Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 11

Ja jatkoa kesään 2018. Jussin jälkeisellä viikolla, tarkemmin 28.6 ajelin taas Juvanmalmille, tällä kertaa ns.viimeistä kertaa. Avaimien palautus, työpuhelimen ja läppärin palautus. Työpöydän ja kaapin tyhjennys, moikat työkavereille jotka sattuivat käytävillä vastaan, niitä ei ollut montaa. Esko kopissa otti vastaan kamat jotka palautin, avaimet kai eniten yläkertaa kiinnosti. Erikoisena kuriositeettina Marko seisoi vieressäni sanomatta sanaakaan kun tyhjensin ylhäällä pukukaappini. Seisoi vain, ja katseli. Solidaarisuudesta, vai vittuillakseen? Eipä ollut minullakaan mitään sanottavaa hänelle, hän kuitenkin yksi niistä jotka minut ajoi pois firmasta puheillaan. Ei jäänyt ikävä häntä.

Firma pieraisi niinsanotusti tyhjää säästötavotteidensa kanssa kun minä lähdin. Siellä minun aikana pohdittiin että kuljetuksissa ei tarvittu esimiestä (tällä perusteltiin minun toinen määräaikaisuus esimiehenä), ajojärjestelijä riittää. Minä vajaa puolivuotta pyöritin ilman apua etelä-suomen kuljetuksia yksin. Melko pienellä palkalla. Ja onnistuneesti, kiitoksia saaden. Minun lähtöni jälkeen kuljetuksiin tarvittiin sekä esimies, että ajojärjestelijä? Säästö? Kustannustehokkuus? Ne on paperilla lähtöni jälkeen kuin tuulen huuhtoma perse. Minun matikkani ei ainakaan löydä säästöä tuosta kombosta. Ehkä johtajat ovat ”luovempia” numeroiden kanssa, mene ja tiedä.

Eli tilanne meni siihen, että minun jälkeeni ajojärjestelijäski jäi Marko, ja kuljetusten esimieheksi laitettiin Aki. Akilla sentään jonkunlainen kosketuspinta oli kuljetuksiin, mutta Marko varmaan halukkaiden puutteen vuoksi nimitettiin ajojärjestelijäksi. Näin ainakin uskon käyneen, tuo pesti kun ei kovin haluttu ole.

Aika soljui, viikot vierivät. Sähköpostikirjeenvaihtoa kävin liiton, ja luottamusmiehn välillä. Hiljaista oli kaikilla rintamilla. Heinäkuussa käytiin luottamusmiehen kanssa liiton toimistolla stadissa, hakaniememessä, mutta anti oli aikas nollat. Ei sitä kiinnostanu paskan vertaa mun tilanne, tai tää keissi mun kannalta ollenkaan. Oishan mun pitäny se tajuta jo siitä kesäkuun paltsusta. Pakon sanelemana oli käymässä mun kanssa tuolla byroolla. Jonkun näkösenä lautamiehenä tai viskaalina istui PAMin toimielimessä, ja sitä kautta halusi kai suojata selustaansa, ihan niin kuin firmassakin. Äänekkäästi niitä asioita vastaan jotka olivat vastaan hänen etujaan, mutta jos näin ei ollut niin väkinäisesti, teennäisesti ajoi henkilökunnan etuja. Tähän saattoi vaikuttaa se, että yyteiden jälkeen oli ”rakennettu” teollisuustiimi, sisältäen 4 henkilöä, ja heidän palkka, 2600 euroa, ylitti jopa varaston esimiesten palkan. Tuo epäkohta aiheutti palaverin jos toisenkin yläkerran kanssa. Miten on mahdollista, että vastuun kantajat, eli esimiehet, on huonommin palkattuja kuin varastomiehet, joilla on paperilla joku arbeetti? Minun oli, kuten muidenkin esimiesten, hyvin vaikea nähdä tilannetta kovinkaan reiluna. Näille neljälle oli paperilla annettu ”asiantuntijan” titteli, vaikka tekivät varastomiesten hommia. Kertoo paljon siitä, mikä oli arvostus esimiehiä kohtaan tuossa yrityksessä. Pelleilyä koko homma. Jos halusi tienata paremmin, piti tehdä ylitöitä, ja niitä nimenomaan kellokortin kautta. Minun iltatöitä ei palkittu, niistä ei maksettu sentin senttiä, ei latin latia. Ei päivärahoja, tai kilsakorvauksia, kuten luottamusmiehellä, joka muuten oli yksi noista neljästä ”asiantuntijasta”. Tuo titteli oli rakennettu YT-neuvotteluissa, tilanteessa jossa pienemmin palkattuja kuskeja irtisanottiin. Toki tämä vain minun mielipide, mutta jokainen lukekoon itse…rivienvälistä mikä oli meno.

Ja taas, joku miettii että katkera mies puhuu paskaa? Kyllä maailmaan puhetta mahtuu, mutta totuutta puhuu liian harvat. Minä sanon, ja kirjoitan niin kuin asiat näin, ja minä näin paljon. En koskaan allekirjoittanut mitään paperia jossa vaadittiin vaitioloa, joten saan kirjoittaa täysin rehellisesti noista vuosista. Ja sen teen. Vihainen, ja katkera…kyllä, sitä olen, mutta se ei muuta tai toiseksi käännä sitä, etteikö minun kirjoitukseni olisi tosia.

Heinäkuu, elokuu, koko loppusyksy meni vihaten, arpoen eri suunnitelmia, alkaen suunnitelmista, joita en nyt tässä avaa, sillä ne voisivat täyttää rikosoikeudellisia asioita, vaikka niitä, toistaiseksi, en olekkaan toteuttanut.
Kyllä tarpeeseen tuli myös tuo vapaa-aika, koko syksy, sai levätä, ei tarvinnut olla kiire mihinkään, puhelin oli hiljaa. Tietenkin töiden loppuminen kuin seinään aiheutti taloudellisen kurimuksen. Eri asia olisi ollut se, jos oltaisiin noudatettu irtisanomisaikaa, joka olisi ollut 6kk, mutta ei, HR-horo, ja Log.Johtaja päättivät lopettaa palkanmaksun kuin seinään. Jokainen hiffaa mitä tuo tekee taloudelle, ja toki siinä samassa mielenterveydelle. Olen siitä onnekas, että tällä hetkellä asun toisessa maakunnassa versus nuo johtajat, en joudu epäilemään, että heihin törmäisin kadulla. Ja tämä on hyvä niin.

Loppuvuotta kohti. Katselin työpaikkoja, mietin tulevaisuutta Ö:n jälkeen. Tunsin helpotustakin siitä, että en joudu enää niin paskassa paikassa olemaan, en joudu kärsimään epäinhimillisistä töistä. Repussa kokemus yli 12 vuodesta, repun sivutaskussa viha johtoa kohtaan. Hankala yhtälö. Päätin että otan matkaani vain tuon kokemuksen, vihan jätän matkan varrelle, aikanaan. Ehkä.

Töiden loppumisen mukana tuli aivan mieletön yksinäisyys. Minun sosiaalinen kanssakäymiseni oli jo vuosia rakentunut tuon firman seinien sisään. Nyt ei ollut enää sitä, ja tuntui kuin firma olisi kieltänyt entisiltä kavereiltani sen, että olisivat tekemisissä kanssani. Ehkä näin oli, tai ehkä tämä on kuvitelmaa, en tiedä. Moni entinen alainen toki oli puukottanut mua selkään, ja heidän kaveruuttaan en enää kaivannutkaan, mutta siellä oli muita, esim. Juha, myynnistä, jonka ystävyyttä olin oppinut vuosien aikana arvostamaan, pitämään tärkeänä.

Siviilielämä, eihän minulla muuta enää tuollain ollutkaan, kulki pimeydessä. Syksy, ja lähestyvä talvi on ihmiselle pahaa aikaa. Enkä minä ole poikkeus, valoa ei ollut näkyvissä. Mietin menneitä, mietin rakkautta. Mietin rakkauden kohdetta. Kohdetta, joka minua vihasi. Tuo ajatus ei juurikaan syksyn pimeydessä minua lämmittänyt, ei antanut valoa siihen kaamokseen. Olin niin vtun kyllästynyt sinkkuuteen, halusin jotain lähelleni, en niinkään kaivannut seksiä, kaipasin juttukaveria. Jotain joka olisi vieressäni, kainalossani, ja kuuntelisi. No joo, kyllähän mä seksiäkin kaipasin, muistin sen kuinka kuski B huusi kieleni alla, ja ylisti minua tuosta taidosta, olinko sittenkään niin taitava siinä, en tiedä, joskin minua siitä ennenkin kehuttu, ehkä osaan sen, uskon niin. Tuon taidon olisin valmis koska vaan vaihtamaan siihen, että osaisin elää tämän elämän paremmin. Vaihtamaan pois yksinäisyyden, katkeruuden, vihan. Olen monesti miettinyt että maailma voisi olla kirkkaampi, minullekkin, jos näkisin mustavalkoisuuden läpi, mutta olisinko silloin enää Hannu? Olisinko Hannu Sakari, joka rakkauden oppi lapsena, oppi rakastamaan omalla tavallaan? Oppi rakastamaan yksilönä, sulkien ulos massat, ja näki tämän maailman omin silmin, hyvyydellä, uskoen että rakkaus voittaa lopulta kaiken pahan, ja siinä olisi syy elämälle? En edelleenkään halua uskoa että tuo olisi väärin. Se että rakastan ilman vastakaikua on minun ristini kannettavaksi, ja niin olkoon. En usko rakkauden koskaan olevan pahasta, vaikka se olisikin tyhjyyttä kohti. Onhan se kuitenkin lämmin tunne sinun sisälläsi, vaikka toinen ei sitä tuntisikaan.

Syksyn, loppuvuoden mittaan jotenkin yksinäisyyden tuskaa lisäsi se että veljeni uuden kumppaninsa kanssa tulisi saamaan lapsen, veljelleni jo neljännen. Ja minä kuljen yksin. Ei vaimoa, ei lapsia. Sen tuoma vapaus on välillä taakka. Joskus mietin millaista elämäni olisi jos olisin Janikan kanssa saanut lapsen? Ei siitä koskaan puhetta ollut, mutta ehkä mieluummin tosiaan hänen kanssaan kuin Jennin. Vaikkakin Jennin kanssa tuo lapsen saamattomuus ajoi turmioon, helvetin porteille, mutta siitä olen onneksi noussut, sen olen pystynyt unohtamaan.

Unet on paskamainen juttu. Niitä et koskaan pysty määräämään. Mä seikkailen niissä monesti Ö:llä, niissä päivissä ja kuljetuksissa. Välillä pyörin kuski B:n lupossa katto auki ja silitän hänen hiuksia, kosken hänen reittä, suutelen hänen poskea. Janikan nään pyörivän edessäni pyyhe vain peittonaan. En koskaan pysty määräämään uniani, en määrittelemään niiden suuntaa, vaikka haluisin määrittää niille jonkin suunnan.

Minun pitäisi monesta asiasta olla iloinen, onnellinen, mutta silti en pysty, en osaa. Yksinolo on vankila, jonka ovi ei ole lukossa. Se on sinun itsesi avattavissa, mutta kahvaan tarttuminen on vaikeaa. Omalta osaltani se on vaikeaa siksi, että pidän sydämessäni noita muistoja. Muistan, rakastan, enemmän kuin kukaan vastaantulija voisi koskaan ymmärtää. Se on minun ristini, taakkani, ehkä kohtaloni.

Silti, sydämessäni on tilaa uudelle, mutta missä sen kohtaan? On pakko luottaa huomiseen, ja tulevaan, paikkoihin ja tilanteisiin jossa en ole ollut, ja josta en vielä tiedä. Päivään, joka nousee silloin kuin murheeni on laskussa, maisemaan, jossa pilvet väistyvät, ja aurinko paistaa….ja askeleeni on kevyt, hänen luokseen. Hymy, kahden välillä, siinä olisi kaikki.

Timo Rautiainen – Loputon suo:

Tiedän kuinka voi maailma noin vain hajota,
Todellisuus hetkessä kadota,
Väärä lause voi paljastaa haurauden,
Yksi sana voi rikkoa kaiken.

-Hannu 5/11/2020

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *