Vaellus läpi vuosikymmenen, osa 1.

Vuoden viimeiset päivät ovat käsillä tätä kirjoittaessani. Samalla nuo päivät sulkevat sisäänsä vuosikymmenen päättymisen. Ne määrittävät askelmerkit astuessamme uuteen aikaan, 2020 vuoteen. Eihän mikään muutu tuossa yhdessä yössä, mutta kai meillä kaikilla on ladattu odotuksia ja haaveita tuohon aikaan, joka meille on vasta avautumassa. Hämärän tummat sävyt estävät meitä näkemästä mitä siellä odottaa, mutta niin sen kuuluukin olla. Näin se on aina ollut. Me tiedämme vain menneen. Menneen vuosikymmenen.

Mikä vuosikymmen tämä onkaan ollut! Kumpa voisin sen sanoa siten, että tuo lause tarkottaisi hyvää. Niin se ei ole kuitenkaan tarkoitettu luettavaksi.

Olenko koko vuosikymmenen ollut oikea mies väärässä paikassa? Vai väärä mies oikeassa paikassa? En halua uskoa että tunteeni olisivat olleet väärät, tai väärin, koskaan. Olen tehnyt paljon väärin, vaikka aina olen pyrkinyt hyvään, parempaa huomista kohti. Aina, vaikka olen lopulta onnistunutkin satuttamaan. Ja kaiken jälkeen, eniten itseäni.

Muistan kuinka tämä vuosikymmen alkoi. 2009 sisälsi avioeron, ja ne fiilikset jotka siitä reppuuni laitoin. Asunnon myynti kesällä, tuon Myyrmäen kämpän, joka joskus oli koti meille kahdelle, minulle ja Jennille. Muutto Espoon puolelle takaisin vuosien jälkeen. Elämä jonkunlaiseen lähtöruutuun taas kai, kunnes koitti syksy.

Rakkaus kai tulee elämään silloin kun sitä vähiten odottaa, tai vähiten etsii. Entisen työkaverin vaimon järkkäämät ”sokkotreffit” alkutalvesta Janikan kanssa, ja Hannua vietiin, sydäntä nyt ainakin! Pitkästä aikaa löytyi sellainen nainen jonka kanssa voisi katsoa maailmaa uudesta näkökulmasta, nainen, jonka kanssa historia vitutti päivä päivältä vähemmän. Hyvyydellään nosti miehen jaloilleen vuosikymmenen vaihtumisen portailla, aikaan, josta on nyt tasan 10 vuotta. Noita ns. sokkotreffejä oli itselleni evästetty sanomalla että olen hänet (Janikan) aikaisemminkin kyllä nähnyt leppävaarassa, mutta olin silloin niin ”hilpeällä” päällä että en välttämättä muistaisi häntä, ja en täysin muistanutkaan, mutta voin kertoa, että nykyään muistan. Haluan muistaa hänet suurimmaksi osaksi hyvällä, vaikka hänen selänkääntönsä itselleni ei tuolloin tuntunut hyvältä, oikeutetulta, ansaitulta millään tapaa. Ehkä maailma muokkasi hänestä sellaisen, joka hän ei todellakaan ollut tavatessamme joulukuisessa Helsingissä.

Moni muistaa viime vuosikymmenen vaihtumisen leppävaaran prisman tapahtumista. Muistan itsekkin tuon hyvin, sillä olin tuona aamuna lähdössä Janikalta toiselle puolelle Espoota sijaitsevaan kotiini kun kuulin että junaliikenne oli täysin katkaistu poliisin toimesta heidän etsiessään tekijää prismaan liittyen. Järkyttävä tapahtuma, jossa eräs nuorimies sai surmansa muiden mukana. Tuosta miehestä vain teki muista poikkeavan omissa silmissäni se fakta että hänen kanssaan olimme jokusenkin kerran olleet ottamassa kuppia, joskaan ei viime vuosina. Historiassa, nuorempina. Synkkänä oli vuoden lehti kääntymässä.

Kevät 2010 toi jälleen eteeni muuton, tällä kertaa Espoon sisällä, ja kuin kohtalon ohjaamana lähemmäs Janikaa, hyvin lähelle. Tuo muutto oli jo päätetty ennen kuin Janikan tapasin (uudestaan), ajankohdan määritti talojen valmistuminen Tuomarilaan. Tuosta sattumasta olen ennenkin kirjoittanut. Oliko se sattumaa, kohtaloa, vai meille kahdelle ennalta suunniteltua. Vieläkään en ole päässyt ratkaisuun tuon kysymyksen kanssa. Onnekasta aikaa se oli yhtä kaikki.

Arki iskee aina, se iskee lujaa, se ei säästele ketään. Jokainen parisuhteessa joskus ollut tietää sen, ja on sitä vastaan taistellut. Joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Eikä arkea pidä nähdä kirosanana, se on synonyymi sille, että joku asia mitä elät on osa jokapäiväisyyttä, ja jokapäiväisyyteen sisällytät luonnollisesti vain sen, jota pidät itsellesi hyvänä. Ethän sinä jokapäiväisyyteen halua paskaa, jos voit valita toisin?

Janikan kanssa ns. arjen eläminen oli kivaa, ihanaa jopa, siinä oli nainen johon saatoin 110% luottaa ajansaatossa, ja se jos jokin oli tervetullutta miehelle joka oli saanut kärsiä petollisesta vaimosta edellisinä vuosina. Saatoin taas alkaa luottaa siihen että kaikki naiset eivät ole haarat auki heti sellaisen edessä joka puolituiskeessa ja tuhannen puutteessa ovat ”kulli tanassa” joka naista iskemässä.

Rakastin, luoja tietää kuinka rakastinkaan häntä. Eihän tietenkään ollut toisinto minusta, naispuolinen vastine, vaan huonojakin puolia oli, mutta niitä oli hyväksyttävän vähän. Ja ulkonäöstä diggasin, paljon! Siitä en olisi muuttanut mitään. Mikä sitten oli ongelma? Minä.

Jo nuoruudessani päänsisäisesti olen juossut metsään, karannut pusikkoon, tarvinnut aikaa itselle. Ja eipä siinä mitään, niin varmasti meistä jokainen, mutta itsessäni on se, että välillä palattuani noista ajatuksistani fyysisesti sosiaalisen elämän pariin, henkinen minäni on jäänyt sinne jonnekkin, tuhansiin tunterureihin, satojen rantojen maisemiin, ja silloin oma taitoni huomioida toista on kortilla. En koe olevani itsekäs ihminen, tuskin koskaan olen ollut, mutta jälkeenpäin miettien noita vuosia, ehkä jopa sitä onnistuin olemaan. Tuohon aikaan, jolloin minun olisi pitänyt osata jakaa niitä haavoja joita sieluuni olin Jennin takia saanut. En osannut, en kai osaa vieläkään. En osaa puhua, osaan vain kirjoittaa, mutta se ei riitä tässä elämässä ja ajassa jossa ihmisillä ei aina ole aikaa lukea.

Aika erottaa, se kasvattaa välimatkaa. Se kasvattaa sitä ihmisten välillä, ja myös tunteissa. Läheltä et näe lähelle, tilanteessa et välttämättä näe sitä mikä on kaiken tärkeintä, näet sen vasta ajan päästä, näet sen vasta matkan päästä. Jotkut muotoilevat tuon faktan nimellä ”ikävä”. Kaipaat jotain joka sulla oli, mutta tyhmyyksissäsi menetit. Voinen kertoa, tiedän tuon sanan, tunnen sen niin hyvin että olisin voinut vaikka keksiä koko tuon sanan Suomen kieleen.

Nuo kaikki vuodet, vaikka kuinka rajalliset ne lopulta olivatkaan, sain kokea paljon. Jälkikäteen kaipauksissani, ja ehkä vain nostalgiaa hamuten olen aukonut vanhoja puhelimia, joissa on viestejä Janikalta, saaden siitä vain kyyneleitä poskilleni. En silti halua noita viestejä poistaa, tai puhelimia itkuraivareissani tuhota, ne sisältävät onnen hetkiä, ne sisältävät sydämeni noilta vuosilta. Niissä on ilot, niissä on surut, ja niistä paistaa läpi se nuori rakkaus, se kuinka joku kaunis ihminen on kaivannut minua vierelleen…ja ennen kaikkea, ihan vain minun itseni takia. Olen kai osannut olla ihana, joskus. Ja ehkä joskus osaan jälleen, huomenna jo, ehkä. Huominen itsessään vain sen näyttää.

En elä menneessä, en muistoissa, katson eteenpäin, mutta silti muistan kaiken. Janikan kanssa meni kuitenkin muutama vuosi, muutama kesä, sadat illat, yhtä monet yöt. Muistan sen kuinka hän minut saatteli vuosikymmenen ekoina vuosina lentokoneeseen, vaikka jännitin niin että meinasi tulla ”huonot housuun”. En koskaan ollut aikaisemmin lentokoneessa ollut kun suuntasimme kohti Prahaa. Ei sillä että olisin hinkunut mihinkään matkalle, mutta tiesin sen olevan Janikalle tärkeä juttu, eräänlainen harrastus kai, harrastus siinä missä minulle tämä kirjoittelu tänne. Oli kyllä upea reissu, hienoine hotelleineen, mutta tuo matka jää kyllä kakkoseksi vuoden 2013 matkalle jolloin suuntasimme lentäen Ouluun, ja sieltä autolla läpi lapin mittaamattomien teiden kohti Suomineidon päälakea, ja aina pidemmälle. Mitä enemmän kilometrejä tuli, sitä upeammalta maisemat näytti, ei yksikään ihminen, tai muukaan elävä olento voi sanoihin pukea niitä maisemia kun auto lipuu kohti jylhää pohjoista. Silloin, niinä päivinä minuun kai iski se ”lapin hulluus”. Niitä maisemia ei voita mikään. Silmänkantamattomiin riittävät tunturit, vuoret jopa, jatkuivat korkeampina Nuorgamin jälkeen matkan jatkuessa kohti jäämerta, ja pohjoisinta määränpäätämme Nuorgamia. Ja mikäpä olisikaan ollut ajaessa niissä maisemissa rakkaan istuessa kartturina. Mutta…elämä.

Lukijan mielestä ehkä määritän mennyttä vuosikymmentä parisuhteen kautta, ja niin paljon onkin, sillä vuosikymmenen alku oli parisuhdetta, ja siihen liittyviä tunteita. Ja tämän blogin tarkoitus onkin viestiä ulospäin juurikin tunteita joita tunnen, tunteita jotka määrittävät minuutta, ja sitä kuinka tämän maailman koen sekä näen.

Ennen tuota pohjoisen matkaa olin hakenut Metropoliaan opiskelemaan autoalaa, insinööriksi. Näyttääkseni hänelle että minusta on muuhunkin kuin varastohommiin, varastomieheksi. Hänen silmissään kai tuossa nimikkeessä oli jotain vikaa, sillä hän joskus sanoi jutelleensa kaverinsa kanssa että ei alkaisi koskaan seurustella varastomiehen kanssa, noh, kuinkas sitten kävikään. Kuitenkin, tuo lause, eih, se ei saanut itseäni tuntemaan mitenkään alemmuutta, mutta se jäi mieleeni elämään haluna näyttää että minusta on muuhunkin, ja hain ammattikorkeaan, ja pääsinkin, mutta kai liian myöhään.

En ehtinyt edes aloittaa opintoja kunnolla kun hän jo lähti. Muistan sen miehen joka seisoi Tuomarilan asunnon olohuoneen ikkunasta uloskatsoen hänen loittonevaa selkäänsä, tietäen että hän ei koskaan palaisi.

En tiedä miten kuvaisin tuota tunnetta. Se on täynnä toivottomuutta, surun sekaista itkua, sitä kuinka en saanut häntä pysäytettyä, ja yhtä asiaa. Yhtä vtun merkittävää asiaa.

Samaan aikaan kun hän keräsi tavaroitaan asunnostani, ilman että tajusin täysin mitä hän on tekemässä, juttelin isäni kanssa puhelimessa, en mistään tärkeästä, mutta en hennonnut lopettaa puhelua, olinhan ennenkin hetken hänen kanssaan jutellut samalla kun Janika on kylässä. Mutta vierailun viimeisen luonteen tajusin liian myöhään. Vihasin koko hetkeä, ja pahoitin mieleni siitä miksi faijan piti juuri silloin soittaa, mutta itseäni vihasin kun en voinut lopettaa nähdessäni viimein mitä on tapahtumassa.

Elettiin loppukesää 2013, tarkan päivän olen jo unohtanut, tunteita en. Nuo vuodet olivat siinä mielessä onnekkaita, että ne tulivat oikeaan aikaan. Tarvitsin, kaipasin, juuri hänenlaistaan naista, kaipaan toki häntä vielä tänäänkin. Naisia olen nähnyt hänen jälkeenkin, mutta en mitään samanlaista. Minusta tuntuu että hän osasi rakastaa yhtä ehdottomasti kuin minäkin. Hänen mielessään rakkaus on kuin kasvava pallo, joka sulkee ja syrjäyttää ympäriltään kaiken muun. Se kasvaa kunnes jokin ulkoinen terävä kulma puhkaisee tuon pallon. Ehkä tuo terävä kulma oli minun käytös, osaamattomuus lopulta jakaa ne tunteet jotka olen viimein oppinut täällä blogissa jakamaan. Tyhmä minä, osaamaton minä, ehkä hän oli oikeassa että korkeammin koulutetulle ihmiselle varastomies ei ole oikea. Joskaan en millään usko että ammattikorkea opettaa ihmiselle mitään tunteista, tai jos opettaa, niin opettaa olemaan kylmä.

Vuoden 2013 kesällä hyvä ystäväni Oskari muutti samaan taloon jossa asuin, viereiseen rappuun ja hänen kanssaan olin entistä enemmän tekemisissä, ja se piristi, varsinkin aikaan jolloin ero oli tapahtunut, ja sen lopullisuus sai muotonsa. Minun oli kuitenkin hankala katsoa niitä seiniä yksin, saunoa yksin, yksinäisyyden kasvanut ajallinen määrä muutoinkin ajoi minut notkumaan baareissa enemmän, kuin takoen päähäni kämpän ulkopuolisen maailman, en ole yksin Espoossa.

Siltä minusta kuitenkin tuntui. Yritin panostaa kouluun, vaikka poissa oli se kaikki miksi sinne hain, Janika oli poissa. Duunia 8 tuntia päivässä, ja sen jälkeen illalla stadiin kouluun istumaan, ja huomenna sama uusiksi, välissä pari kaljaa, ja yksinäisyyttä.

Tuo sinkkuus, yksinäisyys, joka alkoi 2013 loppukesästä, jatkuu tänäkin päivänä.

Mitä mahtuu syksyn 2013 ja tämän päivän välille, se on oma tarinansa, seuraavassa osassa siitä lisää.

-Hannu 31/12/2019

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *