Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 3.

Opintovapaalta töihin paluu huhtikuun ensimmäinen 2015. Työnkuvan muuttuminen varastotyöntekijästä työnohjaajaksi. Paperilla tuo muutos oli pienempi, kuin myös palkan suhteen, mutta työpäivät muuttuivat kertaheitolla hyvinkin erilaisiksi. Kokonaan uusi porukka kenen kanssa töitä tehtiin. Olihan tuo kuljetuspuoli ollut jo vuosia olemassa, mutta työnkuvamme eivät juurikaan koskaan kohdanneet, risteytyneet keskenään.

Ryhmä koostui suurimmalta osin kundeista jotka suhasivat pitkin pääkaupunkiseutua, ja siellä sijaitsevia korjaamoita, lisäksi mukaan mahtui pari maakuntalenkkiä jotka ulottuivat Riihimäelle ja lähes Lahteen asti. Pääpaino oli kuitenkin pääkaupunkiseudun jakelussa, tuolloin.

Alkuun kaikki oli uutta, kuten odottaa saattaa, aikataulutettua, joka minulle oli vierasta aikaisemman työnkuvani puolesta. Vierasta oli myös se eräänlainen vihamielinenkin suhtautuminen myynnistä joka kohdistui kuljetuksiin, ja siellä välillä ilmenneisiin inhimillisiin erehdyksiin. Linjoja pitkin tultiin haukkuen osaamattomuudesta, typeryydestä, piittaamattomuudesta, vaikka kaikki tuo ns. epäonnistuminen oli hyvinkin marginaalista. Mietin, että tätäkö tämä on ollut koko ajan, vuosien ajan? Onko kuljetusten arvostus ollut tätä luokkaa taholta, jonka kanssa pitäisi puhaltaa yhteen hiileen, olihan asia kuitenkin lopulta yhteinen?

Ajanmittaan yhteinen sävel löydettiin myyjien kanssa, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Entistä enemmän ystävystyin Juhan kanssa joka aikaisemmin oli ollut palautuksissa, mutta siirtynyt myyjäksi aikanaan. Juha oli linkki ”yläkertaan” joka parhaiten toimi, ja jolta löytyi entisenä kuskina myös tietoa siitä tuskasta jota tuo päivittäinen operointi välillä oli. Hän on ainoa yläkerran tyypeistä joka ei minun silmissäni ole kaikkea arvostusta kadottanut.

Kesän korvilla 2015, tarkemmin toukokuussa muutin takaisin Espooseen, tällä kertaa lähes Espoon keskukseen. Lyhyempi työmatka, ja halvempi asunto. Koulunkäynti jatkui vielä iltaisin, mutta alkoi jo olla selviä merkkejä siitä että jaksaminen ei riitä iltakouluun uusien työkuvien myötä. Työ vaati liikaa ajatuskapasiteettia, koska halusin sen hoitaa täydellisesti. Niin täydellisesti kuin suinkaan voisin, ja se tulisikin olemaan yksi kompastuksistani, mutta palataan siihen myöhemmin.

Kuormittava työ, ja siviilin sinkkuus, yksinäisyys, minun menttaliteetti? Aivan, baarit tulivat tutuiksi vapaalla. Etsin itseäni ja omaa kohtaloani niistä pitkistä tiskeistä, jukeboxien väreistä ja biljardipöydistä. Jo aikaisemmin alkanut vieraantuminen ”Masalan jätkistä” vain jatkui, vaikka olinkin muuttanut takaisin Espooseen. Osaltaan siinä oli paljon omaa syytäkin, halusin sulkeutua omaan maailmaani, johon kaipasin vain rakkautta murtamaan miehisen yksinäisyyteni. Janika asui lähellä, tuon välimatkan olisi kävellyt alle viidessä minuutissa, mutta silti se oli liikaa. Välimatkaa oli aikanaan kertynyt välillemme liikaa, siihen välille oli kertynyt liikaa aikaa, liikaa elämää. Ymmärsin että siitä ei mitään enää tulisi, joten jätin sen asian ajattelun, tai ainakaan en sitä enää niin aktiivisesti miettinyt. Toki säilytin mielessäni mahdollisuuden että häneen spontaanisti törmäisin kaupassa, junassa, joskus, ja pari kertaa näin kävikin. Mutta mitäpä minä osasin sanoa? En juuri mitään. Katselin vain. Katselin häntä ja muistelin. Sehän se minun tuomio oli aina, iltaisinkin, ja edes isompi lasti ”evästä” ei sitä minun mielestä vienyt. Yksinäinen pitkä tie. Minun taakkani on se että osaan sanoa asioita tilanteissa, joissa niitä ei pitäisi sanoa, ja oikean paikan tullen en osaa puhua.

Töissä sukelsin hommiin entistä ahnaammin, halusin kai siitä sisältöä elämään, ja sitä sitten tulikin, enemmän kuin osasin odottaa.

Aika nopeasti otin kopin jakelukaluston ylläpidosta, ja huomasin että niiden hoito on laiminlyöty aika isosti. Ei välttämättä siksi että kuskit eivät välittäisi työkaluistaan, vaan siksi että aikaa ei ole ollut esimiehellä niiden hoitamiseen, ja työnohjaajana minulla nyt oli aikaa asiaan paneutua, mielenkiinnonkin vuoksi. Ei ollut hymyä nostattava kokemus huomata että siellä ajettiin katsastamattomilla pakuilla, ja nopeusrajoituksista ei piitattu. Tämä piittaamattomuus oli onneksi marginaalista, ja koski vain paria kuljettajaa. Työnantajan vastuulla on kuitenkin varmistaa kaluston lainmukainen kunto, ja esimerkiksi se että ne eivät muutoinkaan ole henkilökunnalle vaarallisessa kunnossa.

Toinen asia mikä minua ihmetytti oli se, kuinka paljon kuljetuksissa, vakiintuneilla lenkeillä käytettiin vuokratyöntekijöitä. Eihän tuo asia sinällään minulle kuulunut, mutta näin, ja tiesin niiden aiheuttamat kustannukset ja jos hiukseni eivät olisi olleet lähes mallia ”kekkonen” olisi tukkani ollut pystyssä nähdessäni ne euro määrät, parin kolmen viikon välein 5 numeroisia laskuja. Asiaa ei parantanut se että vuokrakuskeja otettiin lisää lenkkien lukumäärien noustessa kulkiessamme kohti vuoden 2015 loppua. Näin jälkikäteen miettien, jos silloinen esimies olisi ottanut puheeksi kalliin, kestämättömän henkilöstörakenteen, olisi voitu monta euroa säästää, mutta hän ilmeisesti koki että ei väliä, ei oo omat fyrkat. Varsinkin, kun tiedetään että kuljetuksista ei kovan kilpailutilanteen vuoksi voitu asiakkailta mitään laskuttaa. Kestämätön yhtälö, pidemmän päälle, kuten tulimme huomaamaan myöhemmin.

Tilanteessa, jossa siitä vastuussa olevat olivat haluttomia asiaan puuttumaan. Kun tähän vielä lisätään piittaamattomuus kaluston kunnosta (osaltaan kustannus syistä), niin ihmetyttää kuinka on firmalla varaa tilata utopistinen excel-taulukko ulkopuoliselta konsulttiyritykseltä, koskien jakeluaikatauluja (hinta jonkun verran yli 20 000 euroa), jonka hyödyllisyys oli samaa luokkaa kuin käyttää henkseleitä ja vyötä samaan aikaan. Jarin luomaa aikataulutusta ei haluttu uskoa, eikä minunkaan tarpeellisuuttani tontilla, koska se toi vuositasolla kustannuksia noin 3000 euroa (työnantajakustannuksineen), tästäkin joutui vääntämään isosti, kunnes taipui.

Asioista päättävä logistiikkajohtaja oli aloittanut työssään toukokuussa 2015, ja ohkainen kosketuspinta kyseiseen yritykseen, mutta se ei poista sitä vastuuta että alku meni päin persettä, ja sama meno jatkui ja jatkui. Vielä nykyäänkin, otaksun.

Vuoden vaihteessa 2015 – 2016 kuljetuksiin kuului jo 12 kuskia, ja samalla 12 autoa siis. Paletti alkoi kasvaa liian suureksi johdon hakiessa tehostuksia vääristä paikoista. Ammattikuskien johdosta päivät pysyivät jotenkin ”kuljetuskopin” näpeissä, mutta joskus tuntui että ei kaksi käsiparia riitä ohjailemaan niin laajaa jakelua. Etelässä se rajoittui Etelä-Helsinkiin, pohjoisessa Riihimäkeen / Lahteen, lännessä Kirkkonummeen, ja idässä Porvooseen, ja pahimmillaan 4 kertaa päivässä. Ja jokaisella tilatulla osalla kiire. Ja paskat niillä oli, kuhan asiakkaat vaativat, ja myyjät taas vaativat meiltä. Pinnaa kiristi, ja sitä piti loiventaa. Osaltaan oli vtun kiittämätön tunne siitä, että minun työpanosta ei ylhäällä arvostettu, mutta en minä sitä toisaalta kaivannutkaan. Työkavereiden, kuljettajien arvostus oli enemmän kuin tarvitsin. Oli kuitenkin pöyristyttävää että yläkerran johtajilla ei ole mitään kiinnostusta laittomuuksiin, jotka kohdistuvat suoraan heidän vastuualueeseen.

Tuohon aikaan ei siviilissä tarvinnut autolla ajaa. Bussimatka Espoon keskuksen ja Juvanmalmin välillä oli lyhyt, mutta silti niin pitkä että ennen bussiin nousua oli pakko hakea huikat paikallisesta S-marketista, tai kuten monesti tapana oli, työpaikan portista ulos käveltyäni kaivoin repusta jo päivän ekan tölkin / pullon. Laitoin kuulokkeet korviin ja kävelin, sain olla omassa maailmassani taas illan, ennen huomista työpäivää, sain hetken olla kuten halusin.

Koitti ensimmäiset päivät vuonna 2016, ja esimies oli lomalla, ja koko paletti lepäsi minun harteilla. Ja kuinka ”sopivasti” koittikaan pitkästä aikaa kovimmat pakkaset. Monta päivää mittari hakkasi Espoossakin yli -20 astetta, ja se tarkoitti sitä että akkuja hajoaa autoilijoilla, ja jokainen korjaamo tilasi niitä. Ne tilasivat niitä sellaisia määriä että ei mikään ymmärrys riitä. Omat varastot hupenivat nopeasti, sitten tilattiin Kahalta, sitten HL:ltä, sen jälkeen Atoylta, ja kaikkialta ne loppuivat. Ja mikä pahinta, monet korjaamot tilasivat juurikin yhtä ja samaa mallia, ja kun muilta tukkureilta tuli vajaita määriä niin oli työ & tuska setviä, miettiä, arpoa ja heittää lanttia että kuka on jo yhden tuollaisen saanut, ja kuka nyt jätetään ilman. Tuon viikon jälkeen olin henkisesti aivan finito, mutta onneksi siitä alkoi minun talviloma.

Takaisin kun lomalta palasin, töihin oli tullut uusia vuokrakuskeja, ja silloin lopullisesti sekoittui minun pakka työn ja vapaa-ajan välillä.

Sitä rajaa ei enää ollut. Ne olivat yksi ja sama asia.

Mutta siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa…

-Hannu 28/1/2020

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *