Jos voisi viimeisen tunnin jotenkin saada takaisin…

Reilut kaksi viikkoa kulunut itsenäisyyspäivästä, ja nuo samat, reilut kaksi viikkoa kulunut isäni kuolemasta. Sukulaisen kuolema koskettaa aina, se laittaa sisäisen kelan kelaamaan muistijälkiä omasta mielestä koskien tuota edesmennyttä henkilöä. Erityisesti tuo kela rullaa silloin jos kyseessä on läheisempi henkilö, ihminen, joka on ollut elämässäsi aina.

Elettiin perjantain ja lauantain välistä yötä kaksi viikkoa sitten kun veljeni laittoi viestiä, jossa todettiin tilanteen ja ennusteen olevan huono. Olin tuolloin turussa, tilanteessa jossa muutoinkin nukuin melko heikosti, ja ne viimeiset unen rippeet katosivat silmistäni kun kymmenen jälkeen aamulla puhelin soi, ja soittaja oli lääkäri Vaasan keskussairaalasta. Juttelin hänen kanssaan monta minuuttia, mutta en muista puhelusta kuin alun. ”Valitettavasti minun on kerrottava että isänne on menehtynyt viime yötä”.

Kiitos veljeni viestin osasin tuota jo odottaa / pelätä, mutta silti se pudotti minut, käperryin itkemään, ja lähdin kävelemään pitkin turun katuja.

Olin osannut odottaa tuota soittoa jo lähes 20 vuotta. Vastasinhan jo toukokuussa 2000 puhelimeen, soittajana tuolloinkin lääkäri kertoen mitä oli tapahtunut, ja että isäni on teholla töölössä hengityskoneessa ennusteen ollessa huono. Tuo tapahtuma kesän kynnyksellä 2000 tuli määrittämään lopun elämää hänen päiviään.
Vainajasta monesti sanotaan, että hän eli pitkän ja hyvän elämän. Näin ei ole isäni kohdalla. Hän lähti kohti taivasta ennen kuin täytti 64 vuotta. Noista kuudestakymmenestä kolmesta vuodesta hän istui pyörätuolissa viimeiset 19 vuotta. Hän halvautui 44 vuotiaana.

Minä vihasin isääni. Minä häpesin häntä. Hänen toimintansa aiheutti lähtemättömät arvet minuun lapsena. Lupasin itselleni että minusta ei tule koskaan hänen laistaan. Välit olivat kuitenkin kunnossa vuoteen 2014, jolloin yhteydenpito katkesi kokonaan, ja lopullisesti typerien riitojen vuoksi. Nyt hän on kuollut, ja viimeinen sanomani sana hänelle on viiden vuoden takaa. Se saa oloni hyvin murheelliseksi, surulliseksi, tilanteen lopullisuuden edessä.

Minä lupasin, että minusta ei tule koskaan hänen kaltaistaan, mutta silti löydän itsestäni paljon samaa kuin hänestä. Viimeisen kahden viikon aikana olen oppinut hänestä vähintään saman verran kuin opin sinä aikana jonka itse olen ollut olemassa.

Mieleeni on piirtynyt kuva miehestä, joka halusi nauttia elämästä, tästä maailmasta, mutta vaillinaisin tiedoin ja osaamisin ajautui epätoivoiseen tekoon historiassa. Sinnitellen kituutti tämän vuosituhannen näihin päiviin asti, mutta lopulta suurempi valta voitti. Hänen sairaskertomuksiin tutustuttuani olen ihmetellyt kuinka sitkeästi hän elikään. Hän halusi lähteä, hän oli valmis lähtemään, ja lopulta armahdettiin, vuoronumerossa luki hänen nimensä.

Nyt kun itselläni on enemmän ikää, nyt kun olen aikuinen, näen isomman kuvan. Näen asioita joita en voinut lapsena ymmärtää. Näen nuoren miehen, jonka elämä stadissa oli henkisesti kovaa, vaikka ulkoiset puitteet olivat enemmän kuin kunnossa, ja juurikin tuo ulkoinen puoli vaikutti isosti sisäiseen. Hänen maailmansa rakentui tietynlaiseen ehdottomuuteen, ja omiin arvoihin. Aivan kuten minunkin.

Hän oli sitä ikäluokkaa johon 90-luvun alun lama iski lujaa. Se iski kuin leka. Niin monet menettivät työnsä tuolloin, ja isäni varsinainen työura päättyi noihin kurimuksen vuosiin. Suomi nousi noista vuosista, hitaasti, mutta nousi kuitenkin, isäni ei. Hänen maailmansa oli rikki, ja niin oli myös hän.

Avioero lyö miestä aina, se jättää jälkensä, ja se määrittelee siviilisäädyn lisäksi laajemmaltikin ihmistä. Toiset selviää niistä koettelemuksista paremmin, toiset huonommin. Jokainen käsittelee nuo tuntemukset omalla tavallaan. Itsekkin olen avioeron kokenut, mutta se oli olosuhteiltaan toki hyvin erilainen, lyhyempi liitto, ja ei lapsia. Silti muistan, ja tunnen ne haavat yhä edelleen. Isäni tunsi omat haavansa. Osasi elää niiden kanssa, mutta hiljaa kärsi niistä aina. Muistojaan, kovia kokemuksiaan hän hukutti alkoholiin ollessani lapsi, hän pakeni samoihin maailmoihin joihin itse olen paennut niin monesti. Niistä ei lohtua löydy. Hänen olisi pitänyt tasapaino löytää siitä mitä hänellä oli, mutta juuri sen hän hukkasi vuosien vieriessä, kuukausien vaihtuessa silmän räpäyksessä. Hän eli viimeiseen jaettuun korttiin, ja lopulta, tuon viimeisen jaetun käden, hän hävisi.

Mutta hymyillen, kuitenkin.

En kyennyt menemään sairaalassa siihen huoneeseen jossa häntä säilytettiin, pelkäsin tuon näyn tulevan uniini joskus, kenties vuosienkin päästä. Haluan muistaa hänet omalla tavallani, haluan muistaa niitä hyviä asioita. Näinä kahtena viikkona olen pystynyt antamaan hänelle anteeksi, ja korvaamaan vihani ymmärryksellä. Uskon, haluan uskoa, että tämä riita, joka jäi lopullisesti selvittämättä täällä maan päällä on hänenkin puolestaan unohdettu, selvitetty ja anteeksiannettu.

Poislähteminen kuuluu tähän maailmaan. Siihen kuuluu se, että joka meille on annettu, myös pois otetaan.

Isääni lainaten, ei hyvästi, vaan ”tapaamisiin”.

Godspeed, Faija.

Poikasi Hannu 21/12/2019

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *