkuuluvuutta, mutta ehkä minä näin sen vain omalta puoleltani. Se kuitenkin jätti jäljen, jota en voi unohtaa.

Toukokuun koittaessa tuon koulun kanssa, oli edessä harjoituspaikan etsintä. Maikan huomatessa kykyni, ehdotti paikkaa raskaakaluston puolella eräässä liikkeessä Hämeenlinnassa, mutta torjuin tämän, tuntien kevyen puolen olevan lähempänä osaamistani. Lisäksi toivoin että harjoittelupaikka olisi hiukan lähempänä.

Menin kysymään paikkaa paikallisesta varaosaputiikista, ja sen sainkin. Sieltä toukokuussa alkaneessa harjoittelussani löysinkin verrattoman ryhmän, joka otti minut vastaan hyvin, vaikka futurin käyttö oli hakusessa, samoinkuin varsinainen myyntikin, vaikka osat olivatkin tuttuja minulle. Monesti huumori oli samanlaista, töitä tehtiin, mutta ohessa naurettiinkin. Monesti jälkeenpäin miettinyt että työharjoittelupaikka ei olisi voinut osua enempää kohdalleen, lyhyt matka, ja loistavat heput! Tulossa olisi 29 viikkoa treenausta, ihan liki loppuvuotta, joitain koulupäiviä välillä.

Näin tultiin kesään 2019, ja vaikka päivärytmi taas olikin ns. työ -orientoitunut, oma pää vaivasi edelleen. Painon pudotus oli jatkunut hyvin, tuloksia tullut, mutta sielua jäyti edelleen ne muistot menneestä.

Tuossa huhtikuisessa tapaamisessa kuski B:n kanssa mieleeni nousi sanat Sauli Lehtosen kappaleesta:
”Jos nään, sun silmistäsi lämmön kadonneen,
Jos et sä enää vastaa katseeseen, on kylmyys hiipinyt jo sydämeen,
Jos nään, oot kärsimätön kun me kohdataan, ei
huules sula enää kuumaan suudelmaan,
Niin ymmärrän mun aika mennä on.”

Sitä on jo monta kuunkiertoa kun viimeksi hänen silmänsä hymyilivät kilpaa huuliensa kanssa minun vuokseni, minun sanojen, tekojen, minun kosketukseni vuoksi. Tuo kaikki oli aikaa sitten, ja minä olin ehkä ainoa joka sen enää muistin.

Ihmisen on kai hyväksyttävä se että kaikkia naruja ei saa koskaan sidottua, elämän ompeletta päätettyä, mutta miksi se on minun niin tavattoman vaikea sisäistää? Miksi minä olen kykenemätön rakkauden lopettamiseen, miksi muistot ajavat minua eiliseen vaikka jokainen päivä on uusi ja ennalta määräämätön?

Muistot säilyvät, ne eivät muutu. Rakkaus sen sijaan muuttuu aina. Täydellinen kirkkaan punainen sydän muuttuu vähän vähemmän täydelliseksi, kuin käsin piirretyksi, se ehkä haalistuu menettäen osan aikaisemmin niin kirkkaasta väristään, se sydän pienenee, mutta koskaan se ei katoa kokonaan, sinä kannat sitä aina mukanasi, käsikädessä muistojesi kanssa. Kuten joskus kirjeeseen hänelle kirjoitin, tahdon välillä, ajankin päästä, kurkata sisään siihen rakkauteen, niihin aikoihin joita meillä joskus oli.

En kadu, enkä halua katua koskaan sitä, että olen mennyt rakkaus karttanani, juossut välillä päätäpahkaa rakkauden perässä, aina se ei ole ollut kannattavaa taloudellisesti, tai muutoin, mutta sydän on äänenä isoin. Sen ääntä on pakko kuunnella, ja noudattaa. Jos teet sitä vastaan, silloin todella joudut katumaan, pettymään, olemaan tunteita vailla.

Tavoitellaan, joskus hävitään, mutta ollaan piruvie, prkl, koko sydämellä painettu läpi harmaan näköalattoman päivän, jotta löytyy vielä se oikea. Se joka viimein kertoo mulle miksi mun ei kannata olla yksin, joku jonka silmät ovat heijastus omistani, ja täydentää minun sydämeni saman tahtisuudellaan.

-Hannu 14/11/2020

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *