Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 8.

Viime osasta taas parisen kuukautta vierähtänyt, aika siis uudelle tekstille. Miettinyt miten tämän kirjoitan, miten kerron tapahtumista. Turhaa pohtimista, kerron kuten muissakin osissa, ja kirjoituksissani yleensäkkin, rehellisesti, ja siten miten asiat tapahtuivat, päivät vierivät minun mielestäni, minun näkemyksen mukaan.

Palataan helmikuuhun 2018. Kuljetuspuolella tiesimme että miehistä parhaan viimeinen työpäivä lähestyy, se olisi kuun lopussa. Väistämättömän edessä pohdin mitä legendalle voisi ostaa lähtiäislahjaksi, muistoksi. Tiesin muiden miettivän samaa, asiaa sivuttiin jossain viikkopaltsussa seiskahallissa pöydän ääressä, mutta ei perinpohjin. Siksi päätin WhatsAppiin perustaa kuskien ryhmän alustaksi tälle, mielestäni tärkeälle asialle, siis että mitä muut olivat hankkimassa ”laatikkoon”. Tässä kohtaa kannattaa olla tarkkana, sillä tämä kyseinen ryhmä, käytetään siitä jatkossa vaikka nimeä ”kuskien ryhmä”, tulisi määrittämään kevättä, ja kesääkin ratkaisevalla tavalla.

Kuskit lähes poikkeuksetta liittyivät ryhmään, ja ideat saatiin kasaan. Tuli tuo helmikuun loppu, ja kirveli, kirveli isosti. Itse olisin nähnyt työvoimapoliittisia ratkaisuja tehtäväksi hiukan toisiin suuntiin, mutta firma halusi pelata rumasti, ja samaa linjaa se jatkaa edelleen. Eikä se tule siitä muuksi muuttumaankaan ennen kuin HR:ssä ja johdossa muutenkin ihmiset vaihtuvat. Voi toki olla niinkin että ihmiset vaihtuvat, juurtuneet mekanismit pysyvät, mene ja tiedä.

Jari iloisena otti vastaan laatikon johon olimme lahjoja ja muistoja keränneet. Muistoista tärkeimpänä itse näen sen valokuvan joka otettiin seiskan päädyssä ulkona pari päivää ennen helmikuun loppua. Firmassa oli pihassa vielä pari autoa joilla hän oli ajanut vuosien mittaan, ja ajatin ne takapihalle, ja pyysin kaikkia kuskeja kerääntymään autojen ympärille yhteiskuvaan. Vttu…*kyyneleiden kuivausta*. En voinut aavistaa, ei kai kukaan meistä voinut, että tuohon päättyi niin paljon. Se kiteytti monet vuodet. Ja itselleni se tarkoitti alamäen kiihtymistä. Minulla on tuo kuva puhelimessa, siitähän sen aikanaan teetin tauluksikin, mutta edelleen minun on pirun vaikea sitä katsoa. Se edustaa periaatteessa hyvää, se edustaa tiimihenkeä, mutta silti, kuitenkin, se muistuttaa menneistä ajoista. Siitä tuntuu olevan vain hetki, mutta silti siitä on jo reilut 2,5 vuotta. Uskon, että vaikka siitä olisi joskus kulunut 30 vuotta, se tulee olemaan muistoissani kuin eilinen.

On toisaalta erittäin hyvä että tuo kuva otettiin, sillä se on muistona itsellänikin, ihan niin kuin Jarille, jota varten kuvaan keräännyttiin. Tuossa kuvassa on hyviä tyyppejä, ja sitten niitä vähemmän hyviä. Kimmo K oli jo siirtynyt noihin aikoihin muihin hommiin ”yläkertaan”, joten paletin pyöritys oli vain ainoastaan mun harteilla. Muut esimiehet minua muistuttivat että ”muista tulla pyytää jeesiä jos tarviit”. Noh, eihän Suomalainen mies apua pyydä, en varsinkaan siinä vaiheessa kun tiesin kuinka vastenmielistä se oli esimiehille ja koordinaattoreille toimia kuljetusten parissa. Joo, kyllä, oma maailmansa, ja hektistä, mutta lopulta kun tutustu siihen porukkaan ni ei ollut mitään parempaa. Yksin, hammasta purren.

Talven selkä alkoi taittumaan, ja myös minun. Aamut olivat yhtä puurtamista jotta pääsin edes työpöydän ääreen puurtamaan. Pitkät työmatkat alkoivat ottaa voittoa minusta. Aamuisin pyörittelin päätä tontilla kahvia hörppien, ja spaddua imien kun laiskat kuskit eivät jaksaneet skrapata laseja, vaan laittoivat auton tulille ja pyyhkijät päälle, toivoen että sulat hoitavat osan työstä. En voinut kun ihmetellä. Mikä ei ole omaa = ei väliä. Tämä ei toki koskenut kuin osaa kuljetuspuolesta.

Ylitöitä tuli haalittua, ja niihin pääseminen viikonloppuisin julkisilla oli sen verran työlästä että heräsi viimein ajatus taas auton ostosta, olisihan se nopeampi tapa päästä töihin ja takaisin, ja ehkä märkääkin tulisi otettua iltaisin ohkasemmin siivuin tuolla tavoin. Niin sitä ihminen erehtyy.

Firman henkilökunta sai ostaa lähes sisäänostohinnalla eräästä lafkasta vaihtoautoja, ja sieltä itsekkin kävin dieselpakun poistamassa. Miksikö paku? Työkavereille kuittasin asian niin että ”meni kuljetushommat veriin”. Kyllä totuus oli se että yksin kun ajaa, niin ei penkkejä tarvitse kovin montaa, ja pakuissa dieselvero on vain noin puolet henkilöautosta, ja miksi diesel? Noh, sitä tuskin tarvii selittää. Budjettiratkaisu siis. Tuolloin elettiin maalis-huhtikuun vaihdetta.

Maaliskuun lopussa alkoi umpeutua 5kk määräaikaisuus kuljetusten esimiehenä. Umpeutuminen oli tiedossa myös minun esimiehelläni. Aikaisemmin olin jo kysynyt että mites tehdään? Ei vastausta, tai oli vastaus, se oli että ”katsotaan”. Sopparin vikana iltapäivänä eräs kuski minulta kysyi, oli perjantai, että mitä jos hän sairastuu viikonloppuna, kenelle hän ilmoittaa? Minä sanoin että en tiedä. Minä en todellakaan tiedä. Kuski sai melkeen hepulin ja huusi että ”eihän tämä nyt saatana näin voi mennä! Hänen pitää tietää kuka hänen lähiesimiehensä on!” Olin samaa mieltä. Sopparia oli jäljellä kirjaimellisesti 5min, ja totesin että eipä siinä sitten. Olkoon, ja lähdin vaihtaa siviilejä päälle, ja ulosleimaamisen jälkeen esimies päättää soittaa ja kysyä missä olen? Vedin snadisti happea etten sano sille että no vittu kohta kännissä! Totesin kuitenkin että olen juuri lähdössä kotiin. Pyysi puheilleen, ja sanoi että 6kk tulisi määräaikaisuutta lisää, jos otan sen vastaan. Ei varmaan tarvii verbaalisesti isostikkaan avata mitä mielessä liikkui tuolloin? Jos ei olisi ollut hyvää porukkaa maanantaina odottamassa, ni olisin sanonut että vedäppä varastopäällikkö tuollainen paperi vaikka rullalle, ja perseeseen. Saatana almuja miehelle joka on ittensä repiny hajalle uusien lenkkien suunnittelussa ja pakan pitämisessä kasassa muutoinkin. Puolivuotta jatkoa, voihan nyt vittu, oikeesti. Eipä siinä sit voinu ku suostua, ja lähtee vetää pää täyteen. Kyllä otti päähän tollainen, piheys, epäluottamus, mikä se sitten olikaan. Määräaikaisuuden jatkon syyksi oli merkitty syksyllä mahdollisesti tulevat kuljetusten uudelleen organisoinnit, eli toisinsanoen katsovat tarvitaanko siellä esimiestä ollenkaan, vai riittääkö ajojärjestelijä.

Niin vähän he tiesivät. He eivät tienneet mitään. He olettivat, vasemman käden haroessa hiuksia ja oikeassa kädessä oli taskulaskin. Päätöksien tekeminen olettamuksilla, vajailla sellaisilla, on turmion tie.

Kevään pitäisi olla ihmiselle hyvää aikaa, ihan niin kuin luonnollekkin. Kasvaa uutta, ja pimeyden jälkeen valon määrä kasvaa. Ei kasvanut mielessäni. Synkkyys kasvoi, vitutus laajeni. Töissä olin arvostettu työkaveri mutta illat oli tyhjiä. Ne oli tyhjiä kuin tuopit illan lähestyessä valomerkkiä. En nyt sentään joka ilta baarissa istunut, eihän sellaiseen olisi kukkaro venynyt, kun eipä tuo firma juurikaan maksanut tehtyihin työtunteihin nähden, ja juuri siksi piti ylitöitä painaa, jäi sekin lepo sitten saamatta, omaa tyhmyyttä kai, taas.

Vanhat frendit olivat jääneet, uusia ei ollut voimia hankkia, tai edes tarvetta. Viihdyin hyvin yksin, vaikka se pistää lopulta mietteet aika synkiksi. Se laittaa vihaamaan. Se pistää katkeroitumaan. Kaikkia noita sudenkuoppia olin yrittänyt välttää syksyn 2016 totaalisen romahduksen jälkeen, mutta eipä kai sitä mies melankolialleen minkään voi.

Ihmiset uuden kevään kelmeässä valossa kävelevät käsi kädessä kumppaninsa kanssa, ja ainoa joka minulla on kädessä on puolityhjä olut tölkki. Potkin jokaisen irtokiven tieltäni, keräsin vihaani. Mielessäni huusin vittua koko maailmalle!

Ainoa joka piti minut järjissäni oli säännöllinen päivärytmi, huomenna olisi taas töihin mentävä. Iltapäivälle oli kai joku palaverikin merkitty. Taas kai jotain samaa paskaa, paltsua siksi että voidaan merkata kalenteriin paltsu. Paljon puhetta, vähän tekoja, eihän niistä kuraperseistä ollut muuta ku nyökkäilemään, mitään eivät voineet toteuttaa. Aina löyty jotain ”muka” tärkeempää joka ajaa edelle.
Päivät pyöri firman ympärillä niin tiiviisti että en jaksanut edes tehdä mitään muuta. Painoa kertyi, ja en jaksanut miettiä mitään harrastuksia. Saihan sitä vapaaehtoistyönä tehdä hommia vielä iltaisinkin, ajattelin. Tuo ajatus ei suoraansanottuna liiemmälti laskenut vitutuskäyrää.

Kuten ennenkin, olen sanut veekäyrät laskemaan sukaltamalla sydämeeni, ja siihen rakkauteen. Ei se sinkkumiehelle tietty iisi tie ole, kun ei ole ketään ketä saisi rakastaa. Ei ketään joka minua ottaisi kädestä, ja halaisi sanoen että se on vaan työtä, ei se ole koko maailma. Noh, eipä minulla ollut enää ystävääkään joka niin sanoisi. Olin 35 vuotias, lapseton sinkku, kai sitä minullekkin vielä joku tässä maailmassa olisi, näin monen yksinäisen vuoden jälkeen, ajattelin. Tapasin naisen, naisen nuoruudestani, ajoistani Kirkkonummella. Kaunis, ja ehdottomasti muodollisesti pätevä, mutta enpä osannut taas mitään. Rikkinäinen sydän, rikkinäinen mies. Ulospäin ehkä annoin sellaisen kuvan että kaikki on ”ihan jees jees”, mutta sisällä velloi, ja en nyt tarkoita niitä perhosia joita oli vatsanpohjalla ku nähtiin stadissa niin monen vuoden jälkeen. Mun ois pitäny osata tehdä jotain, sanoa jotain, mut menin taas ihan vaikeeksi tuon naisen seurassa. Tsäänssi oli ja meni, ja minä jäin rakkauteni labyrinttiin.

Pienessä mielessäni mietin, että en saatana sentään olisi näin rikki, jos kaikki olisi saatu ”kuski B:n” kanssa selvitettyä aikanaan. Näin asian rehellisesti mietin. Näin luulin asian olevan. Otin yhteyttä, ja hän suostui näkemään. Se oli se käännekohta, se oli se toukokuinen lauantai aamu. Olen siitä ennenkin kirjoittanut, mutta nyt alkaa olemaan tarinan ympärillä jo isommin kontekstia, niin kerron siitä tässäkin.

Aamu, hetki, muutama minuutti leikkipuistossa hänen lapsien leikkiessä kiipeilytelineissä, keinuissa. Ja minulle täysi henkinen vuoristorata. Mitään sanomatta kuuntelin sitä vuodatusta siitä, kuinka paska ihminen olen. Olen sanonut sitä ja tota, miksi siitäkin sanoit, mitä ajattelit, ajattelitko mitään. Vittu! Ajattelin. Ajattelin meitä saatana!

Paljon niistä syytöksistä oli oikeutettuja, en osannut oikein toimia silloin, kun yritin kivettää sydäntäni. Sanoin väärin, tein väärin, mutta samoin myös hän. Valehtelua, oman edun tavoittelua. Haluisin selvittää asiat, mutta ei siitä mitään tullut. Tajusin että ei ole kyse pelkästään siitä, että haluisin jutella asioita selväksi hänen kanssaan, vaan enemmänkin siitä että jotain kosmisesta syystä olin edelleen rakastunut häneen. Ja hän vihasi minua. Sama jana, eri ääripäät. Ja minulla tuli kiire päästä vetämään tuo oma pääni täyteen.

Mietin kaikkia niitä hetkiä jotka olin hänen kanssaan missannut. Hän oli monesti pyytänyt minua töiden jälkeen kanssaan riksuun, hän oli pyytänyt minua lähtemään eläinpuistoon tyttöjen kanssa. Mietin mielessäni miksi olin kieltäytynyt? Mitä pelkäsin? Sitä että mun sydän särkyy taas? Särkyihän se, vaikka toisin tein noissa tilanteissa. Näin jälkeenpäin miettien, ehkä hänkin hiukan piti minusta, tuolloin.

Yhtäkaikki, tuon lauantai aamun jälkeen olin niin täynnä vihaa, että mä en kykene sitä koskaan kirjoittamaan tai kenellekkään kertomaan. Se oli sekoitus itseinhoa, niitä syytöksiä joita olin äsken kuullut, niitä valheita joita mun suuhun oli työnnetty, se oli katkeruutta yksinäisyydestäni, pettymystä naisia kohtaan, se oli halua päästä rakkaudesta irti.

Se on aamu, jota en unohda, ikinä.

Ja siihen tunteen paloon, siihen pettymykseen, tulisi päättymään vähän vajaa 13 vuotinen työurani tuossa firmassa.
Palataan taas siihen seuraavassa osassa.

———

En ole koskaan nähnyt enkeleitä, mutta olen nähnyt sinut, ja se on enemmän.
-H.S.

-Hannu 9/9/2020

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *