Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 4.

Vuosikalenterin numeroksi oli vaihtunut 2016 hetki takaperin, talviloma oli eilinen, muisto vain, mutta tuorettakin tuoreemmassa muistissa oli se kaikki mitä tuo työ vaati, kaikki se stressi mikä edelsi talvilomaa.

Ei siinä, todellakin tarpeeseen tuli tuo loma, muuten olisin kai hajonnut…jo aikaisemmin.

Palasin ns. ”kustannuspaikalle” uusin voimin ja siellä oli väki vaihtunut, tai oikeammin lisääntynyt. Paikalliselta vuokrafirmalta oli otettu lisää porukkaa, mikä tietysti lisäsi kustannuksia, mutta paskat siitä välitin, ei kuulut mun tontille, pääasia että homma toimi, ja pyöri päivittäin.

Näin jälkikäteen voisi tietysti toivoa että kuljetuspuolella ei olisi yhtäkään naista, vain miehiä, mutta ”areenalle” oli astunut lomani aikana henkilö, joka tulisi määrittämään aikoja eteenpäin, pitkäksi aikaa, vaikka luonnollisesti en sitä tuolloin tiennyt. Vaikka minun ei tulisi todellakaan miettiä sitä, että välttelisin kenellekkään tulemasta pahaa mieltä kirjoituksesta, kirjoituksistani, niin kutsuttakoon häntä tässä samalla nimellä jolla hän esiintyi kuljetusaikatauluissa, eli kuski C.

Edellä mainittu ei tosiaankaan ollut ainoa nainen kuljetuksissa, vaan siellä oli myös nuorempi neitokainen, olkoon hän tässä nyt nimellä kuski B. Välillä nuo kaksi kuskia ajoivat samaa lenkkiä, paikkasivat toinen toisiaan. Tai ei niinkään, jos B oli saikulla tai muutoin poissa, ajoi C kyseisen hyvinkään suunnan lenkin, mutta ei toisin päin, sillä C oli tosiaan vuokrakuski, toisin kuin B, joka oli firman ”omilla kirjoilla”. Täten C meni sinne minne hänet osoitettiin, ja autolla joka hänelle osoitettiin. Viimeinen virke tulee olemaan tärkeä tarinan kannalta, eräällä tapaa, eli lue se ymmärtäen. Ja mihin jäi kuski A? Ei huolta, hän sisältyy kyllä myös tarinaan, aikanaan.

Työt soljuivat eteenpäin, kuten elämä muutoinkin. Espoon asunto alkoi tuolloin taas pitkästä aikaa tuntua kodilta, joskin elämä muutoin tuntui ontolta, yksinäiseltä, ja edelleen jatkoin sisällön hakemista ohraisen täyttämistä tuopeista. Mikäs kiire minulla olisi ollut tyhjään kotiin, asuntoon, jossa tiesin ajatusten vain harhailevan, muistojen palaavan entisiin aikoihin, kykenemättä luomaan seinien sisään mitään uusia muistoja. Vielä tulisi aika, jolloin nuo seinät täyttyisivät muistoilla, nyt ne olivat vielä blankot, tyhjät, valkoiset. Illat kuluivat paljolti pohtien työjuttuja, ja työkaverit olivat ainoita joiden kanssa kommunikoin päivittäin, iltaisin puhelin oli vaiti, hiljaa, se ja sama oliko siinä virtoja päällä vai ei.

Tammikuu vaihtui helmikuuhun, päivät pysyivät harmaina, vaikka maa olikin valkoinen. Jotenkin tuo(kin) ajanjakso mielessä yhtenä puurona, tappavana tylsyytenä, tyhjänä elämänä. Tuli syntymäpäivä, 33 mittariin, ei mitään uutta, koulujuttuja ei jaksanu edes miettiä juurikaan, työ täytti mieltä liikaakin.

Kuskien ohjailussa meni vaihtelevasti, välillä hyvin, välillä huonommin, mutta se ei johtunut niinkään siitä, että joku kuski ei olisi hommiaan osannut, ammattilaisia koko porukka, tuohon aikaan oli hienoa sorvata porukalla päivät läpi. Enemmänkin huolta ja murhetta aiheutti kaluston kehno kunto. Eräänä päivänä helmikuun loppupuoliskolla jonkun juttelun päätteeksi kuskit C ja B pyysivät lärvikirjassa kavereiksi, ja mikäs siinä, olinhan miespuolistenkin kuskien kaverina kyseisessä ”somessa”.

C otti puheeksi paskan auton jolla joutui ajamaan. En enää muista tarkalleen mikä autossa oli vikana, tai paremminkin pitäisi niitä autoja miettiessä funtsia mikä niissä nyt oikeesti toimi? Bensamittari? Ehkä sekin on optimistisesti ajateltu, ei nekään aina toimineet. Citikka on citikka, ja voi veljet kuinka paskoja ne osasivatkaan olla. Noh, mutta asiaan. Eli C tosiaan kertoi jakeluautonsa kurjasta kunnosta, ja tiesin että vara-autona oleva on jonkin verran paremmassa kunnossa ja kehotin häntä seuraavana päivänä ottamaan sen ajoon. Tästä kiitollisena(?) hän kutsui minut juvanmalmin paikalliseen oluselle työpäivän jälkeen, ja enempää asiaa miettimättä otin tarjouksen vastaan. Sen jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan. Ei mikään.

Kanssakäyminen muuttui päivittäiseksi työmaan ulkopuolella. Hänen hankalasta tilanteestaan johtuen tuli luokseni espooseen usein, ja kuin varkain rakastuin. Ehkä hänkin minuun, mutta todellisuus on näyttänyt että ainakin vähemmän, kuin mitä minä häneen. Miksi näin kävi? En tiedä. Sitä olen miettinyt kaikki nämä vuodet. Rakastuinko siihen miten oltiin ns. samalla aaltopituudella? Rakastuinko siihen että joku nainen oikeasti halusi viettää minun kanssa aikaa? Makkarissa ja muutoinkin. Vai tiivistyykö tuohon koko kysymys? Halusiko hän todella olla kanssani siksi että tykkäsi seurastani, vai oliko hän vain majapaikkaa vailla? Kysymys johon tuskin saan koskaan vastausta.

Kuten edellä mainitsin vapaa-ajalla tapahtuneesta ”ensikohtaamisesta”, niin mahdolliset puheet siitä, että minä olisin iskenyt hänet, voidaan unohtaa. Totta on se, että olin tuurausten vuoksi aikanaan hänen esimiehensä, ja minun olisi tullut tarkemmin harkita toimiani. Siihen en pystynyt. Yhtälailla minun olisi pitänyt hillitä sydämeni, mutta en pystynyt siihenkään. Silloin kun ihminen ihastuu, ja tuntee kokevansa vastakaikua, niin miten helvetissä sitä voi olla rakastumatta? Järjelläkö? Se on kuulkaas niin että järki loppuu siinä kun rakkaus alkaa, ja sitä mielettömyyttä ei voi selittää sanoin, ei kirjaimin tai lausein.

Ehkä olen sellainen ihminen että kun rakastun, menen ”satalasissa”. Silloin kun kolahtaa niin se on menoa. Antaudun sydäntäni myöden, ja uskon siihen että se tunne kantaa huomiseen, ja tulevaisuuteen. Toki historia on näyttänyt minulle että siihen ei pitäisi uskoa, eikä toiseen luottaa, mutta tuolloin naivisti vielä halusin uskoa että saisin hänestä elämääni enemmän kuin vain….noh, vain sen minkä lopulta sain.

Loppukevät meni kivasti, kesäkin. Taas oli hetkiä kun minua ei vituttanut päivittäin niin raskaasti, vaikka töissä haasteita riittikin. Työperäinen stressi ei kuitenkaan ahdistanut kun sisältöä oli siviilissä. Toki sinällään kirkkaampia ajatuksia iltaisin ei helpottanut se, että hänkin aika huolella osasi kuppia kallistaa, ja mikäs siinä, tunnetusti tuo taittuu myös minulta.

Illat menivät hänen kanssaan jutellessa, juodessa, saunoessa..ja noh, aikuisten jutuissa makkarissa. En ymmärrä miksi se kaikki päättyi. Tai väärin muotoiltu, ymmärrän toisaalta, onhan siihen syitä nähtävissä nyt kun aikaa on jo kulunut. Aikaa on kulunut kuitenkin liian vähän unohtaakseni. Universumi on mystinen paikka, ja yhtälailla mysteeri on minulle se, miksi kaipaan niitä iltoja hänen kanssaan. Miksi kaipaan vaikka tiedän sen kaiken jonka tänään tiedän? Tämänpäiväinenkin soittolista sisältää kappaleita jotka muistuttavat hänestä, yhdistän ne tiettyihin hetkiin, tilanteisiin. Niitä kai kutsutaan muistoiksi? Ja niin, muutahan minulla ei enää olekkaan.

No niin, ryhdistäydytään ja palataan asiaan. Kröhöm.

Kesä kääntyi loppuaan kohti, niin kuin illatkin hänen kanssaan. Tähän osaltaan oli syynä hänen muutto riksuun, mutta ei se minun päässäni saanut harhoja haihtumaan. Edelleen jaksoi uskoa siihen että en ole tunteideni kanssa yksin. Kaikki ne illat, kesäretket, yhteiset hetket, ne haalistuivat, lokeroituivat mieleeni, ja nyt, muutaman vuoden jälkeen välillä epäilen ovatko ne totta ensinkään. Mutta kyllä ne ovat, ne ovat totta kuin tämä päivä, totta kuin tämä hetki.

Rohkenin avata suutani syksyllä siitä, että haluisin enemmän, halusin paljon enemmän. Halusin enemmän kuin mitä minulla oli lupa tältä maailmalta ja elämältä odottaa. Nuo haaveet pettivät minut jälleen. En tiedä oliko ne varsinaisesti pilvilinnoja, tai saippuakuplia jotka lopulta rikottiin silmieni edessä, mutta voin kertoa että sattui. Miksi lankesin taas siihen kuvitelmaan että olisin saanut jotain pysyvää? Ehkä siksi että se oli se mitä eniten kaipasin, naista rinnalleni. Ja puolustuksekseni on sanottava että vastapuolikin asian aloitti viestein, jotka sisälsivät mm. ”osaatko lukea rivienvälistä?”.

Kyllä minä osasin, mutta liikaa luotin siihen, taas kerran. Jos kertoisin kuinka olen itseäni soimannut sydämeni heikkoudesta, kurittanut, niin ette koskaan uskoisi. Suurin osa teistä on varmasti sellaisia ihmisiä, että rakkaus ei teitä voisi radaltanne suistaa, ei saisi teitä ryhtymään mihinkään tyhmään, asioihin joista ette aikaisemmin voinut edes ymmärtää. Jos voisin, antaisin teille mahdollisuuden tuntea miltä tuntuu kulkea minun kengissä päivä. Sen jälkeen teidän elämä voisi olla toisenlainen, ymmärtäväisempi.

Vaikka tiemme hänen kanssaan kohtasivat, kohtalot ristesivät, haaveet ja halut eivät sitten yhteiset olleetkaan. Ja mitä tein minä? Mietippä hetki? Kyllä, juuri sen mitä parhaiten osasin. Sukelsin lasiin, ja murheeseen. Tuo syksy karisti puista lehdet, ja minulta yöunet.

Työt halusin hoitaa, vaikka olin muutoin henkisesti täysin ”valmis”. Illat ja yöt itkin, aamuisin istuin pimeässä kopissa juvanmalmilla, jatkaen itkemistä. Kyllä minua hävetti, mutta en halunnut saikulle jäädä. En ennen kuin on pakko. Ja sitten se pakko tuli.

Ei ihminen elä nukkumatta, ja syömättä. Meni useampi viikko jolloin saatoin päivässä syödä yhden sämpylän, ja loput kalorit tulivat nestemäisenä. Ei kovin tervettä elämää, joka johtaa epäterveisiin ratkaisuihin. Ne ajavat ihmisen tilaan, jossa järki unohdetaan, unohdetaan kuin laadittu ostoslista kodin pöydälle. Mielessä on vain se tärkein, bisseä ainakin ostettava. Olin katkera, olin loukattu, olin onneton ja ahdistunut. Halusin oloni paremmaksi.

Syksyn taittuessa, antaessa tilaa talvelle kiteytyi asiat sitten siihenkin episodiin että heräsin kilon putkasta. Siitäkin voisi vaikka kokonaisen tarinan kertoa, mutta se olisi pitkä, liian pitkä. Mainitaan siitä vain se että kun heräsin, ja pääsin ulos, kävelin nesteelle, ja kylmäkaapille. Lasinen olutpullo kouraan, ja taas kengät kantoi. Korkkaus, huikka, ja vttu, päiväyksen ohittanutta olvia! Just my luck! En välittänyt, vaan hörpin huiviin matkatessani rotsi auki juna-asemalle. Ja tiedättekö mitä? Vitutti niin maan perusteellisesti!

Purin tuntojani tänne blogiin noina aikoina liian kirjavissa mielentiloissa. Olen kai ennenkin, ja sen jälkeenkin välillä promilleissa näitä kirjoittanut, mutta tuona syksynä en enää välittänyt antamistani lupauksista. Ja satutin, ja rikoin lupauksia, yksi toisensa jälkeen. En ole kaikista kirjoituksistani ylpeä, mutta sitä yhtä, kaiken pahan alottanutta, häpeän.

En saanut tehtyä tekemättömäksi, en sanojani pois. Mietin päivisin kulkiessani metsässä, rannoilla, kallioilla, miten helvetissä ihminen joka rakastaa tekee niin? En sitä vieläkään tiedä. Olen syvällisessä analyysissä tullut vain siihen tulokseen että rakkaus ja viha ovat kainulaudan vastakkaisissa päissä, ja päivän alussa olotilan ratkaisee sen, kumpi pää silloin painaa enemmän, se painuu alas, ja sen mukaan toimitaan. Tosi pitkäjänteistä toimintaa ihmiseltä, joka halusi rakentaa tulevaisuutta? Ei. Ei todellakaan. Ehkä Hannu oli matkustajana kun sydän luki karttaa ja järki oli vaimennettu alkoholin voimin. Helvetti sentään kuinka se oli vaikea syksy, ja talven alku.

Marraskuussa päätettiin pitää kuljetuspuolen pikkujoulut vantaan jumbossa, keilaten, ja…juoden. Itse olin tuota tilaisuutta järjestämässä isolta osin, ja isolta osin olin myös se joka siellä joi eniten. Firman kemut on aina olleet itselleni vähän niin ja näin, suurimmasta osasta niistä on tullut epäonnistuneita iltoja, ja niin oli tuolloinkin. Mutta mitäpä tuotakaan iltaa puolustelemaan, vaikka se nyt onneksi ei mikään täysi katastrofi ollutkaan, niin silti sanojani olisin voinut tarkemmin valita, tulistuessani mm. niin pienestä, kuin siitä kuinka vessassa / baaritiskillä käynnin aikana tuolini oli viety. Ei parhaita hetkiäni, mutta osoitus ehkä siitä kuinka kyvytön tuolloin olin käsittelemään tunneskaalaani humalassa. Ja ehkä olen sitä yhä. En tiedä.

Rakkaus on aina ohjannut minua, ei sen vähempää kuin pullo. Kumpaakaan en ole oppinut käsittelemään, niille ei kummallekkaan saisi antaa yliotetta elämässä. Mutta kuitenkin niihin suhtaudun kovalla ehdottomuudella.

Kuten aikaisemminkin olen maininnut, mietin helvetin pitkään uskallanko, voinko, tuolle tunteideni kohteelle joululahjaa ostaa joulukuun astuessa päivyriin, merkiten tuon jouluaaton lähestyvän. Koruliikkeen ruuhkassa jonottaessa meinasin monesti kääntyä ympäri, mutta maltoin mieleni loppuun asti, tein ostokseni, ja sain selkärankaa sen verran että sen lahjan hänelle annoin vikana työpäivänä ennen joulua.

En kuvitellutkaan sen mitään korjaavan, mitään paikkaavan, se ei ollut se tarkoitus. Vaan tarkoitus oli näyttää ajatuksia, tunteitani, sillä tunsin verbaliikkani muutoin vajavaiseksi aiheen tiimoilta. No joo, olihan siinä varmasti mukana myös fiilistä anteeksipyynnöstä, mutta primäärein tarkoitus oli muualla.
En saanut aiheesta vihaa onneksi päälleni, vaan kiitoksen, joka tuntui hyvältä. Paremmalta kuin mikään muu pitkään aikaan.

Vuosi alkoi olla taputeltu, sekä siviilin että töiden osalta. Ihmiset valmistautuivat odottamaan uuttavuotta, ja niin minäkin. Tulisiko siitä viimein se ”hyvä” vuosi? Vuosi joka parantaisi haavat ja muuttaisi meidät kaikki kohti hyvää, tai ainakin kohti parempaa?

Ei, sitä ei siitä koskaan tullut. 2017 sisältää paljon kipeitä hetkiä, onnistumisiakin, mutta palataan niihin seuraavassa osassa.

Tähän vielä lainaus Jannan kappaleesta:

”Sama se vaikka sinä rakastuisit johonkin väärään,
sama se jos et sinä opi vielä siitäkään,
tärkeintä on ettet sinä koveta sun sydäntä koskaan,
jonkunhan on uskottava että vielä rakkaus voittaa…”

-Hannu 27/02/2020

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *