Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 2.

Minä olen miettinyt useasti, että sen jälkeen kun 2013 helmikuussa täytin kolmekymmentä, lähes tulkoon kaikki on mennyt päin helvettiä. Osaksi omasta syystäni, tekemieni valintojen takia, mutta osaltaan myös ”ulkoa” tulleiden odotusten, vaatimusten, pakotteiden vuoksi. En ole koskaan alistunut kenenkään tahtoon, olen aina taistellut pakottamista vastaan, ja se on tuonut eteeni kivisemmän tien. Onko kaikki ollut sen arvoista?

On. Periaatteitani en kadu, en koskaan. Jos luovut niistä, et ole enää mitään, et oma itsesi, etkä taatusti oman itsesi herra. Joissain asioissa voi taipua, mutta ei koskaan kaatua ja katketa lopullisesti, sen jälkeen en meinaan ainakaan itse voisi itseäni peilistä katsoa.

Vuosien mittaan tuo mies peilissä on muuttunut. Kuljetut kilometrit, kuukaudet ja vuodet ovat kaikki jättäneet jälkensä minuun. Silmäni ovat muuttuneet surullisemmiksi niistä ajoista kun olin vielä teini. Niistä näkee kaikki nuo retket, joiden aikana olen saanut itkeä naurusta, mutta niiden päättyessä käteen ei ole jäänyt kuin tuhkaa, ja ilon vuoksi vuodatetut kyyneleet ovat muuttuneet surusta tiputetuiksi.

Maailma muovaa meitä kaikkia. Se muokkaa meidän ympäristöä, arkea, se pistää meidät olemaan jotain mieltä asioista. Se vaatii meitä muodostamaan mielipiteen. Helpolla tässä maailmassa ei saa mitään, eikä pidäkään saada. Juuri tuo päivittäinen taistelu luo mielessämme asioita jotka nostamme jalustalle niin sanotusti. Ne ovat asioita joita pidämme itselle tärkeinä. Kaikkein tärkeimpänä.

Nuo asiat painavat Suomalaisen miehen, ja miksei naisenkin läpi harmaan kiven, tai ainakin läpi harmaan talvisen päivän, päivän, josta joku on auringon säteet varastanut. Itselleni kaksi asiaa on tärkeimpiä tässä universumissa. Tämä maa, isänmaamme, ja toinen on rakkaus. Noista molemmat näen ehkä eritavalla kuin moni muu, katson niitä tietyllä ehdottomuudella, mutta vain siksi, koska ne ovat minulle pyhiä ja kalliita. Niistä en ole valmis tinkimään, en vaikka se tietäisi sitä, että lopunelämää kuljen yksin tätä varjoisaa polkua. Pidän myös ehdotonta rehellisyyttä niin suuressa arvossa, josta en suostu siitä kauppaa käymään. Joidenkin mielestä menen tuossa äärimmäisyyksiin, mutta onko se todella niin negatiivinen puoli miehessä, tai ihmisessä ylipäätään? Onko kaikki, lähes kaikki, jo niin piintyneet tähän vallitsevaan menoon jossa tartutaan ”muunneltuun totuuteen” jos se on itselle edullisinta? Rehellisyys oli ainakin muistaakseni joskus ”suure” jolla voitiin mitata esimerkiksi jonkin suhteen pituus ja kestävyys. Parisuhde + ”muunneltu totuus” = muuttuva parisuhdestatus. Paikkansapitävä kaava, eikö vain?

Ehkä on olemassa nainen, tuolla jossain, joka asioista ajattelee samoin tavoin kuin minä. Ajattelee Suomen olevan puolustamisen arvoinen, pyhä paikka, johon ei tulla isänniksi ulkoa, vaan korkeintaan vieraaksi. Se on meidän koti, jossa me olemme säännöt luoneet, ja jos ne eivät kelpaa, saa lähteä sinne mistä on tullutkin. Ja mitä rakkauteen tulee, yhtä pyhä on tuokin minulle, kuten ehkä, arvoisat lukijat, olettekin jo saaneet lukea. Kirjoittaisin tähän auki sen tunteen palon, jos osaisin. Mutta en keksi sille sanoja. Se ohjaa minun elämääni, jokaista päivääni täällä, ja välillä kiroan sen miksi en osaa samalla hurmoksella rakastaa itseäni, miksi suuntaan kaikki tunteeni ulospäin, jääden siitä itse kokonaan paitsi.

Olen minä saanut tuntea senkin kun minusta tykätään, on minua ehkä rakastettukin, mutta siitä on jo aikaa, enkä enää tiedä mikä niistä vastakaiuista on ollut rakkautta, ja mikä vain hyväksikäyttöä. Kaikki olisi liian raadollista, jos linjanveto olisi noin suoraviivaista. Olen varmasti itse onnistunut liiankin usein saamaan naisen itseeni pettymään. Olen pettänyt lupauksia, joista olisin halunnut pitää kiinni, mutta jotka vihassani olen sitten rikkonut. Asia, josta kukaan tuskin osaa ylpeä olla, en myöskään itse. Olen yrittänyt kasvaa niistä virheistä, kasvaa kaikista tunteista, mutta eihän meistä kukaan koskaan valmis ole, elämä itsessään ei myönnä päästötodistusta tai lakkia päähän, kukaan ei suoriudu kaikista kursseista. Ihan niin kuin tämä elämä on laittanut minut itkemään ja nauramaan, niin olen minäkin saanut naiset nauramaan ja itkemään, tuossa järjestyksessä, monesti. En liene siis kovinkaan hyvä mies, mutta kyllin hyvä kuitenkin, omasta mielestäni.

Otan itselleni hieman vapauksia poiketa näiden kirjoitusten kanssa kronologiselta aikajanalta, mutta koittakaa pysyä perässä 😊

2013 siis pääsin opiskelemaan Metropoliaan autoinsinööriksi, koulu alkoi elokuussa, eli niihin aikoihin kun Janika viimeisen kerran sulki oveni Tuomarilassa. Mielessäni alkoi kypsyä ajatus opintovapaasta, ja muutosta lähemmäs koulua, arvaamatta silloin vielä että muutto veisi minut aivan koulun naapuriin, Helsingin ydinkeskustaan, kamppiin.

ASO-kämpän irtisanominen vuoden vaihteen jälkeen konkretisoi sen, että uutta asuntoa pitäisi alkaa katsella stadista. Hinnan kiroista johtuen nopeasti selvisi se että siellä ”kohtuu” vuokralla olevat on pieniä kuin kenkälaatikko, joka ei sinällään itseäni haitannut, olinhan muuttamassa yksin ja asunut aikaisemminkin pienessä asunnossa, ja tässä tapauksessa oli vielä huomioitava se seikka, että en todellisuudessa ehtisi kuin nukkua siellä, sillä päivisin olen töissä ja iltaisin koulussa, ainakin siihen asti kunnes opintovapaa koittaa. Asunnon pienuus tuntui kaveripiirissä herättävän komiikkaa, mutta stadissa on olemassa vieläkin pienempiä ”luukkuja”.

Muutto Kalevankadulle tapahtui toukokuussa 2014, merellinen ympäristö, kaikki palvelut lähellä. Tunsin viihtyväni siellä. Yhteenkuuluvuutta loi sekin, että nurkan takana oli ravintola, jossa välillä kävin syömässä, siinä samaisessa ravintolassa oli istunut isänikin aikanaan, ja hänen isänsä, ja hänen isänsä Niilo, levymoguli. Eräällä tapaa tuttuja nurkkia nuo olivat myös sen takia että olin ollut vuosituhannen alussa raksalla töissä ihan tuossa naapurissa.

Muutaman kuukauden kävin tuolta töissä Pohjois-Espoossa ennen kuin päätin tosiaan jäädä opintovapaalle, ja tuon ajankohta oli lokakuu 2014. Suunnitelmissa oli olla vapailla 8 kuukautta, mutta tuo aika typistyi lopulta kuudeksi kuukaudeksi, siitä myöhemmin lisää.

Upposin hyvin stadin väkimassaan, niihin kaduille vaeltamaan olut kädessä, ja ilmankin sitä olutta. Viehätyin niistä maisemista ja vanhoista rakennuksista. Otin nopeasti rakkaaksi harrastuksekseni kävellä iltaisin kaivarin rannassa katsoen merta, puikkelehtien kuntoaan kohottavien muiden ihmisten seassa, kuunnellen välillä merta, välillä fiilikseen sopivaa melodiaa kuulokkeista. Täytyy sanoa että loppuvuodesta 2014 olin aika rikki henkisesti, ja fyysinen puoli tuli siinä sitten kaverina, joten soittolista edusti musiikkigenreä sieltä melankolisemmasta päästä.

En kykene laskemaan iltoja, tunteja, hetkiä joita vietin tuon Itämeren äärellä itkien, istuen, miettien, että kyllä tuohon mereen kyyneleitä mahtuu. Koulussa jaksoin käydä juuri ja juuri, lopun ajan olin enemmän ja vähemmän jurrissa. Kaipasin rakkautta jonka kadotin, kaipasin samalla myös historiaan havinaan kadonnutta Hannua, samalla vihaten silloista muotokuvaani. Silloin kun rahaa oli kiersin baareja, ajatellen että luen kokeisiin siinä samassa, koulukirjat kulkivat repussa, siellä kymppisäkin kaverina. Eihän niistä ollut kuin taakkaa, paskat minä mitään luin siellä hämyisissä nurkkapöydissä. Katselin tuoppiin, ja join. Hain uuden, katselin lyhyemmän aikaa, kiskoin sen nopeammin kuin edellisen. Niinhän se meillä Suomalaisilla miehillä menee, kun pää on täynnä niin sydän ei tunnu niin tyhjältä.

Hyvänä muistona, kahden välisenä huumorina jatkui pitkään silloisen VP:n (asui sattumalta viereisessä talossa) kanssa tilanteet, joissa hän ulkoilutti aikaisin aamulla koiraansa, ja minä vaapuin yön tilanteista, milloin 24h Alepan ilta(yö)palat mukanani, milloin tulin suoraan kebabin kautta, ja silmin nähden seipäässä, kuinkas muutenkaan tuolloin. Jälkeenpäin olemme hyvät naurut noista saaneet, ja toivottavasti saamme vielä jatkossakin yhdessä niille joskus nauraa 😊

On suoranainen ihme, että kursseja sain AMK:ssa silti läpäistyä vaikka muutoin elämä oli sivuraiteella, ja sielun syviä, tummia sävyjä piirsin tänne blogiinkin noina kuukausina.

Päätin opintovapaata typistää kahdella kuukaudella, ja palata töihin huhtikuussa 2015 suorittamaan AMK:n työharjoittelua siinä samassa, ja VP ehdotti että menisin PKS-kuljetuksiin työnohjaajaksi / ajojärjestelijäksi. Näin sovimme tapahtuvan.

Ja millainen retki siitä tulisikaan…!

Mutta siitä seuraavassa osassa.

-Hannu 6/1/2020

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *