”Ryhmä kovia jätkiä ja mimmejä…!!”

Eilen kun pyöritin Viton rattia koko päivän Espoo – Etelä-Helsinki välillä sain todellakin lisää perspektiiviä siihen puoleen varaosamyyntiä mitä olen aina kyllä arvostanut. Se että on viimeisenä, leveinpänä ja näkyvinpänä lenkkinä tuota yritystä, ja että on se ketä osoitetaan sormella jos joku osa menee väärään paikkaan, on totista työtä. Siihen kuuluu paljon muutakin kuin viheltelyä ja ratin kääntöä. Työ on ruumiillisesti todella raskasta, sekä henkisesti painostavaa. Kun kolme kertaa päivässä ajelee pohjois-espoosta stadin ytimeen, ja kohtaa kolmesti päivässä kallion sokkelot, Mannerheimintien ruuhkat, törttöilevät kanssa autoilijat, alkaa siinä pinna kiristyä. Asiakaspalvelun hengessä on kuitenkin asiakkaalle pääsyn yhteydessä hymyiltävä, ja oltava kohtelias, vaikka äsken olisi ärsyttänyt ties kuinka paljon auton ratissa ja kirosanat olisivat täyttäneet valtaosan niistä lauseista joita päässään pyöritti tai jopa yksikseen kabiinissa huusi ääneen! Oman haasteensa luo pitkät maakuntalenkit. Välimatkat alkavat olla jo liiankin pitkiä! Välillä on haastavaa joutua pyytämään pitkien lenkkien välissä hoitamaan vielä noutojakin.

”Lenkin kun saa päätökseen joutuu arpomaan mielessään, ehtiikö syödä sämpylän paikoillaan vai ajaessa seuraavaa lenkkiä. Jos syön sen paikoillaan tontilla en ehdi vetästä spaddua, prkl, syödään sitten vauhdissa!!”
Tuo kuvastaa pahimmillaan niitä olosuhteita kun tiputuspaikkoja on paljon, ja olosuhteet liikenteessä ovat kaoottiset. Aikataulut on hierottu tiukoiksi jotta asiakkaita voidaan palvella mahdollisimman hyvin, mutta pitäen kustannukset matalina.

Oman synkän sävynsä, tai tulisen lisän soppaan tuo kalusto jolla tuota työtä suoritetaan. Autot ovat verrattain uusia, ja mukavia ajaa, mutta kuitenkin tekniseltä laadultaan sellaista kuraa, jota ei oli pitänyt koskaan tänne pohjolaan rahdata etelä-euroopasta. Tähtimerkin konepellin alle laitetaan rellun pata, josta ei löydy mitään positiivista. Mittaristot ovat kuin joulukuuset vikavalojen loistaessa ja valaistessa hämärässä tapahtuvaa liikkelle lähtöä. Tuo liikkeelle lähtökin on verkkaista, ei siksi etteikö kuski haluaisi jo mennä, vaan siksi että vaikka kuski kuinka runttaa maiseman vaihdinta vaikka lattiasta läpi, ei nuo kopit liiku! Välitykset on luotu siten että kiire on niistä unohdettu, kaikki mikä ratkaisee on polttoainetaloudellisuus. Kaasupoljin on pelkkä toivomusnappi, väline jolla saadaan esitettyä toivomus siitä että jos nyt vaikka mentäis ni ei mene ylitöiksi, tai jäädä tuon rekan alle! Citikoissa koneet sentään pelaa, mutta liiankin tutuksi on tullut jo lentävä lause: ”Avattu Jumperin ovi on sitten ostopäätös”. On vaikea kaivaa huumoria siitä, kun oven avaa, niin sitä ei saa enää pysymään kiinni! Milloin hajoaa liukukiskot, milloin varsinainen lukko, jättäen liukuoven heilumaan kuin heikkopäinen jarrutusten ja kiihdytysten välissä. Onneksi kuskeissa on MacGyverin vikaa, ja hädässä vaikka virittävät turvavyön ovesta ulos, jotta ovi pysyy jotenkin kiinni ja tavaroita ei tarvitse keräillä motarin varresta…!

Se että he tekevät työnsä sisältyy siihen kuukausipalkkaan jonka he saavat, mutta se, että he tekevät työnsä niin hyvin kuin vain mahdollista ei sisälly siihen kuukausipalkan luomaan velvoitteeseen. Se tulee sydämestä ja se on merkki siitä, että he arvostavat mitä tekevät, he eivät ole vain kuljettajia, vaan he perkele sentään ovat ammattilaisia siinä mitä tekevät!

Kehu ja kiitos on tiukassa tuossa firmassa. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, kaikkien, että kiitos ei sanana maksa mitään antajalleen, mutta vastaanottajalle tuo pieni sana, ele, voi merkitä enemmän kuin joku rahallinen bonus. Itse pyrin olemuksellani viestiä sitä, että arvostan mitä he päivästä toiseen tekevät, ja totta vie olen ylpeä kaikista 12 kuskista, yrityksen tulisi huomata millainen voimavara heillä on käytössään tuossa porukassa!!

Kiitoksen tulee tulla ylhäältä, mutta omalta osaltani, nostan hattua Teille kaikille, ja

KIITOS!

-HS 3/12/2016

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *